kesäkengät

Ainon esimerkin innoittama keskustelu:

- Tekisi mieli ostaa El Naturalistat.

- No mene ostamaan.

- Ai nyt??!

- Nyt.

- Selvä.

Puolisen tuntia myöhemmin kävelin takaisin uudet kengät pussissa. Tiesin kyllä, että haluan kevät/kesäkaudellekin El Naturalistat, mutta harvemmin sitä ihan noin spontaanisti ostaa toimia. (Rehellisyyden nimissä mainittakoon, että kävin kyseissä kaupassa haaveilemassa jo perjantaina, tosin ihan eri kenkiä.)

Sääli, etteivät ne sovi suunnittelemaani vappuasuun. Huomenna sitten.

real life – I talk to you in codes

Olen jotenkin onnistunut kehittämään pienen stressin vapun menusta. Kaikkia ihania erikoisruokia tekisi mieli, mutta järki muistuttaa, etten ehdi niitä missään kolossa maanantaina tekemään. Kaupassakin kun pitää käydä valmiiksi jo tänään. Mistä vetoa, että päädyn ostamaan tortilla-ainekset? Alkaa olla perinne.

Maijan synttärikemut siirtyivät eilen Kerubiin. TOOT TOOT oli varsin virkistävä keikkakokemus. Jammailun tuoksinnassa ehdittiin kyllä miettiä sitä, että jos bändissä on erinomaisen tarkasti ja taidokkaasti yhteensoittava rytmiryhmä ja kitaristi, yksi rumpalinero, ainakin yksi tosi kaunisääninen mies ja meininkiä isommanikin orkesterin edestä, tuntuu vähän kohtuuttomalta, että koko bändissä on kaksi jannua. Jättäkää jotain muillekin hei.

Mutta miksi kaikki kiva on aina samana iltana? Vähän kaivelee, etten päässyt Weeping Willowsiin, mutta kaikkeen ei voi venyä, enkä rehellisyyden nimissä ole fanittanut orkesteria aktiivisesti ikinä, joten valinta oli helppo. Ja kuulinhan kuitenkin loput keikasta keittiön puolelta. Korviin tarttui myös Touch Me, joka sai sisäisen 15-vuotiaani sydämen ihan sykkyrälle.

  

Bonuksena videolla esiintyvä Mikael Nyqvist. Kaikkialle se ehtii.

vapaiden maksimoinnista

Vapaa viikonloppu oli enemmän kuin tervetullut. Avain vapaiden maksimoimiseen (eli pitkän vapaan tunteeseen) on tehdä jotain kivaa jo perjantai-iltana ja jättää sitten draivi päälle. Perjantaina välittömästi töiden jälkeen vastoin tapojani rojahdin sohvalle ja katsoin edellisen illan True Bloodin boksilta. Sen jälkeen:

Siivosin koko kämpän. Leivoin maailman ja muutenkin puuhastelin keittiössä. Pyydystin pikkukärpäsiä etikalla. Kävin kahdesti elokuvissa. Söin hyvää ruokaa ravintolassa ja juustoherkkuja kylässä. Ostin neilikoita ja kevään ensimmäisen jäätelön. Tein uuden simasatsin käymään. Kävin päiväkävelyllä auringossa ja noutamassa parvekekalusteet työpaikan kellarista. Makoilin sohvalla, katsoin hömppäelokuvan ja lakkasin kynnet. Kaikki varsin kiireettömästi.

Herkkukuvan tarjoaa Me Naiset.

Tänään tulee vieraita ja sen kunniaksi huomennakin on vapaata. Ehkä pidämme parvekekauden avajaiset. Joka tapauksessa otan varaslähdön vappuun ja juon simaa.

ei enää 15

Näin unta, johon liittyi kaksi erillistä matkaa Markon kanssa Lontooseen. Molemmilla kävin elokuvissa, jonne mentiin hissillä, jossa oli Justin Timberlake, joka (kummallakin kerralla eri syystä) piti minua kädestä. Toisella hissimatkalla oli myös Jason Segel, jonka kädestä harmistuksekseni en saanut kiinni. Iso osa unesta kului pohtiessa, kehtaanko tägätä julkkisherrat twiittiini vai joudunko siitä kenties vaikeuksiin.

Jason Segel taisi tulla eilisestä American Idolista, leffat taas tämän viikon vapaa-ajan kuluttamisesta Tapion penkeillä. Lontoon ja Timberlaken laitan hämärien unitekijöiden piikkiin, mutta ehkä Twitter-pulmani oli alitajuntani tapa viestittää, että tauko sosiaalisen median käytöstä voisi olla paikallaan.

Vaan niistä Tapion penkeistä: nyt se on Titanic 3D:kin tosiaan koettu. Ei oikein vakuuttanut tuo 3D-efektien lisääminen vanhaan elokuvaan, eikä niitä leffan jälkeisellä lasillisellakaan oikein ruodittu. Ennemmin olisin töllötellyt vanhan kunnon Titanicin isolta kankaalta vuosien tauon jälkeen. Ja sitä kautta itse asiaan.

En muistanut, että leffa oli noin melodramaattinen. Mielikuvissani oli siis vähemmän meloa ja enemmän draamaa. Paljon muitakin asioita, joille ei nuorempana juuri painoarvoa antanut, pomppasivat nyt silmiin ihan eri tavalla. Yksi asia on kuitenkin pysynyt vankasti muuttumattomana: elokuvan sydäntä särkevin kohta on minusta tämä.

Enkä siis sano, ettenkö olisi ollut ihan fiiliksissä elokuvan joka ikisestä 194 minuutista, kokemus vain oli erilainen. Mikä tietysti on ihan hyvä juttu, sillä en ole enää 15. Toki Isador ja Ida Strausin lisäksi muitakin vanhoja tuntoja palasi mielen syövereistä aktiiviseen tietoisuuteen: Victor Garberin Thomas Andrews on ihana, voi Kathy Bates on ihan todella ihana, aaaaaa haluan olla Kate Winslet! Uutena kokemuksena oli hienoa bongailla sivuosista näyttelijöitä, jotka eivät vielä ensijulkaisun aikaan olleet erityisen tunnettuja.

Mutta olenko se vain minä vai onko elokuvateatterikulttuuri muuttunut viime aikoina? Mielestäni ennen sai leffansa katsoa satunnaista rapinaa lukuun ottamatta melko rauhassa. Harvassa on nämä leffateatterikokemukset nykyään ja melkein aina poistunkin teatterista kärttyisenä, kun leffan aikana on ollut juttelua, älytöntä rouskutusta, puhelimeen höpöttämistä, äänekästä kuorsausta ja mitä ikinä. Helppo olisi laittaa ilmiö huonosti kasvatetun sukupolven piikkiin, mutta ilmiö koskee kyllä kaikkia ikäluokkia. Alkuvuoden huippuhetki oli Vuosaari, jossa äänekäs pariskunta, joita Marko kohteliaasti pyysi olemaan hiljempaa, veti herneen nenäänsä ja kovaäänisesti vittuili meille loppuleffan ajan - tai ainakin siihen asti, kunnes poistuivat näyttävästi noin kymmenen minuuttia ennen elokuvan loppua.

Tänään jatkuu illalla Ghost of Cinemaren merkeissä, siellä ns. erikoiskäyttäytyminen ainakin kuuluu asiaan. Väsynyt aikuinen ei jaksa koko yötä valvoa, mutta War of the Dead käydään kuitenkin katsastamassa. Zombeja, sotilaita ja Antti Reini, niistä on perjantai-ilta tehty.

pottermore

Ei, ei, ei! Rekisteröidyin Pottermoreen ja se vaikuttaa jo ensisilmäyksellä ihan liian koukuttavalta tapaukselta.

Hei vaan hei, kiva vapaa-aika kotosalla pois ruutujen ääreltä. Onnistuisikohan aikarajaukset? Vain tunti päivässä? Tahdonvoimaa!

Edit:
Paul McCartney on tehnyt hienon uuden videon. Biisikin oli minusta hyvä. Ja tuttuja naamojakin oli.

Marko: Miten tuo näyttää niin kurjalta?
Hanna: Se on viiskyt.

Saiko aika kiinni Johnny Deppinkin?

pyhän pietarin kaupungissa

Tämän hetken ilonaiheisiin lukeutuu uudelleen löydetty ystävä. On hämmentävän ikävää, miten voi ihan tyynesti asua samassa kaupungissa eikä koskaan nähdä. Hämmentävän mukavaa sen sijaan on, kun yhteys löytyy uudelleen ja voi istua huomaamattaan tunteja kahvikupposen äärellä. Seuraavalla kerralla tavatessa onkin varmaan taas eri meininki, kun ystävän perheessä vielä toistaiseksi mahassa majaileva uusi tuttavuus on (mitä todennäköisimmin) jo syntynyt.

Alan hiljalleen toipua Pietarin-reissusta. Kroppa alkaa muuten olla jo normaalitilassa, mutta koko ajan väsyttää. Eikä tietysti ihme, jos kolmessa päivässä koluaa yhdeksän museota ja kävelee kilometrin jos toisenkin. Epäilen vahvasti aivojen tarvitsevan vielä toisenkin viikon.

Lenin olisi näkynyt heti ensimmäisenä, jos ei
olisi maanisena hyökännyt etsimään metroa.

Voisin kyllä julistaa Pietarin viralliseksi museokaupungiksi, niitä tuntui putkahtavan joka kulman takaa uusia. Ehdimme käydä Eremitaasissa, Venäläisen taiteen museossa, Pushkinin ja Dostojevskin kotimuseoissa, Iisakin kirkossa, Verikirkossa, Pietari-Paavalin linnoituksen katedraalissa ja vankilamuseossa sekä Pietari Suuren ensimmäisessä asunnossa, joka oli varsin sympaattinen 60 neliön mökki Nevan rannalla. Sitten oli kauppoja, kahviloita ja ravintoloita ja mitä kaikkea. Hyvin nukutti iltaisin, kumma homma.

Matkakumppani poseeraa Repinin pikkumaalauksen kanssa.

Erityisesti kiinnitin huomiota siihen, että kaupungissa on edelleen nähtävissä paljon jäänteitä neuvostoajoista ihan muistomerkkien ja nimien lisäksikin. Todistin esimerkiksi paljon sellaisia ammattikuntia, jotka on tehostamisen nimissä pyyhitty pois muista maista jo ajat sitten: jokaisella metroasemalla oli liukuportaiden päässä (pitkien portaiden tapauksessa molemmissa) valvoja kopissaan, kaikissa museoissa oli näyttelyvalvoja vähintään joka toisessa huoneessa. Enkä ole elämässäni nähnyt niin paljon kadunlakaisijoita kuin Nevski Prospektilla lauantaiaamuna.

Reissullani opin monia asioita venäläisestä (ruoka)kulttuurista, osa uusia, osa unohtuneita. Opin esimerkiksi...
...että vaikka tapahtumia ei varsinaisesti peitellä, tällä hetkellä tunnustettua historiaa ei kannata ulkomaalaisen edes puolivillaisesti kyseenalaistaa.
...että Venäjällä makea on todella makeaa ja jo yhdestä pikkuleivoksesta voi tulla paha olo.
...että ravintolassa on syytä muistaa tilata salaatti, koska lautasella ei sitä vahingossakaan ole. Muutenkin mahdollisuudet tuoreisiin asioihin kannattaa hyödyntää huolella.
...että kahvilan, bistron ja ravintolan raja on häilyvä, mutta näkyy interiööreissä ja ruuan laadussa.
...että edellisen aiheuttaman hämmennyksen vallatessa kannattaa syödä siellä, missä kantaväestö syö.
...että kivennäisvettä tilataan määreellä gaz/no gaz.
...että lihaan harhautumattoman vegeihmisen elo voi tosiaan olla vaikeaa.

Kreemileivos aamiaisella: äklö olo taattu koko päiväksi!

Lisäksi turistinäkökulmasta opin...

...että raha on vaikea saada kulumaan, jos ei hulluna shoppaile tai syö kalleimmissa paikoissa.
...että metro on mukavan helppo, jos muitakin isompia metroja on joskus käyttänyt.
...että venäläisen taiteen museosta löytyy yksi Folke Niemisen työ.
...ettei kyseistä museota missään nimessä kannata sivuuttaa, vaikka Eremitaasi kansainvälisine taideaarteineen houkuttaisikin enemmän.
...että kyseisten museoiden (ja muiden nähtävyyksien) kuvailu muille on ihan mahdotonta. "Oli kymmeniä Matisseja" kuulostaa kovin lattealta.

Urhea matkaaja Verikirkon edustalla.

Mielelläni palaisin Pietarin maisemiin vielä joskus, mutta ei ehkä räntäsateiden aikaan. Hyvin säässäkin pärjäsi, jos asennoitui oikein (ja hyvällä hatulla). Seuraavan reissun tekisin kuitenkin mieluummin jonnekin muualle. Tosin minne ja kenen kanssa jääköön nähtäväksi, onnistuin nimittäin ilmeisesti sittenkin anomaan lomani Markon työkuvioiden kannalta huonoon saumaan. En silti menetä toivoani vielä.

täältä tullaan, venäjä

Äidin viisumin saapuminen venyi viime tippaan, mutta ehti ajoissa kuitenkin. Nyt on reppu on pakattu, ohjeet ja kartat tulostettu ja taskukokoinen valuuttataulukko askarreltu. 

Aion käydä Eremitaasissa ja verikirkossa ja heinätorilla ja herkkukaupoissa ja Idän pikajuna -teemaravintolassa. Vie minut jo Pietariin, Allegro.

maaliskuussa luettua

En yhtään osannut varautua siihen, miten uuvuttava erikoisviikonloppu töissä voisi olla. Loma, missä olet? Ai niin, vuodessa 2013. Sääli, tarvetta nimittäin olisi. Onneksi eilen aurinkolenkkeilyn ja Couplingin parissa vietetty maanantai-ilta ehti ladata akkuja edes sen verran, että selviän (toivottavasti) loppuviikkoon.

Tänään tulee puoli vuotta töissä täyteen ja se alkaa nyt tuntua. Tietämättömille kerrottakoon, että kyseessä on siis jo nyt pisimpään koskaan kestänyt yhtäjaksoinen työsuhteeni. Aivot alkoivat valmistautua työurakan päättymiseen jo joulun aikaan ja nyt on menossa jatkuva viritys uudelle taajuudelle. Vaikka onkin ihan huippua, että voin kirjoittaa kalenteriin asioita jopa loka-marraskuulle asti, tuntuu se myös tosi omituiselta. Yritän nyt muistutella itselleni, että jatkuva epävarmuus se vasta uuvuttavaa olikin.

Etenkin viimeiset kaksi viikkoa tuntuivat menevän niin aikataulutetusti, että on melkeinpä ihme, että olen tässä taas täyttämässä lukupäiväkirjaa maaliskuun osalta. Jossain kolossa ehdin kuitenkin selvästi kirjaan tarttua.

Sofi Oksanen: Puhdistus

Äiti on patistanut minua lukemaan Puhdistuksen jo, no, aika kauan. Kirja on hengaillut yöpöydällänikin jo varmasti reilun vuoden päivät. Nyt sitten tartuin toimeen. En ole vieläkään varma, mitä kirjasta olin loppupeleissä mieltä, mutta meille suomalaisille yleensä kerrotusta huomattavasti poikkeava näkökulma oli sekä pysäyttävä että virkistävä. Paljon pahaa mahtuu maailmaan.

Mireille Guiliano: Ranskattaret eivät liho

Tästäpä tulikin turistua jo enempi täällä. Ehdin jo palauttaa kirjastoon, mutta muutama herkkuresepti jäi kirjoittamatta muistiin! Onneksi ainakin useimmat taitavat löytyä ihan ymmärrettävässä muodossa netistä.

Anna Gavalda: Viiniä keittiössä

En hirveästi tykkää tämän tyylisistä kirjoista. En tiedä, mikä kerronnassa tökkii, mutta joku tökkii kuitenkin. Periaatteessa kyllä kannatan pieniä tarinoita tavallisten ihmisten elämistä. Ohuen kirjan lukemiseen ei monta tuntia vierähtänyt eli ihan hyvä välipala ranskatarten oppien vielä ruksuttaessa aivoissa. Vaikka ranskatarhan Gavaldakin on.

Terry Pratchett: Going Postal

Hahaa, huijaan! Viimeiset sivut ovat menneet nyt huhtikuun alkumetreillä, mutta pääosin kirja menee vielä maaliskuun puolelle. Tykkäsin tämän kirjan pohjalta tehdystä TV-elokuvasta valtavasti, joten tekstiversiokin on mennyt ihan sujuvasti. Alaviitteiden runsas käyttö on tehnyt Pratchettistä minulle vaikeaa luettavaa, mutta Going Postalissa niitä oli onneksi käytetty maltillisesti. Hyväntuulinen opus. Filmatisoinnin pääosassa oli ihanainen Richard Coyle ja koska olen nyt samaan aikaan katsonut läpi ostamaani Coupling-boksia, Coylen läsnäolo on kirjaakin lukiessa väistämätön. Hyvä niin! 

Kuten kuvasta näkyy, filmatisoinnissa on Coylen lisäksi David "Poirot" Suchet. En voi kuin vilpittömästi suositella.