Ainakin on popmusiikkia

Olispa juna.

Olispa Tallinnan vanha kaupunki.

Tai Helsinki, Turku tai Karkkila.

Olispa keikkoja.

Tiivistunnelmaisia teatteriesityksiä.

Elokuvafestivaaleja.

Olispa huolettomia ravintolailtoja.

Sunnuntaikahveilla notkumista.

Olispa juhlat, häät tai synttärit vaikka.

Olispa tanssitunteja.

Kaveri kuntosalilla.

Uimahallin sauna tai edes Hoplop.

Olispa tyttöjen päivä Matkuksessa.

Spontaaneja halauksia.

Siskon lapset kutitettavana.

Olispa jotain suunnitelmia.

Vähän vähemmän väsynyt

Luin hiljattain Eeva Kolun uutuuskirjan Korkeintaan vähän väsynyt. Se kertoo sukupolveni naisten uupumuksesta niin työelämässä kuin muutenkin.

En ole palanut loppuun tai ollut uupumuksen tai masennuksen takia koskaan sairauslomalla. Siitä huolimatta kirja resonoi monella eri tasolla. Suuria ahaa-elämyksiä tuli vähemmän, mutta selvästi jotain jäi kytemään pinnan alle, sillä ajatukset kirkastuvat nyt melkein päivä päivältä.

Ensin konkretisoitui ajatus puuttuvasta tilasta. Omalla kohdallani se tarkoittaa ennen kaikkea kirjaimellisesti fyysistä tilaa kotona, johon voin levittäytyä ilman, että saan palautetta ympäriinsä lojuvista tavaroistani. Neliöt meillä ei ole lisääntymässä, joten tilaa on järjestettävä muuten. Osittain olen toimeen jo tarttunut, isompien muutosten suhteen aivoissa raksuttaa jo.

Tarvitsen tilaa myös itselleni mieluisille asioille. Se on pitkälti omista valinnoista kiinni, vaikka totta kai lapsen myötä oman ajan määrä ja laatu on muuttunut huomattavasti. Nyt pitää miettiä tarkemmin, mihin aikansa käyttää, ettei väsy ja paljon mieluisia asioita on jäänyt lähes kokonaan pois. Tuijotan töissä ruutuja päivät pitkät, joten iltaisin en koe sitä kovin mielekkääksi ja siksi esimerkiksi oma blogi ja muiden blogien lukeminen on jäänyt tosi vähälle. Nautin kuitenkin lukemisesta ja hiljaisuudesta. Eli olen nyt lyhentänyt päivittäisiä Netflix-tuokioitani ja lukenut enemmän. Se on hyväksi mielelle ja silti olen ehtinyt katsoa yhden jakson tämän hetken nollaussarjaani eli Luciferia melkein joka päivä. Sekin on hyväksi.

Tänään päätin, että minulla ei ole kiire. Töitä nimittäin on, paljon. Koko ajan on puristava tunne rinnassa, etten saa kaikkea tehtyä ajoissa - enkä saakkaan. Nyt se pitää hyväksyä ja yrittää tehdä homma kerrallaan rauhassa valmiiksi. Työmatkan poljin pyörä tänään rauhallisempaan tahtiin, enkä paahtanut verenmaku suussa. Huomattavasti helpompi oli tarttua heti toimeen, kun en heti ollut stressissä ja kärttyinen.  Illallakaan ei pitäisi olla niin kiire Luciferin ja kirjan pariin, etten ehtisi venytellä tai täyttää tiskikonetta.

Minulla on mielikuva, että joka syksy teen samanlaisia päätöksiä. Siihen on varmasti syynsä ja tiedän, että tällä kiireettömällä polullani tuskin pysyn kovin kauan, mutta ehkä seuraavalla kerralla aikataulukaaoksen vallatessa nämä askeleet on taas helpompi ottaa.

Haluan pitää mielessäni myös vähän aikaa sitten somesta löytämäni Nora Robertsin jonglööriajatuksen. Siinä on kaikki.

Kolun kirjaakin suosittelen lämpimästi milleniaaleille, vanhemmille ja nuoremmille, kaikille sukupuolille. Valmiita vastauksia kirjasta tuskin kaikille löytyy, mutta vertaistukea ja ajatuksia siitä löytyy varmasti itse kullekin.

Mietin vaan, että

Vieläkö on ok kulkea kesäkengissä, vaikka ulkona tuoksuu syksy?

Joko suomalaisia omenoita kohta myydään torilla kilotarjoushinnalla?

Jos hilloan niitä omenoita, kuka sen kaiken hillon syö?

Miten selviän kaamosajasta, jos nyt jo väsyttää näin paljon?

Joko voi palata kuntosalille ja millä ajalla siellä käydään?

Onko ok viedä lapsi joskus omana vapaa- tai lomapäivänä päiväkotiin ja viettää se aika sohvalla kirjan ja teekupin kanssa?

Jos ostan syksyä varten ihanalta tuoksuvia teelaatuja, muistanko juoda ne vai päädynkö taas heittämään ne pois joskus vuosien päästä?

Mistä löytäisin sopivat farkut?

Vieläkö on grillikautta jäljellä?

Onko järkevämpi tehdä töissä pari ihan killerikuukautta vai ripotella asioita pitkin syksyä niin, että tuloksena on kokonaisuudessaan melko stressaava loppuvuosi?

Uskaltaako syyskuussa mennä Helsinkiin?

Oppiiko koskaan kestämään sitä, kun lapsi aamulla huutaa eteisessä "äiti, älä lähe vielä"?

Entä oppisinko vielä sienestämään?

Missä menee karkkilakon ja herkkujen vähentämisen raja?

Kannattaako näin syksyä vasten edes moista miettiä?

Koronapäiväkirjat 3

Terkkuja taas täältä tunteiden vuoristoradalta.

Aloin tehdä rauhaa itseni kanssa siitä, että töihinpaluu tapahtuisi 14.5. tai ehkäpä jo samaisen viikon alusta. Vaan niin taas hetti maanantain tiedotustilaisuus kaiken päälaelleen. "Uloslainaus voidaan aloittaa välittömästi," kertoi hallitus. Ihanaa, kamalaa, yllättävää, kuumottavaa, kaikkea yhtä aikaa.

Käytännössähän mikään ei tapahdu hetkessä, mutta itselläni kutsu kävi töihin jo huomiseksi alle kahden vuorokauden varoajalla. Joustoa ensi viikkoon ei saanut edes päivähoidon varjolla, sellaista kun ei todellakaan ollut varattuna. Onneksi päiväkodissa oltiin joustavia ja täällä sitä istutaan viimeistä päivää vapaaherrattarina.

Sen kunniaksi siivosin eteisestä talvivaatteet pois. Eilen kävin läpi lapsen käyttövaatteet, viime viikolla raivasin pakastimen ja järjestelin kirjahyllyn. Omat kaapit ja kierrätykseen kaipaavat elokuvat odottavat vuoroaan, mutta ehtiihän tuota.

Olo on haikea samalla tavalla kuin loppukesästä hoitovapaan päättyessä. Tuntuu kuin kaikki yhteinen kiva loppuisi tähän, vaikkei niin tietenkään ole. Lapsi ilmoitti eilen ponnekkaasti, ettei aio mennä päiväkotiin enää ikinä. Tänään teki jo myönnytyksen, että voi mennä, jos äiti tulee mukaan. Yritän olla syyllistymättä liikaa. Kurjinta on, että parin viikon päästä alkaa lapsen kesäloma eli juuri, kun ehtii tottua uuteen rytmiin, onkin edessä taas kotoilua - äidin tosin ollessa jo työhommissa.

Meillä on ollut aika leppoisaa. Harrastetaan yhdessä videoyhteydellä taaperotanssia ja piirtämistä, luetaan, pyöräillään ja ulkoillaan. Kerrotaan paljon vitsejä, jumppaillaan ja kiipeillään sylissä. Pari kertaa viikossa soitetaan mummulle ja serkuille. Katsotaan Muumeja ja Dinotassuja. Toki myös ahdistaa ja välillä riidellään, mutta kaiken kaikkiaan viimeiset seitsemän viikkoa ollaan selvitty perheenä mallikkaasti, vaikka yksi meistä on tehnyt koko ajan myös kotoa käsin töitä ja toinen opettelee tunteidensäätelyä aktiivisesti. Siitä voin olla ylpeä.

Juuri nyt surettaa yhteisen ajan radikaali väheneminen ja arveluttaa oma jaksaminen työpaikan uudessa normaalissa. Illalla saatan tirauttaa pari kyyneltä. Mutta huomenna laitan työhousut jalkaan, pyöräilen keskustaan ja yritän olla pyörtymättä informaatiovyöryn alle. 

Lauantaina piti ajella äidin luoksi pihakaffille, mutta nyt en tiedä, onko se järkevää tai jaksamisen puolesta edes mahdollista. Viikonlopuksi aion joka tapauksessa kaivaa kesämekon kaapista ja tilata sushia, satoi tai paistoi. 

Koronapäiväkirjat 2

Kohta viisi viikkoa kotona. Yhtä kauan siitä, kun olen viimeksi meikannut. Tukka näyttää mopilta ja olen taantunut takaisin äitiysloman aikaisiin löysiin trikoovaatteisiin. Toisina päivinä se ahdistaa, mutta enimmäkseen ei kiinnosta.

Ensimmäisten viikkojen vihaisuus on nyt muutenkin vaihtunut välinpitämättömyyteen. Arki rullaa lapsen ehdoilla ihan sujuvasti, mutta sen ulkopuolella ei mikään. En enää tiedä, toivonko saavani palata töihin toukokuussa tai edes ennen juhannusta. Passi vanhenee kohta, mutta en tiedä, onko sen uusimisessa mitään järkeä.

En myöskään tiedä, toivonko että hallitus alkaa purkaa rajoituksia toukokuun puolivälistä alkaen vai toivoisinko niiden jatkuvan. Kaikki vaihtoehdot pelottavat, jos annan niiden ajattelemiselle yhtään tilaa. Olen onnellinen, koska ei tarvitse olla tekemässä minkäänlaisia päätöksiä.

Lauantaina yritin hakea salilta kahvakuulaa lainaan ja pelkästään aulassa pyörähtäminen alkoi vähän itkettää, koska se muistutti kaikesta normaalista, jota ei nyt ole. Satuin myös väärään hetkeen eli kuula jäi toistaiseksi saamatta. Jospa seuraavasta yrityksestä selvittäisiin kyyneleittä.

Oma mielenterveyteni on ollut viime aikoina ihan hyvällä tolalla, mutta silti kasassa pysyminen on veitsenterällä taiteilua. Pelottaa niiden puolesta, joilla asiat on huonommalla tolalla ja ne, joilla ei ole turvaverkkoa pitämässä pystyssä. Ahdistaa kaikki ne ihmiset, joiden taloudellinen tilanne ei kestä lomautuksia. Surettaa kaikki irtisanotut. Itkettää kaikki turhat koronakuolemat. Turhauttaa kun oikein mitenkään ei voi olla avuksi.

Istun siis hiekkalaatikolla lapiohommissa ja hengitän. Muutakaan en voi. 

En tosin taida olla ainoa, jota epätietoisuus ja poikkeusolot ovat alkaneet syödä. Tämä instapostaus puhutteli tänään kovasti.

Koronapäiväkirjat

Siitä on nyt kaksi viikkoa, kun hallitus kertoi tiedotustilaisuudessaan, että suomalaisia palveluita suljetaan määräajaksi. Noin puolitoista viikkoa taas siitä, että meille ilmoitettiin, että työntekovelvoite loppuu välittömästi jatkuen ainakin 13.4. saakka. Käytännössä siis kaksi viikkoa palkallista vapaata, sitten palkatonta, lomaa tai mihin ikinä kenelläkin on mahdollisuus.

Melkoista tunteiden vuoristorataa ollut nämä menneet viikot. 

Olen kiitollinen, että minulla on pieni lapsi pitämässä arjessa ja rytmistä kiinni. Samalla koen suuttumusta ja turhautumista siitä, että työtämme ymmärretään niin vähän, että meidät pistetään ennemmin täydellä palkalla kotiin kuin annetaan tuottaa palveluita kuntalaisille ja tehdä tärkeitä rästitöitä. Pelottaa mitä tämä kaikki tarkoittaa pitemmällä aikavälillä, ei niinkään talouden vaan mielenterveyden näkökulmasta. Huoli läheisten fyysisestä terveydentilasta on toki myös olemassa, mutta se on vielä pysynyt käsiteltävällä tasolla.

Kun tulin töistä toistaiseksi viimeistä kertaa torstaina 19. päivä, olin jotenkin siinä uskossa, että tähän mennessä olisin siivonnut kotona noin kaiken. Istuttanut uusia kasveja, aloittanut juoksuharrastuksen, kirjoittanut kirjeitä, raivannut pakastimen, neulonut ystävien tuleville vauvoille kasapäin sukkia ja lukenut monta kirjaa.

En ole. 

Olen kyllä ulkoillut joka päivä, yleensä kahdesti. Kiikuttanut, lapioinut, ratsastanut keppihevosella ja lukenut Pikku hiiriä monta kertaa päivässä. Kun on omaa aikaa, istun lähinnä lamaantuneena ja selaan päämäärättömästi somea. 

Juuri tätä kirjoittaessa tuli tieto, että poikkeusolot jatkuvat näillä näkymin vielä 13. toukokuutta saakka. Työnantaja aloittaa uudet YT-neuvottelut. 

Ei tullut yllätyksenä kumpikaan uutinen, mutta aika hiljaiseksi veti silti. En tiedä, mitä tämä käytännössä tarkoittaa oman työntekoni kannalta, ei auta kuin odottaa lisäohjeita. Jos tarkoituksena on ratsastaa kepparilla vielä puolitoista kuukautta, sillä mennään. Kotijumppaa se ei vielä korvaa, mutta hyvä alku silti.

Vegaaninen vaihtoehto

Olen viime aikoina syönyt huomattavasti normaalia enemmän eläinperäisiä proteiineja, pohjalukemiin tippuneiden rauta-arvojen myötä myös punaista lihaa. 

Rauta-arvot ovat nyt noususuhdanteessa, mutta muuten olo on ollut tukala ja tukkoinen. Luulisi, että tähän ikään mennessä olisi jo oppinut, mikä ravinto on omalle kropalle sopivaa ja mikä ei. Onneksi havahduin asiaan viikonloppuna ja vietin vegaanisen lauantain. Samalla linjalla jatkoin myös pitkälle sunnuntaihin, vaikka illasta söinkin vähän juustoa ja rahkaa.

Kannatti. Olo oli välittömästi kevyempi ja hengittäminen helpompaa. En muistanut infota asiasta lauantain leffaillan emäntää, mutta ilmeisesti hyvät ideat kulkevat varsin vikkelästi jollain näkymättömillä aalloilla, koska tarjolla oli hummusta, ruissnackseja ja porkkanaa. 

Näilläkin eväillä voi syödä itsensä balloksi, voin kertoo.

Nyt kun ne aallot kulkisivat vielä takaisin tänne omaankin suuntaan - en ole kokonaan eläinperäisistä ruoka-aineista tässä elämäntilanteessa luopumassa, mutta ehkäpä oman hyvinvoinnin kannalta voisi olla järkevää panostaa taas enemmän kasvipohjaisiin vaihtoehtoihin.

Mutta miksi tuntuu, että olen kirjoittanut tämän saman havainnon tänne blogiin monta kertaa aiemminkin? Kiva huomata, miten tehokkaasti sitä oppii virheistään.

Mitä syön? 10 x aamiainen

Ruokavalion kyttäämistä on jatkunut nyt kolmisen kuukautta. Olen jo aika hyvin sinut erilaisten ruokien kanssa, mutta rentoutumisen myötä tulleen huolettomuuden takia annoskoot ovat kasvaneet eli tarkkuustyötä riittää vielä.

Moni läheinenkin murehtii minua nykyään ruokaviereaana, eivätkä jotkut uskalla tarjota mitään. Pääpiirteittään tämä on kuitenkin helppoa: ei puhdasta sokeria, ei valkoista vehnää. Kaikesta muusta  on vastuu syöjällä eli minulla. Käytännössä pitäisi vain malttaa syödä vähän kerrallaan. Monissa tilanteissa helpommin sanottu kuin tehty, kun väsymyskierrokset painavat päälle.

Olen jostain syystä kuvannut aamiaisiani pitkin kevättä. Niistä saa yllättävän hyvin osviittaa paitsi sopivista ruoka-aineista, myös tuosta hiljalleen höllentyneestä asenteesta.

Perusleipä: jälkiuunipala margariinilla, juustolla ja kurkulla.

Niihin hetkiin kun esanssisuus ei ahdista.

Porkkala ja Real maistuivat luksukselta, harvoin on kumpaakaan.

Puuroista paras on puoliksi kauraa ja puoliksi ruista. Manteli käy kaikkeen.

En juurikaan tykkää paistetuista munista, mutta avokadolla sen saa huijattua alas.

Go On -soijarahkoja söisin mielelläni enemmänkin, mutta poden purkkiahdistusta

Tuliaisiksi saatu Vionan savutofu loppuu kohta. Mikä sitten avuksi?

Huonoin esimerkki. Ra-kas-tan Weetabixin rakennetta, mutta nälkää se ei pidä.

Pro tip: jos herkkumurot laittaa mukiin, niitä muistaa syödä maltillisesti.

Bonus: hotelliaamiaisestakin selviää, jos tosissaan yrittää.
Rehellisyyden nimissä tämä oli round one.

Havaintoja:

- Kuvissa ei esiinny käytännössä lainkaan pähkinöitä tai hummusta, vaikka molempia olen syönyt kevään mittaan todella paljon.

- Banaania en syö edes viikottain, siihen nähden sitä näkyy kuvissa suhteettoman paljon.

Nyt nuo ihan ensimmäisten kuvien annokset näyttävät hurjan pieniltä. Ja ovathan ne. Sinne suuntaan kannattaisi kuitenkin taas viritellä aivoja ja pakata jokaiseen kassiin mukaan järkeviä välipaloja.

En nyt tiedä, onko näistä mahdollisille kylään kutsujille mitään apua, mutta itselleni kyllä. Voi kun olisin ollut yhtä fiksu kuvaaja myös lämpimien ruokien, väli- ja iltapalojen kanssa. Ehkä ei ole liian myöhäistä aloittaa.

Irtiotto

Eilen alkoi kymmenen päivän loma - tai siis neljän, mutta pääsiäisen ja viikonlopun bonusvapaapäivät saavat aikaan ihan kiitettävän breikin kevääseen.

Olen perinteisesti juhlinut loman alkamista isolla irtokarkkipussilla tai kakkukahveilla. Se ei ollut nyt vaihtoehto, mutta huomasin tällä viikolla, että ruokavalioni kestää kuin kestääkin tällä hetkellä pieniä määriä täysjyväpastaa. Juhla-ateria koostui siis pastasta, tofurkysta, sienistä, parsakaalista, kaurakermasta, oluthiivahiutaleista ja tomaatista. 

Vähän surulliseltahan tuo näyttää, mutta kuukausien pastattomuuden jälkeen maistui kyllä oikeasti juhlalta tämäkin annos. Pieniä ovat ihmiset ilot nykyään.

Loma ei kyllä tullut ainakaan yhtään liian aikaisin. Tajusin nimittäin tässä hiljattain, että viimeisen 6,5 vuoden aikana pisin vapaani on ollut kolme viikkoa ja neljä päivää. Ilmankos on ollut vähän väsymistä arkirytmiin ilmoilla. En oikeasti tajua, millä lihaksilla amerikkalaiset olemattomine lomineen pärjäävät työuransa loppuun.

Tänään ei ollut kyllä ihan yhtä ihana ensimmäinen loma- tahi vapaapäivä kuin olisin toivonut. Heräsin taas aamulla ennen kuutta ja jos nukkumaan menee Pekko Käpin jälkeisessä keikkahurmiossa vasta puoliltaöin, olo on vääjäämättä nuutunut koko päivän. Sain sentään käytyä salilla ja saunassa, käytyä kirjastossa ja nähtyä kavereita. Ehkä tämä tästä.

Harmillisesti ensi yö ei ole paljon pitempi, koska pitää herätä aamujunaan ja yleensä minulle harmiton kellojen kääntäminen osuu nyt tosi huonoon saumaan. En tajunnut tätä lippuja varatessa, muuten varmaan olisin lykännyt lähtemistä ainakin päivällä. Mutta nukutaan sitten reissussa - kevyt sukulointi ja kylpylälomanen Tallinnassa onneksi sallivat myös lepoa. Toivokaamme parasta.

Keittiö kiehtoo taas

Tässä ruokavaliokyttäämisessä on kyllä se vinha puoli, että olen innostunut taas laittamaan ruokaa. Meillähän Marko hoitaa vähintään 70% kokkaushommista, joten itselläni on ollut omilla vuoroilla inspiraatio karussa. Mutta nyt on eri kuviot.

Olen viimeisten viikkojen aikana tehnyt kasapäin järkevää ja enimmäkseen varsin hyvänmakuista arkiruokaa. Perushutun kuten soijanakkikeiton ja kaalilaatikon lisäksi tein esimerkiksi viime viikolla ihan käsittämättömän hyvää uunikalaa seitistä (Markon arvio oli 3/5, mutta mies inhoaa seitiä, joten käytännössä sama kuin 5/5) ja papu-kurpitsasosekeittoa, sunnuntaina innostuin testaamaan uusia kikhernepihvejäkin.

Toki Marko kokkaa meillä edelleen paljon, mutta prosentit taitavat olla nyt lähempänä 50-50 entisen epäsuhdan sijaan. Hyvä niin. Ei sillä, etten arvostaisi toisen tekemää ruokaa, mutta sen myötä ilmaantuva laiskuus ja luovuuden puute on turhauttavaa. Eli olen ihan tyytyväinen tämänhetkiseen tilanteeseen.

Ja sain muuten sen laskiaispullankin, jopa useamman. Nyt kun siitä karnevaalista on selvitty, valkoinen vehnä ja puhdas sokeri saavat taas hetkeksi väistyä ruokavaliosta. Ei ole ihan niin toivottomat näkymät enää. Onneksi.

Hanskat naulaan

Aaahhaha.

Mitäpä juuri kirjoitinkaan siitä, ettei aivokapasiteetti tunnu riittävän mihinkään ylimääräiseen? 

Kuten minulle eilen ystävällisesti selitettiin, The Disaster Artist on Joensuussa ensi-illassa juuri silloin kuin oli tarkoituskin, 2. helmikuuta. Itselleni vain on tuottanut näille viime metreille asti suunnattomia vaikeuksia ymmärtää, ettei perjantai 2. helmikuuta ole tosimaailmassa ensin tammikuun ja sitten heti uudestaan helmikuun puolella.

Tehokas tiivistys tämänhetkisestä olotilasta:

Työtasiat + viralliset asiat + terveydenhoito = Hanskassa

Kaikki muu = Ei hanskassa

Eilen tämä kaikki nauratti ja tänäänkin vielä vähän, mutta en tiedä kuinka kauan jaksan katsoa asiaa huumorilla. Lohduttaudun sillä, että onneksi tämä hanskallisuus menee ainakin toistaiseksi näin päin, niin olen edes töissä ja tapaamisissa oikeassa paikassa oikeaan aikaan. 

Viikonlopullekaan ei onneksi ole sovittuja menoja (paitsi leffatreffit sunnuntaina, har har). Voisin silloin heittää kaikki kuvaannolliset hanskat naulaan ja omistaa vapaan ajan ensisijaisesti kehon- ja mielenhuollolle.

Siihen asti aion tutkia vapaina hetkinä siivouskaappeja ja säilytysratkaisuja Pinterestistä. Ehkä niistä tarttuu jotain järjestystä päähänkin.

Lusikallinen kerrallaan

Kaikkea sitä. Joudun tällä hetkellä terveyssyistä tarkkailemaan jokaista suupalaa poikkeuksellisen tarkasti. Tiedostan hyvin, ettei tämä ole mikään maailman suurin ongelma, mutta kylläpä silti korpeaa.

Toisaalta suren kaikkia niitä ravintolaruokia, joita en nyt voi syödä. Toisaalta en uskalla syödä juuri mitään, kun kaikki ruoka vähän pelottaa. Kävelin tänään Ison Myyn läpi ja Arnoldsin donitsit, joita en ole syönyt varmaan lähemmäs vuoteen, huutelivat nimeäni viekottelevasti vitriinistä.

Eniten haastetta on siinä, että olen viime vuosina tietoisesti opetellut pois vanhasta kalorilaskenta- ja laihdutusmielentilasta, mutta nyt aivoja pitää viritellä niille taajuuksille taas kerran. En haluaisi, se oli ennenkin vähän ahdistavaa aikaa. Tykkään kovasti ruuasta, mutta en millään haluaisi ajatella sitä koko aikaa.

Onneksi meillä on arkiruokavalio melko hyvissä kantimissa eli käytännössä tämä tarkoittaa vain ylimääräistä tarkkaavaisuutta ja tarkempaa suunnitelmallisuutta. Ja vaihtamista rasvattomaan maitoon. Kyllä tässä siis taaplataan eteenpäin, yksi päivä tai jopa ateria kerrallaan. Ja ehkä vielä saan tänä vuonna syödä laskiaspullankin, jos nyt jaksan kiltisti skarpata.

You said it, Ron.
[Kuva]

Siihen asti tarvitsen muuta ajateltavaa. Mihin Netflix-hömppään sitä sukeltaisi seuraavaksi? Muuten aloittaisin Parks & Recin alusta, mutta siinä syödään vohveleita ja calzoneja koko ajan.

Selän solmut auki

Olen nyt reilun viikon sisään käynyt pari kertaa kaverilla hieronnassa. Tyyli ei ole mitään rentouttavaa myttyytystä vaan kaverilla on urheiluhierojan otteet.

Viime viikko olikin ihan yhtä helvettiä sekä hieronnan ajan että sen jälkeen, vaikka yllätinkin itseni kestämällä kipua aika hyvin. Samana iltana en ollut ollenkaan tällä planeetalla, mutta seuraavana päivänä pahasti jomottavat lihakset pitivät kyllä jokaisen solun kiinni nykytodellisuudessa.

Tällä viikolla meinasinkin sitten jo nukahtaa hierontapöydälle, mutta suoritin aamupäivällä olleen hieronnan jälkeen siitä huolimatta iltavuoron töissä kiitettävän tehokkaasti. Ilokseni myös huomasin, etten ole tänään enää ollenkaan niin kipeä ja pääsen jopa joogaan, mitä nyt kallonpohjan lihakset ovat kieltämättä varsin kosketusarat. Mutta on niissä työstettävääkin.

Yllättävän nopeasti ne kroppani ikisolmut lähtivät siis aukeamaan. Nyt vaan pitää oikeasti malttaa käydä tarpeeksi monta kertaa, ettei jää homma taas kerran puolitiehen. Seuraava onkin jo varattu ensi viikolle.

Enemmän tässä kinnaakin psyykkinen puoli. Edelleen on todella hankalaa kestää se, että minuun kosketaan. Tällaisessa kontekstissa on melkein vielä pahempaa, että kyseessä on tuttu ihminen. Täysin vieraan kanssa sentään koko suhde rakentuu vain ja ainoastaan hierontaan, kasvohoitoon, jalkaterapiaan tai mihin ikinä ja asiakkaana voin alkaa rakentaa luottamusta siltä pohjalta. Tutun kanssa tavataan muutenkin ja vaihdetaan myös muita kuulumisia samalla kun retkotan siinä vähissä vaatteissa työn kohteena. Se tuntuu vähän kummalliselta, vaikka tässäkin tapauksessa kaverin ammattitaitoa tai hyvää asennetta ei missään nimessä käy kiistäminen (ja esimerkiksi viimeksi työterveyslääkärillä visiteerattuani näiden suhteen nimenomaan kävi kiistäminen, mutta se onkin toinen tarina).

Fysioterapiassa ja sairaanhoitajalla voi vielä skarpata ja esittää urheaa, mutta hieronnassa ollaan tunti. Tunti! Tiedostan, että tässä on sekä ehkä suurin syy siihen, että selkäni loppupeleissä on niin jumissa että ehdottoman tärkeä kasvun paikka. 

Vaan ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Positiivinen psyykkinen vaikutus nimittäin on se, että olen ollut viimeisen viikon paljon paremmalla tuulella, vaikka elämässä ärsytyksen aiheet, huolet ja pelot ovatkin ihan ennallaan. Ei pitäisi aliarvioida pään alueen verenkierron merkitystä ihmisen elämässä.

Puhdistus

Varsinainen reissupostaus on tulossa yöhemmin, nyt on vielä toipuminen kesken sekä mielellä että kropalla. Mitään ei Markon kanssa varsinaisesti sovittu, mutta ilmeisesti molemmilla on tarvetta jonkinmoiselle lomanjälkeiselle detoxille. Kaupasta tarttui nimittäin mukaan normaalien hevi-ostosten lisäksi esimerkiksi viinirypäleitä, varsiselleriä, avomaankurkkuja, parsakaalia, papuja ja tofua - kaikki tuttuja vieraita keittiössämme, mutta harvemmin kaikki yhtä aikaa ja varsinkaan tässä määrin.

Varasin myös ajan elämäni ensimmäiseen kasvohoitoon ensi viikolle. Joku syväpuhdistus olisi varmaan ollut viisain, mutta budjetin ja aikataulun myötä päädyin nyt hemmottelevaan suklaakasvohoitoon. Jospa sekin tekisi edes jotakin. Tai oltaisiin edes kavereita sen jälkeen, kasvohoito kun on kuitenkin vain hätäensiapua.

Ihoni on väsynyt. Reissukuvat ovat omissa silmissä enimmäkseen julkaisukelvottomia ja vahvistavat pitkälti sen, mitä peili on näyttänyt jo jonkin aikaa. Ei tässä iässä mikään persikkaposki enää pidä tai voikaan olla, mutta väsähtämisen vauhti on ollut todella hämmentävä.

Ehkä ainoa seminormaali kuva koko matkalta.

Tiedän kyllä pitkälti, mistä kenkä puristaa, mutta se ei ongelmaa poista. Nyt vaan pitäisi jaksaa selvittää uudet ihonhoito- ja meikkiniksit aikuisemmalle iholleni, etten muutaman vuoden päästä näytä ihan friikahtaneelta hormonirusinalta.

Tähän kaiketi pitäisi sijoittaa aikaa ja rahaa. Mutta mistä aloittaa?

Jotain pitää syödä

Olen taas viime aikoina kipuillut ruoka-asioiden kanssa normaalia enemmän.

Flunssan jäljiltä ei ole vieläkään oikein ruokahalua. Tai siis ruoka maistuu kyllä, kun sitä eteeni saan, mutta mitään ruokia ei varsinaisesti tee mieli, enkä siksi oikein jaksa kokata tai miettiä kauppaan valmista ostoslistaa. Hyvä puoli tilanteessa on se, että olen saanut tyhjennettyä pakastinta jämäruuista ja puolivalmisteista, mutta kai siinä on rajansa, kuinka kauan jaksaa elää paneroiduilla asioilla ja porkkanoilla.

Lisäksi eläinperäiset proteiinit ovat jostain syystä kananmunia lukuun ottamatta ällöttäneet jo pidemmän aikaa. Koska poden myös ilmastoahdistusta taloudessamme kuluvien maitotuotteiden määrästä, olen jo vaihtanut kahvimaidon iKaffeen ja Alpron kookosjogurttia syön muutenkin. Mutta kahvilla ja jogurtilla ei ehkä pidemmän päälle pärjää...

...etenkin kun kävin alkuvuodesta verikokeissa ja kävi ilmi, että rauta-arvoni ovat taas laskussa. Vielä ei kuulemma ole luiskahdettu anemian puolelle tai akuuttia tarvetta rautakuurille, mutta rautapitoisia ruokia ja tuoreita kasviksia pitäisi mättää nyt kaksin käsin. Uudet kokeet otetaan syksyllä.

Halp!

Onhan niitä kiireisille, laiskoille ja tietämättömille laadittuja valmiita kauppalistoja netti ja ruokalehdet pullollaan, mutta olisikohan jossain saatavilla rautapitoista, ei-eläinperäistä, ilmastoystävällistä ja suhteellisen vaivatonta ostoskassia valmiiksi räätälöitynä? Sopuhintaan, totta kai.

Vinossa, osa 2

Fysioterapeutin kontrolli nilkan virheasennosta oli tänään.

Vähän lannistava reissu, vaikka ei ihan niin lannistava kuin olisi voinut olla. Jotain olen nimittäin osannut tehdä tässä välissä oikein: sain palautetta, että osaan jo seisoa oikeassa asennossa ja kyykky on parantunut huomattavasti.

Tasapainossa en sen sijaan oikealla puolella tahdo vieläkään pysyä ja syy löytyikin sitten pakarasta, tarkemmin keskimmäisestä pakaralihaksesta. Siitä samasta, jonka takia kävin fysioterapeutilla jo viisi vuotta sitten.

Sitä ei tietysti pysty sanomaan, johtuuko virheasento heikosta pakarasta vai onko pakara heikentynyt huonon asennon takia, mutta koko raajaa pitää nyt jumpata, päähuomion kohteena siis gluteus medius.

Aloitin uudet korjaavat jumppasarjat varovaisesti salilla tänään ja kylläpä muuten tuntuu imakalta, kun yrittää pitää tekniikan puhtaana. Mutta yritän nyt tsempata, että saisi edes jotain tukea lihaksistoon kesään mennessä.

Typerin olo tulee siitä, miten huonosti oman kroppansa tuntee. Kaikki virheasennot ovat silmin nähtävissä ja fyysisestikin helposti tunnistettavissa, mutta en huomannut mitään ennen kuin ulkopuolinen ihminen - joka bongasi ne minuuteissa - mainitsi niistä minulle.

Saa nähdä, kuinka tässä vielä käy. Ennemmin haluaisin saada asennon kuntoon treenaamalla enkä apuvälineillä (katson teitä, kalliit tukipohjalliset), mutta kyllähän se tällaista luonnetta turhauttaa, kun välittömiä tuloksia ei näy, vaikka kuinka saisikin hyvää palautetta.

Mistä niitä harrastuksia oikein löytää?

On tässä parinkin ihmisen kanssa ollut hiljattain puhetta draivista, itselle rakkaasta tekemisestä, oli se sitten työ tai harrastus. Kaipaan kovasti sellaista. Työ on ihan ok ja harrastukset ihan kivoja, mutta mikään ei herätä suurta intohimoa heittäytyä, kehittyä, keskittyä ja tehdä asioita paremmin. Kun on ne perusvillasukatkin ihan kivoja ja tutut sarjat salilla toimii edelleen.

Lähipiiristä löytyy mm. järjestötyötä, puutarhanhoitoa, kirjoittamista, teatteria, lukemista, kehonrakennusta, valokuvausta, sisustamista, käsitöitä, matkailua, musisointia, kuvataidetta, politiikkaa...

Miten sen oman juttunsa löytää? Kyselee tietämätön -82.

Olin eilen illalla yksin kotona ja sain jostain tunteesta etäisesti kiinni. Tekisi mieli kokeilla taas tanssia. Afrostakin olen taas aktiivisesti haaveillut, mutta nyt puhuttaisi erityisesti jonkinlainen showtanssin ja hiphopin yhdistelmä. Pitäisi olla aikuisille, taso vapaa ja rento meininki. Näin Joensuussa keskellä kevätkautta helpommin sanottu kuin tehty.

Sitä paitsi vaikka onnistuisin sopivan paikan löytämään, pitäisi vielä päästä oman kehonsa yli. Kotona on kyllä irtonainen rintaranka, letkeät lanteet ja mallikas baunssi, mutta jostain syystä ohjatussa tilanteessa keskivartaloon kasvaa rautakanki.

Jossain se sisäinen Bruno Marsini vielä joskus pääsisi vapauteen.

[GIPHY]

Vinossa

Jotenkin sitä aina ajattelee, ettei niillä omilla krempoilla ole niin väliä. Terveet kehot kuuluu muille ihmisille, ihan sama jos minulla vinksottaa jänne sinne ja nivel tuonne tai jos vähän nyt kiristää niin, ettei oikein taivu tai voi ihan istuakaan, saati seistä.

Osana Hanna kuntoon -projektia kävin kuitenkin eilen työfysioterapeutilla.

Sisso.

Olen käynyt fyssarilla viimeksi vuonna 2012, kun lonkan alue ei tykännyt uudesta juoksuharrastuksestani ja esimerkiksi nouseminen oli lyhyemmänkin istumisen jälkeen vaivalloista ja kivuliasta (kyllä, 30-vuotiaana). Luulin silloin että vika on syntymäkehnossa nivelessä, mutta se löytyikin toispuoleisesta lihaksistosta. Jumppakuminauhailin fysioterapeutin ohjeiden mukaan hetken ja siitä oli jopa hyötyä, mutta pakko myöntää, että aika nopeasti se jäi, kun seurantaakaan ei ensimmäisen kontrollikäynnin jälkeen ollut. Vasta nyt tuntuu, että saliharrastuksen myötä lihaksisto alkaa olla edes jossain määrin tasapuolinen.

Kivut ovat siitä huolimatta hiljattain palanneet. Älysin mainita kipeilevän polveni ja lonkan alueen ohimennen myös työterveyshoitajalle, joka varasikin vauhdilla ajan uudelle työfysioterapeutille.

Itse epäilin viturallaan olevia jalan jänteitä, sisko pohti myös piriformis-lihasta. Mutta ei. Syynä olikin oikean nilkan virheasento, joka heijastaa polveen. Korjaan asentoa lantiolla, joka puolestaan vetää alaselän vinoon. Lopputuloksena on koko nainen enemmän tai vähemmän solmussa. Nice.

Positiivista: Löytyi konkreettinen vika, jota lähteä vaiheittain korjaamaan.

Ehdottoman positiivista: Sen löysi asiansa osaava, tsemppaava ihminen, joka ei lykännyt pelkkiä ohjeita käteen, vaan tajusi seurantajakson olevan tarpeellinen.

Negatiivista: Fysioterapeutin ensialkuun antamat jumppaliikkeet ovat infernaalisia.

Ei niissä venytyksissä ja kyykkäyksissä mitään, kyllä ne vielä sujuu, vaikka uutta tekniikkaa pitääkin opetella, myös etureisiin panostaminen salilla on enemmän kuin ok. Mutta vain vaivoin sain neuvotut pohjesarjat tehtyä - äänekkään kiroilun, puhinan ja muutaman tuskankyyneleenkin voimalla. Jalkapöydän harjoituksista en edes aloita. 

Seuraava tapaaminen FT:n kanssa on huhtikuun lopulla ja juuri nyt tuntuu se tuntuu epätoivoisen pitkältä ajalta, koska siihen asti pitäisi liikkeitä tehdä kiltisti neljästä viiteen kertaan viikossa. Onnea naapureille ja kanssa-asujalle!

Mutta nyt haluaisin tietää, onko oikeutettua ostaa El Naturalistan tai Riekerin korkkarit ihan vaan tsempiksi kropparemppaan. Vai pitääkö ne säästää (mahdolliseksi) palkinnoksi hyvin tehdystä työstä?

Pitää myös palautua

Työterveystarkastuksen jälkimainingeissa meneillään on aktiivinen Hanna kuntoon -projekti. Tärkein saavutus on ollut työpisteen ergonomian tarkastaminen ja pian toivottavasti parantaminen, mutta ajatusremonttiakin pitäisi tehdä.

Usein tuntuu, ettei työpäivän jälkeen ehdi palautua, vaikka ohjelmassa ei ihmeellisiä asioita olekaan. Siihen liittyen muistilista itselle asioista, jotka tarjoavat vaihtoehdon suoratoistopalveluille.

Tykkään:

- Värittää

- Leipoa piirakoita ja pikkuleipiä

- Kuunnella Crackedin podcasteja samalla kun puuhastelen muuta

- Venytellä

- Hypistellä lankoja lankakaupassa

(Olosuhteet vaativaa hauskaa: kirpparituotteiden hinnoittelu)

Haluaisin hankkia:

- Piirustusvälineet

- Ompelukoneen

- Mehulingon

Ja opetella käyttämään niitä myös. Lisäksi haluaisin pari uutta huulikiiltoa, ihan muuten vaan.

Ballo

Sen lisäksi, että olen muutenkin ollut vähän alavireinen, olo on myös fyysisesti ollut aika vetämätön ja turpea. Tutut vaatteet kiristää ja muutenkin tuntuu kummalta. Tänään aamulla kävin salilla pitkästä aikaa ihan oikealla vaa'alla ja totesin, että "pieneksi turvotukseksi" kutsumani tila on kyllä ihan rehtiä elopainoa. 

En yleensä jaksa noteerata muutamaa kiloa sinne tai tänne, mutta nyt kun asia taitaa vaikuttaa myös muuhun olotilaan (ks. ylle), aloin pohtia syömisiäni kunnolla pitkästä aikaa.

Syödään kyllä järkevää ruokaa kahdesti päivässä ja tuoreita kasviksia ja hedelmiäkin ihan ok määrä. Mutta ei kuitenkaan niin paljon kuin ennen. Ollaan laiskistuttu salaatin kanssa, haen helposti jotain valmista lounaalle töihin ja korvaan viikottain välipalan jonkun milloin mistäkin syystä kahvipöytään kantamilla leivoksilla, joista valtaosasta en edes erityisesti pidä.

Kyllähän se jo tässä vaiheessa pitäisi muistaa, etten yksinkertaisesti toimi sellaisella ruokavaliolla.

Miten sitä aina unohtaakin, miten suoraan syömäni ruoka on yhteydessä henkiseen hyvinvointiin? Tänään on ollut aikaa kuulostella omaa oloa ja tuntuu, että kaipaan juuri nyt simppeliä, puhdasta ruokaa. Kannoin siis kaupasta kotiin muun muassa juureksia, hedelmiä, soijamaitoa, maapähkinöitä ja pitkään haaveilemiani ruishiutaleita. Ja sea weed snacksejä perjantain kunniaksi, hihi.

Ehkä se tästä vielä lähtee ja olo normalisoituu.

Mutta tämän pohdinnan pohjalta ilmainen vinkki: jos huomaat himoitsevasi ruispuuroa päivätolkulla, syömisissäsi saattaa hyvinkin olla jotain vähän vinossa.

Teki mieli kursivoida sanat "ruispuuroa", "päivätolkulla" ja "vähän vinossa", mutta en osannut päätää, mikä on eniten painottamisen arvoinen.