vuoden loppu

Vuoden viimeinen päivä lähti käyntiin pitkään odotetuilla vauvauutisilla. En tähän hätään keksi, mihin muuhun tekstiviestiin olisin mieluummin herännyt. Uutisen avulla olen jaksanut aamun pyllyydet, joihin lukeutuu esim. kaikkialle levinnyttä linssikeittoa ja tulviva lattiakaivo. Juhuu.

Tarkoitus olisi olla hermoilematta liikoja enää illemmalla, ettei symbolinen uusi alku tapahdu kiukkuisena.

Miten kävi edellisten uudenvuoden toiveiden ja tavoitteiden? 2.1.2011 kirjoitin blogiin:

"Vuonna 2011 haluaisin löytää töitä, kirjoittaa enemmän päiväkirjaa, juoda vähemmän olutta ja syödä vähemmän viinikumikarkkeja, opetella kokkaamaan joitain uusia ruokia, lukea vaikka pari tähän asti skippaamaani klassikkoa, käydä läpi opiskelupaperit, mahtua vielä nykyisiin vaatteisiini ja osata kieltäytyä biletilanteista ja muista sosiaalisista pakotteista, jos en halua mennä."

1. Löysin töitä, vieläpä omalta alalta ja kotikaupungista. Viihdyn. 

2. Päiväkirjaan kirjoitin tasan kerran, marraskuussa, joten sen vähän feilasin. Toisaalta sitä edellinen teksti oli helmikuulta 2010.

3. Oluen määrästä en osaa sanoa, vaikka nyt vuoden viimeisellä puoliskolla se ainakin on mielestäni vähentynyt. Viinikumikarkkeja en ole merkittävästi syönyt, mikä on erinomainen kehityssuunta.

4. Opettelin kokkaamaan moniakin uusia ruokia, enimmäkseen kevätpuolella. Muutamat olivat huippuja, toiset eivät niinkään. Mutta tavoitteessa ei puhuttukaan ruuan mausta tai laadusta mitään.

5. Klassikkoprojektin aloitin jo tammikuussa ja luin Richard Adamsin Ruohometsän kansan. Sitä seurasi Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys sekä kesätauon jälkeen Albert Camus'n sivullinen ja Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma. Monta ei klassikon asemassa olevaa luin näiden välissä. Ihan hyvä lukuvuosi.

6. Opiskelupaperit kävin läpi jo tammikuussa. Paljon väheni paperimäärä, mutta paljon oli myös sellaista, mitä en raaskinut heittää pois, mutta ehkä seitsemästä yliopistovuodesta saa jäädä muutakin käteen kuin todistus ja gradu?

7. Mahdun edelleen vuodentakaisiin vaatteisiini. Ja melkein kymmenenkin, vuonna 2002 ostettu neule oli päällä viimeksi eilen.

8. Sosiaaliset pakotteet ja biletilanteet, niin. Muotoillaanko näin, että tilanne on parantunut, vaikka viimeksi eilen lähdin liikenteeseen rauhan säilyttämiseksi. Valitettavasti suurin osa tapahtumista niistä, joihin haluaisin mennä, on viikolla eli en voi enää mennä, jos haluan olla hereillä töissä seuraavana päivänä.

Kokemuksen valossa näyttäisi siltä, että tämä tavoitteiden ja toiveiden listaaminen on huomattavasti toimivampi systeemi kuin lupausten tekeminen. Aion pitää tästä kiinni myös vuonna 2012. Ehkä annan kuitenkin vuoden vaihtua ennen kuin mietin asiaa enempää.

perinteitä sittenkin

Alan hiljalleen toipua erilaisesta joulusta. Olin etukäteen aika varma, että sopeutuisin hyvin mihin vaan, omia jouluperinteitä kun ei juuri ole.

No, olin väärässä. Siis lähinnä jouluperinteiden olemassaolosta, en niinkään sopeutumisesta. Kyllä sitä aina muutaman päivän pärjää. En voi silti väittää, etteikö tämä olisi etenkin aattona vaatinut huolellista asennoitumista.

Minun jouluuni on näin aikuisiällä kuulunut ensin armoton hössötys, sitten hiljaisuus. Kunhan kaikki ruuat on saatu (itkuraivarin kautta) tehtyä, siistitään paikat. Syödään rauhassa, ja ennen kaikkea yhdessä, ketä ikinä onkin paikalla. Ulos kävelylle sään ja jaksamisen salliessa, välillä voi vaikka lukea. Kynttilät palaa, ei ole meteliä. Illalla voi avata punkkupullon, natustella suklaata ja katsoa hyvän elokuvan tai jotain klassikkosarjaa. Kanavasurffailu ja yleinen kakofonia on kielletty. Jossain vaiheessa ehkä pelataan lautapeliä. Valvotaan liian myöhään, mutta se ei haittaa, koska yöllä kuuluukin syödä lisää.

Tänä vuonna oli enimmäkseen toisin. Aattona oli kyllä punkkupullo ja myöhäisillassa Kala nimeltä Wanda. Joulupäivänä käytiin lisäksi voittamassa Trivial Pursuitin serkusturnaus. Mutta siinä se sitten olikin, ei siis oikein tullut joulufiilistä missään kolossa, vaikka välillä yritin livahtaa Simpsonit-putkesta kirjan pariin.

Koska välipäivät menevät töissä, ei rauhoittumista voi hoitaa oikein nytkään. Pitänee tyytyä miniannoksiin lukemista ja kynttilänvaloa iltaisin.

Ja ehkä vähän ruokahössötykseen uudeksivuodeksi.

peili

Olen alkanut hiljalleen oivaltaa palkan olemusta. Vaikka se ei olisi merkittävän suuri, pointti onkin siinä, että tietää sen tulevan aina tiettyyn aikaan tietyn kokoisena. Ja näin ollen voi sumplia hankintoja rauhassa, koska voi myös miettiä aikataulun, milloin mihinkin on varaa. Ja sitten voikin hankkia ilokseen jotain, mitä on jo pitkään halunnut.

Vaikka lattiapeilin, joka ei voi tippua seinältä suoraan pistorasian päälle irrottaen koko pistorasian muoviosan mennessään jättäen seinään valtavan, vaarallisen aukon ja hajoten sitten lattialle kiljooniksi erikokoisiksi teräviksi sirpaleiksi.

Ei sillä, että tuntisin lähipiirissäni ketään, jolle olisi vastikään käynyt näin. Tai varsinkaan niin, että avaisi kyseistä pistorasiaa korjaamaan tulleelle sähkömiehelle oven tukka Russell Brand -kuosissa ja pelkässä pyyhkeessä, koska oli ihan varma, että ehtii suihkuun "ihan hyvin" ennen kuin korjaaja saapuu. Ehei.

(Voisin vaikka vannoa, että vaikka pistorasian vaihtaminen ei muutenkaan kauaa vie, tänään se vaihtui ekstranopeasti. Sen verran hämmentyneen oloinen tyyppi ovesta ulos käveli. Lisäksi mainittakoon Russell Brandin yhteydessä, että Booky Wook 2 osoittautui ihan hauskaksi, vaikkakin haastavaksi luettavaksi. Muutaman kerran oli pakko nauraa ääneenkin, mitä tapahtuu minulle lukiessa ani harvoin.)

Lattiapeilin lisäksi himoitsen seinätaidetta. Muistin vasta eilen seinätarrojen olemassaolon, ja niistä taitaa löytyä ratkaisu reikäisten seinien peittämiseen. Nyt pitää enää valita. Ja raaskia ostaa. Vaikka palkan olemuksen olenkin hiljalleen oivaltanut, en ole vielä ihan sisäistänyt, että oikeasti saan sellaista.

kortit postiin

Ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen lähetin tänään kasan joulukortteja. En tiedä, onko kyseessä pitkittyneen kaamoksen torjunta, alitajuinen yritys tavoittaa joulumieli vai mitä oikein tapahtui, mutta eilen huomasin istuvani kynä kädessä kirjoittamassa personoituja joulu- ja uudenvuodentoivotuksia kortteihin ja tunkemassa tuoksukynttilöitä niiden mukana kirjekuoriin. Että näin tällä kertaa.

Blogia lukevat pääasiassa Joensuun ystävät, joille voin kertoa, että teille en tänäkään vuonna ole hankkinut mitään, paniikki pois. Kaikille kauempana asuvillekaan en korttia laittanut, valikoin kymmenen kohdetta sen mukaa kun tulivat mieleen. Pienesti pitää aloittaa, muuten menee toinen kymmenen vuotta ennen kuin seuraavan kerran savottaan tartun.

Kammo: jouluna 2000 tein varmaan yli 30 korttia, jotka askartelin itse ja kirjoitin niihin vastaanottajaa ajatellen valitun Nalle Puh -sitaatin, jokainen oli erilainen. Vähemmästäkin tulee korttikammo.

Viime vuosien valossa ns. tavallista joulua ei elämässäni ole, mutta tänä vuonna jännittelee kyllä, sillä suuntana on Savo ja seurueena siis ei lainkaan oman perheen jäseniä. Viime vuonna todistin jouluhössötystä sielläkin suunnalla ennen aattoa ja voin hyvin mielin todeta, että nälkäiseksi siellä ei ainakaan pitäisi jäädä. Tästä huolimatta aion tehdä satsin perunalaatikkoa iskän reseptillä mukaan, pitää sitä palanen omiakin perinteitä mukaan saada. Haaveilen myös piimäjuustoasioista nyt kun on juustomuottikin, mutta kai se hössöttämisen raja pitää johonkin vetää...

Ennen joulua pitää vielä selvittää ylipukeutumispikkujoulut. Kolttu, check, saumasukkahousut, check, uusi fabulous luomiväri, check. Mutta pitkiä käsineitä en löytänyt. Harmistus.

pompusta paniikkiin

Vaikka tunnetusti pidän monenlaisista kirjoista, joskus pomppu yhdestä maailmasta toiseen on turhan karu - kuten esimerkiksi Agatha Christien Poirot-tarinasta Russell Brandin elämäkerran toiseen osaan. Tokihan Stylesin tapauksessa on uskottomuutta, myrkyttämistä ja törkeitä petoksia, mutta kun jo Booky Wook 2:n ensimmäisen reilun kymmenen sivun aikana ruoditaan mennyttä heroiiniaddiktiota, kiroillaan silmittömästi ja kiksautetaan Kate Mossia, oli aivot lähellä sulamispistettä.

Taistelin ensimmäisen luvun loppuun ja sitten alkoi hiljalleen helpottaa. Kolmannen luvun kohdalla aloin jo edetä varsin sujuvasti, mikä on ihme, koska teksti on kuin puhetta: täynnä käsittämättömiä sanoja ja poukkoilevia tarinoita. Lystikkäämpi puoli asiassa on se, että teksti on nimenomaan kuin Russell Brandin puhetta eli sitä lukiessaan kuulee kaiken päässään automaattisesti herran omalla äänellä.

Koti on siinä ärsyttävässä vaiheessa, että periaatteessa kaikki on purettu, mutta satunnaisia nyssäköitä pyörii edelleen nurkissa, eikä niille meinaa löytyä paikkaa mistään. Huomenna saan mattolähetyksen, joten kunhan vielä askartelen taulut seinälle, alkaa jo näyttääkin melko valmiilta. Hyvä niin. Koska minulle selvisi, ettei minun kannata aikataulusyistä edes hakea informaatiotutkimuksen aineopintoihin - maailma on huono! - on ihan lohduttava ajatus, että kotona näyttää kivalta eli siellä voi käyttää aikaa ihan vaan vaikka rentoiluun ja muuhun epätouhuiluun(!).

Kunhan saan ne viimeiset nyssäkät purettua (eli/tai piiloon), voinkin sitten keskittyä vaikka joululahjapanikointiin. Tosin eilisen iltavuoron aikana päähäni pompsahti muutamakin erinomainen idea, lahjojenkin suhteen asiat näyttävät yllättävän hyviltä. Eli mistäs sitä sitten stressaisi, kun muutto, opinnot ja kohta lahjatkin ovat paketissa? Osaako sitä ollakaan.

lahja itselle

Jos on palauttanut gradunsa yli kaksi vuotta sitten (kääk!), voihan silti hankkia tutkimuskirjallisuutta? Vaikka uudenvuodenlahjaksi itselle? Terveisin nimimerkki "epätietoinen -82".

 

Diana Wynne Jones: Reflections. 

Kutkuttaa. Kokonaisuus vaikuttaa ihan liian mainiolta sivuutettavaksi, eikä hintakaan päätä huimaa. Lisäksi Neil Gaimanin esipuhe on toki varsin mukava säväys, mutta Dr Charlien kirjoittama johdanto painaa vaakakupissa vielä enemmän.

nainen vs amme

Koska minuuttiaikatauluni jatkuu edelleen, upotan ajatuksiani luonnollisena reaktiona mahdollisimman vähän ajankohtaisiin ongelmiin. Sunnuntaista asti olen käynyt intensiivistä taistelua nainen vs. kylpyamme. Vaikka olenkin onnistunut hiljalleen taittamaan ammeen ylivoimaa, se on edelleen vahvasti voitolla.

Kovin nyt vaikuttaisi siltä, että ammeesta on tullut vanhasta kodista uuteen siirtymisen symboli. Myös edellisessä asunnossani oli vanha ja kulunut istuma-amme. En koskaan jaksanut tehdä sille kummempia - ei kannattanut, tarkoitus kun oli asua asunnossa maksimissaan vuoden verran. Määräajan tultua ja mentyä elin koko ajan uskossa, että saatan muuttaa pois koska tahansa. Vasta ennen muuttoa pesin pinttymät pois, kulumille en tietenkään voinut mitään.

Uudessa asunnossa amme ei ole niinkään kulunut, mutta pinttymä on sitkeä ja pitkältä ajalta. Siihen ei hankaussieni ja kylppäritolu tepsi. Suolaan kastettu sitruuna kohensi tilannetta jo huomattavasti, (kiitos, Kim & Aggie!) mutta työsarkaa on edelleen. Eilen testasin suolan ja etikan yhdistelmää, mikä oli melkoinen virhearvio. Etikka isoissa määrin haisee ihan saakurin pahalta ja nikotellen hankaaminen on parhaimmillaankin, hmm, haastavaa.

Kokeilematta on ruokasooda, sitruunahappo, Akron taikasienet tai tosi järeät pesuaineet. Vaan mistä aloitan? Hus, lika, hus! Kirjahyllyn ehtii myöhemminkin.

muutto/muutos

Illan ja yön aikana tuli ihana ja paksu lumipeite maahan. Forecan mukaan se on sulava vielä loppuviikosta pois, mutta toivon, että erehtyvät. Töihin käveleminen aamulla oli nimittäin huomattavasti mukavampaa kuin esimerkiksi eilen sateessa ja loskassa viimeisiä muutto- ja siivoustavaroita vanhalta asunnolta uuteen roudatessa.

Nyt on siis jätetty jäähyväiset ensimmäiselle omalle asunnolleni. Siis sellaiselle, jossa asuin ihan yksin, ilman kämppistä. Yleensä muuttoon liittyy haikeutta, mutta yllättävän seesteisin mielin eilen oven viimeistä kertaa suljin. Asunto oli mielestäni ihan kiva, parhaimmillaan erittäinkin kiva, mutta taloa inhosin, samoin sijaintia. Uusi kotini ei ole kuin kahden korttelin päässä ja saman, vilkkaan tien varrellakin, mutta ikkunat eivät ole tielle päin. Kaksi edellistä yötä olenkin siis nauttinut hiljaisuudesta, kun rekkojen meteli ei kuulu aamuneljästä eteenpäin. 

Hiljaisuus on auttanut kestämään myös sen, että uudessa asunnossa on toistaiseksi ihan perkuleen kylmä. Tutustun pattereiden sielunelämään, kunhan ensin saan laatikot niiden edestä tyhjennettyä. Nyt on jo keittiö enemmän tai vähemmän kunnossa ja melkein kaikki vaatteet purettu. Kyllä tästä hiljalleen koti tulee.

kulttuurin kohtaamispiste

Tänään kaipasin yliopistoyhteisöä.

Kahvipöytäkeskustelu karkasi aivan lapasesta ja ennen kuin huomasinkaan, oli menossa pitkä monologi aiheesta, kuinka jossain tulevaisuudessa ihmisille kasvatetaan varaosia ja vanhenemisen tuomat ongelmat ratkaistaan sillä. Luonnollisen tauon koettassa mainitsin keskustellun skenaarion olevan "ihan kuin siitä Ishiguron romaanista" (vaikka enkkupiireissä tällaista selittävää ilmausta ei olisi toki tarvittu). Kohtasin hetkellisen hiljaisuuden, jonka jälkeen keskustelu jatkoi siitä, mihin se ennen kommenttiani oli tauonnut.

Totesin sivussa, että siitähän tehtiin juuri elokuvakin, se Never Let Me Go. Onneksi paikalta löytyi yksi intohimoinen elokuvissa istuja, joten sain prosessoitua ajatukseni eteenpäin. Privaattikeskusteluksi se jäi.

Minua ei vaivaa se, ettei kukaan ollut lukenut tuota kirjaa. Eikä sekään, ettei elokuvaan oltu kiinnitetty juuri enempää huomiota. Ymmärtämisen vaikeus tulee siitä, että kirjallisuus ja elokuva tuntuvat olevan monelle täysin toisarvoisia kulttuurimuotoja.

Voi minua laaja-alaisen kulttuurin ystävää. Itsesäälin aiheuttavan ongelman ydinhän piilee siinä, että minut on hemmoteltu pilalle leffanörttien ja kirjallisuudenopiskelijoiden keskellä, ja nyt siis kaipaan sitä, että voin vaivattomasti heittää kirja- tai leffaviittauksen ja se ymmärretään automaattisesti. Tai siitä ollaan ainakin kiinnostuneita.

Ja elokuvista puheen ollen...

Ah, mikä Rokumentti. Taas. Olisin sujuvasti katsonut vielä kasan elokuvia lisää, mutta hyvät valinnat kyllä tein. En nähnyt mitään huonoa, vaikka Burroughsin kanssa olikin väsymystilan, huonon äänenlaadun ja ympäröivien tekijöiden (ylihumalaisen pojan) takia vaikea seurata. Jopa pelkäämäni Genesis & Lady Jaye -dokkari oli aika valloittava. Kunhan siis viritti aivonsa rakkaustarinamoodiin ja unohti taideprojektit kokonaan. Sopivasti myös kevyttä ja vakavaa sekaisin. George-dokumentin joudun varmaankin hankkimaan itselle, ikinä ei ole kolme tuntia mennyt elokuvissa niin sujuvasti ja nyt vain mietityttää, mitä kaikkea siitä saisi uudella katsomisella irti. 

Elokuvamoodi pitää ikävä kyllä vaihtaa lennosta tehoilumoodiin, vaikka mieli tekisikin lukea ja neuloa koko ajan. Pakoilulta vaikuttaa, joten koitan pinnistää. Pakko kyllä sanoa, että olen juuri nyt harvinaisen onnellinen, koska

a) kävin läpi opiskelupaperit vuoden alussa ja jättimäinen kansiokasa on kutistunut huomattavasti

b) siivosin taannoin kirjahyllyn niin, ettei kirjojen takaa löydy yllärikätköjä

c) olen hamstrannut pahvilaatikoita varastokoppiin.

Nyt kun vielä malttaisi surutta laittaa turhan roinan roskiin/kierrätykseen asti.

valkokankaalla

Apua! Olen jo nyt ihan uuvahtanut, vaikka kuu on vasta puolessa. Jaksaa, jaksaa!

Vaan kappas, piristystä saapui luokseni kummalliselta taholta. Yli puoli vuotta ahdistusta aiheuttanut hirviöessee tarkastettiin ennätysajassa ja arvosanaksi napsahti nelonen. En aio kertoa tarkastajalle, että tekstiä takoessani en ollut puolet ajasta missään kartan lähelläkään. Ei selkeästi ole myöskään mennyt maisterikoulutukseni hukkaan, 12 sivua melkein analyyttistä tekstiä kirjastoluokituksesta syntyi loppujen lopuksi yllättävän kivuttomasti - kunhan sain itseäni ensin niskasta kiinni.

Tästäkin huolimatta: onneksi se on ohi. Olen toki hakemassa aineopintoihin, joissa vastaavia kamaluuksia on luvassa varmasti kasakaupalla, mutta ainakin tästä on nyt selvitty.

Koska olen myös tehoillut tämän viikon tehtävät oikolukua vaille valmiiksi, olen päättänyt, että olen Rokumenttini ansainnut. Joensuulaisen leffaintoilijan paras aika vuodesta on enää yhden yön päässä. Tämän vuoden ohjelma näyttää tältä:

Keskiviikko

19:00 George Harrison: Living in the Material World

Perjantai

21:45 William S. Burroughs: A Man Within

Lauantai

14:00 Exit Through the Gift Shop

16:30 Soul Train: The Hippest Trip in America

19:30 The Ballad of Genesis & Lady Jaye

Sunnuntai 

15:15 Illusionisti

17:00 Mama Africa

Tyhjät kolot vietän sitten pakkaillen ja järjestellen. Hyvin se menee. Jos siis pysyn aikataulussa.. Aion nimittäin myös ehtiä töihin burleski-iltaan ja Dogiin Mikon keikalle.

Tällä hetkellä harmittaa, etten pääse katsomaan kumpaakaan burleskielokuvista. Lisäksi harmittelee jo etukäteen, etten varmaan jaksa käydä katsomassa Piukkoja paikkoja sunnuntaina. Onhan se toki nähty varmaan parikymmentä kertaa, mutta ah!, ei koskaan valkokankaalta. Lisäksi etukäteen pelottaa tuo lauantai-illan valinta. Ballad of Genesis & Lady Jaye vaikuttaa ihan supermielenkiintoiselta, mutta se saattaa myös olla ahdistavin elokuva ikinä. Jää nähtäväksi.

marraskuu

Onneksi on kiva viikonloppu alla, muuten en ehkä olisi kestänyt tänään tullutta ymmärrystä siitä, miten kammottavan kiireinen olen koko kuukauden. Hei hei, sosiaalinen elämä. Nähdään sitten joulukuussa. Sain sentään esseeni tänään viimeinkin lähetettyä. Laadusta ei ole takeita, mutta ainakin on yksi stressitekijä vähemmän.

Missä välissä ehdin pakata koko omaisuuteni ja mistä saan tarpeeksi laatikoita ja saanko venytettyä rahat takuuvuokraan ja äää!

(Mantra: iltaisin ehtii, kyllä niitä löytyy, on sitä ennenkin onnistuttu.)

Päätin eilen, että jaksaakseni kaiken kunnialla, on pakko pitää ravitsemusasioista huolta. Kunnon proteiineja kehiin ja vihersmoothiet taas aamurutiiniksi. Lisäksi to do list palatkoon elämääni illoiksi. Päivä ja askel kerrallaan. Joulukuussa saa sitten huilia, kun viimeinen kurssikin loppuu 4.12.

En tunnetusti ole mikään jouluintoilija, mutta tänään tuli vastaan joulukalenteri, joka oli pakko ostaa jo nyt odottamaan.

Myyräporkkana!

Toimikoon kalenterikin motivaattorina. Kunhan kaikki rykäisyt on rykäisty, saa jo avata ensimmäisen luukun.

varjopuoli

Lokakuun taittuminen marraskuuksu tarkoittaa Emmun odotettua kyläilyä tänä viikonloppuna, omaa reissua etelään seuraavana, Rokumenttia sen jälkeen, yhtä pienimuotoista projektia eli muuttoa ihanaiseen, isompaan, parvekkeelliseen kaksioon kuun viimeisenä. Ja täysiä työviikkoja projekteineen sekä viimeistä informaatiotutkimuksen perusopintojen kurssia siinä välissä.

Eli tietysti flunssa alkoi oirehtia pienen kuumeen, vuotavan nenän ja surraavan pään muodossa keskiviikkona. Ei kyllä sinällään ihme, pienestä työyhteisöstämme on reilun viikon sisään jo kolmas ihminen sairaslomalla harvinaisen ärhäkän flunssan takia.

Vähän ihmeeltä siis tuntuu, että ainakin nyt vaikuttaisi siltä, että selätin flunssan yhden (1) illan kotona lepäämisellä. Ensin iloitsin siitä, että oli aikaa ja oma lupa rentoilla ja katsoa telkkarista Blue Velvet. Sitten tajusin, että nouseva kuume ja David Lynch eivät ole paras mahdollinen yhdistelmä ja vaihdoin Pikku naisiin. Se ei taaskaan pettänyt, vaikka olikin hämmentävä Christian Bale -kokemus, sillä katsoin tällä viikolla myös Amerikan psykon. Marchin sisarusten, Finrexinin ja akustisen Mokoman avulla olin torstaiaamuna jo kuin uusi ihminen

Edelleen väsyttää ja kuume hipoo maagista 37 astetta jatkuvasti, mutta silmiin ei satu eikä nenä vuoda. Eli ehkä tämä tästä. Ja lääkintamenetelmiäkin voin lämpimästi suositella, etenkin sitä Mokomaa.

Maanantaina minulla oli elämäni ensimmäinen aikuispalkkapäivä. Koska kuun lopussa häämöttävä muutto takuuvuokrineen ja muine kuluineen on melkoinen menoerä, ei rahaa oikeasti olisi oikeastaan yhtään sen enempää kuin tähänkään asti. Sen verran annoin itseni fiilistellä palkkaa, että marssin keskiviikkona suoraan töistä ostamaan Varjopuolen (vähän saatoin ostaa myös puuttuvat Arkin levyt alehinnalla, mutta se on ihan toinen asia). Eikä varmasti ala kaduttaa.

Viime perjantain keikka nosti jo vahvat odotukset, ja kyllä tuo tosiaan toimii levylläkin oikein mainiosti, jos ei ihan livetilanteen tasoisesti. Keikalta kuulemma oli lössiä poistunut jo ensimmäisen vartin aikana todeten, että melkoista paskaa. Katjan kanssa alettiin sitten lauantaina pohtia, että mahtaa olla ankeaa, jos on niin rajoittunut musiikkimaku, ettei edes omaa lempibändiään siedä kuunnella erilaisella otteella. Onneksi minä en ole niin ankea ja rajoittunut (hohoo), minusta kun akustinen Mokoma oli kerrassaan virkistävä. Sitä paitsi ensimmäistä kertaa, en tanssahteluineni tuntenut olevani väärässä paikassa.

Mene ja tiedä nousi keikalla suosikikseni ja toimii se levylläkin. Nyt kuitenkin sekä Sinä riität että En elä talven yli ovat alkaneet kovin kiriä. Ja muutkin, kokonaisuudessaan varsin hyvä paketti on tuo levy. Mie piän, sanoisi pohjoiskarjalainen.

reflektio

Informaatiotutkimuksen perusopinnot lähenee loppuaan. Laskeskelin tänään, että mikäli edellisen kurssin harjoitustyöni ei ole täysi susi ja jaksan taaplata eilen alkaneen kurssin ja hirviöesseen edes kolmosen arvoisesti läpi, en voi enää vaikuttaa aineopintoja varten keräämiini pisteisiin. Ensin asia tuntui helpottavalta, mutta sitten iski pienoinen hätä: viimeinen kurssi ja essee ovat minulle juuri sitä vierainta materiaalia, eikä kolmonenkaan ole siis itsestäänselvyys.

Hetken hysterioituani päätin yrittää parhaani (eli bloggaan asiasta enkä tee tehtäviä, hmm) ja jos ovet aineopintoihin ei sillä aukea, ei voi mitään. Kevätkauden ajankäyttöäni se ainakin helpottaisi huomattavasti, kun ei iltaisin töiden jälkeen tarvitsisi tuhertaa tehtäviä.

Olemme käyneet nyt palautekeskustelua edellisestä kurssista ja olen ollut vähän äimistynyt. Keskimääräisesti olen käyttänyt viikkomateriaalien lukemiseen tunnin, tehtävien tekemiseen parisen tuntia ja pohdintatehtäviin sekä keskusteluun vielä noin tunnin. Yli viiden tunnin viikkosuoritukseni eivät ole tällä kurssilla varmaankaan menneet, ellei lasketa harjoitustyöviikkoa ja sitä yhtä viikkoa, jolloin oli käsittämättömän laajoja ja uuvuttavia tehtäviä. Ja olen joka viikko tehnyt myös ylimääräiset tehtävät lisäpisteiden toivossa. Hyvä tietysti näin, sillä olen paahtanut sitä esseemonsteria samaan aikaan ja aloittanut työt, eli tekemistä on silti ollut ns. riittävästi.

Keskusteluista kävi ilmi, että monilta on mennyt pelkkien tehtävien tekemiseen kuusikin tuntia viikottain eikä oikeaa vastausta ollut silti löytynyt. Keskusteluissa myös valitettiin kompakysymyksestä, johon meni tunteja, eikä oikeaa tietokantaa meinannut löytyä millään. Itse ratkaisin sen parissa minuutissa ja sitten ihmettelin pari päivää, että olenkohan mahtanut ymmärtää tehtävän väärin, koska niin helpossa lisätehtävässä ei oikein ollut järkeä.

Toisin sanoen on nyt vähän huono omatunto, kun selkeästi olen tehtävien määrästä valittamisesta huolimatta melkein kuin luistellut kurssin läpi samalla kun muut tarpovat pitkin soita. Mutta ainakin olen tehnyt tehtäväni kiltisti itse ja yrittänyt myös oppia kurssilla käydyt asiat ja tiedonhakumenetelmät. Toisin kuin eräät...

Jakso 6: Tilastot, patentit ja standardit. 3.-9.10.2011.

1. Tilastot

a) Mikä on luotettavana pidetty arvio EU:n väkiluvusta? Etsi tilastoista luotettava ja ajantasainen luku.

[...]

5. Vertaile Suomen tieliikenteessä kuolleiden määrää eri vuosina.

a) Kuinka monta henkilöä tieliikenteessä kuoli vuosina 1940, 1971 ja 2005?

b) Entä kuinka monta polkupyöräilijää tieliikenteessä menehtyi vuonna 2005?

Ja kuinkas sitten kävikään? (Kurssin palautemateriaalista bongattu linkki.)

Onnea vaan sinullekin työelämässä, sinä tuntematon kanssaopiskelijani. Myönnettäköön, että EU-tilastojen tonkiminen oli aivan hirveää, enkä meinannut löytää oikeaa vastausta, kun numeroita ja sarakkeita vilisi silmissä. Tilastokeskuksen sivujen käyttäminenkin vaati vähän hermoja, että oikeat tilastot löytyivät. Silti tehtävät olivat harvinaisen mekaanisia, eivätkä millään muotoa mahdottomia ratkaista itse. Minä ja edellisessä postauksessa mainittu työmoraalini olemme pöyristyneitä.

Lisäksi olen pöyristynyt erinomaisen informaatiopalvelun hyväksikäytöstä ja yleisesti kurssin vähäisestä arvostamisesta, sinne kuitenkin on todella vaikea päästä. Olisi nyt vähän panostanut edes siihen huijaamiseen, jos ei tehtäviin, tuossa nimittäin on sellainen rimanalitus, että oksat pois. Kyseistä palstaa kyttää vastuuopettajan lisäksi varmaan iso osa kurssilaisista. Toivottavasti edes hävettää.

Oho, tulipas sitä nyt akateemisen muotisanan hengessä reflektoitua opintojani ja oppimaani. Harmi, ettei tästä saa niitä täydentäviä pisteitä. /sarkasmi

vaari

Ymmärrettävistä syistä olen miettinyt vaaria aika paljon viime aikoina. On hämmästyttävää, miten vähän sitä loppujen lopuksi tietää ihmisestä, joka on ollut kiinteä osa elämää ihan alusta asti. Vaarin elämänvaiheita olen kuullut hiljalleen lähinnä äidiltä, vaari kun ei vanhoja muistellut. Vaikka vaiheet hämärän peitossa edelleen pitkälti ovatkin, ihmisen tunsin.

Vaarini eli pitkän elämän, jonka aikana tuli monta sopeutumista vaativaa tilannetta. Vastaan tuli asioita, joita minun ikäpolveni ihmiset eivät koskaan pysty käsittämään - ja myös paljon sellaisia, joita meidän ei koskaan tarvitsekaan kohdata. Maailma muuttui ympärillä huimaa vauhtia. Viikonloppuna äidin kanssa mietimme, että vaarin syntyessä vuonna 1923 ei kovinkaan monessa perheessä ollut edes radiota. Vaari jättäytyi suosiolla kehityksen kärryiltä videoiden lyödessä läpi, mutta silti viimeisinä vuosina piti vielä opetella kännyköiden pin-koodeja ja digitelevision käyttöä. 

Vahvaa, mustaa, taipuisaa tukkaa en saanut, mutta olen kyllä perinyt vaarilta monta piirrettä, etenkin palasia temperamentista. En yleensä pelaa seurapelejä, sillä olen ihan kammottavan huono häviäjä. Toisaalta muille pelaajille voi olla vielä kamalampaa, jos voitan, sillä siitä vasta numero tehdäänkin. Olen myös perinyt turhan lyhyen pinnan monissa asioissa ja tavaroita voi lennellä kaaressa pitkin huonetta siinä hetkessä, kun se katkeaa. Ikinä en kuitenkaan ole mitään tahallani hajottanut, enkä ainakaan muista vaarinkaan niin tehneen, paperitollot ja tyynyt ovat ajaneet asian aivan yhtä hyvin. Marttyyriuskin kulkee suvussa, halusi tai ei.

Vaan ei huonoja piirteitä, jos ei hyviäkin. Tosin luulen, että mitä niistä olen oikeasti perinyt tai omaksunut näkyy vasta ajan kanssa. Vaarilla oli kova työmoraali, sitä eittämättä on kulkeutunut minullekin. Vaari oli myös sinnikäs loppuun asti, työnhakuputken jäkeen olen alkanut miettiä, lieneekö pala tästäkin sitkeydestä periytynyt. Temperamentissa on myös puolensa: jos pinna meneekin helposti, on vastapainona kyky löytää iloa pienistäkin arjen asioista. Herkästi kyllä huonon hetken tullessa unohtuvat kaikki ne ilon aiheet, ihan samoin kuin vaarillakin.  Onneksi ne tilanteen laannuttua myös löytyvät - ainakin vielä - nopeasti uudestaan ja sitten voi iloita taas villasukista ja munkeista. Viimeisinä vuosina vaari keskittyi enenevässä määrin vastoinkäymisiin ja se oli raskasta sekä hänelle itselleen että ympäristölle. Silloin tällöin pilkahduksia arjen iloista oli siltikin näkyvissä.

Vaari eli omien arvojensa mukaisesti. Tästä seurasi ymmärtämisongelmia ja välillä paheksuntaakin, puolin ja toisin, meidän jälkipolvien arvot kun eivät aina ihan samaa kaavaa seuraa. Ehkä ongelmat välillä paisuivat siitä, että sitä arvaamatta leimahtavaa luonnetta tosiaan kulkee suvussa. Kiukuttelun laannuttua oli taas rauha maassa, keitettiin vaikka kahvit ja pelattiin pari erää casinoa (ja nieltiin uusi kiukku toisen voittaessa).

Vaari oli sen sukupolven ihmisiä, jotka eivät ammatteja päässeet valitsemaan, niihin päädyttiin. Eläkepäivillä vaari omistautui sitten puutarhanhoidolle ja ehti sitä hyväkuntoisena hoitaa itse pitkään. Ehkä tässä piilee se vaarin kaikkein arvokkain perintö, jonka toivon pysyvän mielessä. Haaveita ei kannata haudata, kanava niiden toteuttamiselle voi tulla vielä vastaan. Se vain taitaa olla pitkälti itsestä ja omasta sinnikkyydestä kiinni.

tapaus pina

Alan ilmeisesti hiljalleen tottua uuteen päivärytmiin. Enää en ole töiden jälkeen ihan raato: eilen sain kauppareissun ja ison osan viikon opiskelujuttuja hoidettua, tänään kävin sujuvasti elokuvissa ja pyykkäsin. Ehkä tämä tästä vielä. 

Tapsassa pyörii ihan liikaa elokuvia nyt. Siis sellaisia, jotka haluan nähdä. Asiaa palloteltuani tein viikonloppuna ranking-listan ja päätin edetä sen mukaan sen verran kuin aika ja taloudellinen tilanne antavat periksi.

Kävin sitten tänään katsomassa Samun kanssa Pinan.

En tiedä, allekirjoitanko joidenkin kriitikoiden väitettä siitä, että Pina on parasta mitä tänä vuonna valkokankaalla nähdään (Karjalaisen kritiikitön kritiikki). Mahdollisesti. Varauksetta kyllä allekirjoitan sen, että Pinan jälkeen ei ole entisensä tanssielokuva eikä 3D. Tällaisia elokuvia varten 3D on kehitetty! Mielipiteestäni saattaa ehkä himpun kuultaa myös asenteeni näkemiini 3D-elokuviin, kaksi edellistä kun olivat Kapteeni Amerikka ja Conan... 

Olin tosi vaikuttunut paitsi Wendersin ohjauksesta, juuri 3D-efektin käytöstä. Kylmät väreet menivät pitkin selkärankaa läpi elokuvan, eikä kyyneleet olleet kaukana muutamassa kohtaa. Välillä myös nauroin. Ne tanssijat! Ja ne musiikit! Vaikutuin kokonaisuudesta itse asiassa niin paljon, että innostuin twiittaamaan asiasta. Sinne se meni, Twitter-neitsyys. Lämpimästi suosittelen tätä elokuvaa ihan kaikille elokuvataiteen ystäville, tietää kuka Pina Bausch oli tai ei, on kiinnostunut tanssista tai ei.

Ennen elokuvaa kävin lunastamassa yhden "jos ikinä työllistyn"-lupauksistani. Nyt omistan nämä.

"Hups." Olin kyllä budjetoinut popoihin, joten mitään ongelmaa tästä ei tule, ostin ne vain vähän etukäteen. Ajattelin, että haen ne ennemmin tänään, koska a) kokoni loppuvat nopeasti sekä b) viikko on ja viikonloppu tulee olemaan tosi raskas. Piristäviä asioita siis kehiin, vaikka vähän edellä aikataulusta.

poissa

Olo on surullinen ja helpottunut. Toivon rauhaa.

sokerikakkutesti

Tänään olen 29-vuotias. Se on aika monta ja toisaalta ei. Olen henkisesti latautunut olemaan oikeasti kolmekymppinen jo jonkin aikaa, koska parikymppistä minusta ei saa enää mitenkään päin vääntämällä. Siitä kertoo ehkä sekin, että toistaiseksi mielestäni päivän paras juttu ei ollut postiluukusta kolahtanut lahjapaketti vaan se, kun sain perua toimeentulotukeni. Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö olisi ilahtunut paketista kovasti, tätä puhelun mahdollisuutta vain on odotettu.

Tekstiviestikeskustelua tältä päivältä:

- Ystävä on ilmaista psykoterapiaa! :) Paljon onnea rakkaalle ystävälle!!

- Kiittistä! Juhlistakaamme myöhemmin syksyllä yhdessä sitä, ettei olla vielä 30.

- Näin tehdään. Ja sitten joskus kun ollaan 30v. niin sitten juhlitaan kunnolla sitä. :)

- Juuri näin!

Onneksi en ole siis yksin sen ajatukseni kanssa, että aina löytyy syytä juhlaan ja että joka päivä voi olla juhlapäivä. Tänään olevan erityisen juhlapäivän kunniaksi halusin täytekakun, en muista, koska minulla olisi sellainen viimeksi ollut. Jotenkin ajattelin, että kun kerran olen jo ihan oikeasti aikuisikäinen, osaan myös automaattisesti tehdä sokerikakkutaikinan yli kymmenen vuoden tauon jälkeen. Ja kyllähän siitä eilisestä leipomuksesta pohja tuli, se oli vain auttamattomasti liian pieni suunnitelemalleni kakulle.

Tänään aloitin siis aamuni tekemällä uuden, suuremman pohjan. Muuten hyvä, mutta kovin toispuoleiseksi se onnistui paistumaan. Ilmeisesti ilmiömäiset sokerikakkuleipuritaidot eivät tulekaan automaattisesti aikuisuuden kylkiäisenä. Pahus, olin nimittäin vähän laskenut tämän varaan.

Toispuoleinen kakku tai ei, totesin että on aika elegantti olo, kun leipoo kakkua keittiössä fiftarimekossa ja lehmäesiliinassa. Pitää pistää yhdistelmä muistiin tulevien huonojen päivien varalle.

opettavainen tarina

Tarjolla ollut klassinen pulma on ratkaistu: päädyin syventämään vanhaa. Ihan hyvältä tuntuu, etenkin kun päässä on pitkin viikkoa myllertänyt aika tavalla.

Mahdollisesti turhin ikinä yliopistossa käymäni kurssi oli syksyn 2008 työnhakuvalmennus. Yksi tiedonhippunen sieltä tarttui kuitenkin matkaan: generalistimaisterit tapaavat turhautua yliopistokoulutukseensa valmistumisen jälkeen, mutta mieli paranee keskimäärin parin vuoden päästä valmistumisesta, jolloin töitä alkaa viimeistään löytyä.

Marraskuussa tulee kaksi vuotta graduni palauttamisesta. Yliopistouudistuksen takia valmistumiseni venyi joillain kuukausilla, mutta aktiivinen työnhaku on ollut käynnissä muistaakseni ainakin tuosta asti. Ei ole enää. Kahden vuoden haamurajan kovaa vauhtia lähestyessä oma epätoivo alkoi kasvaa, päätin jaksaa vielä yhden superspurtin ja ajattelin, että jos tilanne ei muutu, lähden vaikka ulkomaille vapaaehtoistöihin preppaamaan ranskaa.

Tilanne muuttui ja vieläpä täysin odottamattomaan suuntaan. En pelkästään saanut töitä, minulle tarjottiin kahta ihanaa vaihtoehtoa ja jouduin valitsemaan. Kahden vuoden hiljaisuuden jälkeen tilanne tuntui samaan aikaan sekä hienolta että kohtuuttomalta. Vaikka olenkin lähiympäristön kanssa samaa mieltä siitä, että tämä oli laadultaan positiivinen ongelma, se ei poistanut ahdistusta tai tehnyt valinnasta yhtään helpompaa. Pitkien juttuhetkien, pohdintojen, univaikeuksien, itkun ja hammastenkiristysten päädyin valitsemaan paikan nykyisestä kotikaupungistani. Helsinkiin olisin lähtenyt ihan mielelläni, kaupunki on tuttu, siellä on ystäviä, työ olisi ollut mielenkiintoista ja työyhteisö vaikutti melkein liian hyvältä ollakseen totta. Olisiko tässä ollut se elämän suuri uramahdollisuus? Toisaalta Joensuussa ei hyviä kulttuurialan paikkoja puussa kasva, joten sellaisen ohittaminen oli jo ajatuksen tasolla hölmöä.

Jossain vaiheessa tajusin kuitenkin tutkiskella asiaa itseni kautta. Olen elänyt kuin opiskelija kauan. Jos tarjolla on vaihtoehto, en halua enää. Ja nyt ei ollut tarjolla ihan mikä tahansa vaihtoehto, vaan todella hyvä sellainen. Helsinki olisi ollut lähellä Karkkilaa, mutta en tiedä, kuinka usein olisin siellä loppujen lopuksi käynyt, koska viikonloppuisin olisin ottanut suunnan kohti Pohjois-Karjalaa. Joensuusta Karkkilaan on pitkä matka, mutta etelään lähtiessä tulee oikeasti mentyä sinne ajan kanssa ja vietettyä aikaa siellä olevien ihmisten kanssa. Paavon kasvaessa vinhaa vauhtia - jannu syö jo perunaa! - se ei olekaan mikään pikku juttu se. 

Iskä totesi pohdintakriisieni keskellä viisaasti, että päätyy sitä kumpaan tahansa vaihtoehtoon, jälkeenpäin voi keljuttaa. Se on paljon mahdollista, mutta tällä hetkellä koen valinneeni oikein perustein. Nyt ei auta muu kuin toivoa kaikkea hyvää Helsingin suuntaan ja keskittyä ajattelemaan työkuvioita täällä. Tämä selostus olkoon opetus siitä, että paistaa se aurinko joskus risupartaiseen humanistikasaankin. Ja siitä, että vaikka olisit turhimmalla kurssilla ikinä, jostain sielläkin saatetaan olla oikeassa.

Vaikka asiasta Helsinkiin ilmoittaminen tuntuikin ihan kauhealta, päätöksen tekeminen kevensi taakkaa harteilta ja nyt on helpompi hengittää. Lisäksi posti kuljetti Adelen levyn luokseni eilen, joten keventymisen kunniaksi pistin jammaillen kotona pitkin iltapäivää. Nyt vain toivon, että saan työkuviot järjestettyä niin, etten joudu luopumaan jazztunneistani. Sielläkin tanssitaan Adelea.

Nyt pitäisi pakertaa esseetä ja meneillään olevan kurssin harjoitustehtävää ihan järjettömällä teholla, että saan ne varmasti tehtyä. Työt kun alkaa jo lokakuun alusta. En aio ostaa jakkupukua, mutta ehkä jonkun järkevän hameen kuitenkin.

etunoja, ponnistus vai lentoon?

Päässäni soi toista päivää putkeen Ismo Alanko. Parisuhteeni ei ole kriisissä, mutta muuten tämä tuntuu kovin ajankohtaiselta.

Tuttu ja turvallinen
kiehtova ja vaarallinen
luotettava, tavallinen
kiihottava, oikullinen
valintoja, valintoja
joka päivä valintoja
taivas vaiko katuoja
etunoja, ponnistus vai lentoon

päästänkö irti vai pidänkö kiinni
siinäpä kysymys
syöksynkö uuteen vai syvennän vanhaa
enää ei riitä yritys
katkolla elämä, tarjolla hyvää
tarjolla tänään klassinen pulma
hulmahdan liekkeihin, unohdan kaiken
ja annan palaa
päästänkö irti vai pidänkö kiinni
kaikuu  kysymys

villi ja välkehtivä
harmaan sävy värinä
nuori, kaunis, itsevarma
vanha, viisas, hyvä karma
valintoja, valintoja
joka päivä valintoja
lojaalius vai kaikki likoon
pian sekoon, pian sekoon
rauha!

päästänkö irti vai pidänkö kiinni
siinäpä kysymys
rakennan uutta tai avarran vanhaa
enää ei riitä yritys
katkolla elämä, tarjolla hyvää
tarjolla tänään klassinen pulma
hulmahdan liekkeihin, unohdan kaiken
ja annan palaa
ei matalaa lentoa, katalaa kieltä
hiipuvaa päivää, raskasta mieltä
ei  sopiva selitys
päästänkö irti vai pidänkö kiinni
kaikuu  kysymys

Tarvitsisin taas jonkun tekemään valinnat puolestani.

posti kulkee

Jihuu! Äärimmäisen Kiltti Ihminen™ muisti minua muutama viikko sitten Amazonin lahjakortilla. Kortti oli varsin mukavalle summalle ja voimassa vuoden, joten päätin tilata tarvitsemiani/haluamiani asioita maltillisesti erissä. Jännityksen ylläpitämiseksi Amazon kuitenkin koki parhaaksi lähettää ensimmäisen tilauserän kolmessa eri lähetyksessä eli nyt kivoja asioita tipahtelee postiluukusta harva se päivä. Wasting Light saapui jo perjantaina, tänään saapui Simon Rimmerin The Accidental Vegetarian.

Hergguja!

"The vegetarian world may have found its Jamie Oliver," kuului kansitarran mukaan Time Outin arvostelu. Ei näytä Time Out tai minun keittokirjaintuitioni pettäneen, kirjassa on kauhea kasa vaikka mitä ihania ja kotikeittiöön sopivia ohjeita! Eikä mitään periaatteessa tarvitse edes soveltaa, koska syön kaikkia raaka-aineita! Mutta miksi kaikki brittikokit käyttävät ihan hulvattomat määrät filotaikinaa? Ehkä se olikin Jamie Oliver -viittauksen takana. Mahdollisesti tämän kirjan myötä innostun jo sitä kokeilemaankin. 

Ei kyllä olisi voinut parempaan saumaan kirja saapua, sillä puhdas keittiö inspiroi arkikokkaajaa kauhan varteen huomattavasti enemmän kuin vielä eilen vallinnut kaaoskamaluus. Tänään en kuitenkaan vielä Rimmerin kirjaa korkannut, vaan tein Maku-lehden ohjeella kaali-kookoskeittoa. Kuulostaa monen korvaan vähän epäilyttävältä yhdistelmältä, mutta sanat ei riitä kuvailemaan, miten hyvää se oli. Leijun ruokataivaassa.

The Accidental Vegetarian ei toki ollut ainoa asia, joka paketissa tänään saapui. Olen metsästänyt sopivia mustia tennareita puoli vuotta tuloksetta. Hermot meni ja tilasin sitten pinkit.

Pinkki denim pelastaa.

Näillä kelpaa tyttösen tepastella! Seuraavaa postipakettia odotellessa.

pop museoon

Ihminen sietää käsittämättömän määrän paskaa likaa kotonaan, jos vain tietää, mistä se on peräisin. Ei se ole ällöä, sehän on vain tomaattikastikeroiske kolmen viikon takaa, katsos. Tänään tuli mitta täyteen ja tiskaamisen päätteeksi löysin itseni hinkkaamasta keittiön seinistä tahroja juuriharjalla. Eihän hommaa siihen voinut lopettaa, joten kävin välissä Houkutuksessa iltapäiväteellä ja jatkoin keittiön parissa pakertamista. Nyt on pesty kaikki paitsi kaksi kaappia ja vetolaatikot, niiden kohdalla loppui puhti. 

Tärkeimmät eli inhottavimmat tuli kuitenkin hoidettua: roskiskaappi, mikro ja se iso kaappi, jossa kulhot, kattilat, vuoat ja sekalaiset härvelit asuvat - rasvaa ja leivänmuruja täynnä, nam nam. Lisäksi roudasin metallit, lasit, pahvit ja paperit kierrätykseen - ison kassillisen kutakin - ja hankkiuduin toki eroon myös tavan roskista, kaksi niitäkin. Niille jotka eivät ole keittiötäni nähneet kerrottakoon, että se ei ole oikeasti keittiö vaan keittokomero. Noin neljän neliön keittokomero. Ilmankos tuntui olevan ihan tukossa, jos siellä on kuusi kassillista ylimääräistä tavaraa. Ai niin, ja palautuspullot. Seitsemän. Hyi saakeli, tunnen oloni ihan hamstraavaksi possuksi.

Possu tai ei, palkitsemisjärjestelmäni mukaan olen ansainnut iltapalaksi hyvää teetä ja raparperi-omena-valkosuklaamuffinsin, koska sellaisia on vielä lauantailta kaapissa.

Viime viikolla sovelsin vähän erilaista palkitsemisjärjestelmää ja esseekirjarutistuksen päätteeksi jalkauduinkin pitkästä aikaa taidemuseoon katsomaan Petra Innasen näyttelyä, jonne piti mennä koko kesä. Lauantaina käytiin katsastamassa vielä Carelicumissa Pop museoon -näyttely, joka sekin on pyörinyt mielessä huhtikuusta. En pysty ymmärtämään, miksi noihin museoihin meneminen on niin vaikeaa. Se on ihan hölmöä, koska

1. Asun muutaman korttelin päässä molemmista.
2. Taidemuseon Iris- ja Arla-huoneet ovat lempparipaikkojeni joukossa koko Joensuussa.
3. Piletti opiskelijalle/eläkeläiselle/työttömälle kustantaa kumpaankin arkisin 2,50 euroa, viikonloppuisin kaikki liput ovat tasan 2 euroa. Vararikkoon ei tällä harrastuksella joutuisi, vaikka vähän tiuhempaan vierailisikin.

Carelicumissa olin hajota, kun faniutta esittelevään nurkkaan oli koottu iso kasa NKOTB-kamaa. Ja kumma homma, tunnistin niiden joukosta aika monta. Enpäs tiennytkään omistavani niin paljon museotavaraa, tsihhih.

Voisin kyllä nyt parantaa tapani ja soveltaa vastaavanlaista palkitsemisjärjestelmää jatkossakin. Suosittelen myös muille. Mainitut näyttelyt ovat auki 25.9. asti.

voimautusmusiikkia

En ole jaksanut varmaan kuukauteen kuunnella oikein mitään musiikkia - paitsi Placebon Medsiä. Jos joku muu laittaa musiikkia, se menee kyllä ihan mukisematta, mutta itse valitseminen tuottaa ongelmia, koska kaikki tuntuu ajatuksen tasolla jotenkin ihan paskalta. Hiljaisuudessakaan en oikein jaksa olla. Medsiä ja LIVin kokkiohjelmia on siis tullut kuunneltua aika paljon.

Eilen sitten Scrabblen tuoksinnassa keksin tien ulos tilanteesta. Placebon Battle for the Sun (tai sen Spotify Sampler)! Tarpeeksi Placeboa, ettei pomppu ole valtaisa, mutta toisin kuin Meds, Battle for the Sun ei ole ranteet auki -meininkiä vaan samplerin kaikki kuusi raitaa ovat enemmänkin rehellistä voimautusmusiikkia. Toimii. Nyt kun olen kuunnellut tuon neljästi putkeen, uskaltaudun jo yrittämään muutakin musiikkia.

I will brush of all the dirt / And I will pretend it didn't hurt / You are a black and heavy weight / And I will not participate

Pohdiskelin eilen Markolle, että ehkä syy, miksi Placebo pysyy vuodesta toiseen minulle niin rakkaana on se, että löysin sen ihan itse. Vaikka monesta biisistä toki tulee ihmisiä ja tapahtumia mieleen, en kuitenkaan liitä itse bändiä kehenkään tiettyyn ihmiseen. Se on omani. Lähes kolmen vuoden vääntämisen jälkeen pääsimme myös yhteisymmärrykseen siitä, ettei Placebo ole pelkästään "nuoremman sukupolven" musiikkia, Marko ei vain koskaan kuulina isoveljenä voinut innostua pikkusiskon suosikista. Ja näin Placebo pysyy edelleen omanani, mutta tavallaan hyväksyttynä sellaisena eli en enää fanityttöhetkinä pode siitä vahingossakaan  alemmuuskompleksia. Hyvä niin.

Voimautusmusiikin avulla pyöräytin illalla kylään tuleville tytöille amerikkalaisen omenapiiraan. Mikä onnistumisen tunne! Viime aikoina keittiössä jaksamiseni on rajoittunut lähinnä pastan keittämiseen tai perunoiden lykkäämiseen uuniin. Ehkä tämä kuunvaihde siis on tässäkin asiassa rajapyykkinä, äitin luonakin sain aikaan pari lämmintä ruokaa ja yhden täytekakun (en leiponut pohjaa). Helpottavaa.

Värikkäitä teepusseja!

Sainpa äitiltä mukaan vielä noin 60 pussia teetä sekä kuivattua lipstikkaa ja nokkosta. Syksy saa tulla, olen valmis.

maanpäällisen lontoon maisemissa

Lontoo vei mehut ja paluu arkeen oli, öö, lannistava. Päässä pyörineet kivat anekdootit ovat siis jääneet kirjoittamatta ylös ja nyt sormista meinaa pulputa tuhannen ja yhden yön tarinoiden verran tekstiä. Ups.

Mitä en reissulla tehnyt (kauniissa asetelmassa):

- shoppaillut

- ostanut tuliaisia

- käynyt Marxin haudalla

- osallistunut opastetulle kävelylle

- riidellyt matkaseuran kanssa oikeasti

Hengaan Oliverin kanssa.

Mitä sen sijaan tein (myös asetelmassa):

- söin hyvin

- näin Mousetrapin

- kuuntelin livemusiikkia

- hengailin tunteja Chiaran kanssa

- hullaannuin British Libraryn scifi-näyttelystä

Eli vaikka toki kaivelee, etten taaskaan ehtinyt/voinut kaikkea haluamaani, en mitenkään voi valittaa viikon saldosta. Paitsi ehkä shoppailusta, koska halusin uusia vaatteita ja kenkiä. Spitalfieldsin torilla olisi ollut kyllä vaikka mitä, mutta en raaskinut vielä ensimmäisenä päivänä ostella mitään, kun ajattelin, että jotain kivaa tulee vielä vastaan myöhemminkin. Olin väärässä. Kävin myös koluamassa Hammersmithin pikkuisen New Lookin ja valtaisan Primarkin, mutta mikään ei oikein miellyttänyt silmää. Ostossaldokseni jäi siis kangaskassi, Gaimanin Neverwhere (repäisin! aina tulee Lontoossa olo, että pitäisi lukea se uudestaan), kaksi pinniä, vähän suklaata ja pari purkkia teetä. Optimistinen näkökulma tähän on se, että enpä ainakaan ole nyt niin pahasti vararikossa kuin voisin olla.

Mutta se scifi-näyttely, ah! Jani pelotteli, ettei näyttely ole kovin laaja, mutta minulta kyllä loppui aika kesken ja jouduimme palaamaan asiaan seuraavana päivänä. Kyseinen näyttely myös tiivisti monta syytä siihen, miksi oikeasti haluan kirjastonhoitajaksi. Mervyn Peake -näyttelyä en enää jaksanut millään, mutta luulenpa, että siinä olisi tullut muutama syy lisää..

Marko hengaa joutsenen kanssa.

British Museumissa, National Galleryssa ja National Portrait Galleryssakin käytiin, tosin yhteensä aikaa kaikissa kolmessa kului ehkä alle kolme tuntia. Kun on jaloillaan kuusi päivää putkeen, museokestävyys ei ole ehkä ihan parhaimmillaan. Kuten tuliaiskirjani itselle asian ilmaisi:

Richard found himself, on otherwise sensible weekends, accompanying her to places like the National Gallery and the Tate Gallery, where he learned that walking around museums too long hurts your feet, that the great art treasures of the world all blur into each other after a while, and that it is almost beyond the human capacity for belief to accept how much museum cafeterias will brazenly charge for a slice of cake and a cup of tea.

- Neil Gaiman: Neverwhere, luku 1.

Nyt täytyy kyllä painottaa, että edelleen rakastan National Gallerya. Se on ihana paikka ja voisin olla siellä päiviä - paitsi näemmä elokuussa. Olen aina luullut sen olevan niin iso paikka, että kaikki turistit vain katoaa eri huoneisiin ja taiteesta ehtii nauttia rauhassa, sillä näin se on aina ennen mennyt. Ei nyt. Ja koska Marko ei ole kovinkaan kuvataideorientoitunut, päätettiin vain turistityyliin viilettää läpi Van Goghit, Holbeinit ja museon ainoa Gallen-Kallela, jonka jälkeen lähdimme lepuuttamaan jalkoja ja hermoja hiljaisemmille areenoille.

Vaikka vähän harmitteleekin, että musikaalikokemus jäi välistä, viimeisen illan rankkasade takasi sen, että pääsin kuitenkin teatteriin. Ja koska Christien Mousetrap on pyörinyt jo 59 vuotta, halvimpia lippuja oli jäljellä vielä pari tuntia ennen esitystä. Olipas ihanaa! Näytelmä ei ehkä ollut nerokkainta Christie-mysteeriä, mutta ehtaa tavaraa silti: tyylille uskollinen ja erityisen viihdyttävä. Enkä voi kieltää, etteikö vähän hykerryttäisi, että kyseessä on elinvoimainen palanen lähikulttuurihistoriaa, kyseessä kuitenkin on maailman pisimpään pyörinyt näytelmä. Mutta aaaaargh! Aplodien päätteeksi näytelmän pahis ilmoitti, että "Now that you've seen the Mousetrap, you are our partners in crime. Please keep the secret and don't tell anyone whodunit!" Tämä vastuun paine harteillani on sietämätön! Voin ehkä lohduttautua sillä, että liki kuudessakymmenessä vuodessa joltain muultakin on saattanut lipsahtaa loppuratkaisu eteenpäin, enkä yksin siis pysty tuhoamaan kaikkea. Etenkään kun näytelmän pohjalta on julkaistu myös romaani...

Whodunit?!

Teatteripläjäys oli mukava vastapaino muille iltariennoille: maanantaina käytiin kuuntelemassa satunnaisia indiebändejä jossain päin Cityä (saldo: yksi kökkö, yksi älyttömän hyvä ja yksi "bändi on niin hyvä kuin rumpali on"-tapaus, onneksi rumpali oli ilmiömäinen), tiistaina taas kokeiltiin klubbaamista Notting Hill Arts Clubilla. Parikymppisiä taideopiskelijoita, drinksuja, retroräppiä ja me. Ostin elämäni mahdollisesti kalleimman ja klubin valikoiman ainoan oluen. Toisin sanoen lähdin sitten Notting Hilliin asti juomaan Lapin Kultaa ja tanssimaan 99 Problemsia. Hymiö.

Summa summarum, hyvä reissu oli, mutta vielä jäi syitä palata Lontooseen. Tosin sovimme, että seuraava, hamaan tulevaisuuteen sijoittuva ulkomaanmatka suunnataan muualle kuin suurkaupunkiin.

Suomessa eletään viimeistä virallista kesäkuukautta, mutta sää on jo auttamattoman syksyinen. Vuodenajasta en sinällään ahdistu: syksy on suosikkini, ja syyskuu tavallisesti ihanan kuulasta aikaa. Toisaalta tämä aika vuodesta aiheuttaa pakottavan tarpeen saada uudet kuviot käyntiin. Koetan ottaa maltillisesti ja pitää järjen päässä sekä jalat maassa, sillä kesämoodista siirtyminen vie väkisinkin reilusti voimavaroja. Koska kesä meni olosuhteiden pakosta lusmuillessa, se kostautuu melkoisena opintorykäysenä nyt eli joku järki tähän touhuun olisi saatava mahdollisimman pian. Syyskuun toisena tavoitteena voisi olla vaikka se, että luen kaikki jo aloittamani kirjat loppuun ja aktivoidun keittiössä.

pienen meren tuolla puolen

Pidin itsepäisesti koko kevään työkoneen taustakuvana tätä. Huomenna tepastelen taas kuvan maisemissa.

Laukku on pakattu, tärkeät paperit printattu, apulista mahdollisista tekemisistä koottu, tapaamisia sovittu. Muutamat paperiasiat pitää vielä hoitaa kuntoon ja lopuksi viedä kone huoltoon. Sitten pääsee matkaan. Kohdekaupungin mellakatkin taitavat olla jo oikeasti laantuneet. Jos tilanne räjähtää uudelleen käsiin, olemme päättäneet hypätä junaan ja päätyä jonnekin kivalle maaseudulle.

Pakottavan tuliais- tai suklaatarpeen herätessä yhteyttä sopii ottaa tekstiviestillä.

one ring to rule them all...

Viime viikolla järjestin yhden minimuotoisen dinner partyn ja osallistuin toisille. Tällä viikolla ajattelin syödä arkiruokaa ja kiloittain tuoreita kasviksia, kumpiakaan kun en taida ensi viikon reissulla paljon nähdä.  Perjantaina hyvän ruuan lisukkeena tuli hihittelyä, ihan liikaa viiniä ja YouTube-bileet. Vaikka sekään ei ihan hulinaksi mennyt, lauantain omistin leffastelulle - tosin astetta suuremmalla panostuksella tällä kertaa.

Illan viralliset valvojat.

Jo jonkin aikaa on tehnyt mieli katsoa Sormusten herrat pitkästä aikaa uusiksi. Tai siis "uusiksi" - omistan kaikista extended-versiot, mutta ainoastaan ensimmäisen olen sellaisena katsonut. Päätimme siis Maijan kanssa tarttua toimeen ja kieltämättä oli äärimmäisen mukava katsoa elokuvaa, kun seurana oli ihminen, joka on asialle vähintään yhtä omistautunut kuin minä ja siis suhtautuu asiaan asianmukaisella vakavuudella. Tai puolivakavuudella: oli meillä olutta ja naposteltavaa lievittämässä etenkin loppupuoliskon aiheuttamaa stressiä.

Illan viralliset stressinaposteltavat.

Ihana huomata, että vaikka intohimoisimmat fanityttöpäivät ovat jo takana päin, leffat saavat minut edelleen nauliutumaan sohvaan. Ainoa keskittymistä syövä tekijä oli, että liian monesta lausahduksesta on jo tullut meemi itsessään. Tai ainakaan kymmenen vuotta sitten en kokenut tarvetta purskahtaa nauruun kohdassa  "one does not simply walk in to Mordor". Hämmentävämpi huomio olikin se, että osasin edelleen melkeinpä kaikki repliikit ulkoa. Koskakohan alan valjastaa aivokapasiteettiani yhtä tehokkaasti johonkin hyödylliseen?

Autenttinen teematyylinäyte.

Muutoin erikoistilannetta kunnioittava vyötyylinäyte.

Ikävä kyllä aika ei ole pehmentänyt sitä, että sydämeni särkyi jälleen Boromirin kuollessa. Romeo ja Julia -efekti: aina sitä toivoo, että tällä kertaa kävisikin toisin. Asianmukaisen puolivakavuuden vastapainona Maija onneksi ymmärsi myös sekä murtumiseni aiheesta että pinnallisemmat syyni rakastaa Sormuksen ritareita.

Koska tämäkin Boromir on hiih hiih hiih.

rotatonta menoa

Sitten edellisen olen kerännyt noin kiljoona litraa mustikoita (oikeasti kuusi ja puoli, joista Marko keräsi yhden). Sen lisäksi olen hillonnut mustikoita, melkein hillonnut mustikoita, mutta keittänyt ne vahingossa velliksi, pakastanut mustikoita, leiponut mustikkapiirakkaa, syönyt paljon tuoretta mustikkaa ja pessyt keittiöstä ennätysmäärän mustikkatahroja.

Käsittämätön määrä jättimäisiä mollukoita jo pienet Kanervalan metsiköt täynnä, kerääjiä sen sijaan on kovin vähän. Ja ötököitä, minua on puraissut vasta yksi (tietääkseni). Kävin tänään poimimassa myös litran vattuja pakkaseen ja samalla löysin uuden mustikkataivaan. Hillitsin silti itseni, koska ei ole enää tilaa eikä tarvetta. Mutta kun ne on niin kauniita! Itse asiassa niin kauniita, että vähän säälittää tunkea niitä pakastepusseihin, blenderiin ja leivonnaisiin. Tsekkaa jos et usko.

Nättiä marjaa.

Olen myös kerännyt ylimääräisiä hyvä ihminen -pisteitä pesemällä matot. Vähän on projekti tosin puolitiessään: huomenna jos pesisi lattiatkin, voisin saada matot myös paikoilleen.

Viikonlopun hepuleissa varasin myös matkan Lontooseen, lähtö ensi viikolla. Viimeinkin! Jee! Kävin Briteissä ennen melkeinpä kerran vuodessa, nyt en ole neljään vuoteen kyseisen saaren pintaa tallannut. Ikävä on ollut.

Sunnuntai-iltana muistin myös, miksi olen yleensä näissä asioissa hyvissä ajoin liikenteessä ja miksi kannattaa lukea majoituspaikoista arvosteluja. Olin jo varaamassa ainoaa löytämääni budjettiin sopivaa kahden hengen huonetta, joka oli saatavissa koko reissun ajalle. Kunnes sitten vilaisin vielä arvostelut, joissa useammassakin mainittiin lutikat (pureva kanta). Etsintä jatkui ja löysin hyvällä paikalla sijaitsevan hostellin, joka näytti aavistuksen ankealta, mutta oli tuhottoman edullinen. Arvostelu: "Don't go there! Rats everywhere!!"

Loppupeleissä päädyttiin sitten siihen, että kaksi ensimmäistä punkkaillaan Victorian tietämillä hostellissa dormissa ja siirrytään seuraavaksi kolmeksi yöksi vanhustelemaan mukavuussyistä kahden hengen huoneeseen guesthouseen, jonka Katja ja Simo hyväksi jo havaitsivat. Kestän kuorsaajat ja käytävällä olevan vessan mainiosti, mutta lutikoita ja rottia ei tarvitse tässäkään finanssitilanteessa sietää. Lisäksi olen nukkunut hostelleissa riittämiin kokeillakseni nyt vähän erilaista majoittumista edes osan aikaa.

Lainasin eilen kirjastosta matkaoppaita, sillä ne eivät ole haitaksi kiljoona kertaa kaupungissa vierailleellekaan. Muista opuksista päätellen ajattelin Mondon olevan meidän henkisille matkailijoille sopivaa luettavaa. Olin väärässä. Sen kohderyhmää taitavat olla maalaisjärjellä varustamattomat urbaanibilettäjät. Kirjan ohjeita:

- Varo metrovaunun ja laiturin väliin jäävää kuilua (mind the gap) - siitä ei varoiteta turhaan kuulutuksissa; minä miltei kadotin kenkäni... kulkea nyt Cityssä yhdellä kengällä!

- Lontoossa on kuusi miljardia lämpimien makkaroiden myyjää. Älä osta makkaroita! Ne on valmistettu vanhoista kengistä ja kissantassuista.

- Älä osta huumeita Camden Townin tai Leicester Squaren katukauppiailta. Tulet varmasti huijatuksi.

Lisäksi kirja on tehty 2004. Taitaa jäädä suosiolla Suomeen.

Ilman Mondon apua olen itsenäisesti sopinut vähän treffejä Lontoo-ihmisten kanssa ja koittanut keksiä hannamarkoystävällistä tekemistä. Marko on siitä hyvää Lontoo-seuraa, ettei ole erityisen kiinnostunut nähtävyyksistä. Eli vaikka sightseeingiä tulee varmasti harrastettua, voidaan keskittyä kulttuurilomailuun. Ja ruokaan. Haaveilen jo Sunday roastista ja burgereista ja oikeista kolmioleivistä ja fish & chipsistä ja chips & cheesestä ja uuniperunoista ja curryista. Ja kunnon siideristä. Ehkä yritän silti säästää vähän shoppailubudjettiakin, sillä Lontoossa asuvat myös halvat kengät, koltut ja kirjat. Onneksi osaan jo etsiä ilmaiset/edulliset kulttuuririennot, niin jää rahaa muuhun humputteluun.

Matkatäpinää voin lievittää muilla täpinöillä. YouTubessa on kulttuuriteko: kotimainen Hobitti-sarja, tuo lapsuuteni ehdoton suosikki, löytyy sieltä nyt kokonaisuudessaan. Ah, Carl-Kristian Rundmanin Boromir! Hiih hiih hiih! Olkoonkin vähän kakettia telkkariin siirrettyä teatterinäyttelemistä, minä nautin Väänäsen Klonuksta, Vierikon Gandalfista ja Sveholmin Samista. Ja Edelmannin musiikeista. Illan ohjelma on selvillä.

haaste paketissa

Markolla oli harvinainen arkivapaa ja autolainaankin oli mahdollisuus. Vrum, Kolille. Emme kukaan ole kai täysin rapakuntoisia, mutta kuuden kilometrin tarpominen metsäpoluilla enimmäkseen ylämäkeen otti kyllä voimille. Aikuiset reippailijat olivat luonnollisesti varanneet mukaan paljon vettä ja kunnon eväät, joten kuolo ei  korjannut matkalla, vaikka Ukko-Kolille lopuksi kavutessa olikin usko jalkojen kestävyyteen jo aika vähissä. Säästimme loppuun matkan hienolla hissillä, joka esiintyi kuvahaasteen talvikuvassa. Päivän tapahtumat ja houkutus haasteen sisäiseen linkitykseen vaikuttivat siis viimeisen kuvan valintaan. Melko postmodernia.

30: Valinnainen kuva Kolilta.

Nyt pitänee latautua henkisesti taas ihan tavan kirjoittamiseen.

Päivä 1: Omakuva

Päivä 2: Suosikkitavara

Päivä 3: Perheenjäsen

Päivä 4: Harrastus

Päivä 5: Vanha kuva

Päivä 6: Teema "vihreä"

Päivä 7: Kuva jota en koskaan julkaissut

Päivä 8: Suosikkikuva

Päivä 9: Päivän asu

Päivä 10: Tämä tekee minut iloiseksi

Päivä 11: Hullua

Päivä 12: Arkeni

Päivä 13: Teema "valo"

Päivä 14: Talvikuva

Päivä 15: Rakkaus

Päivä 16: Mustavalkoinen omakuva

Päivä 17: Hetki

Päivä 18: Tunteet

Päivä 19: Täällä minä asun

Päivä 20: Teema "erilaiset"

Päivä 21: Kun olin pieni

Päivä 22: Tästä olen riippuvainen

Päivä 23: Kesäkuva

Päivä 24: Tämä tekee minut surulliseksi

Päivä 25: Kaikessa kiireessä

Päivä 26: Tämä naurattaa aina

Päivä 27: Teema "kaksi"

Päivä 28: Sää

Päivä 29: Uusin kuva minusta

Päivä 30: Valinnainen kuva

i wear the cheese, it does not wear me

Uusin kuva minusta on viime sunnuntailta, kun Marko kävi juuri palautetulla kamerallani nappaamassa (onneksi aika sumean) yllätyskuvan minusta ja Katjasta saunassa, joka siveyssyistä jääköön julkaisematta. Lisäksi eilen haltuuni päätyi kuva kahdesta zombiebailaajasta viikonlopun häämainingeissa, mutta sekin saa hukkua arkistoihin, jos vaan voin asiaan vaikuttaa. Muita viikonlopun häärientokuvia en ole vielä nähnyt. Joten tässäpä kuvahaasteen toiseksi viimeisenä kuvana uusin hallussani oleva julkaisukelpoinen kuva minusta.

29: Uusin sensuurin läpäissyt kuva minusta

Tämäkin on alle viikon vanha, olen siis Paavon kaneliomenapuun istutuspuuhissa tarkkaan valvovien silmien alla.

Lisäksi minut haastettiin vastaamaan kolmeen kysymykseen.

1. Lempiväri?

Pidän kaikista väreistä (paitsi neonväreistä) ja lemppari vaihtelee kausittain. Tällä hetkellä suosikkeja ovat sellainen Granny Smith -ompun vihreä sekä kesäisen oranssi. Vaatetuksessa lempivärini on tylsä musta. Aina yritän ostaa eri värejä, mutta jostain syystä kaappi pursuaa mustia vaatteita koko kylän tarpeiksi.

2. Paikka, jossa haluaisin käydä?

Juuri nyt olisi kauhea kutina päästä Britteihin, mutta olen oikeasti kolunnut sitä saarta ihan riittämiin. Mikä tahansa Euroopan kaupunki olisi tällä hetkellä kaivattu tuulettumiskohde, joten niistä sitten valitsemaan. Vastataan tarkennukseksi vaikka Berliinivenetsiaprahabudapestkööpenhamina.

3. Lempiruoka?

Yngh, nyt kesällä ei mikään, kun ei oikeita ruokia tee mieli. Muuten olen kyllä ruuan ystävä, eikä yhtä lempparia voi nostaa suosikiksi, se olisi rikos kaikkia muita ihania ruokiaa kohtaan. Lempiruoka-aineeni taitaa silti olla juusto vuodenaikaan katsomatta, koska juusto on esim. parasta (paitsi eilisessä juustoöveripitsassa oli vähän liikaa juustoa jopa minulle, le gasp!).

Tarkoituksena oli haastaa jatkoksi kymmenen muuta bloggaajaa, mutta laiskottaa :)

tunnekuohuja

Olin perjantaiaamusta tähän iltapäivään asti uutispimennossa, mitä nyt eilen älypuhelinten omistajat kertoivat häähumun keskellä Amy Winehousen kuolleen. Tänään lounaspitsan yhteydessä selailtu iltapäivälehti kuitenkin rikkoi autuaan tietämättömyyteni Norja-uutisoinnillaan. En tässä hetkessä haluaisi lukea asiasta yhtään enempää ja silti klikkailen menemään ahdistuen koko ajan lisää. Oksettaa.

Selviytymiskeinona koitan keskittyä kivoihin asioihin, joita onneksi, onneksi, mahtuu viikonloppuun reippaasti, sillä Anna ja Samu on nyt saatettu hienojen juhlien myötä avioliiton satamaan. Häissä oli parasta esimerkiksi tunnelma, ruoka, juhlapaikka, verigreippibooli, kaunis kirkko, vapautunut jorailu, sulhasen runolliset kyvyt, tyypit ja etenkin käsittämättömän lungi hääpari itse. Liikutus, Annan ja Samun puolesta iloitseminen, oma hermostushölmöily (hei kuka oikeasti unohtaa kameransa kirkon vessaan?), alkuviikon hääuutisten jälkivaikutukset ja omassa päässä risteilevät ajatukset saivat aikaan melkoisen tunnekuohun pään sisällä, mutta sain sentään pidettyä jalat maassa (paitsi silloin kun heitin jalkaa tanssilattialla) ja nautittua meiningeistä.

Ainoa konkreettinen miinus tulee hautovan kuumasta ilmasta: hieno paplarikampaukseni läsähti jo ennen kuin sain sen valmiiksi, ja etutukka oli liistraantuneena pitkin otsaa yli puolet päivästä, koko tukka muuttui hikilieroiksi sitten vapautuneen jorailun myötä. On mukavaa edustaa hehkeänä. Toisaalta harvoin on järveen pulahtaminen tuntunut niin hyvältä kuin viime yönä kahden aikaan majapaikkaan päästyämme, ah.

Vaikka sekä Karkkilan-reissu että hääviikonloppu olivat ehdottoman tervetulleita piristyksiä, tuntuu myös hyvältä olla taas kotona. Tulevan viikon tavoite on ottaa rauhallisesti, saada vihersmoothiet jälleen rutiiniksi ja siivota kunnolla ensimmäistä kertaa viikkoihin. Mahdollisesti voisin myös harkita viimeinkin koneen viemistä huoltoon..

Kuvahaasteen loppumetreillä etsitään sääkuvaa. Ruisrockista 2007 olisi muutama hyvinkin kuvaava otos aiheesta, mutta koska sen kesän kuvamateriaalia on käytetty nyt niin paljon, päädyin saapaskuvaan viime kesältä. Vähän laiska valinta, mutta tässä olotilassa ei paljon luovemmaksi kykene heittäytymään. Lisäksi kuva antaa vahvaa osviittaa toistaiseksi viimeisen Provinssini festarikelistä. Vanha ja kokenut talkoolainen oli toki varustautunut asianmukaisesti.

28: Kassi on muuten edelleenkin pyykkikorissa, oho.

En kauheasti tykkää Cypress Hillistä (tai siis käytännössä yhtään), mutta kumpparit, kuralammikko ja hipetihopkeikka olivat mahtava kombo kyseisenä lauantai-iltana viimoisen työvuoron päätyttyä. Kuraa löytyi kaikkialta, myös päänahasta ja rinnuksista paidan alta. Hyvä meininki.