Klik

Kaivoin vanhan digipokkarini säilytyslaatikostaan. Ei ole ollut paljon käyttöä sen jälkeen, kun älypuhelimeeni tuli edes suurin piirtein säällinen kamera. Ajattelin, että kamera voisi olla kivaa kesäpuuhaa lapselle: luonnon ihmeitä tutkiskellaan muutenkin, mutta nyt niitä voi myös taltioida.

Vastaanotto oli innostunut ja meillä onkin nyt kuvattu kukkia, seiniä, kaikkien housuja, keittiön kaappeja ja vaikka mitä. Vähän on vielä hakusessa sekä tapa pitää kameraa (pienikin pokkari on aika iso pienille käsille) ja kuvien määrä: minun polvistani taisi tulla kuvia ainakin kymmenkunta ennen kuin otin kameran hetkeksi jäähylle.

On silti varsin ilahduttavaa seurata sitä riemua, jolla pieni ihminen ympäristöään ikuistaa. Valaisevaa myös. Miksi en minäkin? Ennen kun bloggasin säännöllisemmin, kuviakin tuli otettua enemmän.  Nyt kuvan ottamisen taustalla on yleensä joko ajatus somejulkaisusta tai joku tietty konteksti, mutta voisihan sitä kuvata omaksi ilokseen ihan muuten vaan. Kauniista asioista, hyvistä hetkistä, sen sellaisista.

Kuten nyt vaikka näistä.

Päiväkotireissulla viikko sitten.

Vuoden ensimmäisellä maisema-aamiaisella viime viikonloppuna.

Kotimatkalla kyläilyreissulta sateisena iltana.

Ehkä tämä auttaa muistamaankin, erottamaan kuluneet päivät, viikot ja kuukaudet toisistaan.

Epäilemättä se on minä joka murenee

Kuuntelin eilen illalla Zen Cafén Jättiläistä. Sen jälkeen laitoin soimaan vielä Tehosekoittimen valikoituja hittejä. Biisejä, joita olen kuunnellut aktiivisesti viimeksi yli 15 vuotta sitten, mutta jotka olivat jo silloin vanhoja.

Mielen täytti epämääräinen melankolia niin tehokkaasti, että iltapalalla istuva lapsikin kysyi, mikä ihme äitiä harmittaa.

Miten voi selittää alle 3-vuotiaalle, että suren keski-ikäistyneen Samuli Putron kautta omaa mennyttä nuoruuttani? Ja samaan aikaan vähän tätä maailmaa, jossa nykyiset nuoret eivät voi elää yhtä huoletta kuin minä 2000-luvun alussa. 

Parikymppisyys ei ollut minulle mitenkään valoista ja tasapainoista aikaa, enkä millään tasolla edes haaveile paluusta niihin vuosiin. Silti jotenkin kaihertaa huomata monien nuoruuden idoleiden - mutta ei Ewan McGregorin - harmaantuneen ja pönäköityneen, vuosien vierineen, nuoruuden riehakkuuden kadonneen ja omien kulmakarvojenkin paitsi kasvaneen myös vaihtaneen väriä. 

Samalla lapsi, joka juuri äsken oli pieni ja avuton käärö, osaa käydä johdonmukaisia keskusteluja ja havainnoida tarkkasilmäisesti ympäristöään - vaikka sitä, että minua surettaa, vaikka en itke tai kiukuttele.

Zen Cafén lyriikat eivät tietysti varsinaisesti auta melankoliaa väistymään. Mutta on ne kyllä vähäeleisyydessään hienoja.

Tänäänkin olen ollut vielä haikea. Huomenna edetään taas uudella vaihteella.

2020

Päivälleen vuosi sitten kirjoitin: "Mutta onhan tässä iltaa vielä jäljellä hätyyttää melankolian riemuja. Tervetuloa, uusi kultainen 20-luku. Saatan juonia pääsi menoksi jo kaikenlaista."

20-luku on onneksi vähän pitempi ajanjakso, tämä alku kun ei ole ollut kovinkaan onnistunut.

Tätä vuotta luonnollisesti sävyttää korona. On ollut mieli maassa, ikävä ihmisiä ja turhautumista työrintamalla (tai lähinnä sen ulkopuolella). Kaikesta huolimatta aika on kulunut nopeasti ja on seassa paljon hyviäkin hetkiä, joista onneksi olen muistanut päivittää edes eri somekanaville, kun päässä tuntuu muuten pysyvän vain kaikki negatiivinen.

Joskus maaliskuussa, kun aurinko paistoi ja jää kantoi

 

Tammikuun ensimmäisenä päivänä taas heitin ilmoille toiveita:

Päätin mahdollisuuksien ja jaksamisen mukaan kävellä työmatkan edes kerran viikossa. Muutenkin haluaisin parantaa fyysistä kuntoa ja pysäyttää imetyksen loppumista seuranneen paisumisilmiön jo alkuunsa. Goodreadsiin laitoin optimistiseksi tavoitteeksi 60 kirjaa, minkä lähelle olisi ihana päästä. Lukemisen vastapainoksi haluaisin edelleen kirjoittaa enemmän, aamusivuja, blogia tai kirjeitä. Ja kotona haluaisin jonkinlaisen konkreettisen yläkerran remonttisuunnitelman aikaiseksi. Laatuaikaa perheen ja ystävien kanssa sekä itselle laitan myös toivomuslistalle, niin kotona kuin kodin ulkopuolella.

Jos jostain olisi lisäksi saatavilla konkreettisia valmiuksia ilmastoahdistuksen käsittelemiseen, otan ne kiitollisena vastaan.

 

Kävelin keväällä töihin sitkeästi ja aloin käydä taas salillakin. Juuri kun olin päässyt vauhtiin, koko yhteiskunta laitettiin kiinni. Ei ollut työmatkaa käveltäväksi enkä salillekaan uskaltanut. Minusta kuoriutui kyllä yllättävän uskollinen kotijumppaaja ja maalis-huhtikuun taitteessa aloitin juoksukoulun. Olen jotakuinkin samankokoinen kuin vuosi sitten, mutta juoksukoulu ja kahvakuula ovat tehneet kyllä tehtävänsä a) aerobisen kunnon ja b) hartioiden muodon suhteen. 60 kirjan tavoitteen ylitin kymmenellä ja sain Helmet-lukuhaasteen valmiiksi jo lokakuussa. Olen myös kirjoittanut tänä vuonna enemmän kirjeitä kuin aikoihin, pääasiassa tosin isälleni, johon muuta yhteydenpitokanavaa ei ole. Perheen kanssa on koronasyistä vietetty laatuaikaa kotona varmaan enemmän kuin kukaan olisi edes toivonut, ystävien kanssa ja kodin ulkopuolella ei juurikaan. Myös remonttisuunnitelma on edelleen tekemättä. Pitäisi varmaan jonkinmoisen arpavoiton, että oikeasti saisi aikaiseksi. Ilmastoahdistukseen ei ole apuja löytynyt, mutta korona-ahdistus on ainakin väliaikaisesti lyönyt sen laudalta.

 

Ennen kuminauhan hankkimista joskus keväällä

Koen kyllä olevani käytännössä lottovoittaja, että korona osui meillä taaperoaikaan. Lapsi piti keväälläkin rytmissä kiinni ja samalla on saanut seurata, miten pieni ihminen oppii koko ajan uutta, sopeutuu tilanteisiin ja havainnoi ympäristöään. Mietittiin myös jouluna sitä, että perutut tapahtumat toivat uudenlaista vapautta ja aikatauluttomuutta kesään, vaikka töissä pitkälti olinkin - tilanne oli kuitenkin sen verran rauhallinen, että uskalsimme lomalla matkustaa Suomessa, olla pitkään Karkkilassa ja hotellilomailla Tampereellakin. Olen viihtynyt kotona yllättävän hyvin, mutta kieltämättä pinnan alla kytee kaikenlaisia toiveita ja tarpeita, jotka odottavat parempia aikoja.

 

Fantastinen leipä

 

Tänä vuonna olen myös leiponut paljon, neulonut sukkia sekä opetellut nauttimaan kiireettyömyydestä, kahvilakäynneistä ja juoksulenkeistä iltamyöhään. Kävin Kuopiossa hotellissa katsomassa Ismo Alangon teemalauantain telkkarista ja ostin keikkaliput ensi vuodelle, molemmat ovat mielestäni ihan ok. Opetin lapsen tekemään lumienkeleitä ja laulamaan Pariisin kevään Imatrankosken. 

 

 

Kotikonnuilla kesällä

 

Jouluaattona otin koripallon käteen ensimmäistä kertaa varmasti kahteenkymmeneen vuoteen ja heitin heti korin. Jos se onnistuu, ei tämä elämä voi täysin toivotonta olla.

Vähän vähemmän väsynyt

Luin hiljattain Eeva Kolun uutuuskirjan Korkeintaan vähän väsynyt. Se kertoo sukupolveni naisten uupumuksesta niin työelämässä kuin muutenkin.

En ole palanut loppuun tai ollut uupumuksen tai masennuksen takia koskaan sairauslomalla. Siitä huolimatta kirja resonoi monella eri tasolla. Suuria ahaa-elämyksiä tuli vähemmän, mutta selvästi jotain jäi kytemään pinnan alle, sillä ajatukset kirkastuvat nyt melkein päivä päivältä.

Ensin konkretisoitui ajatus puuttuvasta tilasta. Omalla kohdallani se tarkoittaa ennen kaikkea kirjaimellisesti fyysistä tilaa kotona, johon voin levittäytyä ilman, että saan palautetta ympäriinsä lojuvista tavaroistani. Neliöt meillä ei ole lisääntymässä, joten tilaa on järjestettävä muuten. Osittain olen toimeen jo tarttunut, isompien muutosten suhteen aivoissa raksuttaa jo.

Tarvitsen tilaa myös itselleni mieluisille asioille. Se on pitkälti omista valinnoista kiinni, vaikka totta kai lapsen myötä oman ajan määrä ja laatu on muuttunut huomattavasti. Nyt pitää miettiä tarkemmin, mihin aikansa käyttää, ettei väsy ja paljon mieluisia asioita on jäänyt lähes kokonaan pois. Tuijotan töissä ruutuja päivät pitkät, joten iltaisin en koe sitä kovin mielekkääksi ja siksi esimerkiksi oma blogi ja muiden blogien lukeminen on jäänyt tosi vähälle. Nautin kuitenkin lukemisesta ja hiljaisuudesta. Eli olen nyt lyhentänyt päivittäisiä Netflix-tuokioitani ja lukenut enemmän. Se on hyväksi mielelle ja silti olen ehtinyt katsoa yhden jakson tämän hetken nollaussarjaani eli Luciferia melkein joka päivä. Sekin on hyväksi.

Tänään päätin, että minulla ei ole kiire. Töitä nimittäin on, paljon. Koko ajan on puristava tunne rinnassa, etten saa kaikkea tehtyä ajoissa - enkä saakkaan. Nyt se pitää hyväksyä ja yrittää tehdä homma kerrallaan rauhassa valmiiksi. Työmatkan poljin pyörä tänään rauhallisempaan tahtiin, enkä paahtanut verenmaku suussa. Huomattavasti helpompi oli tarttua heti toimeen, kun en heti ollut stressissä ja kärttyinen.  Illallakaan ei pitäisi olla niin kiire Luciferin ja kirjan pariin, etten ehtisi venytellä tai täyttää tiskikonetta.

Minulla on mielikuva, että joka syksy teen samanlaisia päätöksiä. Siihen on varmasti syynsä ja tiedän, että tällä kiireettömällä polullani tuskin pysyn kovin kauan, mutta ehkä seuraavalla kerralla aikataulukaaoksen vallatessa nämä askeleet on taas helpompi ottaa.

Haluan pitää mielessäni myös vähän aikaa sitten somesta löytämäni Nora Robertsin jonglööriajatuksen. Siinä on kaikki.

Kolun kirjaakin suosittelen lämpimästi milleniaaleille, vanhemmille ja nuoremmille, kaikille sukupuolille. Valmiita vastauksia kirjasta tuskin kaikille löytyy, mutta vertaistukea ja ajatuksia siitä löytyy varmasti itse kullekin.

Mietin vaan, että

Vieläkö on ok kulkea kesäkengissä, vaikka ulkona tuoksuu syksy?

Joko suomalaisia omenoita kohta myydään torilla kilotarjoushinnalla?

Jos hilloan niitä omenoita, kuka sen kaiken hillon syö?

Miten selviän kaamosajasta, jos nyt jo väsyttää näin paljon?

Joko voi palata kuntosalille ja millä ajalla siellä käydään?

Onko ok viedä lapsi joskus omana vapaa- tai lomapäivänä päiväkotiin ja viettää se aika sohvalla kirjan ja teekupin kanssa?

Jos ostan syksyä varten ihanalta tuoksuvia teelaatuja, muistanko juoda ne vai päädynkö taas heittämään ne pois joskus vuosien päästä?

Mistä löytäisin sopivat farkut?

Vieläkö on grillikautta jäljellä?

Onko järkevämpi tehdä töissä pari ihan killerikuukautta vai ripotella asioita pitkin syksyä niin, että tuloksena on kokonaisuudessaan melko stressaava loppuvuosi?

Uskaltaako syyskuussa mennä Helsinkiin?

Oppiiko koskaan kestämään sitä, kun lapsi aamulla huutaa eteisessä "äiti, älä lähe vielä"?

Entä oppisinko vielä sienestämään?

Missä menee karkkilakon ja herkkujen vähentämisen raja?

Kannattaako näin syksyä vasten edes moista miettiä?

Koronapäiväkirjat 3

Terkkuja taas täältä tunteiden vuoristoradalta.

Aloin tehdä rauhaa itseni kanssa siitä, että töihinpaluu tapahtuisi 14.5. tai ehkäpä jo samaisen viikon alusta. Vaan niin taas hetti maanantain tiedotustilaisuus kaiken päälaelleen. "Uloslainaus voidaan aloittaa välittömästi," kertoi hallitus. Ihanaa, kamalaa, yllättävää, kuumottavaa, kaikkea yhtä aikaa.

Käytännössähän mikään ei tapahdu hetkessä, mutta itselläni kutsu kävi töihin jo huomiseksi alle kahden vuorokauden varoajalla. Joustoa ensi viikkoon ei saanut edes päivähoidon varjolla, sellaista kun ei todellakaan ollut varattuna. Onneksi päiväkodissa oltiin joustavia ja täällä sitä istutaan viimeistä päivää vapaaherrattarina.

Sen kunniaksi siivosin eteisestä talvivaatteet pois. Eilen kävin läpi lapsen käyttövaatteet, viime viikolla raivasin pakastimen ja järjestelin kirjahyllyn. Omat kaapit ja kierrätykseen kaipaavat elokuvat odottavat vuoroaan, mutta ehtiihän tuota.

Olo on haikea samalla tavalla kuin loppukesästä hoitovapaan päättyessä. Tuntuu kuin kaikki yhteinen kiva loppuisi tähän, vaikkei niin tietenkään ole. Lapsi ilmoitti eilen ponnekkaasti, ettei aio mennä päiväkotiin enää ikinä. Tänään teki jo myönnytyksen, että voi mennä, jos äiti tulee mukaan. Yritän olla syyllistymättä liikaa. Kurjinta on, että parin viikon päästä alkaa lapsen kesäloma eli juuri, kun ehtii tottua uuteen rytmiin, onkin edessä taas kotoilua - äidin tosin ollessa jo työhommissa.

Meillä on ollut aika leppoisaa. Harrastetaan yhdessä videoyhteydellä taaperotanssia ja piirtämistä, luetaan, pyöräillään ja ulkoillaan. Kerrotaan paljon vitsejä, jumppaillaan ja kiipeillään sylissä. Pari kertaa viikossa soitetaan mummulle ja serkuille. Katsotaan Muumeja ja Dinotassuja. Toki myös ahdistaa ja välillä riidellään, mutta kaiken kaikkiaan viimeiset seitsemän viikkoa ollaan selvitty perheenä mallikkaasti, vaikka yksi meistä on tehnyt koko ajan myös kotoa käsin töitä ja toinen opettelee tunteidensäätelyä aktiivisesti. Siitä voin olla ylpeä.

Juuri nyt surettaa yhteisen ajan radikaali väheneminen ja arveluttaa oma jaksaminen työpaikan uudessa normaalissa. Illalla saatan tirauttaa pari kyyneltä. Mutta huomenna laitan työhousut jalkaan, pyöräilen keskustaan ja yritän olla pyörtymättä informaatiovyöryn alle. 

Lauantaina piti ajella äidin luoksi pihakaffille, mutta nyt en tiedä, onko se järkevää tai jaksamisen puolesta edes mahdollista. Viikonlopuksi aion joka tapauksessa kaivaa kesämekon kaapista ja tilata sushia, satoi tai paistoi. 

Koronapäiväkirjat 2

Kohta viisi viikkoa kotona. Yhtä kauan siitä, kun olen viimeksi meikannut. Tukka näyttää mopilta ja olen taantunut takaisin äitiysloman aikaisiin löysiin trikoovaatteisiin. Toisina päivinä se ahdistaa, mutta enimmäkseen ei kiinnosta.

Ensimmäisten viikkojen vihaisuus on nyt muutenkin vaihtunut välinpitämättömyyteen. Arki rullaa lapsen ehdoilla ihan sujuvasti, mutta sen ulkopuolella ei mikään. En enää tiedä, toivonko saavani palata töihin toukokuussa tai edes ennen juhannusta. Passi vanhenee kohta, mutta en tiedä, onko sen uusimisessa mitään järkeä.

En myöskään tiedä, toivonko että hallitus alkaa purkaa rajoituksia toukokuun puolivälistä alkaen vai toivoisinko niiden jatkuvan. Kaikki vaihtoehdot pelottavat, jos annan niiden ajattelemiselle yhtään tilaa. Olen onnellinen, koska ei tarvitse olla tekemässä minkäänlaisia päätöksiä.

Lauantaina yritin hakea salilta kahvakuulaa lainaan ja pelkästään aulassa pyörähtäminen alkoi vähän itkettää, koska se muistutti kaikesta normaalista, jota ei nyt ole. Satuin myös väärään hetkeen eli kuula jäi toistaiseksi saamatta. Jospa seuraavasta yrityksestä selvittäisiin kyyneleittä.

Oma mielenterveyteni on ollut viime aikoina ihan hyvällä tolalla, mutta silti kasassa pysyminen on veitsenterällä taiteilua. Pelottaa niiden puolesta, joilla asiat on huonommalla tolalla ja ne, joilla ei ole turvaverkkoa pitämässä pystyssä. Ahdistaa kaikki ne ihmiset, joiden taloudellinen tilanne ei kestä lomautuksia. Surettaa kaikki irtisanotut. Itkettää kaikki turhat koronakuolemat. Turhauttaa kun oikein mitenkään ei voi olla avuksi.

Istun siis hiekkalaatikolla lapiohommissa ja hengitän. Muutakaan en voi. 

En tosin taida olla ainoa, jota epätietoisuus ja poikkeusolot ovat alkaneet syödä. Tämä instapostaus puhutteli tänään kovasti.

Koronapäiväkirjat

Siitä on nyt kaksi viikkoa, kun hallitus kertoi tiedotustilaisuudessaan, että suomalaisia palveluita suljetaan määräajaksi. Noin puolitoista viikkoa taas siitä, että meille ilmoitettiin, että työntekovelvoite loppuu välittömästi jatkuen ainakin 13.4. saakka. Käytännössä siis kaksi viikkoa palkallista vapaata, sitten palkatonta, lomaa tai mihin ikinä kenelläkin on mahdollisuus.

Melkoista tunteiden vuoristorataa ollut nämä menneet viikot. 

Olen kiitollinen, että minulla on pieni lapsi pitämässä arjessa ja rytmistä kiinni. Samalla koen suuttumusta ja turhautumista siitä, että työtämme ymmärretään niin vähän, että meidät pistetään ennemmin täydellä palkalla kotiin kuin annetaan tuottaa palveluita kuntalaisille ja tehdä tärkeitä rästitöitä. Pelottaa mitä tämä kaikki tarkoittaa pitemmällä aikavälillä, ei niinkään talouden vaan mielenterveyden näkökulmasta. Huoli läheisten fyysisestä terveydentilasta on toki myös olemassa, mutta se on vielä pysynyt käsiteltävällä tasolla.

Kun tulin töistä toistaiseksi viimeistä kertaa torstaina 19. päivä, olin jotenkin siinä uskossa, että tähän mennessä olisin siivonnut kotona noin kaiken. Istuttanut uusia kasveja, aloittanut juoksuharrastuksen, kirjoittanut kirjeitä, raivannut pakastimen, neulonut ystävien tuleville vauvoille kasapäin sukkia ja lukenut monta kirjaa.

En ole. 

Olen kyllä ulkoillut joka päivä, yleensä kahdesti. Kiikuttanut, lapioinut, ratsastanut keppihevosella ja lukenut Pikku hiiriä monta kertaa päivässä. Kun on omaa aikaa, istun lähinnä lamaantuneena ja selaan päämäärättömästi somea. 

Juuri tätä kirjoittaessa tuli tieto, että poikkeusolot jatkuvat näillä näkymin vielä 13. toukokuutta saakka. Työnantaja aloittaa uudet YT-neuvottelut. 

Ei tullut yllätyksenä kumpikaan uutinen, mutta aika hiljaiseksi veti silti. En tiedä, mitä tämä käytännössä tarkoittaa oman työntekoni kannalta, ei auta kuin odottaa lisäohjeita. Jos tarkoituksena on ratsastaa kepparilla vielä puolitoista kuukautta, sillä mennään. Kotijumppaa se ei vielä korvaa, mutta hyvä alku silti.

Uusi alku

Sinne ne menivät: äitiysloma, vanhempainvapaa, hoitovapaa ja vielä vuosilomakin. Mitä ihmettä? Kun kävin helmikuussa sopimassa työn aloituksesta, syyskuuhun tuntui olevan ikuisuus. Ei sitten ollutkaan.

Mielelläni olisin vielä jatkanut vapaaherrattarena, mutta taloudellinen tilanne kannustaa palkkaan kotihoidontuen sijaan. Huomenna aamulla pitäisi siis saada itsensä työreleisiin ja hankkiutua keskustaan ennen kahdeksaa. Koska tämä on ollut ajankohtaista viimeksi 25.5.2018, hiemasen hirvittää. 

Samoin hirvittää päiväkodin aloitus, joka osuu kätevästi samaan kohtaan kuin oma ensimmäinen työpäiväni. Jälkikasvu on onneksi sosiaalisempaa sorttia ja tykännyt tutustumiskerroilla sekä päiväkodin tädeistä että lapsista kovasti, mutta itseni puolesta jännitän. Yritän miettiä, olenko ollut ikinä lapsesta erossa kahdeksaa tuntia kerrallaan (ehkä kerran tai pari, josta iso osa uniaikaa), mutta nyt sellaisia päiviä läiskäistäänkin heti eteen viisi. Tänään olen istunut monta kertaa tippa linssissä ja halaillut varastoon. Ihan kuin tuo remuiitu sylissä pysyisi, seikkailemaan on päästävä!

Onneksi Markolla on vielä töiden puolesta joustavampaa ja päiväkotihommia voidaan harjoitella rauhassa vielä tällä viikolla, eikä pitkille hoitopäivillekään ole tarvetta ainakaan ainakaan vielä, ei välttämättä koko syksynä. Se lohduttaa vähän. Väistämättömät iltavuorotkin tarkoittavat sitä, että kiireettömiä aamuja on luvassa vielä jatkossakin.

Jotakuinkin kolmasosa minusta on muutoksesta innoissaan, kolmasosa jännittää uutta arkea ja kolmasosa on kauhusta kankea. En siis palaa vanhaan tuttuun työpaikkaan, vaan aloitan uudessa tehtävässä uudessa työyhteisössä. Toki paikka on tuttu melkein kymmenen vuoden takaiselta harjoittelujaksolta ja tuttuja työkavereitakin on jo valmiiksi iso liuta, mutta se ei poista kauhua. Mitä oikein ajattelin? Osaanko mitään? Nauravatko kaikki uuvelolle? Mitä oikein olen mennyt tekemään?

Tänä viikonloppuna sää on hellinyt ja ollaan yritetty tehdä kivoja kesäasioita. On ollut brunssia, pyöräilyä, leikkikenttähommia ja pieni patikointi Kuhasalossa. Yritän kertoa itselleni, että kivaa vapaa-aikaa ehditään viettää vielä tulevaisuudessakin, mutta juuri nyt en ymmärrä, miten viikon ja vuorokauden tunnit voivat ehtiä enää mihinkään. Mutta riittäväthän ne, kunhan alkujärkytyksestä selvitään.

Ensimmäisten viikkojen väsymykseen olen onneksi tänään nohevasti valmistautunut pyykkäämällä kaiken.

Listaihminen

Muistan kirjoittaneeni lukuisiin työhakemuksiin olevani listaihminen: ilman kunnollista tehtävälistaa mitään ei tapahdu.

Murehdin pitkin kesää, kuinka on ihan järjetön määrä asioita hoidettavana. Päivähoitokuvioita sovittavana, lapselle ja itselle vaatteita hankittavana, marjoja pakastettavana, puheluita soitettavana, kirppiskamoja lajiteltavana, sähkösopimuskin oli umpeutumassa.

Elokuun ensimmäisenä päivänä kaivoin vanhan bullet journalini kaapin pohjalta ja kirjoitin to do listin. Saman viikon aikana kolmasosa hommista oli hoidettu. Lisäksi ollaan tilattu uusi pakastin, kierrätetty vanha ja askarreltu sen paikalle keittiöön hyllykkö. Olen keittänyt hilloa, tehnyt suolakurkkua ja viettänyt kiikun tietämillä tuntikausia. Yllättävän tehokas olo!

Toki tehtävää olisi vielä vaikka kuinka ja listalla on isoja monstereita selätettävänä, mutta kuukin on vasta puolessa. Jospa siis vielä ehdin. Ja ehkä sitä jotain voi hoitaa vielä syksynkin mittaan, jos en saa kaikkea ruksittua listalta seuraavan parin viikon aikana pois. Silloin tarvitaan vain tehokkaampia listoja.

Kesähaaveita

Kesä taitaa olla täällä. Kärryiltiin eilen Salmen kanssa kotona Botanialle  ja sen jälkeen ja vielä raviradan ja laululavan takaa keskustaan. Ei tehnyt mieli mennä sisälle ollenkaan.

Kirjoitin kuukausi takaperin seinäkalenterin viereen tarralapulle listan kesän haavekohteista. Siinä on klassikoiden - Kuopio, Karkkila, Helsinki, Tampere - lisäksi myös Turku, Kotka ja Savonlinna. Ainakin. Jotenkin kuvaannollista, että pari päivää myöhemmin lapsi oli natustellut haaveistani parempiin suihin.

Meillä on vielä kolmisen kuukautta aikaa elellä ihan omien aikataulujen mukaan, kotona pidättävät lähinnä satunnaiset lääkärit, neuvolat ja muut sovitut menot. Nyt olisi siis hyvä sauma matkustaa ihan kaikkialle ennen kuin hyppään taas syksyllä osaksi arkisen aherruksen oravanpyörää. Jos vaan olisi rahaa. Ja jaksamista. Ei se kohteissa oleminen mitään, mutta se paikoillaan istuminen, jotta perille pääsee.

Ja mikä vielä parempaa, se pakkaaminen. Tultiin edelliseltä reissulta maanantaina ja kun tänään taas piti palata yhden yön sukulointia varten, ei enää paljon napostele suunnitella kesäkuun alun pakkauslistaa, kun ollaan tien päällä ainakin viikko. Send help!

Kulttuuritädin uudet kuviot

Kävin tänään Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivän kunniaksi allekirjoittamassa uuden työsopimuksen ja samalla toimittamassa virallisen ilmoituksen siirtymisestä vanhalle työpaikalle. Juhlistin asiaa käymällä lattella ja pikkubrowniella, kun kerrankin olin ihan yksin kaupungilla. 

Kummallinen olo.

Sain tiedon uudesta työpaikasta jo ennen juhannusta eli sopeutumisaikaa on ollut. Koska kuitenkin siirryn saman työnantajan palveluksessa ja saman toimialan sisällä eri yksikköön perhevapaan päätteeksi, tilanne ei ollut ihan mutkaton, vaan käytännön kuvioiden selvittämiseen on tarvittu lisäkseni molempia esimiehiä, henkilöstöyksikköä ja jopa liiton lakimiesta. Se on vienyt yllättävän paljon energiaa, vaikka käytännössä osuuteni on ollut muutama tapaaminen, pari puhelua ja jonkun verran sähköposteja suuntaan ja toiseen. Tätä epävarmuuden tilaa on kuitenkin kestänyt kuukausia ja samaan aikaan oma aivokapasiteetti olisi riittänyt lähinnä parsakaalin, vaippakokojen ja ryömimishommien miettimiseen.

Tietysti kävin pyörähtämässä vanhalla työpaikalla myös siellä omallakin työpisteellä ja tuntui siltä kuin olisin mennyt kotiin. Aika haikeaa. Aloitin työssä lokakuussa 2011 pitkän työttömyysjakson jälkeen ja sitä on pitkälti kiittäminen siitä, että jäin Joensuuhun. Vuosiin on mahtunut ylä- ja alamäkiä, paljon stressiä ja vielä enemmän opittuja asioita, Ainakaan nyt ei silti kaduta. Uuteen työhön hakeutumiselle oli vahvat järkisyyt ja se on myös työpaikka, josta olen haaveillut kymmenisen vuotta. Vanhasta luopuminen vaan on tunnetusti minulle aika hankalaa.

Töihin menen vasta syksyllä eli puoli vuotta on vielä aikaa olla kotona. Se tuntuu tosi lyhyeltä ajalta ja varmasti menee nopeammin kuin uskonkaan, etenkin kun juuri nyt ajatus lapsen hoitoon laittamisesta lähinnä ahdistaa. Aamun perusteella on töihinpaluusta kuitenkin yllättävän hyvä mieli. Vielä ehdin panikoitua, mutta jospa selviäisin edes elokuulle ennen unettomia öitä.

Aamusta opin myös sen, että seuraavan puolen vuoden aikana voisin pitää kyllä muutaman itsellisen latte- ja browniehetken lisää. Yllättävän pienistä asioista on näemmä äidin akkujen lataaminen kiinni. Koko reissuun meni nimittäin bussimatkoineen alle kolme tuntia.

Irti aikasyöpöistä

Olen taas viime aikoina kipuillut ajankäytön kanssa. Lapsi alkaa olla yhtäkkiä niin iso, että voin päivittäin helposti tehdä vähän omiakin juttuja. Voin vaikka lukea kirjaa, neuloa, leipoa, käydä salilla, kirjoittaa blogia tai katsoa rauhassa jakson verran jotain omaa sarjaa. Ihmeellistä!

Ihan vielä ei tosin ole uponnut kunnolla tajuntaan, että useimpina päivinä voin valita näistä yhden asian. Tai kaksi, jos valitsen neulomisen ja telkkarin. Hengailen, lenkkeilen, puuhastelen ja seurustelen lapsen kanssa tosi mielelläni, mutta välillä on vaikea muistaa ja hyväksyä oman ajankäytön nykyinen rajallisuus, kun kuukausiksi pois suljetut vaihtoehdot ovatkin taas auki.

Mutta onpa ainakin tiedossa, mihin en halua aikaani käyttää. Löysin hiljattain Facebookin asetuksista namiskan joka näyttää, kuinka paljon tuhlaan aikaa sovelluksen turhalla selaamisella. Tiesin kyllä, että istun liikaa puhelin kourassa, mutta kyllähän se vähän sielua nirhaisi nähdä ihan konkreettisia lukuja. Siitä voisi hyvin nipsaista aikaa parempaankin käyttöön. Vietin myös viime lauantaina ensimmäisen rapelipäivän ainakin puoleentoista vuoteen. Sitäkään ei ole tarvetta toistaa pitkään aikaan.

Vuoden viimeinen

Tänä vuonna perinteisen vuosimuistelon kirjoittaminen tuntuu erityisen hankalalta. 2018 on ollut mullistusten vuosi, enkä edes tiedä, mistä päin alkaisin vyyhtiä purkaa. 

Kenollaan viihtyvä kaveri vielä mahassa kesäkuun lopulla.

Vauvan syntymä on totta kai isoin muutos, mutta sen myötä elämään on tullut paljon muitakin uusia asioita. Ostettiin asunto, tehtiin remppaa, yhdistettiin taloudet virallisesti yhdeksi, vaihdettiin vanha ja rakas kaksiovinen Ibiza tylsään ja turvalliseen perheautoon. Työrintamallakin tapahtui kummallakin tervetullutta myllerrystä, vaikka omalta osaltani se alkaakin vaikuttaa käytännössä vasta joskus ensi vuonna. Vauhti hidastui syyspuolella merkittävästi, mutta silti tuntuu, että uutta tulee lähes päivittäin - pärinää, murinaa, taitoja, liikkeitä ja makuja.

Uuden kodin läheisellä uimarannalla joskus alkukesästä.

Vuoden alussa toivoin seuraavaa:

Uudenvuodenaaton lupausten ja toiveiden ringissä vastentahtoisesti kerroin lupaavani yrittää pitää keväällä pään kylmänä töissä ja toivovani hyvää fyysistä terveyttä itselleni sekä humaanimpaa politiikkaa maailmalle. 

En paljon kattavammin osaa tämän vuoden toiveita tai tavoitteita vieläkään ilmaista. 

Näin henkilökohtaisella tasolla toivon kyllä, että kevään muuttokuviot saadaan edes suurin piirtein kivuttomasti pakettiin, saan hoidettua kaikki tärkeät asiat ajoissa ja hyvässä järjestyksessä, osaan olla ahdistumatta raha-asioista ja että viime kuukausina vaivanneet uniongelmat jäävät pian taakse. 

Lisäksi toivon tasaisuutta ja lempeää asennetta arkeen, pitkää pinnaa sekä tasaisuutta parisuhteessa ja ihmissuhderintamalla muutenkin. 

Tykkäsin tosi paljon olla raskaana, mutta tästä vuodesta en jää kaipaamaan verensokerimittaria enkä helvetillisiä imetyskipuja, joiden takia ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa menivät lähinnä epätoivon partaalla. Muuten onneksi ollaan pysytty terveenä koko kööri, tosin uniongelmat vaivasivat aina äitiysloman alkuun asti. Asunnon etsiminen, lainaneuvottelut ja tarjousten tekeminen oli stressaavaa ja lainan ottaminen myös ahdistavaa, mutta vielä en ole valintaamme ehtinyt katua, vaikka laittamista riittäisi vieläkin vaikka kuinka. 

Paras ystävä ja pahin vihollinen aina tammikuun lopulta heinäkuun puoliväliin asti.

Muutto sen sijaan sujui kaikin puolin mallikkaasti, koska lähipiiristä ilmaantui niin paljon innokkaita auttajia, ettei minun tarvinnut murehtia muuttopäivänä enää yhtään mistään. Ihmeellisiä ja ihania ovat ihmiset! Mullistuksista on selvitty myös ilman suurempaa turbulenssia parisuhteessa, mikä on sekin aika ihmeellistä. Ilmeisesti imetys (näin kuulin) myös tyynnyttää, sillä kaipaamani lempeä asenne ja tasaisuus ovat nyt läsnä arjessa käytännössä joka päivä. Onneksi alkoivat tissit lopulta toimia oikein, muuten olisin jäänyt tästä olotilasta täysin paitsi.

Kuvatoiveiden osalta jatkan tuttua linjaa 5/9.

Talous meillä on toistaiseksi suurin piirtein balanssissa, olen ehtinyt lukea ja kuunnella kirjoja jopa 44 kappaletta, pääsin keväällä kylpylälomalle Tallinnaan, koti on enemmän tai vähemmän sisustettu ja sain hankittua äitiysuikkarit, joita jopa käytin useita kertoja! Sen sijaan sekä fyysiset että digitaaliset valokuvat ovat edelleen ihan hujan hajan, jalkojeni terveys on ottanut kesän jälkeen ihan järjettömästi takapakkia ja kärsin taas kivuista, en vieläkään ole kokannut sinisimpukoita ja ystäviäkin olen ehtinyt tavata ihan liian vähän todella tietääkseni, mitä ihmisille kuuluu. Etenkin jalka- ja ystäväosastolla on syytä petrata ihan oikeasti.

Kaksi päivää lasketun ajan jälkeen patikoimassa
grillausretkellä Kuhasalossa.

Mutta se on sitten ensi vuonna. Nyt valvon lapsen unta viereisessä huoneessa ja nautin päivän menojen jälkeen hiljaisuudesta. Vuodenvaihteen aion viettää joko nukkuen, lukien tai sohvalla periodidraaman parissa sukkaa neuloen. 

Kuukauden ikäinen nukkui päikkäreitä parhaiten näin.

En nyt keksi, mitä muutakaan ennemmin juuri tällä hetkellä haluaisin tehdä.

Vauhtivauva

On hämmentävää, miten nopeasti pieni ihminen muuttuu ja oma elämä siinä samalla. Mittakaava on toki ulkomaailman näkökulmasta pieni, mutta meille jättimmäinen.

Jos miettii peruspäivääni nyt ja kolme viikkoa sitten, ne eivät juurikaan eroa toisistaan. Herään aamulla liian aikaisin katkonaisen yön jälkeen, omien ja lapsen aamupesujen ja aamupalan jälkeen leikitään, köllitään, vaunulenkkeillään, torkutaan, syödään ja pestään pyykkiä sekalaisessa järjestyksessä.

Tosin enää ei tarvitse juosta sängystä silmät ristissä sohvalle imettämään, vaan vauva haluaa istua sitterissä ja seurustella sillä aikaa, kun vanhemmat juovat aamukahvia. Vaunulenkille ei tarvitse myöskään sännätä suoraan syötön jälkeen, sillä vaikka uni vie lapsen kyllä sitten kun on viedäkseen, huuto ei ylitä vaarallisia desibelirajoja, vaikka kävisin pissalla ensin. Vielä hetki sitten jokainen poistuminen kodin ulkopuolelle vaati melkoisen määrän taktikointia ja säätämistä, mutta tänään lähdettiinkin puolen tunnin varoajalla vaunuilla keskustaan - ja myöhemmin päivällä uudestaan, kun päätettiinkin hypätä autoon koko perhe. Tyttö jaksoi hengailla hyväntuulisena niin lounastreffeillä kuin museo-opastuksellakin, eikä ilta sen jälkeen ollut edes kauheaa väninää.

Kaikkea sitä. Tietysti tässä kehityksen miinuspuolena tulee kaikenlaisia muita muutoksia. Esimerkiksi päikkäreitä ei pysty enää ennakoimaan oikein mitenkään ja tutut nälkäsignaalit loistavat poissaolollaan. En silti vaihtaisi tätä uutta tilannetta kuukauden takaiseen menoon enää, vaikka jollain tasolla surettaakin, millä vauhdilla vauva kasvaa, eikä ole yhtään niin pieni enää.

Ehkä jossain tulevaisuudessa siintävät jo nekin päivät, kun uskallan esimerkiksi paistaa jotakin, vaikka oltaisiin kaksin kotona! Sellaisia ihmeaikoja odotellessa.

Juustopaasto

Jotkut asiat eivät muutu. Yksi niistä näyttää olevan se, että pimenevä syksy saa minut viihtymään keittiössä, jos nyt blogiarkistosta voi minkäänlaista vuoden kiertoa päätellä.

Tällä kertaa taustalla ei ole samoihin makuihin kyllästyminen tai lopussa olevat rahat vaan ilmastoahdistus. Podin kammottavaa maailmantuskaa kyllä ennenkin, mutta YK:n ilmastoraportin julkaiseminen oman esikoisen ollessa 2,5 kuukautta nosti kyllä kierrokset aivan uudelle tasolle. Mitä ihmiskunta on tehnyt? Mitä minä olen mennyt tekemään?!

Olen onnistunut tuudittautumaan siihen, ettei oma hiilijalanjälkeni ole kovin suuri, mutta se ei pidä paikkaansa. Syön nimittäin nykyään ihan kammottavia määriä maitotuotteita, erityisesti juustoa. Se ei käy.

Akuuteinta ahdistusta olen nyt tyynnytellyt tekemällä kaikenmoista kauden kasviksista. Meillä on syöty punajuuripastaa, borssia, gruusialaista kaalilaatikkoa, vegaanisia linströminpihvejä, inkiväärilanttua, sienikastiketta, suppilovahveropiirakkaa ja savutofu-kaalipaistosta. Päivälleen viime vuoden tapaan Shepherd's Pie on suunnitelmissa tälle viikolle, sadepäiviin sopiva lämmittävän inkiväärinen porkkanasoppa on myös listalla.

Ihan hyvää kehitystä, mutta nyt kun olen hetken hengitellyt, on oikeasti ryhdistäydyttävä myös pitemmän päälle. On totta, etteivät ratkaisun avaimet löydy kenenkään yhden ihmisen kotikeittiöstä, vaan nyt tarvitaan isoja poliittisia päätöksiä ja yhteisiä linjoja, mutta johonkin voin vaikuttaa arjessakin. Ensisijaisesti siihen juustoon ja jogurttiin. Selasin tässä omia ruoka-aiheisia postauksiani parin viime vuoden ajalta ja olen potenut juustomorkkista näemmä tasaisin väliajoin aiemminkin. Miksi en ole saanut mitään aikaiseksi, vaikka olen tiedostanut asian jo pidempään? Miksi olen niin saamaton? 

Kohtuus kaikessa, mutta meidän taloudessa kulutetut juustomäärät eivät ole pitkään aikaan kohtuutta nähneetkään. Juustopaasto alkoi siis viikonloppuna, kunnes tottumuksia on rukkailtu järkevämpään suuntaan. Tofu, paputahnat ja muut herkut. Mitäs kaikkea sinne kurkkuviipaleiden alle kannatikaan laittaa?

Voittajafiilis

Junamatkustelusta vauvan kanssa selvitty kunnialla kahteen suuntaan. Ei se rentouttavin kokemus, mutta aika voimaannuttava kuitenkin. Menomatkalla oli täyttä, mutta palvelut toimivat. Paluumatkalla taas mukavan väljää, mutta palveluvaunun vessassa sekä lavuaari että pullonlämmitin epäkunnossa.

Suurin kiitos kuuluu kätevät matkarattaat lainanneille kavereille! Ostoslistalla on omatkin, mutta ajatus oikeasti hyvien matkarattaiden tarpeellisuudesta meidän taloudessa vaan vahvistui tämän kokemuksen myötä. Kiitän myös itseäni, sillä selätin monta omaa kipupistettä, koska pakko oli ja kaikki vieläpä huomattavalla tyyneydellä. Kaiken tämän jälkeen maanantaina oli iltapäivällä aika voittajafiilis, mutta pakko silti sanoa, että ihan heti en ole innolla säntäämässä uuteen reissuun.

Sen verran kolmen yön matka vei veronsa, että koko loppuviikko on ollut ihan sekaisin! Rakentunut rytmi on heittänyt häränpyllyä ja joka päivä on pitänyt arvailla, missä välissä lapsi nukkuu, syö ja seurustelee. Seurustelu on tosin ollut aika vähäistä, taisivat kaikki uudet paikat, ihmiset ja tilanteet uuvuttaa tyttö vielä enemmän kuin paikan päällä ymmärsin.

Reissun rohkaisemana olen jatkanut omien pelkojen selättämistä kotona ja onkin ollut aika kiva viikko. Meillä on käynyt vieraita, minkä lisäksi ollaan käyty pari kertaa kylässä, kaupungilla, kirjaston avajaisissa ja kahvilassakin. Tänään kuitenkin vietin äidin omaa aikaa ja lähdin elokuviin ja kahvilaan yksin - tai siis kaverin kanssa, mutta ilman mukana kulkevaa vauvayksikköä. Hyvää teki sekin. Joskin temaattisesti Nuori Astrid ei ehkä ollut kevyin mahdollinen tuuletus vauva-arjesta, vaikka harvinaisen kaunis elokuva olikin. Ensi kerralla paremmalla tuurilla.

Ensimmäisiä kertoja

Paljon elämäni nykyisessä mittakaavassa jännittäviä asioita on tapahtunut ja tapahtumassa lähiaikoina.

Reilu viikko sitten olin ensimmäistä kertaa pitemmän aikaa erossa vauvasta, kun kävin kuuntelemassa ystäväni väitöksen ja illalla osallistuin vielä karonkkaankin. Samalla viikolla harjoittelin napanuoran venyttämistä ensin jumppatunnilla ja toisena päivänä kampaajalla. Tytöllä ei tietysti ollut minkään ekskursion aikana mitään hätää, enkä sen puolesta stressannutkaan, itseni vain. Yllättävän helpolla selvisin, vaikka ennen väitöspäivää sain nukuttua vain muutaman tunnin pätkissä, kun jännitin niin kovasti. Aika maagiselta tuntui pyöräillä Penttilässä syyskuun pimenevässä lauantai-illassa! Eipä olisi vielä pari kuukautta sitten uskonut, miten sellaista tunnetta voikaan alkaa huomaamattaan kaivata.

Menneenä viikonloppuna taas vietettiin nimiäisiä. Ulkoistettiin makeiden leivonnaisten tekeminen, minkä lisäksi saatiin korvaamatonta järjestelyapua Maijalta. Juhlat oli ihanat ja kaikki meni sujui kaikin puolin mallikkaasti, mutta sunnuntaina kyllä huomattiin, että tilaisuus vei veronsa niin juhlakalulta kuin vanhemmiltakin. Oman lisänsä toi se, että nimeä tietysti arvottiin vielä edellisenä iltana ja vaikka olenkin tyytyväinen valittuun nimeen, pääni ei ole nyt ihan sisäistänyt sitä, ettei enää voi eikä tarvitse venkslata. Eli päässä ruksuttaa vaikka minkälaiset nimiyhdistelmät ja muutenkin käyn vähän ylikierroksilla.

Nyt olisi varmaankin tarpeen olla muutama päivä ihan hissuksiin kotona, mutta tälle viikolle on sovittuna omaa lääkäriaikaa, matkarattaiden hankintaa ja ties mitä puuhaa oikeastaan viikon jokaiselle päivälle.

Eilen autoilin vauvan kanssa kaksin enimmäistä kertaa. Otettiin kevyt aloitus kaupunginosan sisällä kyläilemään, että tänään selvitään rauhallisemmin mielin lääkäriin asti. Huomenna lapsi taas saa ensimmäisen rotarokotteen, minkä lisäksi päätin vielä lähteä junalla sukuloimaan perjantaina. Eli paitsi että on pakko selvitä ilman apua junaan perjantaiaamuna ajoissa, pitää myös selvitä se 4,5 tunnin junamatka. Halp! Hyvällä tuurilla tenava nukkuu matkasta ainakin puolet, mutta viime päivinä päikkärit ovat olleet rytmimuutosten takia enemmän tai vähemmän henkimaailman hommia.

Yhteiskunnan aikatauluihin emme voi vaikuttaa, mutta muuten pitänee ottaa lungimmin. Muistutus koskee ensisijaisesti minua.

Kaksin kotona

Menossa on ultimaattinen arkitesti: kolme päivää (ja kaksi yötä) kaksin vauvan kanssa. Eiliseltä peruuntuivat kaikki suunnitellut kaverihengaukset eli oikeasti vietettiin kaksin koko päivä. Tämän päivän kohtalo on vielä vähän epäselvä.

Onneksi meidän babby on edes yhdessä asiassa ennustettava: aamulla jaksaa olla hereillä kaksi tuntia, johon sisältyy kaksi ruokailua. Siinä pitää hoitaa myös itselleen aamiaista naamaan ja ulkoiluun sopivat vaatteet päälle, koska sitten on jo harvinaisen kiire päikkäreille. Jos vauvan nukuttaa vaunuihin ennen väsymysraivoa, vetelee niissä sikeitä pari tuntia, ehkä jopa kolme - etenkin nyt kun on toimiva itkuhälytin ja vaunut voi jättää pihalle. Sisällä unet ei suju ihan niin hyvin, mutta sujuvat kuitenkin.

Vaikka typsällä on muutenkin aika tarkka ruoka- ja unirytmi, päivän tarkemman kulun suhteen kaikki muu on arvoitus. Silti ihan mukava tietää, että päivään mahtuu edes tunnin verran rauhallista aikaa tehdä mitä ikinä. Eilen siivosin, tänään näemmä istun koneella, selailen lehtiä ja juon teetä. Tein tiistaina näiden päivien lounaat ja päivälliset valmiiksi annosrasioissa jääkaappiin eli niitä ei tarvitse tällä hetkellä sen enempää murehtia. Pyykkiäkin aion miettiä vasta viikonloppuna.

Olin kovasti toivonut, että tässä vaiheessa uskallettaisiin jo reissata vähän pidemmällekin kuin kahden kilometrin säteelle, mutta koska tissimurheet jatkuvat edelleen, pysyn toistaiseksi mieluiten kodin lähettyvillä ihan jo oman mielenterveyden vuoksi. Viime perjantain ekskursio keskustaan ei nimittäin päättynyt sen suhteen kovin hyvin.

Onneksi tänään aukeaa meidän uusi lähikirjasto! Päivittäiset visiteerausmahdollisuudet vaunulenkkien yhteydessä muuttuvat huomattavasti mielekkäämmiksi, kun saan lähikaupan ja apteekin rinnalle uuden, niitä huomattavasti mielekkäämmän kohteen. Ja kohta toivottavasti uskallan liikkua vähän laajemmallakin alueella yksin kaksin. Mutta sitä odotellessa aion haahuilla kirjaston käytävillä vaikka joka päivä.

Tissi

Olen aina ihmetellyt pienten lasten bloggaavia vanhempia. Millä ajalla ja energialla niitä tekstejä oikein syntyy? Nyt kun tässä himpun vaille viisi viikkoa olen asiaa harjoitellut, ei ihmetys ole ainakaan vähentynyt.

Kaikki hiljaiset hetket pitää hyödyntää käymällä vessassa tai suihkussa, pesemällä pyykkiä, syömällä, desinfioimalla pulloja ja pumppuja, etsimällä sopivia vaatteita nettikaupasta, raikkoamalla yleistä entropiaa elintilasta että sekaan mahtuu, mitä näitä nyt on. Koska päiväunetkin jää useimpina päivinä vain haaveeksi, jäsennellyn tekstin tuottaminen ei useinkaan ole ensimmäisenä mielessä, jos aikaa jää puuhastelulta yli. Ja meitä on kuitenkin kaksi aikuista kotona melkein koko ajan!

Oman lisänsä pakkaan tuo se, että olen monien muiden tuoreiden äitien tapaan muuttunut henkisesti pelkäksi tissiksi, jolle ei kuulu kuin niitä samoja pulloja ja pumppuja, imetyskipuja tai onnistumisia ja vauvan ruokailujen kellottamista. Jos kipujen aiheuttamaa stressiä ja murhetta ei lasketa, tissiksi muuttuminen on minulle kyllä ihan ok. Se vaan tekee kuulumisten vaihtamisesta ja kirjoittamisesta aika tylsää.

Päässä kyllä pyörii lista asioista, joita olisin toivonut tietäväni etukäteen. Ehkä saan vielä aikaiseksi kirjoittaa sen ylös. Kunhan nyt vielä vähän jäsentelen ja aikaa ilmaantuu.