Kaksin kotona

Menossa on ultimaattinen arkitesti: kolme päivää (ja kaksi yötä) kaksin vauvan kanssa. Eiliseltä peruuntuivat kaikki suunnitellut kaverihengaukset eli oikeasti vietettiin kaksin koko päivä. Tämän päivän kohtalo on vielä vähän epäselvä.

Onneksi meidän babby on edes yhdessä asiassa ennustettava: aamulla jaksaa olla hereillä kaksi tuntia, johon sisältyy kaksi ruokailua. Siinä pitää hoitaa myös itselleen aamiaista naamaan ja ulkoiluun sopivat vaatteet päälle, koska sitten on jo harvinaisen kiire päikkäreille. Jos vauvan nukuttaa vaunuihin ennen väsymysraivoa, vetelee niissä sikeitä pari tuntia, ehkä jopa kolme - etenkin nyt kun on toimiva itkuhälytin ja vaunut voi jättää pihalle. Sisällä unet ei suju ihan niin hyvin, mutta sujuvat kuitenkin.

Vaikka typsällä on muutenkin aika tarkka ruoka- ja unirytmi, päivän tarkemman kulun suhteen kaikki muu on arvoitus. Silti ihan mukava tietää, että päivään mahtuu edes tunnin verran rauhallista aikaa tehdä mitä ikinä. Eilen siivosin, tänään näemmä istun koneella, selailen lehtiä ja juon teetä. Tein tiistaina näiden päivien lounaat ja päivälliset valmiiksi annosrasioissa jääkaappiin eli niitä ei tarvitse tällä hetkellä sen enempää murehtia. Pyykkiäkin aion miettiä vasta viikonloppuna.

Olin kovasti toivonut, että tässä vaiheessa uskallettaisiin jo reissata vähän pidemmällekin kuin kahden kilometrin säteelle, mutta koska tissimurheet jatkuvat edelleen, pysyn toistaiseksi mieluiten kodin lähettyvillä ihan jo oman mielenterveyden vuoksi. Viime perjantain ekskursio keskustaan ei nimittäin päättynyt sen suhteen kovin hyvin.

Onneksi tänään aukeaa meidän uusi lähikirjasto! Päivittäiset visiteerausmahdollisuudet vaunulenkkien yhteydessä muuttuvat huomattavasti mielekkäämmiksi, kun saan lähikaupan ja apteekin rinnalle uuden, niitä huomattavasti mielekkäämmän kohteen. Ja kohta toivottavasti uskallan liikkua vähän laajemmallakin alueella yksin kaksin. Mutta sitä odotellessa aion haahuilla kirjaston käytävillä vaikka joka päivä.

Tissi

Olen aina ihmetellyt pienten lasten bloggaavia vanhempia. Millä ajalla ja energialla niitä tekstejä oikein syntyy? Nyt kun tässä himpun vaille viisi viikkoa olen asiaa harjoitellut, ei ihmetys ole ainakaan vähentynyt.

Kaikki hiljaiset hetket pitää hyödyntää käymällä vessassa tai suihkussa, pesemällä pyykkiä, syömällä, desinfioimalla pulloja ja pumppuja, etsimällä sopivia vaatteita nettikaupasta, raikkoamalla yleistä entropiaa elintilasta että sekaan mahtuu, mitä näitä nyt on. Koska päiväunetkin jää useimpina päivinä vain haaveeksi, jäsennellyn tekstin tuottaminen ei useinkaan ole ensimmäisenä mielessä, jos aikaa jää puuhastelulta yli. Ja meitä on kuitenkin kaksi aikuista kotona melkein koko ajan!

Oman lisänsä pakkaan tuo se, että olen monien muiden tuoreiden äitien tapaan muuttunut henkisesti pelkäksi tissiksi, jolle ei kuulu kuin niitä samoja pulloja ja pumppuja, imetyskipuja tai onnistumisia ja vauvan ruokailujen kellottamista. Jos kipujen aiheuttamaa stressiä ja murhetta ei lasketa, tissiksi muuttuminen on minulle kyllä ihan ok. Se vaan tekee kuulumisten vaihtamisesta ja kirjoittamisesta aika tylsää.

Päässä kyllä pyörii lista asioista, joita olisin toivonut tietäväni etukäteen. Ehkä saan vielä aikaiseksi kirjoittaa sen ylös. Kunhan nyt vielä vähän jäsentelen ja aikaa ilmaantuu.

Heinäkuun luetut

Laura Andersson: Voit nukkua

Uniopas vauvaperheen yhtenäisiin yöuniin. Helppolukuinen ja kiinnostava, mutta luvut vähän rönsyilevät ja asia voi olla vaikea bongata tekstin seasta. Plussaa siis jokaisen luvun päätteeksi löytyvästä tiivistelmäaukeamasta, jossa pääpointit on listattu helposti omaksuttavaan muotoon. Luin kirjan ennen synnytystä ja kolmeviikkoisen vauvan kanssa ei oppeja vielä ole voinut oikein soveltaa käytäntöön, joten toimivuudesta en osaa vielä sen enempää sanoa. Lukemisen ja kokeilemisen arvoinen kirja joka tapauksessa, etenkin jos vauvan nukahtaminen tuottaa ongelmia tai jännittää etukäteen.

Liane Moriarty: Nainen joka unohti

Mitä jos unohtaisit viimeiset kymmenen vuotta elämästäsi? Kiinnostavan alkuasetelman alta paljastui juuri sopivan kevyt ja koukuttava kesäkirja heinäkuun mateleviin päiviin sekä luettavaksi jalkapallon MM-turnauksen pyöriessä taustalla. Toisaalta keveyden rinnalla kulkivat ahdistavat teemat, minkä lisäksi tuskastuin vähän väliä joihinkin henkilöhahmoihin ja valintoihin eli jos vain haluaa lukea tätä vakavammalla otteella, kirja ei päästä niin helpolla kuin kuulisi. Oi voisipa fiktiivistä hahmoa ravistella! Ja siinä sivussa kirjailijaa myös. Nainen joka unohti ei mielestäni ollut sitä ihan parasta Moriartya, mutta tykkäsin kyllä paljon enemmän kuin Hyvästä aviomiehestä. Toimisi todennäköisesti myös lukujumin purkamiseen.

Sylvain Neuvel: Uinuvat jättiläiset (Themis-kansiot #1)

Maanpinnan alta alkaa löytyä jättimäisiä, tuntemattomasta metallista tehtyjä ruumiinosia, joita salainen tiimi alkaa koota ja selvittää arvoitusta. Kansi uhosi, että jos luet yhden scifikirjan tänä vuonna, lue tämä. En nyt ihan niin fiiliksissä tästä ollut, lähinnä sen takia, että olen perinteisemmän kerronnan ystävä ja Uinuvien jättiläisten teksti koostui käytännössä haastatteluista ja muutamista päiväkirjamerkinnöistä. Asetelma on kuitenkin kiinnostava, Sylvain kuljettaa tarinaa koukuttavasti muodon sisällä eteenpäin ja teksti muuttui ainakin omassa päässäni nopeasti varsin visuaaliseksi. Tästä voisikin saada hienon Westworld-henkisen sarjan, nopeiden juonenkäänteiden sarjatulitusta ei nimittäin ainakaan ensimmäisen osan perusteella kannata odottaa.

Jessie Burton: Nukkekaappi

Tämä on ollut lukulistalla jo pitkään ja lopulta päädyin äänikirjaan, kun paksuun historialliseen romaaniin tarttuminen ei innostanut, vaikka tarina kiinnostikin kovasti. Suomenkielisen äänikirjan lukee Vuokko Hovatta, mikä nosti kirjan tason vielä seuraavaan potenssiin. 1600-luvun lopun Amsterdam on monin paikoin yllättävän edistyksellinen, mutta naisen oikeuksilla ei varsinaisesti juhlita. Tuntemattoman kauppiaan vaimoksi kaupunkiin muuttavan nuoren Nellan tarina onkin paikoin tuskastuttavaa luettavaa: avioliitto on myös ajan standardein erikoinen, vastaanotto uuteen kotiin ahdistava ja muutenkin tarinaa ja sen vähän viistoon kasvaineita henkilöhahmoja varjostaa alusta loppuun synkkä vire. Ripaus fantasiaakin taitaa olla mukana, mutta siihen ei tartuta eikä lopussa juurikaan selitellä. Nukkekaapin suurimman arvoituksen osalta avoin loppu olikin sopivassa suhteessa sekä kutkuttava että turhauttava. Tykkäsin kovasti etenkin Burtonin tavasta rakentaa tarinaa ja saman kirjailijan Muusa voisikin olla seuraavana luku(kuuntelu)listalla. Ja aina plussaa, jos kokonaisen romaanin pohjana on museoesine!