Oma ysäri

Olin viikonloppuna ysäriteemaisilla kolmekymppisillä. Kaikessa haipakassa unohdin miettiä asua ennen edellistä iltaa, ja vaikka sainkin oikein hyvän vaatekerran raavittua päälleni, panostuksen puute jäi harmittamaan.

Ysäri on aika joustava käsite ja pitää sisällään useampia elämääni määrittäviä aikakausia. Täytin kahdeksan vuonna 1990 ja ehdin vuosikymmenen aikana kasvaa lapsesta täysi-ikäiseksi. Siihen väliin mahtuu vaikka mitä.

Oli poolopaidat, kukkaliivit, hassut hatut ja pyöreät aurinkolasit.

Hopparifarkut, Mic Mac, Jack & Jones ja rautakaupasta hankitut ketjut.

Batiikkivärjätyt vaatteet, huonosti istuvat vyötäröfarkut ja halpislenkkarit, joihin oli mustalla 

tussilla kirjoitettu ihanien miesten nimiä.

Oli kukkamekot, kotelomekot, pitsimekot, kässässä tehdyt flanellimekot.

Harmaameleeratut, alkoholimerkkien logoilla varustetut ja torilta ostetut säkkipaidat.

Minimekot, maximekot ja kasa korkkareita, joita en kehdannut pitää julkisesti.

Kuviolliset pyöräilyhousut, hiihtarit, housuhameet, haalaripyjamat, pastellinsävyiset collegeasut.

Oli anorakit, sammarit, tennarit, maiharit.

Tennissukat, jenkkisukat, säärystmet ja ensimmäiset itse neulotut villasukat.

Värikkäät silkkihuivit, jenkkihuivit, venäläishuivit, ei kaulahuivia pakkasellakaan.

Tupsupipot, urheilupipot, Bulat, baskerit, nurinpäin käännetyt lippikset.

Liian isot villapaidat, flanellipaidat, neppareilla kiinni laitettavat farkkupaidat.

Pikkureput, vyölaukut, hippikassit, rintamerkeillä koristellut olkalaukut.

Läpinäkyvät paidat, liian antavat narutopit, hopeanhohtoiset vaatteet, aikuismaiset kauluspaidat.

Otsatukka, poikatukka, geeliheitto, törtsä, permanentti, saparot, hennalla värjätty pitkä tukka.

Tätä kaikkea ja niin paljon muuta oli minun 90-lukuni - ja pelkästään ulkonäön puolesta. Sen kaiken tai edes tärkeimmän mahduttaminen yhteen iltaan on liikaa, liian pakahduttavaa ja oikeasti mahdotonta.

Vaatetuksesta muotoutuikin lopulta pieni aikamatka:

Rakkaudella pidetty NKOTB-keikkapaita on siskon tuliainen konsertista vuodelta 1991.

Tukka, säärystimet ja hame edustivat noin vuotta 1993.

Flanellipaita oli kaikilla ehkä 1994.

Meikki muistutti kovasti juhlalookiani vuodelta 1995, ruskeaa rajausväriä ei tosin ollut.

Ja kaulaan päätynyt Protu-koru on luonnollisesti vuodelta 1997.

Itselläni ei ole kokovartalokuvaa vaatekerrasta, mutta naama sentään löytyy.

Juhlakalulta sain vielä oikeasti vaaleansinistä
luomiväriä tuohon päälle. Yves Rocherin helmiäs-
sävyt, never forget! Kulmia en tohtinyt nyppiä.

Ihan hyvä. Ensi kerralla pitää silti laittaa mietintämyssy päähän aiemmin.

Havaintoja:

En vieläkään saa tehtyä oikealle kääntyvää heittoa. Pirun pyörre.

Protu-koru ei ole ollut kaulassa ainakaan 15 vuoteen, mutta tuntui siltä kuin en olisi koskaan ottanutkaan sitä pois.

Pitää oikeasti ostaa oma flanellipaita. Mikä autuas lämpö sen kanssa oli tarpoa viikonlopun viimassa! Kyllä Seattlen pojat tiesivät.

Keikkakesä edessä

No niin. Sikakalliista tapahtumalipuista on viimeinkin ilmoitettu lahjan saajalle. Koska sen ja Robbien lisäksi minut on houkuteltu mukaan vielä kolmannellekin areenakeikalle. 

Keikkakesä 2017 näyttää siis toistaiseki tältä:

22.5. Bruno Mars, Helsinki

9.6. Radiohead, Tukholma

10.8. Robbie Williams, Tampere

1. Ihan budjettini takia kovasti toivon, että Suomen festarikesä ei tarjoaisi ihan hirveästi pakollista nähtävää juuri minulle.

2. Budjetista puheen ollen, olen ostoksista, sovituista reissuista ja eilisestä kampaajasta itselleni velkaa pitkälle alkuvuoteen. Onneksi kaali on sesongissa.

3. Radiohead-juonitteluni meni täydestä ja onnistuin yllättämään. Kerrankin!

Rokumentti

Rokumentti, jokavuotinen marraskuuni pelastaja, on taas ohi. Festariviikolla näin kahdeksan elokuvaa ja enemmänkin olisi mennyt, niin istumalihasten kuin ohjelmistonkin puolesta.

League of Exotique Dancers

Blur: New World Towers

Lost River

Mapplethorpe: Look at the Pictures

Elstree 1976

Oasis: Supersonic

Author: The JT LeRoy Story

Life, Animated

+

DocLounge: Strike a Pose

Bowie-retrospektiivi Taitokorttelissa

Onnistuin kyllä valitsemaan leffat tänä vuonna paremmin kuin hyvin! Blur, Elstree ja Strike a Pose olivat joukossa heikoimmat, mutta viihdyin niissäkin mainiosti. Mapplethorpe ja Supersonic olivat ehkä dokumentteina parhaat, kun taas JT LeRoy jäi eniten vellomaan päähän. Exotique Dancers ja Life, Animated puolestaan ovat ne, joita suosittelisin varauksetta kaikille puhuttelevina, mutta hyvän mielen dokumentteina.

Paljon parjattu Lost River painii ihan omassa sarjassaan jo siksi, että kyseessä oli näytelmäelokuva. Tykkäsin kyllä, mutta aloitus viimeistään klo 22 olisi ollut paikallaan, koska pimeässä, omituisessa ja unenomaisessa elokuvassa hereillä pysyminen tuotti reilua tuntia myöhemmin huomattavasti vaikeuksia. Olen silti tyytyväinen, että näin tämän teatterissa. Telkkarin ruudulta katsominen ei varmasti tee elokuvalle oikeutta.

Taitokortteli oli mitä parhain paikka ulkoilmanäytöksille. Onneksi pyllyynnyin paikalle, vaikka en ehtinytkään nähdä kuin kahdeksan videota.

Tänä vuonna jäi näkemättä mm. Gimme Danger, Accidental Courtesy, Everybody Wants Some!!, A Bigger Splash, Finding Joseph I, Cheer Up, Spandex Sapiens... Kuulin niistä kaikista niin hyvää, että pitää paikata nämäkin aukot mahdollisimmat pian.

Vaikka olisinkin jatkanut elokuvissa istumista sujuvasti toisenkin viikon, saattaa olla hyvä vähän levätäkin. Sunnuntaiaamuna todettiin molemmat, että olen poikkeuksellisen paljon loman tarpeessa. 

Tarve purkautuu valitettavilla tavoilla. Lauantaina olin niin väsynyt ja ärsyyntynyt ihmisiin, että jätin Saimaan keikan väliin ja suuntasin kotiin neulomaan lapasia. Se sentään on terapeuttista ja rentouttavaa. Ainakin siihen asti, kunnes saan hartiat ihan lukkoon puikkoineni. Mutta se hetki ei ole vielä täällä.

Solmussa somessa

Vaarini päätti aikanaan jättäytyä kehityksen kärryiltä siinä vaiheessa, kun videot tulivat koteihin. Olen aina miettinyt, missä vaiheessa teknologia etenee siihen pisteeseen, etten itse enää viitsi vaivautua. Ehkä se hetki on jo koittanut.

Olen tässä hiljattain rekisteröitynyt sekä Tumblriin että Goodreadsiin.

Tumlbr-tilin kanssa oli vahva alku. Loin tilin juuri ennen töistä lähtemistä, aikeena tutustua asiaan rauhassa kotona. Kotona en enää muistanut tilini salasanaa.

Goodreadsin kanssa menee paremmin. Olen jopa muistanut päivittää sinne lukemiani kirjoja - ja lisännytkin kaikki luetut kirjat muutaman viime vuoden ajalta. Olen myös selvittänyt, miten saan lisättyä sellaisia kirjoja, joita tietokannasta ei vielä valmiiksi löydy. En kuitenkaan ole jaksanut tuottaa tähtiä kummempaa sisältöä tai miettiä, miten yhteisöllisyyttä palvelussa voi tai kannattaa käyttää.

Mitä täällä pitää tehdä?!

Harmittaa, kun potentiaalisesti kiva asia menee hukkaan, mutta en ihan oikeasti jaksaisi nähdä tämmöisten eteen enää yhtään ylimääräistä vaivaa. Töiden puolesta pitäisi selvittää myös Snapchatin tai vähintään Instagram Storiesin syvin olemus, mutta niitäkin olen toistaiseksi vain vältellyt.

Jaksaisipa somettaa ihan kunnolla ja oikeasti perehtyä eri alustoihin, eikä vain luoda turhia haamutilejä ympäri internettiä. Twitter-tilinikin on vielä olemassa, mutta en ole tainnut käyttää sitä sitten sen yhden parin vuoden takaisen ajomatkan, kun toivottiin YleX:ltä jotain biisiä perjantai-illan ratoksi. Blogi on tällaisella iän ikuisella ja mahdollisimman vähän sosiaalisella alustalla. LinkedInissä käyn pyörähtämässä parin kuukauden välein, viimeksi kävin jopa klikkailemassa kavereille vähän suosituksiakin. Mutta en minä siitäkään oikeasti ole yhtään kartalla.

Voi vuosi 2000 ja scribble.nu. Tulkaa takaisin!

Keikkakenkutus

Jotenkin aina unohtaa, miten kauheaa rahanmenoa loppuvuosi on. Ilmaantuu pakollista ostettavaa, sisustusmaniaa, joululahjahankintoja, mitä kaikkea niitä nyt on. Hiuksiinkin otan yleensä raitoja aina marraskuussa, vaikka muuten tyydyn kampaajalla pelkkään saksikäsittelyyn.

Lisäksi tulevan vuoden kaikki kivat tapahtumat tulevat myyntiin.

Olen tässä viikon sisään ostanut sikakalliit tapahtumaliput* sekä piletin Helsingin kaupunginteatterin Shrek-musikaaliin. Ihan ok. Olin niitä suunnitellut ja vaikka maksutapahtumat kirpaisivat huomattavasti, pääsin ahdistuksesta aika nopeasti yli.

Tai noin ei voi ehkä sanoa, koska höyläsin valtaosan menoista luottokortille ja näin ollen kirpaisu jatkuu kuukausittain kunnes liput on maksettu. Mutta sanotaanko vaikka, että olen sinut ostosteni kanssa.

Sitten ilmoitettiin, että Robbie Williams tulee elokuussa Suomeen.

Voi miten haluaisin mennä!

Party Like A Russian kolisi ja kovaa, uutta levyä sulattelen ja vanhempikin tuotanto on ollut hiljattain aktiivipyörityksessä.

Tämä olikin ihan selvä peli, kunnes minulle selvisi lippujen hinnat. Sata euroa! Mitä ihmettä oikeasti? Ymmärrän, että Robbie maksaa ja artistilla on myyntiarvoa sekä paljon keski-ikäisiä, hyvätuloisia faneja. Mutta eikö niitä varten voisi olla jotain varakkaiden ihmisten spesiaalikatsomoita ja hölmöjä vippiruokailupaketteja kuten muillakin keikoilla nykyään? Kahdeksan euron hintahaitari ei nimittäin tuolla katsomon puolella paljon lämmitä.

Have it like an oligarch!

Olen siitä onnekkaassa asemassa, että minulla olisi oikeasti jopa mahdollisuus keikkalippu maksaa, kunhan vähän miettisin finansseja uudestaan. Kaikilla ei ole niin hyvä tilanne ja näissä asioissa muutamalla kympilläkin on jo iso merkitys.

Nyt parin päivän sulattelun jälkeenkin kiukuttaa edelleen niin paljon, etten oikeasti tiedä, haluanko alkaa kytätä lippukauppaa perjantaina. Käsittämätön ja ennenkuulumaton tilanne. Robbie Williams on kuitenkin yksi minulle rakkaimmista aristeista ikinä ja erinomaiseksi liveheilujaksi havaittu niin ulko- kuin sisätiloissa.

Mitä teen?! Auta, universumi! Kokemani tuntemukset ovat kokonaisvaltaisen riipiviä.

Ja kyllä, nämä liput ovat kalliimpia kuin ne, jotka juuri määrittelin sikakalliiksi tapahtumalipuiksi. Kyllä muuten keljuttaa.

* Sikakalliit tapahtumaliput ovat Markon yhdistetty syntymäpäivä- ja joululahja. Vaikka mies ei taida täällä blogissa juuri hillua, en ota paljastumisen riskiä. Vaikka varmaan se jo tietää. Ainahan se tietää. Keljuttaa sekin. 

Lokakuun luetut

On ollut jotenkin nihkeä lukukuukausi. Vika ei ole kirjoissa, en vain ole jaksanut keskittyä, eikä sopivia hetkiäkään ole oikein löytynyt. Valtaosa kuusta meni Galbraithin kahlaamiseen.

Robert Galbraith: Pahan polku

Cormoran Striken ja Robin Ellacottin tarina jatkuu. Tyyli on Rowlingin Galbraithin edellisistä dekkareista tuttu: sujuvaa tekstiä, vauhdikkaita juonenkäänteitä, kiperiä kiemuroita ja harvinaisen ällöttäviä rikoksia. Johtuuko sitten nihkeästä lokakuusta vai itse kirjasta, mutta tämä ei imaissut mukaansa samalla tavalla kuin kaksi edellistä osaa. Kolmen pääepäillyn nykyvaiheiden ja Strikeen liittyvien taustojen pyörittäminen toimi muuten hyvin, mutta koska luin kirjaa kiljoonassa pätkässä, eri hahmoja oli vaikea seurata. Murhamysteeristä huolimatta paikoin kiinnostavinta oli seurata Robinin kamppailua naisena jyräävien miesten maailmassa. Robin on aikamoinen teräsmimmi ja ihan jo odotan, mitä kirjailijalla on hihassa hahmon varalle.

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö

Tämä kirja oli älyttömän hyvä ja tuli selvästi elämääni juuri oikealla hetkellä! Vaikka muu takkusi, Kiven esikoisromaanin ahmaisin parissa päivässä. Aliisa, Ada, Alma ja Anni, täydellisen perheen neljä täydellistä tytärtä. Mutta onko kaikki oikeasti niin hyvin kuin kulissit antavat ymmärtää? Kasvukertomus etenee kolmen nuorimman sisaren kertomana kolmessa eri ajassa ja hiljalleen selviää, mitä itse kullekin vuosien saatossa on tapahtunut. Jokainen sisaruksista kamppailee omalla tavallaan suorituspaineiden, sisarussuhteiden, jaetun trauman, aikuisten maailmaan kasvamisen sekä oman äänen ja suunnan löytämisen kanssa, mutta jokainen jää kamppailunsa kanssa myös surullisen yksin. Almasta löysin kertojana vähiten tarttumapintaa, kirjan aloittaneen Adan pään sisään olisin palannut mielelläni vielä aikuisemmassakin vaiheessa. Joka tapauksessa valloittava ja pakahduttava romaani, jossa ääneen pääsevät täysillä tytöt ja nuoret naiset.

Paul Auster: Talvipäiväkirja

Omaelämäkerrassaan Auster kirjoittaa koruttomasti ja rehellisesti eletystä elämästä. Kirja tarjoilee tuokiokuvia ja hajatelmia 64-vuotisen elämän varrelta ja etenee enimmäkseen kronologisesti, mutta ilman otsikoita ja tuntuu toisinaan tajunnanvirralta tekstin poukkoillessa ajasta ja ajatuksesta toiseen. Talvipäiväkirjan kirjoittaminen lienee ollut kirjailijalle terapeuttinen prosessi, johon lukija hyppää huomaamattaan mukaan. Tämän luettuani koen tietäväni Austerista paljon ja toisaalta en juuri mitään. Kaikkea sävyttää omituinen tuttuuden tunne. En ehkä päässyt täysin Austerin nahan alle, mutta Auster kyllä ujutti itsensä minun nahkoihini. Viimeisellä sivulla tuli itku.