nainen vs amme

Koska minuuttiaikatauluni jatkuu edelleen, upotan ajatuksiani luonnollisena reaktiona mahdollisimman vähän ajankohtaisiin ongelmiin. Sunnuntaista asti olen käynyt intensiivistä taistelua nainen vs. kylpyamme. Vaikka olenkin onnistunut hiljalleen taittamaan ammeen ylivoimaa, se on edelleen vahvasti voitolla.

Kovin nyt vaikuttaisi siltä, että ammeesta on tullut vanhasta kodista uuteen siirtymisen symboli. Myös edellisessä asunnossani oli vanha ja kulunut istuma-amme. En koskaan jaksanut tehdä sille kummempia - ei kannattanut, tarkoitus kun oli asua asunnossa maksimissaan vuoden verran. Määräajan tultua ja mentyä elin koko ajan uskossa, että saatan muuttaa pois koska tahansa. Vasta ennen muuttoa pesin pinttymät pois, kulumille en tietenkään voinut mitään.

Uudessa asunnossa amme ei ole niinkään kulunut, mutta pinttymä on sitkeä ja pitkältä ajalta. Siihen ei hankaussieni ja kylppäritolu tepsi. Suolaan kastettu sitruuna kohensi tilannetta jo huomattavasti, (kiitos, Kim & Aggie!) mutta työsarkaa on edelleen. Eilen testasin suolan ja etikan yhdistelmää, mikä oli melkoinen virhearvio. Etikka isoissa määrin haisee ihan saakurin pahalta ja nikotellen hankaaminen on parhaimmillaankin, hmm, haastavaa.

Kokeilematta on ruokasooda, sitruunahappo, Akron taikasienet tai tosi järeät pesuaineet. Vaan mistä aloitan? Hus, lika, hus! Kirjahyllyn ehtii myöhemminkin.

muutto/muutos

Illan ja yön aikana tuli ihana ja paksu lumipeite maahan. Forecan mukaan se on sulava vielä loppuviikosta pois, mutta toivon, että erehtyvät. Töihin käveleminen aamulla oli nimittäin huomattavasti mukavampaa kuin esimerkiksi eilen sateessa ja loskassa viimeisiä muutto- ja siivoustavaroita vanhalta asunnolta uuteen roudatessa.

Nyt on siis jätetty jäähyväiset ensimmäiselle omalle asunnolleni. Siis sellaiselle, jossa asuin ihan yksin, ilman kämppistä. Yleensä muuttoon liittyy haikeutta, mutta yllättävän seesteisin mielin eilen oven viimeistä kertaa suljin. Asunto oli mielestäni ihan kiva, parhaimmillaan erittäinkin kiva, mutta taloa inhosin, samoin sijaintia. Uusi kotini ei ole kuin kahden korttelin päässä ja saman, vilkkaan tien varrellakin, mutta ikkunat eivät ole tielle päin. Kaksi edellistä yötä olenkin siis nauttinut hiljaisuudesta, kun rekkojen meteli ei kuulu aamuneljästä eteenpäin. 

Hiljaisuus on auttanut kestämään myös sen, että uudessa asunnossa on toistaiseksi ihan perkuleen kylmä. Tutustun pattereiden sielunelämään, kunhan ensin saan laatikot niiden edestä tyhjennettyä. Nyt on jo keittiö enemmän tai vähemmän kunnossa ja melkein kaikki vaatteet purettu. Kyllä tästä hiljalleen koti tulee.

kulttuurin kohtaamispiste

Tänään kaipasin yliopistoyhteisöä.

Kahvipöytäkeskustelu karkasi aivan lapasesta ja ennen kuin huomasinkaan, oli menossa pitkä monologi aiheesta, kuinka jossain tulevaisuudessa ihmisille kasvatetaan varaosia ja vanhenemisen tuomat ongelmat ratkaistaan sillä. Luonnollisen tauon koettassa mainitsin keskustellun skenaarion olevan "ihan kuin siitä Ishiguron romaanista" (vaikka enkkupiireissä tällaista selittävää ilmausta ei olisi toki tarvittu). Kohtasin hetkellisen hiljaisuuden, jonka jälkeen keskustelu jatkoi siitä, mihin se ennen kommenttiani oli tauonnut.

Totesin sivussa, että siitähän tehtiin juuri elokuvakin, se Never Let Me Go. Onneksi paikalta löytyi yksi intohimoinen elokuvissa istuja, joten sain prosessoitua ajatukseni eteenpäin. Privaattikeskusteluksi se jäi.

Minua ei vaivaa se, ettei kukaan ollut lukenut tuota kirjaa. Eikä sekään, ettei elokuvaan oltu kiinnitetty juuri enempää huomiota. Ymmärtämisen vaikeus tulee siitä, että kirjallisuus ja elokuva tuntuvat olevan monelle täysin toisarvoisia kulttuurimuotoja.

Voi minua laaja-alaisen kulttuurin ystävää. Itsesäälin aiheuttavan ongelman ydinhän piilee siinä, että minut on hemmoteltu pilalle leffanörttien ja kirjallisuudenopiskelijoiden keskellä, ja nyt siis kaipaan sitä, että voin vaivattomasti heittää kirja- tai leffaviittauksen ja se ymmärretään automaattisesti. Tai siitä ollaan ainakin kiinnostuneita.

Ja elokuvista puheen ollen...

Ah, mikä Rokumentti. Taas. Olisin sujuvasti katsonut vielä kasan elokuvia lisää, mutta hyvät valinnat kyllä tein. En nähnyt mitään huonoa, vaikka Burroughsin kanssa olikin väsymystilan, huonon äänenlaadun ja ympäröivien tekijöiden (ylihumalaisen pojan) takia vaikea seurata. Jopa pelkäämäni Genesis & Lady Jaye -dokkari oli aika valloittava. Kunhan siis viritti aivonsa rakkaustarinamoodiin ja unohti taideprojektit kokonaan. Sopivasti myös kevyttä ja vakavaa sekaisin. George-dokumentin joudun varmaankin hankkimaan itselle, ikinä ei ole kolme tuntia mennyt elokuvissa niin sujuvasti ja nyt vain mietityttää, mitä kaikkea siitä saisi uudella katsomisella irti. 

Elokuvamoodi pitää ikävä kyllä vaihtaa lennosta tehoilumoodiin, vaikka mieli tekisikin lukea ja neuloa koko ajan. Pakoilulta vaikuttaa, joten koitan pinnistää. Pakko kyllä sanoa, että olen juuri nyt harvinaisen onnellinen, koska

a) kävin läpi opiskelupaperit vuoden alussa ja jättimäinen kansiokasa on kutistunut huomattavasti

b) siivosin taannoin kirjahyllyn niin, ettei kirjojen takaa löydy yllärikätköjä

c) olen hamstrannut pahvilaatikoita varastokoppiin.

Nyt kun vielä malttaisi surutta laittaa turhan roinan roskiin/kierrätykseen asti.

valkokankaalla

Apua! Olen jo nyt ihan uuvahtanut, vaikka kuu on vasta puolessa. Jaksaa, jaksaa!

Vaan kappas, piristystä saapui luokseni kummalliselta taholta. Yli puoli vuotta ahdistusta aiheuttanut hirviöessee tarkastettiin ennätysajassa ja arvosanaksi napsahti nelonen. En aio kertoa tarkastajalle, että tekstiä takoessani en ollut puolet ajasta missään kartan lähelläkään. Ei selkeästi ole myöskään mennyt maisterikoulutukseni hukkaan, 12 sivua melkein analyyttistä tekstiä kirjastoluokituksesta syntyi loppujen lopuksi yllättävän kivuttomasti - kunhan sain itseäni ensin niskasta kiinni.

Tästäkin huolimatta: onneksi se on ohi. Olen toki hakemassa aineopintoihin, joissa vastaavia kamaluuksia on luvassa varmasti kasakaupalla, mutta ainakin tästä on nyt selvitty.

Koska olen myös tehoillut tämän viikon tehtävät oikolukua vaille valmiiksi, olen päättänyt, että olen Rokumenttini ansainnut. Joensuulaisen leffaintoilijan paras aika vuodesta on enää yhden yön päässä. Tämän vuoden ohjelma näyttää tältä:

Keskiviikko

19:00 George Harrison: Living in the Material World

Perjantai

21:45 William S. Burroughs: A Man Within

Lauantai

14:00 Exit Through the Gift Shop

16:30 Soul Train: The Hippest Trip in America

19:30 The Ballad of Genesis & Lady Jaye

Sunnuntai 

15:15 Illusionisti

17:00 Mama Africa

Tyhjät kolot vietän sitten pakkaillen ja järjestellen. Hyvin se menee. Jos siis pysyn aikataulussa.. Aion nimittäin myös ehtiä töihin burleski-iltaan ja Dogiin Mikon keikalle.

Tällä hetkellä harmittaa, etten pääse katsomaan kumpaakaan burleskielokuvista. Lisäksi harmittelee jo etukäteen, etten varmaan jaksa käydä katsomassa Piukkoja paikkoja sunnuntaina. Onhan se toki nähty varmaan parikymmentä kertaa, mutta ah!, ei koskaan valkokankaalta. Lisäksi etukäteen pelottaa tuo lauantai-illan valinta. Ballad of Genesis & Lady Jaye vaikuttaa ihan supermielenkiintoiselta, mutta se saattaa myös olla ahdistavin elokuva ikinä. Jää nähtäväksi.

marraskuu

Onneksi on kiva viikonloppu alla, muuten en ehkä olisi kestänyt tänään tullutta ymmärrystä siitä, miten kammottavan kiireinen olen koko kuukauden. Hei hei, sosiaalinen elämä. Nähdään sitten joulukuussa. Sain sentään esseeni tänään viimeinkin lähetettyä. Laadusta ei ole takeita, mutta ainakin on yksi stressitekijä vähemmän.

Missä välissä ehdin pakata koko omaisuuteni ja mistä saan tarpeeksi laatikoita ja saanko venytettyä rahat takuuvuokraan ja äää!

(Mantra: iltaisin ehtii, kyllä niitä löytyy, on sitä ennenkin onnistuttu.)

Päätin eilen, että jaksaakseni kaiken kunnialla, on pakko pitää ravitsemusasioista huolta. Kunnon proteiineja kehiin ja vihersmoothiet taas aamurutiiniksi. Lisäksi to do list palatkoon elämääni illoiksi. Päivä ja askel kerrallaan. Joulukuussa saa sitten huilia, kun viimeinen kurssikin loppuu 4.12.

En tunnetusti ole mikään jouluintoilija, mutta tänään tuli vastaan joulukalenteri, joka oli pakko ostaa jo nyt odottamaan.

Myyräporkkana!

Toimikoon kalenterikin motivaattorina. Kunhan kaikki rykäisyt on rykäisty, saa jo avata ensimmäisen luukun.

varjopuoli

Lokakuun taittuminen marraskuuksu tarkoittaa Emmun odotettua kyläilyä tänä viikonloppuna, omaa reissua etelään seuraavana, Rokumenttia sen jälkeen, yhtä pienimuotoista projektia eli muuttoa ihanaiseen, isompaan, parvekkeelliseen kaksioon kuun viimeisenä. Ja täysiä työviikkoja projekteineen sekä viimeistä informaatiotutkimuksen perusopintojen kurssia siinä välissä.

Eli tietysti flunssa alkoi oirehtia pienen kuumeen, vuotavan nenän ja surraavan pään muodossa keskiviikkona. Ei kyllä sinällään ihme, pienestä työyhteisöstämme on reilun viikon sisään jo kolmas ihminen sairaslomalla harvinaisen ärhäkän flunssan takia.

Vähän ihmeeltä siis tuntuu, että ainakin nyt vaikuttaisi siltä, että selätin flunssan yhden (1) illan kotona lepäämisellä. Ensin iloitsin siitä, että oli aikaa ja oma lupa rentoilla ja katsoa telkkarista Blue Velvet. Sitten tajusin, että nouseva kuume ja David Lynch eivät ole paras mahdollinen yhdistelmä ja vaihdoin Pikku naisiin. Se ei taaskaan pettänyt, vaikka olikin hämmentävä Christian Bale -kokemus, sillä katsoin tällä viikolla myös Amerikan psykon. Marchin sisarusten, Finrexinin ja akustisen Mokoman avulla olin torstaiaamuna jo kuin uusi ihminen

Edelleen väsyttää ja kuume hipoo maagista 37 astetta jatkuvasti, mutta silmiin ei satu eikä nenä vuoda. Eli ehkä tämä tästä. Ja lääkintamenetelmiäkin voin lämpimästi suositella, etenkin sitä Mokomaa.

Maanantaina minulla oli elämäni ensimmäinen aikuispalkkapäivä. Koska kuun lopussa häämöttävä muutto takuuvuokrineen ja muine kuluineen on melkoinen menoerä, ei rahaa oikeasti olisi oikeastaan yhtään sen enempää kuin tähänkään asti. Sen verran annoin itseni fiilistellä palkkaa, että marssin keskiviikkona suoraan töistä ostamaan Varjopuolen (vähän saatoin ostaa myös puuttuvat Arkin levyt alehinnalla, mutta se on ihan toinen asia). Eikä varmasti ala kaduttaa.

Viime perjantain keikka nosti jo vahvat odotukset, ja kyllä tuo tosiaan toimii levylläkin oikein mainiosti, jos ei ihan livetilanteen tasoisesti. Keikalta kuulemma oli lössiä poistunut jo ensimmäisen vartin aikana todeten, että melkoista paskaa. Katjan kanssa alettiin sitten lauantaina pohtia, että mahtaa olla ankeaa, jos on niin rajoittunut musiikkimaku, ettei edes omaa lempibändiään siedä kuunnella erilaisella otteella. Onneksi minä en ole niin ankea ja rajoittunut (hohoo), minusta kun akustinen Mokoma oli kerrassaan virkistävä. Sitä paitsi ensimmäistä kertaa, en tanssahteluineni tuntenut olevani väärässä paikassa.

Mene ja tiedä nousi keikalla suosikikseni ja toimii se levylläkin. Nyt kuitenkin sekä Sinä riität että En elä talven yli ovat alkaneet kovin kiriä. Ja muutkin, kokonaisuudessaan varsin hyvä paketti on tuo levy. Mie piän, sanoisi pohjoiskarjalainen.