lukupiirissä

Joulustressi alkaa vallata alaa. Tykkään kyllä edelleen lahjoista, näpertelyistä, kokkaamisesta ja muista joulukuun touhuiluista, mutta taaskaan ei ole mitään käsitystä, missä jouluni vietän. Viime vuonna kiersin neljä paikkakuntaa kuudessa päivässä ja olin sen jäljiltä ihan poikki. En haluaisi toistaa kuviota tänä vuonna, mutta muutakaan en ole vielä keksinyt ja kohta ovat kaikki julkisten kulkuvälineiden liput jo niin kalliita, etten pysty lähtemään yhtään minnekään.

Apua.

Onneksi harrastusrintamalla kuuluu parempaa. Viriteltiin eiliseksi lukupiiritapaaminen ensimmäistä kertaa sitten toukokuun. Olin jo perua väsymyksen aiheuttaman päänsäryn takia, mutta sain kuin sainkin raahauduttua ajoissa bussille, joka kuljetti minut puutaloalueelle keskustan ulkopuolelle.

Illan keskustelu alkoi seuraavasti:

- No, mitäs siulle kuuluu?

- Syksyisin elämä on synkkää ja raskasta.

- Aika marraskuuta on tää päivä ollu täälläkin.

Sitten keskusteltiin reilun tunnin verran orjuudesta, ihmisoikeuksista ja kaikenkarvaisista kammottavista vääryyksistä höyryävät tee- ja kahvimukit kädessä.

Voisi kuvitella, ettei tämä auta synkkyyteen, mutta se olisi väärä päätelmä. On nimittäin todettava, että onneksi menin. Oli tervetullut olo ja tunnelma leppoisa. Ja kun kaikki kollektiivissa olivat sitä mieltä, että ihmiset ovat pepatista, keskustelulla oli itse asiassa melko puhdistava vaikutus. Sain myös kyydin kotiin, eikä tarvinnut kökkiä pimeällä bussipysäkillä ison tien varressa. Hurraa.

Päätettiin pyrkiä siihen, että seuraava tapaaminen on vielä ennen joulua. Viime aikojen onnistumisprosentilla olen skeptinen, mutta toivon kuitenkin parasta. Tulisi tarpeeseen.

marrasmietteitä

Vaalennettu tukka vaatii vahvempaa meikkiä, ellei halua näyttää zombiolmilta.

Leivosähky uusiutuu merkillisen helposti.

Eli jos leivot täyden satsin brookieita, varmista, että syöjiä on tarpeeksi.

Kuviosukkien tekeminen ohjeella ei olekaan salatiedettä.

Jumppa kahdesti viikossa vaikuttaa merkittävästi fyysiseen hyvinvointiin.

Matkakuumetta ei pysty pakoilemaan.

Nälkäisenä ei kannata suunnata kävelylle, sitä päätyy kuitenkin pitseriaan ja/tai kauppaan.

Tosin kaupassa voi käydä vaikka joka päivä, eikä kotona silti ole ikinä mitään syötävää.

Kymmenen minuutin päikkärit voivat olla yllättävän piristävät.

Puolessa tunnissa pääsee kirjassa ihmeellisen pitkälle.

rokumentti

Marraskuun kiireisin ja kivoin viikko on takana. Toisin sanoen Rokumentti on istuttu. Tänä vuonna en jotenkin jaksanut tutustua ohjelmistoon ja muutenkin oli kiinnostus pitkälti nollassa, mutta mikäli elokuva-arkiston Rokumentti-spesiaali Sid & Nancy lasketaan, onnistuin tänä vuonna silti näkemään yhdeksän elokuvaa. Varsinaisen festivaalin aikana näin nämä:

20,000 Days on Earth

Oldschool Renegades

Bukowski: Born into This

The Punk Singer

Supermensch: The Legend of Shep Gordon

Wrong Cops

Twenty Feet from Stardom

Frank

Tänä vuonna en tehnyt edes sitä yhtä perinteistä hutivalintaa vaan viihdyin kaikissa elokuvissa mainiosti. Ne myös osuivat viikon rytmiin oikein: kevyempää silloin kun väsytti, ajatuksia kirvoittavia vähän vireämmässä olotilassa. Eli vaikka suosittelen kaikkia katsomiani elokuvia lämpimästi, on harkinnan käyttö suotavaa. Wrong Cops kaikkine älyttömyyksineen ei esimerkiksi varmaankaan toimi alkuillan sivistyneenä istuskeluelokuvana eikä Twenty Feet from Stardom kipeänä tai krapulassa (voi sitä potentiaalisen kyynelehtimisen määrää).

Kaiken tämän jälkeen todettakoon, että dokumenttirintamalla eniten puhutteli The Punk Singer, mutta kokonaisuudesta sydämeni vei lopullisesti festivaalin päätöselokuva Frank ja etenkin Michael Fassbenderin huikea roolityö.

Kuva

Kipusin sunnuntai-iltana Tapion kakkossalin parvelle olemattomin odotuksin ja sitten kankaalla odottikin jotain ihan mahtavaa. Happy times.

Ja niitä puheen ollen. Skippasin tänä vuonna tietoisesti kaikki maailmantuskaelokuvat, kun ajattelin etten jaksa niitä nyt, mutta niin vain laittoin universumi tämänkin asian balanssiin. Maanantai-ilta menikin siis rauhoittumisen sijaan lähinnä tunnekuohuissa. Sain Facebookin välityksellä ravistuttavia matkaterveisiä Länsi-Euroopasta ja itkeskelin maailman pahuutta tuhotessani samalla asuntoni vallannutta pölymattoa. Erilaiset ovat ympäristöaktivistin ja kulttuurityöläisen arkipäivät, sen sanon. Mutta kuten kyseinen ystävä aina muistaa todeta, molempia tarvitaan.

voimaballadi

Olen vaipunut johonkin pysyvään syyskuun alakuloon. Työaamut vielä sujuvat, mutta näin vapaapäivinä olen ihan hukassa, kun rytmi puuttuu.

Tällaiset tilanteet tunnetusti huutavat voimaballadia, mutta en ole sellaista oikein osannut etsiä, kun muutenkaan en enää juuri musiikkia kuuntele. 

Aloin kuitenkin pitkästä aikaa Robbien swinglevyn tahdittamana puuhastelemaan kotihommia. Jossain lounaswokkini vihannesten pilkkomisen keskellä kaiuttimista pamahti tämä.

Repesin. Siinäpä voimaballadia kerrakseen.

Ja kiitos Spotifylle, jonka valikoimista löytyy nimenomaan tuo punakantinen levy. Omalta sinikantiselta CD:ltäni Where There's Muckia ei nimittäin löydy.

Kiss my ass.

jonkun toisen kehossa

Olen käynyt tällä viikolla jäsenkorjauksen jälkeen kerran swingtunnilla ja kerran zumbassa. Outo kokemus. Tuntuu nimittäin kuin yrittäisin liikkua jonkun toisen kehossa. 

Tanssitunnilla huomasin, että selkäni liikkuu eri tavalla kuin ennen, enkä oikein osaa käyttää sitä. Lisäksi ilmeisesti etenkin oikean jalan jänteet hakevat vielä paikkaansa, sillä tiistaina muutama vähän varomattomampi askel vihlaisi nilkassa ihan todella häijysti.

Ei sillä, että kovin varomaton olisinkaan, sillä en luota oikeaan polveeni nyt ollenkaan. Ilmeisesti se ei ole aiemmin suoristunut ihan kokonaan ja nyt kun jänteitä on liikuteltu paikoilleen, tuntuu koko ajan - jopa kävellessä - siltä, että polvi yliojentuu. Näin ei tietysti tapahdu, mutta en silti oudon tunteen takia uskalla vauhdikkaammin mennessä varata sille täysillä painoa. Ihan viisasta tietysti, koska eilen muutama satunnainen liike aiheutti polvessa ihan rehtiä kipua.

Tiistain tanssitunnilla olin lähinnä pää pyörällä liikkuvasta yläselästä, rennommista hartioista ja ylipäätään kaikesta uudesta, joten ei niin paljon haitannut, etten pysynyt sen kaiken keskellä muiden mukana. Eilen sen sijaan lähinnä v*tutti. Minullahan on zumbassa kaksi vaihdetta: joko hypitään ja hikoillaan täysillä tai sitten jäädään kotiin viettämään sohva-aikaa. Eilen kuitenkin piti kaikki tehdä puoliteholla - ja silti kotiin päästessä jalat olivat ihan tärinäkunnossa.

Päättelin, että on parempi pysyä jumppamaailmasta pois, kunnes jalat tuntuvat taas omilta. Onneksi ensi viikolla on Rokumentti, joten ei tuottane ongelmaa.

hyvä ostos: lidlin vegetuotteet

Tykkään laittaa ruokaa ja väkertää ties minkälaisia papupyörykkä- ja pihvitaikinoita. Ei silti ole mikään salaisuus, ettei aina jaksa, pysty tai ehdi, eikä pakastinkaan ole pohjaton. Silloin on apuna kaupan valmiit tai puolivalmiit tuotteet. Paitsi että lihattomalle ruokailijalle on edelleen Suomessa tänä päivänä valitettavan vähän vaihtoehtoja tarjolla.

Esimerkiksi niitä kylmähyllystä löytyviä kasvispyöryköitä on tullut vuosien varrella syötyä kyllästymiseen asti. Monet valmiit kasvispihvit ovat oikeasti aika kamalia. Hälsans Kökin tuotteet on hyviä, kun haluaa syödä "liharuokia", mutta kieltämättä hinta tuntuu välillä aika suolaiselta.

Maija vinkkasi viime kesänä Lidlin Freshvale-soijatuotteista, jotka on ovelasti piilotettu kylmähyllyyn keskelle makkaroita ja leikkeleitä. Silloin ostin "lihapullia", jotka eivät ihan vakuuttaneet, mutta ajoivat kyllä asiansa sekä grillivartaissa että pastakastikkeessa. Viime perjantaina mukaan tarttui heräteostoksena paneroituja kasvispihvejä.

Oho! Ehkä parhaita valmiita kasvispihvejä, joihin olen tässä maassa törmännyt. Uunissa paistaessakin pinnasta tuli mukavan rapsakka ja yksi pihvi riitti ainakin minulle mainiosti aterialla. Ja paketissahan on siis kaksi, joten seuraavan päivän lounaskin oli sitten eilen valmiiksi laitettu. Joku mausteinen kastike kun olisi vielä ollut läiskäistä viereen, niin oltaisiin oltu vielä suurempien riemujen äärellä.

Solahtaa myös kätevästi eväsrasiaan lisukkeiden kera.

Ihan näiden pihvien perusteella olen valmis suosittelemaan niitä muitakin tuotteita. Kaikki paketit maksavat 1,99€, joten vaikka muut eivät niin huipuiksi osoittautuisikaan, ei mene kokeiluluontoisista ostoksistakaan ihan vararikkoon.

Viikonloppuna jäi muuten taas tähteeksi ärsyttävä määrä sosekeittoa: liian vähän yhteen annokseen, mutta liikaa santsattavaksi. Sain lopultakin aikaiseksi googlettaa "sosekeittoa tähteeksi" ja johan löytyi ties mitä vinkkejä, miten sen saa hyödynnettyä. Päädyttiin lisäämään joukkoon mausteita, kananmuna, raastettu peruna, kaurahiutaleita ja korppujauhoja ja kah, melkoisen herkulliset kasvispihvit syntyivät käden käänteessä. Mitä lie keittiömagiikkaa.

lokakuun luetut

Agatha Christie: Helmeilevä kuolema

Minulla oli ennen paha tapa lukea Christieltä pelkkiä Poirot-kirjoja. Koska niitä  ei ole loputtomasti, laajensin sittemin Marpleihin. Vieläkin minun on vaikeaa tarttua niihin dekkareihin, joissa kumpikaan hahmo ei esiinny. Helmeilevä kuolema oli taas kuitenkin passeli esimerkki siitä, että Christie on Christie ilman tunnetuimpia salapoliisejaankin. Eli takuuvarma. Tykkäsin.

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Salla Simukan Lumikki Anderson on päähenkilö, jota olisin rakastanut teininä. Menneisyyden riivaama, ulkopuolinen tarkkailija, hyvä kaikessa erikoisessa ja ikävuosiaan vanhempi älykkö. Koska kuitenkin olen jo yli kolmekymppinen, lukiessa lähinnä nauratti rikosvyyhteen sattumalta sotkeutuneen Lumikin aina uudet aluevaltaukset, nokkeluudet ja selviytymistaktiikat. Tästä huolimatta Lumikki-sarjan avaus Punainen kuin veri oli menevä ja koukuttava nuorten jännitysromaani ja varmasti tulen vielä tarttumaan myöhempiinkin osiin. Bonusta kotimaisuudesta: laadukasta suomalaista nuortenkirjallisuutta ei voi olla liikaa.

Päivi Artikainen et al. (toim): Rakkaani, romaanihenkilö

Hauska pieni kirjanen, jossa parikymmentä suomalaista esittelee itselleen rakkaan fiktiivisen henkilön. Mukana on kirjailijaa, toimittajaa, kirjastonhoitajaa ja vielä Atrian toimitusjohtajakin (ja bloggaaja: Isyyspakkauksestahan minäkin tämän kirjan toki alunperin bongasin). Osa teksteistä oli hienosti rakennettu ja houkuttivat henkilöstään kertovan romaanin pariin, mutta osa perustui liikaa oletukseen, että tarina on jo tuttu. Esimerkiksi lapsuuteni idoli Tuija Lehtinen vesitti romaanihenkilönsä tarinan täysin: ainakaan minun ei tee mieli enää tarttua L.M. Montgomeryn Siniseen linnaan, sillä Lehtinen näytti avaavan kaikki tärkeät juonenkäänteet tekstissään. Sen sijaan esimerkiksi Hanna Johde kertoo Nick Dunnesta riittävän epämääräisesti, ettei Kiltti tyttö (tai siihen perustuva Gone Girl -leffa) mene pilalle. Parhaimmillaan jutut perustuvatkin nimenomaan lukijan ja hahmon suhteeseen, ei hahmon tarinaan. Suosittelen tirkistelyluettavaksi niille, joita kiinnostaa, miten ammattikirjoittajat ja intohimoiset lukijat kirjallisuushahmoihin suhtautuvat,

Robert Galbraith: The Cuckoo's Calling

J.K. Rowling kirjoitti salanimellä dekkarin kokeillakseen uudenlaista kirjailijapersoonaa, mutta ei pääse koira karvoistaan. Dekkari oli nimittäin kieleltään ja kerronnaltaan takuuvarmaa ja tuttuakin tutumpaa Rowlingia. Kokonaisuutena Cuckoo's Calling on genressään erittäin tyylipuhdas sekä hyvässä ja pahassa. Toisaalta se on vähän mielikuvitukseton: minua ainakin vähän jo väsyttää kovaksikeitetty etsivähahmo, vähän elämässä eksynyt, talousvaikeuksien kanssa painiskeleva, yhteiskunnan ulkopuolinen mies, jolla ei ole mitään hävittävää ja siksi yllättää kaikki pärjäämällä lopultakin nappaamassaan työtehtävässään erinomaisesti. Toisaalta taas tarina on koukuttava, juonenkäänteitä piisaa ja murhaajaa saa arvuutella omaksi ilokseen viimeisille sivuille asti. Eli kyllä minä tähän imaistuin ja tykkäsinkin aika paljon. Lisäksi Lontoo-kuvaus on kaupunkia tunteville superherkullista.

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat

Agatha Christien kuolemasta on jo niin kauan, että hahmot ovat tekijänoikeuksista vapaita ja uusi Poirot-mysteeri tosiasia. Ihan sujuva romaani ja paikoin (etenkin lopun yhteenvedossa) hahmona tunnistettava Poirot. Paino sanalla paikoin, sillä romaanin isoimmat ongelmat liittyivät nimenomaan päähenkilöön. Christien kirjoissa aina harmittaa, ettei Poirot tunnu olevan tarinoissa erityisen läsnä, ja tässä taas Poirot tuntui olevan läsnä koko ajan. Eli vaikka Hannah oli onnistunut vangistemaan Poirot-mysteerien tunnelman romaaniin ihan asiallisesti, joku tuntui koko ajan olevan ihan himpun verran pielessä. Se on varmaan sitä Christien taikaa. Minulla on kuitenkin juuri nyt suuri tarve 1900-luvun alkupuolen pukudraamalle ja vetäville dekkareille, molempiin 20-luvulle sijoittuva Nimikirjainmurhat vastasi aivan kelvollisesti.

Terry Pratchett: Lyödään rahoiksi

En ole suurikaan Pratchett-diggari, mutta jokin Moist von Lipwigin (tai suomeksi Tahmee von Lipwigin, en hyväksy muuten oivallisesta suomennoksesta huolimatta) hahmossa ja seikkailuissa viehättää. Luulin Going Postalin olevan itsenäinen tarina, mutta sitten törmäsinkin sattumalta jatko-osaan. Tämä pankkimaailmaan sijoittuva tarina ei ollut minusta yhtä vetävä kuin postiympäristössä tapahtuva edeltäjänsä, mutta von Lipwig on silti von Lipwig, Pratchettilla on tärkeää asiaa, juoni kannatteli vaivattomasti alusta loppuun, eikä vauhtia tai vaarallisia tilanteita puutu. Toki onnistuin bongaamaan jo Helsingin rautatieaseman kirjakaupasta kolmannen osan. Luen varsin mielelläni senkin. Ja toivottavasti näistä molemmista jatko-osista tulee vielä Richard Coylen tähdittämä televisioversio. Hiihihihi.