Kulttuuritädin uudet kuviot

Kävin tänään Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivän kunniaksi allekirjoittamassa uuden työsopimuksen ja samalla toimittamassa virallisen ilmoituksen siirtymisestä vanhalle työpaikalle. Juhlistin asiaa käymällä lattella ja pikkubrowniella, kun kerrankin olin ihan yksin kaupungilla. 

Kummallinen olo.

Sain tiedon uudesta työpaikasta jo ennen juhannusta eli sopeutumisaikaa on ollut. Koska kuitenkin siirryn saman työnantajan palveluksessa ja saman toimialan sisällä eri yksikköön perhevapaan päätteeksi, tilanne ei ollut ihan mutkaton, vaan käytännön kuvioiden selvittämiseen on tarvittu lisäkseni molempia esimiehiä, henkilöstöyksikköä ja jopa liiton lakimiesta. Se on vienyt yllättävän paljon energiaa, vaikka käytännössä osuuteni on ollut muutama tapaaminen, pari puhelua ja jonkun verran sähköposteja suuntaan ja toiseen. Tätä epävarmuuden tilaa on kuitenkin kestänyt kuukausia ja samaan aikaan oma aivokapasiteetti olisi riittänyt lähinnä parsakaalin, vaippakokojen ja ryömimishommien miettimiseen.

Tietysti kävin pyörähtämässä vanhalla työpaikalla myös siellä omallakin työpisteellä ja tuntui siltä kuin olisin mennyt kotiin. Aika haikeaa. Aloitin työssä lokakuussa 2011 pitkän työttömyysjakson jälkeen ja sitä on pitkälti kiittäminen siitä, että jäin Joensuuhun. Vuosiin on mahtunut ylä- ja alamäkiä, paljon stressiä ja vielä enemmän opittuja asioita, Ainakaan nyt ei silti kaduta. Uuteen työhön hakeutumiselle oli vahvat järkisyyt ja se on myös työpaikka, josta olen haaveillut kymmenisen vuotta. Vanhasta luopuminen vaan on tunnetusti minulle aika hankalaa.

Töihin menen vasta syksyllä eli puoli vuotta on vielä aikaa olla kotona. Se tuntuu tosi lyhyeltä ajalta ja varmasti menee nopeammin kuin uskonkaan, etenkin kun juuri nyt ajatus lapsen hoitoon laittamisesta lähinnä ahdistaa. Aamun perusteella on töihinpaluusta kuitenkin yllättävän hyvä mieli. Vielä ehdin panikoitua, mutta jospa selviäisin edes elokuulle ennen unettomia öitä.

Aamusta opin myös sen, että seuraavan puolen vuoden aikana voisin pitää kyllä muutaman itsellisen latte- ja browniehetken lisää. Yllättävän pienistä asioista on näemmä äidin akkujen lataaminen kiinni. Koko reissuun meni nimittäin bussimatkoineen alle kolme tuntia.

Tammikuun kirjat

Robert Galbraith: Valkoinen kuolema

Uusin Cormoran Strike -romaani jatkoi edellisten tuttua tasoa - itse asiassa vähän tahmean kolmososan jälkeen jopa nosti sitä jälleen. Kirjan tempo on dekkariksi yllättävän hidas ja paikoin tuntui jopa raskassoutuiselta, mutta tylsistymään en sen kanssa päässyt. Strike-romaanien tutut elementit olivat läsnä, mutta rakennetta oli kerrankin vähän ravisteltu. Ällöttävä rikos tässäkin toki tapahtuu, mutta paljon myöhemmin ja ihan eri hengessä kuin edellisissä kirjoissa. Whodunitina Valkoinen kuolema ei ollut ehkä nerokkain, sillä oivalsin isot linjat melko aikaisin! Onneksi muutama yllätys mahtui loppuun, ettei nyt ihan henkselien paukuttelemiseksi mene. Strike-romaaneissa minua ilahduttaa jatkuva juoni, joka hitaasti mutta varmasti kulkee kirjasta toiseen ja hahmoihin kiintyy. Pottereista tuttu auki kirjoitettu kertaus takaa myös sen, ettei juonta tarvitse kummemmin muistella: tapahtumat palaavat kyllä mieleen, vaikka edellisten osien lukemisesta olisi jo aikaa. Valkoisen kuoleman jälkeen Cormoranin ja Robinin tarina on kuitenkin siinä pisteessä, että vähän hirvittää, miten sitä voi mielenkiintoisesti enää jatkaa. Jatkoa odotellessa. Toivottavasti sitä on vielä luvassa.

Valkoinen kuolema sopii Helmet-lukuhaasteessa ainakin kohtiin 2 (Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä), 7 (Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt), 12 (Kirja liittyy Isoon-Britanniaan), 31 (Kirjassa kuljetaan metrolla) ja 35 (Kirjassa on yritys tai yrittäjä).

F.E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä

Ihmiset suviyössä valittiin lukupiirin joulukuun kirjaksi, mutta käsittely unohtui ja niin unohtui lukeminenkin. Onneksi sain tartuttua tähän ilman sovittua päivämäärääkin, vaikka olin jostain syystä taas kovin ennakkoluuloinen. Mistä se johtuu? Jälleen tuli kovin hölmö olo, etten ole aiemmin lukenut - tai edes ajatellut lukevani! - Sillanpäätä. Näin ihanaa, soljuvaa ja runollista suomea ei ole tainnut tulla minulle vastaan missään muualla. Ensimmäiset luvut olin kielellisen hämmennyksen takia melko ulapalla, mutta kun sain tyylistä kiinni, kirja vei mennessään ja kantoi hienosti loppuun saakka. Sen kummempaa en osaa tästä oikeastaan vieläkään sanoa. Lue ja ihastu!

Helmet-lukuhaaste: 8 (Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen),  25 (Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin), 42 (Kirjailijan nimi viehättää sinua) ja 50 (Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja).

Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja

Punainen osoitekirja meinasi jäädä alkumetreille, kun tajusin sen kehyskertomuksen kertovan vanhan, huonokuntoisen naisen viimeisistä elinviikoista. Vanheneminen ja luopuminen on asioita, joita en mielelläni ajattele, mutta olen ihan tyytyväinen, että porskutin äänikirjan kanssa eteenpäin. Punainen osoitekirja on rakkausromaani, mutta en vieläkään osaa päättää, onko se ensisijaisesti rakkautta kumppania, sukulaista vai elämää kohtaan ja se tekikin teoksesta niin vaikuttavan. Tykkäsin valtavasti Lundbergin tavasta punoa tarinaa ja rakentaa lämmintä tunnelmaa sekä hahmojen kaarta.  Romaani on kertomus yhden ihmeellisen ihmisen ihmeellisestä elämästä ja vaikka harva meistä kokeekaan samanlaisia seikkailuja kuin Doris, koko tarinan pointti olikin mielestäni siitä, etteivät seikkailut ole niin hohdokkaita tai kummallisia sille, joka ne kokee - voimme kaikki olla ihan yhtä ihmeellisten asioiden äärellä, kun näkökulma vaihtuu. 

Helmet-lukuhaaste: 2 (Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä), 6 (Rakkausromaani), 14 (Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi), 25 (Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin) ja 36 (Kirjassa ollaan yksin).

Vuosi elämästä

Tänään on tasan vuosi siitä, kun kävimme katsomassa nykyistä kotiamme ensimmäisen kerran. Väliin on mahtunut hulvaton määrä tapahtumia, mutta samalla aika on mennyt kovin nopeasti eli en osaa päättää, onko mennyt aika vasta vai jo vuosi.

Toki moni tapahtuma on ollut paikasta riippumattomia, mutta paljon ollaan täällä kotonakin tehty ja teetätetty. Vanhat tapetit on revitty ja seinät maalattu, olkkarissa on uusi lattia, pesukoneliitäntä löytyy nyt yläkerran kylppäristä, keittiöön on saatu lisää tilaa poistamalla susirumat yläkaapit ja haitariovi. Viimeisimpänä koko alakerran vaaleanpunainen horrorvessa on revitty betonille ja rakennettu uudestaan.

Toisaalta yläkerrassa on edelleen ne samat kammottavat muovimatot ja lastulevykaapit, eteinen on rumasti paneloitu, keittiön katto maalaamatta ja koko keittiö yleisremonttia vailla, toisen makkarin seinäpinnat aloittamatta ja ovi irti. Ja mikä ehkä ärsyttävintä, kylppärin ovessa on edelleen edellisten asukkaiden siihen liimaama mauton kyltti. Miten tarrateipin saa siististi irti, kertokaa joku!

Toisen makkarin seinät on tarkoitus tehdä vielä tässä keväällä, eteinen ehkä kesällä, mutta muuten ovat toistaiseksi jäähyllä nämä projektit. Ei ole jaksamista, kiinnostusta eikä vessarempan jälkeen enää rahaakaan.

Tajusin tänään, että tämä ajan käsittämätön kuluminen tarkoittaa myös sitä, että asuntoon muuttamisen vuosipäivä häämöttää ihan nurkan takana. Muistan kun viime keväänä ahdistuneina vanhan kodin olkkarissa puimme ostotarjouksen tekemistä, sen jälkeen vastatarjouksen hyväksymistä ja lopulta päätimme sitoutua asuntoon ja Joensuuhun kahdeksi vuodeksi, minkä jälkeen tilannetta arvioitaisiin uudestaan. Ounasteltiin kyllä, etti ainakin ensimmäinen vuosi menisi siivillä, mutta silti tämä tuli puskista.

Juuri nyt tuntui, ettei meillä ole kiire minnekään.