torstai 30. tammikuuta 2014

janen jalanjäljillä

En tiedä, miksi tammikuu tuntuu minusta aina niin ylivoimaiselta. Päivät menevät ohi, enkä saa mitään aikaan. Töissä jaksan tsempata tarpeelliset hommat tehtävälistan avulla, mutta silti olo tuntuu hyödyttömältä. Mikään määrä unta ei riitä. Aurinko paistaa, mutta työpäivien aikana sitä ei ehdi nähdä. Villakoirat kerääntyvät nurkkiin. Ruoka ei maistu, kokkaaminen ei huvita. Ahdistaa. Mikään ei kiinnosta. Koko ajan sattuu johonkin. Olo on turpea. Onneksi Marko on viihtynyt keittiössä minunkin edestäni, niin olen sentään syönyt oikeaa ruokaa joka päivä, enkä vain elellyt suklaalla ja voileivillä. 

Halleluja, kohta on tämä tuskien taival ohi. 

Vaikka yleensä kevään edetessä olo helpottaa luonnostaan, ajattelin malitillisesti mutta aktiivisesti avittaa. Täten päätän, että helmikuussa teen ainakin yhden hyödyllisen kotiasian joka päivä. Palautan avokadot, kasvimaidot, lounassalaatit ja määpähkinävoin ruokavalioon. Yritän ulkoilla ulkoilun vuoksi edes kerran, pari viikossa. Ylipäätään koitan saada käännettyä turpo-Hannan enemmän sinne turbo-Hannan suuntaan. Vertaistukea kaivataan!

Kuun vaihtuminen on aina hyvä katalysaattori, mutta joskus tarvittava sysäys löytyy täysin odottamattomista paikoista. Eilen törmäsin tehottomana hetkenä internetin ihmemaassa vanhoihin kuviin Jane Seymourista ja koin ne jostain syystä kovin inspiroiviksi.





Valloittavia. Tekisi oikeasti mieli tulostaa nuo tapetiksi.

Tosin on pakko sanoa, että on se nykyinenkin Jane itse asiassa minusta aika inspiroiva tapaus. Pahuksen säteilevä ja hyvinvoivan oloinen nainen. Mikä on salaisuutesi, Jane? Haluan tietää.

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

esirippu laskee

Yle on näyttänyt joulukuun lopulta asti viimeisiä filmatisoituja ITV:n Poirot-jaksoja. Olen katsonut kaikki jo valmiiksi haikeana ja melko pelonsekaisin tuntein. Kaksi viimeistä jaksoa katsoin nyt menneellä viikolla. Tiesin sarjan loppuvan, tiesin tarinan tapahtumat ja silti olo viimeisen jakson lopputekstien alkaessa oli sanoinkuvaamattoman kamala.

Tykkään kovasti Agatha Christien romaaneista, mutta suhteeni sarjaan on erityinen. Voin kyllä mukisematta katsoa muitakin tulkitsijoita, mutta David Suchet'n näyttelemä Poirot on ollut elämässäni niin kauan kuin muistan. Sarjan alkaessa olin 7-vuotias ja Poirot oli lapsuudessani kiinteä osa lauantai-iltoja. Muistan katsoneeni sarjaa äidin kanssa, mutta veikkaisin, että ruudun äärelle on silloin jo löytänyt koko perhe.

Itse asiassa David Suchet'n Poirot on vähän kuin perhettä.

Huoneeni Bristolissa.

Muutkin hahmot ovat toki rakkaita: lapsuuteni suuri ihastus, kapteeni Hastings, aina yhtä säntillinen ja maailman hienoimman otsiksen omaava Miss Lemon ja tietysti Japp, jonka nimi pitää aina ajatella Poirot'n tapaan äännettynä.  Onneksi kaikki saatiin mukaan vielä viimeiselle kaudelle, Hastings viimeiseen tarinaankin.



Mahtuuhan joukkoon kökköjäkin jaksoja, mutta kaikesta huolimatta Poirot on mielestäni aika lailla täydellinen sarja. Etenkin 2000-luvun puolella tehdyt elokuvamittaiset jaksot ovat pääasiassa todella hyviä ja rooleissa on vilahtanut noin kaikki merkittävät brittinäyttelijät, mikä tietysti kutkuttaa minunkaltaistani intomielistä julkkisbongaria suuresti. Christien klassikkotarinoiden toimivat sovitukset, tarkkaan harkitut kuvauspaikat, 30-luvun tyyli ja tunnelma sekä erinomainen näyttelijäntyö ovat sarjan tunnusmerkkejä ja tekevät murhamysteereistä ykkösluokan viihdettä.

Puhumattakaan kaikkien aikojen tyylikkäimmästä alkutunnarista ikinä.



Suosikkitarinaani tai filmatisointia en voi valita, joten tyydyn sanomaan, että ihana Poirot, ihana David Suchet. Ihanaa, että Suchet pääsi näyttelemään kaikki Christien Poirot-romaanit ja valtaosan novelleistakin. Ihanaa, että Yle näytti viimeiset jaksot nopealla aikataululla, eikä pantannut niitä jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Onneksi on uusinnat. Ja melkein yhtä ihana neiti Marple.

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

prunus armeniaca

Vastoin parempaa tietoani sorruin muutama viikko sitten ostamaan rasian aprikooseja K-kaupan hedelmäalesta. Aprikoosit ovat Suomessa häviävän pienen osan vuodesta hyviä ja se aika ei todellakaan osu tammikuulle. Tietysti hedelmät olivat karvaita ja kivikovia, joten kypsyttelin niitä pari viikkoa. Eilen ne olivat viimeinkin pehmeitä, mutta edelleen mauttomia - paitsi paikoin inhan kitkeriä. Pihi ei kuitenkaan heitä rasiallista hedelmiä roskiin. Mikä avuksi?

Tilanteen ratkaisuun liittyy muutama käänteentekevä ahaa-elämys pääni sisällä.

1. Hilloa voi keittää muulloinkin kuin syksyllä!
2. Hilloa ei tarvitse keittää kasapäin kerralla!
3. Hilloa voi keittää myös ilman jonkun muun testaamaa ohjetta!

Olen niitä ihmisiä, jotka tehtailevat mieluusti hillot puolen kaupungin tarpeisiin kerralla. Olenkin ollut koko talven pahoillani, koska en jaksanut syksyllä tehdä ollenkaan omppuhilloa. Pari purnukallista kirsikkahilloa keitin, siinä kaikki. Tietysti tämä on tarkoittanut huomattavasti väljempää jääkaappia näin talven mittaan, mutta kun vastoin kaikkia odotuksia kirsikkahillo on alkanut maistua Markollekin, olin varma, etten itse ehdi hilloapajille ollenkaan.

Siispä tiistai-illan ratoksi viskasin noin 400 grammaa syömäkelvottomia aprikooseja kattilaan, mausteet ja hillosokerin perään ja hetken päästä minulla olikin purkillinen höyryävän ihanaa, oranssia hilloa. Ei siitä toki universumin parasta aprikoosihilloa tullut ja minun makuuni oli vähän turhan makeaa, mutta voin sanoa, että se maistui luksukselta paahtoleivällä tänä aamuna.

Makupala Ranskaa keittiössäni.

Sitä paitsi Marko ei tykkää aprikoosihillosta, joten tämä on minun. Minun! Toisaalta samaa se kutale väitti kirsikoistakin.

maanantai 20. tammikuuta 2014

sandro

Paluu arkeen tarkoittaa kammottavia pakkasasteita, nurkissa pyöriviä pölymammutteja ja täysin tukkeutuneita viemäreitä. En halua ajatella niitä, joten palaan vähän ajassa taaksepäin.

Helsinkiin menin juhlistamaan ystävän tulevia kolmekymppisiä. Viikonloppuun mahtuikin kaikenmoista hohtominigolfista ihan mahtavaan alelöytöön. En jaksa horista kaikista kerralla - tai välttämättä ollenkaan - joten aloittakaamme yhdestä olennaisimmasta eli ruuasta. Tai tarkemmin Sandrosta, jonka juhlakalu oli valikoinut ruokapaikaksemme etukäteen. 

Olen kuullut Sandron ruuasta pelkkää hyvää, enkä suotta. Nyt aion kehua myös juomia: alkudrinkit olivat mainiot, tai siis täydellisen hyvät. Valinnanvaikeus oli melkoinen ja vaikka sitten päädyinkin vaihtamaan omaani lennossa, pakko sanoa, että nappiin meni. Rabatini, sinä jogurttinen kurkkudrinkki, I love you.




Seuralaiset tilasivat täyttävät massiiviset kolmen ruokalajin menut, mutta sinisimpukat sahramikermakastikkeessa olivat huudelleet nimeäni jo useamman päivän. Tilasin siis niitä silläkin uhalla, että jäisin nälkäiseksi.

Bahahaha!

Kun tarjotin saapui pöytään, luulin että siinä on meidän kaikkien kolmen ruuat. Luulin väärin.


Onneksi tarkempi tutkiskelu osoitti, että toisen lautasen sisältö koostui pääosin salaatista ja erilaisista tahnoista. Lahjoitin myös yhden jättimäisistä leipäpaloistani eteenpäin ja simpukoistahan syödään vain sisus. Tästä huolimatta tekemistä riitti. Parhaani tein. Aina se ei riitä.


Tykkään ihan hulluna simpukoista ja nyt söin niitä ensimmäistä kertaa tuoreena kuorista (!). Tölkki- ja pakasteversiot kelpaavat minulle oikein hyvin edelleen, mutta olihan tämä nyt ihan eri evästä. Ja koska kuorien kanssa on tuhertamista, ei tule ahmittua kauheaa vauhtia. Viimeksi taisin olla näin ilahtunut merenelävistä kesällä, kun Tallinnassa Must puudelin sea food pastassa ei ollut suomalaiseen tyyliin pakastekatkiksia vaan ihan oikeita pieniä mustekaloja ja muita otuksia.

Myös tyttöjen annokset näyttivät (ja ilmeisesti maistuivat) taivaallisilta, mutta annoskauteus ei päässyt tällä kertaa yllättämään. Osittain tietysti siksi, että sain autella alkuruuissa, jotka olivat normiravintoloiden pääruokien kokoiset. Ensi kerralla syön minäkin jotain pastilla pie -valikoimasta. 

Paitsi että kumminkin otan uudestaan simpukat.

Täällä söimme me.

Niin ja mitä tämä lysti maksoi? Alkudrinkki, pääruokalistan kalliimmasta päästä valittu jättimäinen simpukka-annos ja kolmasosa luomuvalkkaripullosta, 45 euroa. Tavataan uudemmankin kerran, Sandro.

perjantai 17. tammikuuta 2014

outo viikko

Viikon sisään olen ehtinyt Kerubin sisäfestareille fiiliselemään Pekko Käppiä, juhlimaan ystävän valmistujaisia ja hoitamaan köksänhommia sivussa, viettämään laiskaa rapeliaamua toisen ystävän kanssa, tilaamaan pizzaa kotiin, stressaamaan töissä ihan käsittämättömiä määriä, sössiä tärkeän työasian ja korjata jälkeni, käydä tanssitunnilla ja innostua uudesta harrastusmahdollisuudesta, istua työkavereiden kanssa baarissa, laittamaan ison kasan ruokaa, varaamaan Tallinnan reissun matkat ja majoitukset, vaate- ja meikkiostoksille, kiukuttelemaan peruuntuneita suunnitelmia ja jossain välissä kiukuttelemaan, ettei ikinä tehdä mitään muuta kuin katsotaan telkkaria.

Hmm.

Nyt istun junassa matkalla Helsinkiin, jossa odottaa juhlintaa. Käy. Ja jotta hermoni ehtisivät viikonlopun aikana levätäkin, alustava budjetti on jo laadittu.

Rentoilun aloitan nyt, sillä olen perillä viiden tunnin kuluttua. Laukussa odottaa chilisuklaata ja pari kirjaa, ja viime viikon Poirotkin on vielä katsomatta. Näitä ennen vähän Pekko Käppiä


Huomattavasti tarkempi budjetti oli laadittu loppuviikolle, mutta ostin silti levyn. Myös vanhat Office Building -levyt ovat jälleen kerran kokeneet renessanssin elämässäni. Oioi.

maanantai 13. tammikuuta 2014

pääasiaa

Pinterest on varsinainen tukkataivas: hienoja kampauksia ja superideoita on tarjolla pilvin pimein. Paitsi jos sattuu olemaan tämmöinen luirulla suomalaisella hiuslaadulla varustettu puolipitkä polkkamalli. En enää tiedä, mitä hakusanoja pitäisi kokeilla, että saisin tuloksina jotain muuta kuin piippausraudalla tehtyä "huoletonta" pörrökiharaa.

Tämän pituiseen tukkaan saa kyllä ihan törkeän hienon valenutturan nipsuilla, jos jaksaa pitää papiljotteja päässään 3-6 tuntia. Harvoin jaksaa. En myöskään osaa tehda ranskalaista lettiä, joten kaikki kivasti sivulle kiertävät lettikampaukset ovat pois laskuista. 60-lukuhenkisiin, puoliksi kiinnitettyihin kampauksiin hiukseni ovat liian lyhyet.

Toisin sanoen ajauduin hiusangstin kouriin varsin helposti. Tästä johtuen noin 85% ajasta hiukseni ovat siis auki. Loppuina pidän joko otsista kiinni tai niskassa sykeröä, joka tosin ei vielä tunnu kovin kotoisalta, koska hiukset ovat himpun liian lyhyet.

Muutenhan tämä ei ole ongelma, mutta joskus juhlissa tympäisee. Ylipukeutumispikkujouluihin päätinkin pitkästä aikaa piipata tukan huolella ja tunnin ahertamisen jälkeen lopputulos oli ihan järjettömän kiva. Kauan ei riemua riittänyt, sillä hiuslakka loppui kesken ja tukka lässähti jo ennen juhlapaikkaa.

Lauantaina Maijan valmistujaisissa kuitenkin tärppäsi. Hurraa, minulla oli juhlakampaus! Jonka tekemiseen meni oikeasti vain minuutteja! Ja se oli oikeasti kiinni vain kahdella nipsulla ja kahdella ruusipinnillä (ja kilolla hiuslakkaa)! Hurraa!

Markon hiukset veivät vielä vähemmän aikaa - eikä yhtään lakkaa.

Päästin niskan näkyviin!

Edestäpäin hiukset muistuttavat epäilyttävästi tuttua sykeröä, mutta sivusta ja takaa on eri juttu. Ja tärkeintä olikin se tunne, että minulle saa oikean kampauksen. Ehkä en siis luovuta vielä, joskus hiusjumaluudet taitavat olla suopeita tällekin mopille.

ps. Vinkkejä otetaan vastaan.

lauantai 11. tammikuuta 2014

joulukuun luetut

Mathias Rosenlund: Vaskivuorentie 20
Rosenlund kirjoittaa riipaisevan omakohtaisesti suomalaisesta köyhyydestä. Kirja oli niin henkilökohtainen, että lukija väistämättä tuntee tirkistelevänsä. Koska tarina ei etene kronologisesti vaan oli enemmän tajunnanvirran ja jutustelun välimaastoa, minusta ainakin tuntui että vakoilin paitsi Rosenlundin elämää, myös päänsisustaa. Kokemus on siis vaivaannuttava, mutta täyttää tarkoituksensa. Suomalaisesta köyhyydestä ei mielestäni vieläkään puhuta tarpeeksi ja toivonkin, että tämä kirja löytää tiensä myös asioista päättävien luettavaksi.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Olen kasvanut uskonnottomassa kodissa, enkä tiedä minkään maailman uskovaisten elämästä oikeasti yhtään mitään. Lestadiolaisuudeesta tiedän vielä vähemmän, enkä taida olla ainoa. Yhteisö on pieni eikä ulkopuolelle paljon tietoa valu - isoja skandaaleja lukuun ottamatta. Siksikin tämä Rauhalan romaani oli avaava ja hieno lukukokemus. Lukija pääsee kurkistamaan lestadiolaisyhteisön sisälle ihan tavallisen perheen näkökulmasta. Vanhempien alati kasvavan väsymyksen ohella eniten raastoi pienen lapsen ahdistus helvettiin joutumisesta milloin mistäkin syystä. Puistattaa. Vaikka ns. päivittämistarpeet nousevatkin romaanin vahvimmaksi teemaksi, Taivaslaulu ei tuomitse, eikä herätä minussa lukijana tarvetta tuomita, itse lestadiolaisuutta uskontona. Tai sen enempää mitään muitakaan uskontoja. Siinä yksi hyvä syy pitää tästä kirjasta. Se toinen syy on harvinaisen kaunis suomen kieli ja todella sympaattiset päähenkilöt. Ahmaisin kirjan muutamassa päivässä. Erittäin hyvä. Erittäin tärkeä. Kannattaa lukea.

Sean Stewart: Kehä
Kehä on kantensa perusteella romaani Teksasista, aaveista ja täydellisistä pop-kappaleista. Musiikkiin keskityttiin harmillisen vähän, mutta ei se lukukokemusta haitannut, sillä tarina oli mielenkiintoinen. Kaikin puolin hauska satunnainen valinta fantasiahyllystä: ei liian eeppistä, vain elämässään hukassa oleva kolmekymppinen mies ja kasa häiritseviä aaveita. Tykkäsin.

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina
Toinen kummitusromaani! Heiteltiin Maijan ja Sannan kanssa ideoita ilmaan potentiaaliseksi joululukemiseksi ja jossain sen keskellä keksin Aikamatkustajan vaimon, joka on edelleen lukematta. Kirjastossa lannistuin liian paksusta kirjasta, mutta nappasin saman kirjailijan toisen teoksen. Hyvä näin! Hänen varjonsa tarina piti otteessaan hyvin alusta asti ja sisälsi tarpeeksi seikkailua, yliluonnollisuutta ja ihmissuhdekiemuroita minun tarpeisiini. Niffenegger kirjoittaa ihanan luettavaa, muttei missään nimessä tylsää kieltä ja tässä olikin pitkästä aikaa romaani, jota en malttanut laittaa sivuun mennäkseni nukkumaan. Loppuratkaisua en enää niin hurrannut, mutta mitäs pienistä. Erinomaista lomalukemista ja aiheutti taas kaipuun kävelemään Lontoon kaduille. Ensi kerralla varmasti myös käyn siellä Highgaten hautausmaalla, enkä eksy lähistöllä olevaan Subiin.

Kuva täältä.

Oras Tynkkynen: Pieni maailmanpelastusopas
Oras Tynkkynen on kirjoittanut oppaan, jossa eritellään kymmenen maailman ongelmaa, kymmenen mahdollista ratkaisua ja lopussa vielä kymmenen pientä tekoa, joita jokainen voi soveltaa omassa elämässään maailman pelastamiseksi. Koska olen ennenkin näitä asioita miettinyt, ei kirja sisältänyt sinällään radikaalin uutta tietoa minulle Ongelmien lukeminen putkeen oli siitä huolimatta rankkaa, eikä tunne helpottanut juurikaan ratkaisuihin päästessä. Kiitän kuitenkin kansantajuista tekstiä ja hyvin tiivistettyä asiaa (lukujen pituus oli n. 15 sivua) ja suosittelenkin tätä ihan kaikille luettavaksi ja pureskeltavaksi. Eniten harmittaa, että kirja tuskin löytää tietään niille ihmisille, joille sen lukeminen olisi eniten tarpeen. Pienet teot oli jaettu kolmeen kategoriaan: jos haluat tehdä vähän, vähän enemmän ja paljon. Kiva oli huomata, että itse sijoitun monissa jo toiseen tai jopa kolmanteen! Petrattavaa on toki edelleen, mutta toivoa tämä herättää. Ehkä maailma ei olekaan vielä menetetty.

ps. Pieni maailmanpelastusopas löytyy myös verkosta: orastynkkynen.fi/maailmanpelastus.

tiistai 7. tammikuuta 2014

toiveita tulevalle vuodelle

Synkkä loppuvuosi painaa ilmeisesti edelleen, koska tulevaisuuden toiveiden listaaminen on tuntunut tosi vaikealta. En mukamas haaveile mistään, en isoista enkä pienistä asioista. Tästä voisi päätellä, että kaikinpuolinen relaaminen olisi tarpeen. 2014 olkoon rentoutumisen teemavuosi.

Marko aina sanoo, etten ymmärrä vapaapäiviä, kun olen koko ajan tekemässä jotain. Olen luonteeltani puuhastelija ja kieltämättä ahdistun, jos päivät valuvat ohitseni huomaamatta, enkä saa mitään aikaan. Mutta josko oppisin vaikka ajattelemaan, että yksi mielekäs tekeminen päivässä riittää. Ja että jumppa lasketaan mielekkääksi tekemiseksi.

Aion myös jatkaa hyväksi havaittua systeemiä työpäivinä siivoamisesta. Arkivapaatkin ovat huomattavasti rentouttavampia, jos ei ensimmäiseksi aamulla kaiva imuria kaapista.

Muutenkin pitäisi kaiketi vähentää päänsisäisiä kierroksia. Tykkään esimerkiksi ihan älyttömästi lukupäiväkirjan pitämisestä blogiin, mutta sen myötä lukeminenkin on alkanut toisinaan tuntua suorittamiselta ("pitää ehtiä lukea loppuun seuraavan kolmen päivän aikana, kuukausi vaihtuu!"). Harjoittelen tämän kanssa hellitämistä heti alkuvuodesta: aloitin uuden Westön lukemisen hiljaksiin tapaninpäivänä ja tyynesti jätin sen päiviksi sängyn viereen vuoden vaihtuessa. Siitäs saat, sisäinen suorittaja! Sinullekin tiedoksi, että vuonna 2014 yritän lukea vain ilokseni.

Vuonna 2014 haluaisin myös oppia käyttämään taas koruja. Haluaisin saada talouden kunnolla tasapainoon: säästää huolellisemmin ja saada rahat riittämään paremmin myös viimeisille päiville ennen palkkapäivää. Haluaisin myös säästää kukkaroni ohella ympäristöä ja haaskata ruokaa vähemmän. Edellisistä huolimatta aion sallia edelleen itselleni ulkona syömistä ja kahvittelua tasaisin väliajoin ilman huonoa omaatuntoa. Haluan matkustaa ja koota ainakin yhden palapelin. Tavoitteena olisi myös venytellä säännöllisemmin. Hankintojen puolelta haaveissa siintää uusi sänky ja hylly- tai yöpöytäratkaisu makkariin. Ja josko kahden vuoden harkinnan jälkeen saisin hankittua myös sen kokovartalopeilin.

Keräilin toiveita viime vuoden tapaan myös kuvamuodossa, koska koin sen kovin inspiroivaksi. Jostain syystä tästä tuli visuaalisesti paljon edellistä levottomampi - ja jotenkin punaisempi. Jännän äärellä.



Toiveissa olisi, että vuoden kuluessa minusta tulisi ihan paperillakin avopuoliso, mutta tämä on toistaiseksi viranomaistahojen käsissä. Saa pitää peukkuja.