Arki tuntuu olevan täynnä nyt pieniä vastoinkäymisiä, jotka mikään yksin eivät ole mahdottomia, mutta kasautuessaan vievät voimat. Pankki laittoi pankkitunnukseni vahingossa lukkoon. Yksi lasku siirtyi perintään, kun sekä alkuperäinen lasku että muistutukset menivät sähköpostin tarjouskansioon. Tiskikone hajosi. Asentaja ei voinut asentaa uutta, koska siitä puuttuikin kansilevy. Sen sellaista.
Kaikki edellä mainitut on jo perintää lukuun ottamatta setvitty, mutta ne vievät ihan tuhottomasti muutenkin vähissä olevaa energiaa. Pääsiäisen ympärillä ollut loma latasi akkuja vähän, mutta tulevien viikkojen työsuma hirvittää sen verran, etten osaa oikein tarttua toimeen.
Päässä soi Mokoman Vastavirtaan ja Donkkareiden Tuulee. Jälkimmäisen hienovaraisessa hengessä yritän keskittyä positiiviseen.
Avasin viime viikolla pyöräily- ja juoksukauden. Päivitin salijäsenyyden koskemaan pelkkiä virtuaalijumppia toistaiseksi. Löysin kaapistani uudet farkut, jotka unohdin ostaneeni. Ostin kuorintavoiteen ja lakkasin kynnet. Tehtiin maanantaina koe-erä 1-2-3-pikkelöityjä kasviksia ja niistä tuli tosi hyviä. Ostin kaupasta retiisinsiemeniä ja aion istuttaa niitä ihan järjettömiä määriä. Haaveilen ostavani myös peikonlehden ja uusia ruukkuja. Mietin sisustamista.
Sitä paitsi valoa kohti mennään eli vaikka 7-9 tuntia päivässä olisikin hirviömäinen työsarka selätettävänä, voi edes teoriassa ulkoillakin valoisaan aikaan.
Mutta taidanpa raivata myös aikaa passikuvassa käymiselle, että voin uusia viime keväänä vanhentuneen passini. Ulkomaille ei taida olla vielä hetkeen asiaa, kun kotimaanmatkailukin on nyt ollut tauolla, mutta passi on yhtä kuin mahdollisuus.
Kuuntelin eilen illalla Zen Cafén Jättiläistä. Sen jälkeen laitoin soimaan vielä Tehosekoittimen valikoituja hittejä. Biisejä, joita olen kuunnellut aktiivisesti viimeksi yli 15 vuotta sitten, mutta jotka olivat jo silloin vanhoja.
Mielen täytti epämääräinen melankolia niin tehokkaasti, että iltapalalla istuva lapsikin kysyi, mikä ihme äitiä harmittaa.
Miten voi selittää alle 3-vuotiaalle, että suren keski-ikäistyneen Samuli Putron kautta omaa mennyttä nuoruuttani? Ja samaan aikaan vähän tätä maailmaa, jossa nykyiset nuoret eivät voi elää yhtä huoletta kuin minä 2000-luvun alussa.
Parikymppisyys ei ollut minulle mitenkään valoista ja tasapainoista aikaa, enkä millään tasolla edes haaveile paluusta niihin vuosiin. Silti jotenkin kaihertaa huomata monien nuoruuden idoleiden - mutta ei Ewan McGregorin - harmaantuneen ja pönäköityneen, vuosien vierineen, nuoruuden riehakkuuden kadonneen ja omien kulmakarvojenkin paitsi kasvaneen myös vaihtaneen väriä.
Samalla lapsi, joka juuri äsken oli pieni ja avuton käärö, osaa käydä johdonmukaisia keskusteluja ja havainnoida tarkkasilmäisesti ympäristöään - vaikka sitä, että minua surettaa, vaikka en itke tai kiukuttele.
Zen Cafén lyriikat eivät tietysti varsinaisesti auta melankoliaa väistymään. Mutta on ne kyllä vähäeleisyydessään hienoja.
Tänäänkin olen ollut vielä haikea. Huomenna edetään taas uudella vaihteella.
Ollaan vuosia puhuttu, että joskus olisi kiinnostavaa skipata itse Ilosaarirock ja suorittaa oheisohjelmaa koko viikko. Tänä vuonna ajatus tuli toteutettua puoliksi vahingossa. Lauantaina en tosin jatkoklubeille enää jaksanut, kun päivä meni vieraiden kanssa ja ilta univajetta paikatessa. Sunnuntain rokkibrunssikin jäi väliin, vaikka kävinkin moikkaamassa bussia odottavaa kaveria Ilosaaressa mitä parhaimpaan brunssiaikaan.
Tiistaista perjantaihin suoritin kuitenkin Popkatua kiitettävästi: näin joka päivä vähintään yhden keikan ja useampana päivänä monta. Tapasin paljon tuttuja tarkoituksella ja sattumalta. Lisäksi kävin kaikissa Popkadun päätapahtumapaikoissa ja ehdin kerrankin hengata Rytmipuistossa pitkän kaavan mukaan. Ei huono. Sen lisäksi lempikeikat taisivat olla paikallisin voimin toteutettuja: (proto)Torvinen torstaina Kerubissa ja Cane Vuorjoki Surakan pihassa perjantaina. Faarao Pirttikangas oli takuuhyvä, samoin Pekko Käppi olisi ollut, jos Lasiterassin happitilanne olisi sallinnut pysyä paikalla kauemmin kuin kolme biisiä.
Jalatkin ovat festarinjälkeisessä olotilassa melkein sattumalta. Menin nimittäin lainaamaan pyöräni rokkitalkoolaisille ja puhelimeni askelmittari kertoo minun kävelleen maanantaista sunnuntaihin lähes 102 000 askelta. Se tekee keskimäärin reilu kymmenen kilometriä päivässä. Halleluja.
Miinuksena syötiin ulkona käytännön syistä ja mukavuudenhalusta niin monta kertaa, että omatunto kolkuttelee molempia ihan urakalla. Eli luonnollisesti käytiin tänään kauppareissun yhteydessä Heinosen leipomossa syömässä. Hyvin lähti viikko käyntiin! Mutta kuka ihme jaksaa tällä helteellä laittaa ruokaa, vieläpä useamman kerran päivässä? Kysynpä vaan. Ja jos ei käytä rahaa pääsylippuun, voi ehkä tukea paikallisia yrittäjiä senkin edestä.
Kaiken kaikkiaan siis rokittomuudesta huolimatta varsin hyvä viikko - Joensuun heinäkuu on ihana. Olen silti ihan huojentunut, että aktiivisin aika on nyt takana ja voi lööbata sohvalla kaikessa rauhassa, sillä sosiaalinen ähky on tosiasia. Ihan kuin Rokin jälkeen konsanaan.
Poimin tämän jo kesällä kirjaston hyllystä nordic noir -ahdistukseni syvimmässä vaiheessa ja olisikin pitänyt lukea kirja heti silloin. Nyt ei nimittäin toiminut ollenkaan. "Gil McNeilin hauskaa ja vauhdikasta romaania värittävät jättisuuret koirat, pikkukaupungin mehukkaat juorut, eväsretket ja romantiikan tuulet", lupaa kirjan takakansiteksti. Joo ei. Reilussa 300 sivussa ei paljon tapahdu ja kerronta on paikoin tuskastuttavan hidasta. Juoneen on ympätty kliseitä ja karikatyyrejä toisensa perään, eikä sivuille mahdu yhtä ainutta yllätystä rikkomaan kaavaa. Paljon pedataan erilaisia tapahtumia, mutta mitään ei ratkaista, koska luonnollisesti tämä on sarjan ensimmäinen osa. En aio lukea enempää. Annoin tälle kuitenkin Goodreadsissa peräti kaksi tähteä, koska juonen seasta poimin muutaman ihan passelin neulontavinkin ja innostuin googlettamaan pari uutta tekniikkaa. Niistä se toinen tähti.
Antti Hyry: Uuni
En ole aiemmin lukenut Hyryä ja Uuniakin aloittelin kehnolla ennakkoasenteella melko varmana siitä, etten pidä kirjasta. Itse asiassa laskin aloittaessani, että jos luen 30 sivua päivässä, ehdin lukea kirjan juuri ennen lukupiirin kokoontumista. Kannatti. Pietarin ajatukset olivat oikeasti kiehtovia ja kirjan tunnelma ihanan meditatiivinen, mutta juuri tuon 30-35 sivua kerrallaan. Pitempiä pätkiä kerrallaan lukeneet lukupiiriläiset eivät kukaan tykänneet kirjasta läheskään yhtä paljon kuin minä. Tuli sellainen olo, että Hyryn tavoitteena on säilyttää kaikki vanhat suomen kielen sanat omassa kontekstissaan, itse ainakin opin muuraussanastosta ja nykysanojen alkuperäisistä muodoista yhtä sun toista. Hanna-vaimo oli ehkä suosikkiasiani koko kirjassa, mutta Pietarin ajatuksiin sukeltaminen oli kiinnostava kokemus. Ehkä meissä kaikissa asuu filosofi, harvat vain saavat ajatuksensa kommunikoitua ulkomaailmaan.
J.K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset
No nyt se on loppu (ellei Kirottua lasta lasketa, se odottaa jo yöpöydällä). Kuoleman varjeluksista en muistanut juuri mitään, mutta tärkeiden, rakkaiden hahmojen kuolemat olivat piirtyneet mieleen tiukasti. Ehkä hyvä niin, tiesinpä mitä odottaa. Kuoleman varjelukset ei ole minusta kokonaisuudessaan ihan yhtä vahva kirja kuin sarjan parhaat, mutta varsin tyydyttävästi Rowling kuitenkin punoo lankoja yhteen ja kuljettaa juonta eteenpäin. Epilogi ärsytti vieläkin, joskaan ei ihan yhtä paljon kuin viimeksi - ehkä nyt osaan jo arvostaa sen tarpeellisuutta seitsemän kirjaa kestäneen synkkyyden päätteeksi. Harryn ja muidenkin hahmojen moraalin, vastuun ja oman toiminnan pohdinta on vahvaa, minulle ehkä kirjassa tärkeintä. Päällimmäisenä onkin nyt harmistus siitä, että olen ylipäätään lukenut Potterit vasta aikuisena. Teininä nämä olisivat olleet minulle moneltakin kantilta tarpeen - toisaalta olisinko osannut silloin käsitellä sarjan synkkiä puolia samalla tavalla, sitä en tiedä.
Olen nyt paljon pohtinut Kalkaroksen kehitystä ja persoonaa, koska Paavon mielestä hahmo on kahden kirjan perusteella pahinta mitä maailmassa on. Paavo ei mielestäni ole väärässä. Salaiset ja itsekkäistä syistä hyvät motiivit ei vielä traagista sankaria tee. Tarinassa hyvin toimivan antisankarin kylläkin.
Arto Melleri: Kummitusjutun ilmakehä
Mellerin vuoden 1998 auto-onnettomuuden jälkeisen kuntoumisen aikana kirjoitetut muistelmat riemastuttivat ja jopa naurattivat ääneen useita kertoja. Lyhyet, sivun tai korkeintaan kahden mittaiset lastut maalasivat sympaattisia tuokiokuvia Suomen virallisen renttutaiteilijan elämän varrelta. Aiemmin oma suhteeni Melleriin on rajoittunut pitkälti Kalle Aholan Pääkallolipun alla -levyyn, jonka löysinkin Kummitusjutun ilmakehän myötä uudelleen. Nyt tekee mieli lukea lisää. Paitsi että ihan vähän korpeaa se, että kaikkien kirjassakin lueteltujen päihteiden ja vakavan aivovamman jälkeenkin Mellerillä on kyky käyttää sellaista suomea, josta voin itse hyvänäkin päivänä vain haaveilla.
Video on harvinaisen kamala, mutta biisistä tykkään kovasti.
Erling Kagge: Hiljaisuus - melun ja kiireen keskellä
Kaggen pienen kirjan ytimessä on kolme kysymystä: Mitä hiljaisuus on? Missä se on? Miksi se on nyt tärkeämpää kuin koskaan aiemmin? Tämän olisi varmaan pitänyt toimia juuri niin kuin Uuni minuun vaikutti. Olisi pitänyt makustella luku tai kaksi kerrallaan ja oikeasti sisäistää lukemansa, mutta reissukirjaksi tämä ei ollut hyvä valinta ja kauniit ajatukset suhjativat pääni yli vauhdilla. Silti näkisin, että joku muu voi saada tästä kirjasta irti paljonkin. Jos nykymaailman tahti ahdistaa, suosittelen tutustumaan.
Meinasin jo, etten tee mitään Suomi100-päivitystä, mutta kun aamulla herätessä päässäni soi vanhan mieliyhtyeeni Tundramatiksin hittiralli Yhdes astellaan, ei nyt oikein pysty jättämään väliinkään.
Onnea 100-vuotias Suomi! On pitkälti sinun tarjoamiesi palveluiden ansiota, että istun täällä kirjoittelemassa tätä päivitystä.
Olen tällainen 2000-luvun isänmaallinen. Tykkään kovasti Suomesta ja suomalaisista, mutta harvoin minua näkee huutelemassa sitä torilla isoon ääneen. Nyt väsyttää se, että moni minulle tärkeä suomalainen arvo ja asia on valumassa vauhdilla viemäriin, ellei ole siellä jo. Korjausliike tarvitaan nyt.
Ei sen naapurin kanssa tarvitse parhaaksi ystäväksi ruveta, mutta autetaan silloin, kun apua tarvitaan. On ihan ok jurottaa hiljaa loppuaika, mutta pidetään silti huolta siitä, ettei ketään jätetä yksin. Annetaan mahdollisimman tasa-arvoiset mahdollisuudet kaikille, rokotetaan lapset, tuetaan monimuotoista kulttuuria, annetaan kirjastojen kukoistaa, ei leikata koulutuksesta, vähävaraisilta tai vammaispalveluista, suojellaan eläimiä eikä sössitä meidän kaunista luontoa enää yhtään enempää. Ja niin edelleen.
Yhdessä pystytään tähän kyllä. Meitä liikaa on ja yhdes astellaan!
Jos olisin Helsingissä, menisin tänään Helsinki ilman natseja -mielenosoitus -marssille. Koska olen kuitenkin Joensuussa ja ulkona on kaunista, saatan käydä kävelyllä. Menen ystävän kanssa elokuviin ja illalla ihmettelen muiden tapaan linnan juhlia. Ehkä lahjoitan rahaa hyväntekeväisyyteen.
Muille kolttukavalkadin seuraajille heitän Feministisen ajatushautomo Hatun haasteen: Mitä jos juhlittaisiin itsenäisyyttä haukkumatta yhdenkään naisen ulkonäköä tai pukeutumista? Siitä on hyvä aloittaa.
Teema on pyörinyt päässä pitkin päivää ja viime kuukausina (vuosina!) muutenkin.
Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen saanut olla toistaiseksi enemmän tai vähemmän terve - jos ei lasketa synnynnäistä epämuodostumaa eli lonkkaluksaatiota. Vika huomattiin verrattain myöhään ja sen korjaaminen kesti kauan, mutta ilman sitä pitkällistä prosessia elämä olisi varmasti ollut paljon haastavampaa kuin nyt.
Lapsena kärsin korvatulehduskierteestä, mutta kotikaupungissani oli vielä päivystys eli lääkäriin pääsi yölläkin. Myös purentavikani korjattiin kunnallisella puolella raudoilla ala-asteikäisenä.
En ole erityisen varakkaasta perheestä ja vanhemmat erosivat, kun olin 12. Minulla oli kuitenkin aina kaikki tarpeellinen ja YH-äidin lapsenakin sain kasvaa ja kouluttautua rauhassa.
Valmistumista seuranneen parin vuoden työttömyyden aikanakaan leipä ei ollut leveä, mutta toimeentulotuki piti hengissä. Kirjastolaitos ja kansalaisopisto tarjosivat mahdollisuudet pysyä järjissäni ja harrastaa, vaikka rahaa ei ollutkaan. Itkettää ja raivostuttaa joka kerta, kun tuista vielä leikataan ja kirjastolaitoksen supistamista tai maksulliseksi muuttamista väläytellään.
Nämä on näitä omakohtaisia hetkiä, jolloin hyvinvointiyhteiskunnan turvaverkko on napannut kiinni mahdollisen pudokkaan. Rapakon takana polkuni olisi ollut varmasti hyvin erilainen.
Puhumattakaan siitä, että olisi pitänyt lähteä kodistaan pakoon sotaa ja vainoa. Pieneen vasemmistolaisen humanistin päähäni ei mahdu se, miten kaiken jättäneiden ja menettäneiden auttaminen ja vastaanottaminen ei sovi jonkun arvomaailmaan.
Mutta yritettävä sekin kai on ymmärtää, ei tästä suosta mitenkään muuten nousta.
Silti meit on täällä lesbo, transu, hetero ja hinttari,
Robbie Williams oli Ratinan stadionilla vajaa viikko sitten, niin myös minä.
Tykkäsin itse stadionista kovasti. Miten ihan Tampereen keskustaan
mahtuukin noin iso paikka, joka ei kuitenkaan haittaa liikkumista
mitenkään tai ole visuaalinen haitta? Taisin tajuta koko stadionin
olemassaolon vasta alle viisi vuotta sitten, vaikka Tampereella olen
kyllä pyörinyt enemmän tai vähemmän aktiivisesti vuosikaudet.
Robbien lippuhintojen porrastus oli tällä kertaa olematonta ja päädyin maksamaan neljä (4) ylimääräistä euroa inner pit -paikasta läheltä lavaa. Se kannatti. Lämppärinä toiminut Erasure oli juuri aloittanut, kun käveltiin alueelle ja suoraan käytännössä lavan eteen. Tsekkaa jos et usko - valtaosassa kuvista ei ole zoomia tarvinnut painella (mistä johtuen kuvat kyllä kannattaa klikata täysikokoisiksi, jos oikeasti haluaa nähdä, mitä niissä tapahtuu). Itse oikeastaan tajusin, miten lähellä oltiin vasta siinä vaiheessa, kun huomasin näkeväni Robbien käsikarvat miehen kävellessä lavan eteen rakennetulla catwalkilla vielä lähemmäs. Kyllä, keskityin olennaiseen.
Liput olivat kuitenkin mielestäni myös kohtuuttoman kalliit ja tulikin olo, että vaikka niin artisti kuin fanit ovat ikääntyneet, ei se automaattisesti heijastu kaikkien tulotasoon. Toisaalta keski-ikäisille suuntaamisesta otettiin myös kaikki ilo irti niin välispiikeissä kuin lämppärivalinnoissakin. Kyllä, siellä soitti Erasure. Julistin jo paikan päällä Andy Bellin olevan uusi housu- ja jorausidolini, eikä tämä käsitys ole viikossa mihinkään horjunut.
Screenit olivat taas huikean hienot, enkä perillä enää ihmetellyt,
miten tuotanto oli rakentamassa paikkoja jo viikkoa ennen keikkaa.
Jaksoin myös viihdyttyä odotellessa screeneillä näkyvistä työmiehistä,
jotka liisteröivät kokonaiskuvaa kiitettävästä paikoilleen ainakin puoli
tuntia. Samalla pystyi seuraamaan, kuinka kauan keikan alkuun arviolta on aikaa. Ja sehän alkoi minuutilleen ilmoitettuna ajankohtana. Kiitän! Alkunauhana oli jostain syystä Eminemin Lose Yourself, jonka merkitystä en ihan vielä ole onnistunut koodaamaan.
Vähän tekisi kyllä mieli nurista keikan kestosta. 11 + 1 (soolo)studioalbumia käsittävä ura toki takaa sen, etten olettanutkaan kuulevani kaikkia suosikkibiisejäni, mutta olin varautunut bailaamaan ainakin reilut kaksi tuntia ja siihen nähden 1h 45min tuntui auttamattoman lyhyeltä ja setti suppealta. Toisaalta bussiliikenne oli keikan jälkeen niin tukossa, etten halua edes ajatella, miten myöhään oltaisiin oltu nukkumassa, jos Robbie olisi heilunut lavalla pidempään.
Nämä kuultiin:
The Heavy Entertainment Show
Let Me Entertain You
Monsoon
Party Like a Russian
Minnie the Moocher
Freedom
Love My Life
(Medley)
Come Undone / Never Forget
Millennium
Somethin' Stupid
Rudebox
Kids
Sweet Caroline
Feel
Rock DJ
+
She's the One
Angels
My Way
Jos Robbien käsittämätöntä karismaa, upeita taustalaulajia, bändiä ja tanssijoita ei lasketa, Heavy Entertainment Show, Party Like a Russian ja Feel olivat minulle ehdottomasti konsertin parasta antia, Freedom ja sen aikana screenille heijastettu George Michaelin kuva taas koskettavinta. Isi Williams kävi jälleen fiittaamassa ja sydän pyörähti ympäri, Robbie itse liikuttui silminnähden Love My Lifen aikana - minkä lisäksi keikkakokemus aiheutti sen, ettei biisi ole enää omissa korvissanikaan ihan kauheaa tuubaa.
Iloisin yllätys taisi kaikesta tästä huolimatta olla Rudebox, jonka myös vastoin kaikkia tapojani kuvasin Markoa ajatellen videolle. Voi miten arvostankaan sitä, ettei sen levyn olemassaolo ole enää vaiettu salaisuus. Muusta yleisöstä päätellen sen hienous ei silti vieläkään ole laajalti ymmärretty asia.
Yhden yön reissut tuppaavat olemaan raskaita, mutta kyllä se taas kannatti ja kavereitakin tuli nähtyä rauhassa ilman liiallista kellon kyttäämistä.
Eli loppujen lopuksi harmillisin puoli tässäkin keikassa oli se, että monta kuukautta on ollut koko ajan jotain, mitä odottaa. Robbie oli niistä viimeinen ja nyt on vähän tyhjä olo. Mitä sitä keksisi seuraavaksi?
Tänä vuonna ei jotenkin ole erityisen paljon sanottavaa. Nothing But Thieves ja Rag'n'Bone Man olivat odotetusti ihania, Hellacopters mainio, Pixies vähän väsynyt, Ewert and the Two Dragons valitettavan väärässä slotissa , Helsinki-Cotonou Ensemble todellakin oikeassa slotissa ja Ultra Bran keikallakin ympäröivä hurmos tarttui, vaikka omat akut alkoivatkin olla jo aika vähissä.
Nothing But Thievesin keikalle ei ollut tunkua. Mutta ihana oli.
'
Vaihdoin Mewin keikan pullavohveliin.
Ja Imagine Dragonsin aikana hengasin O:ssa.
Rag'n'Bone Man olikin nuorisoidoli ja tunsin itseni tättäräksi.
Protip 1: vaikka yleisössä olisi aggressiivinen tunku, reunoilla on väljää.
Protip 2: kunnon rokkibrunssi pelastaa paljon. Ihan tosi.
Periaatteessa siis ihan hyvä viikonloppu ja lähtölaukaus kesälomalle. Pysyin jopa budjetissa, vaikka tunnuinkin hengaavan anniskelussa enemmän kuin ikinä. Kaiken kiinnostavan kasvisruuan loppuminen ennen sunnuntai-iltapäivää tietysti teki osansa. Moitteita tuleekin lähinnä itselle huonosta ruokataktikoinnista ja festivaalille kehnoista vessa- ja narikkauudistuksista.
Vuosi vuodelta suoraan Rokista lomalle siirtyminen kuitenkin vie aina vain enemmän mehuja ja nyt tuntuu, että toipuminen on erityisen pahasti vaiheessa, vaikka eletään jo torstai-iltaa. Intensiivinen kyläily ja sukulointi eivät tietysti varsinaisesti auta asiaa, mutta ehkä elo tästä vielä tasaantuu.
Lomaviikkoon Ruotsissa sisältyi kaksi keikkaa. Radiohead-liput olivat plakkarissa jo marraskuussa, mutta Markon naama kieltämättä vähän venähti, kun lopulta tajuttiin samanaikaisuus Sidewaysin kanssa. Onneksi nohevana googlettajana selvitin, että Sidewaysin lisäksi Chelsea Wolfe on Krakenissa, Globenin naapurissa päivää ennen Radioheadia. Sinne siis!
Onneksi pieni klubikeikka ja jättimäinen areenakeikka tuli koettua juuri tässä järjestyksessä. Molemmissa oli puolensa, mutta jotenkin Radiohead tuntui minusta moninkertaisesta yleisömäärästä huolimatta intiimimmältä kokemukselta.
Krakenista paikkana tuli mieleen lähinnä Lutakko ja yleisökin oli kovin suomalaisilta rokkiklubeilta tutun näköistä. Chelsea Wolfe oli kyllä kaikin puolin nainen paikallaan, mutta oma väsymys taisi valitettavasti syödä sekä minulta että keikalta sen kaiken parhaimman terän, enkä oikein muista kuin yleisen tunnelman. Lisäksi lämppärit (Christine Owman ja superhämmentävä Jonathan Hulten) olivat paitsi hyviä ja omalla tavallaan vangitsevia, joten näin jälkeenpäin tuntuu, että kelluin illan läpi hypnoosinkaltaisessa tilassa.
Simppeli interiööri toimii parhaiten.
Radiohead sen sijaan oli pelkkää tykitystä ja kiilasi selkeästi kyllä ainakin omien nähtyjen keikkojen top vitoseen, ellei jopa kolmoseen. En ole bändin tuotantoon ikinä perehtynyt mitenkään erityisen järjestelmällisesti, mutta se ei paljon menoa haitannut. Itselleni suurimmat kohokohdat olivat Weird Fishes/Arpeggi, The Daily Mail, Fade Out ja vikana encorena tullut Karma Police. Ja kieltämättä Paranoid Androidin kuuleminen livenä muljautteli jotain tuolla jossain tosi syvällä parinkymmenen vuoden kerrostumien alla.
Keikkaa edeltävä hepuli.
Keikka kesti reilut kaksi tuntia, eikä välispiikkeihin juuri tuhlattu aikaa. Bändin yhteissoitto oli saumatonta ja (valo)show näyttävä, mutta silti sopivan eleetön. Kaikki oli kohdallaan. Mutta sillä sekunnilla, kun Thom Yorke alkoi laulaa, tajusin etten ole ikinä ihan täysin uskonut sen äänen kuuluvan ihmisestä. Enkä ehkä usko vieläkään. Jotain yli-inhimillistä Yorkessa on. Fakta.
Arvostin myös aina biisien välissä pyörivää peilipalloa.
Vaikka sekä Krakeniin että Globenille oli hotellilta lyhyt matka, niihin pääseminen oli tuskien taival. Torstaina päätettiin kävellä, kun matkaa keikkapaikkaan hotellilta oli alle pari kilometriä. Vaikka reitti oli periaatteessa helppo, käveltiin pari kertaa vähän harhaan. Lisäksi Kraken löytyy kyllä Google Mapsista, ovella ei ole minkäänmoista kylttiä, eikä heti meinattu tajuttu kurvata hiljaisen teollisuushallin ovesta sisään, kun ulkopuolella ei näkynyt oikein ihmisiäkään eli kurvattiin sielläkin ensin ohi. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin ja raikas kesäsadekin oli paluumatkalla vain virkistävää.
Tässä muuten ollaan alle kilsa Globenilta.
Perjantaina ajateltiin säästää jalkoja ja hypättiin tunnelbanaan, mutta jonot Globenin ulkopuolella olivat eeppiset. Tietysti viime aikaisten tapahtumien valossa en pistä pahakseni sitä, että laukut syynätään tarkkaan, metallinpaljastimia käytetään ja pommikoiratkin kiertävät ympäriinsä. Suuren osan hämmennyksestä ja kärsimättömyydestä olisi kuitenkin karsinut kunnon kylttiopasteilla, sanonpahan vain. Ei olisi esimerkiksi tullut jonotettua ensin väärälle sisäänkäynnille.
Muutoin kyllä pisteet Globenille keikkapaikkana ja olihan se oikeasti aika huikeaa käydä siellä sisällä ensimmäistä kertaa. Hartwall Arena voisi myös ottaa oppia ympäröivien palveluiden määrästä ja laadusta: oli kioskia, kauppaa, ravintolaa, pubia, kuppilaa jos jonkinlaista, eikä ensimmäiseen metroon takaisin olisi välttämättä ollut edes mikään kiire.
Suhteeni Bruno Marsiin on tätä nykyä varsin ongelmallinen. Keskityin niin pitkään siihen, miten mies laulaa, että vasta hiljattain tajusin oikeasti kuunnella, mitä biiseissä sanotaan. Nyt harmittaa. Tärkeän tajuamisen hetkellä liput viime maanantain areenakeikalle oli kuitenkin jo hankittu, joten mentävä oli.
Toisaalta kyllä hyvä näin, sillä Hartwallilla oli rehellisesti tarjolla puolentoista tunnin bileet. Kyseenalaisten lyriikoiden vastapainoksi Bruno hanskaa onneksi laulamisen, tanssihommat ja tarttuvien poppirallien kirjoittamisen eli tuli kentällä lopulta viihdyttyä (ja tanssittua) koko rahan edestä.
Pasilan asema oli remontissa ja haaveillut kahvitreffit piti siirtää tylsästi Hartwallin käytäville. Ei silti pidetty katsomoon siirtymisessä mitään kiirettä, mutta päästiin melko lähelle lavaa ja siellä olikin tunnelma katossa. Keikka oli passelin mittainen - en ehtinyt katsoa kertaakaan kelloa tai vielä kunnolla miettiä väsyneitä jalkoja.
Ainoa konkreettinen miinus onkin siis se, että kun illan artisti on varsin vertikaalisesti rajoittunut, lavaa olisi voinut hyvin nostaa vähän. Välillä oli tosi vaikea nimittäin nähdä mitään. Ja kiitos sille kaverille, joka keskellä edessä videoi koko Uptown Funkin niin, että taaempaa ei nähnyt koreografiasta mitään - toivottavasti tuli hyvä Youtube-video siitä!
Hesarin arviossa muuten mainittiin, että valtaosa yleisöstä koostui parikymppisistä. En tiedä, missäpäin hallia kriitikko vaikutti oli, mutta itse kyllä kiinnitin huomiota siihen, että yleisössä oli aika laaja ikähaitari ja sukupuolijakaumakin yllättävän tasainen, mistä ilahduin kovasti.
Kunniamaininta tulee ehdottomasti lämppäristä. Anderson .Paak & The Free Nationals oli harvinaisen hyvin valittu ja linjassa pääesiintyjän kanssa, oikeasti käynnisti kekkerit ja lämmitteli yleisön keikkaa varten. Muutenkin .Paak oli musiikillisesti ihan huippu löytö, pistän nimen ehdottomasti muistiin.
Kaiken kaikkiaan olen nyt hyvilläni, että jaksoin raahautua paikalle, vaikka vielä tuntia ennen keikkaa olin skeptinen koko projektin suhteen. Hektisen (understatement) työputken jälkeen bilekeikka oli mitä parhain irtiotto ja latasi akkuja mukavasti. Kiitos siis, Bruno ja etenkin mainioista mainioin The Hooligans, joka tekivät lavashow'sta kokonaisen. Ja tietysti Suvi, joka minut keikalle järjesti.
Mainittava on myös, että näin keikan jälkeen olen kyllä entistä vakuuttuneempi siitä, ettei teoria "what if Bruno Mars is Michael Jackson from the alternative reality where everything went right" ole välttämättä kovinkaan kaukana totuudesta. En tosin ole vielä jaksanut googletella enempää salaliittoteorioita.
Ja kyllä, ostin maanantaina uuden kesämekon. Vaikka Brunolla ei lopulta ollutkaan blingiä päällä, en usko, että omilla vaatteillani oli keikan kannalta suurta merkitystä. Mikä on hyvä, koska uusi mekkoseni näyttää nyt parin päivän tarkastelun jälkeen lähinnä yöpaidalta. Ensi kerralla en tee ostopäätöstä kiireessä.
Ollaan puhuttu viime aikoina paljon siitä, etten oikeastaan enää kuuntele musiikkia. Se harmittaa. Ennen bongailin uusia artisteja mielelläni.
Jaetaan Markon kanssa Spotify-tunnukset ja koska ei olla vielä jaksettu päivittää perhepakettiin (joka sentään on nykyään olemassa, hurraa!), musiikkia voi kuunnella vain yhdeltä laitteelta kerrallaan. Ja koska Marko on enemmän kotona, en yleensä viitsi laittaa Spotifya päälle työkoneelta tai puhelimesta kesken päivän. Ja koska Marko on sen myötä orientoituneempi musiikkihommiin, kaiuttimista soi yleensä Markon valitsemat rallit silloinkin kun olen kotona.
Tästä tulee pattitilanne. Ensin harmittaa, ettei minun valintojani kuunnella. Ja kun sitten yritän laittaa jotain soimaan, en millään keksi, mitä haluaisin kuunnella.
Onneksi muuta populaarikulttuuria tulee vielä seurattua ja sieltä tarttuu vahingossa jos jonkinmoista. Parasta juuri nyt on Big Little Liesin tunnarina soiva Michael Kiwanukan ihan mahtava Cold Little Heart.
Voisin luukuttaa tätä loputtomiin. Tutustumisen arvoinen artisti on tämä brittilän nuori soulmies kyllä muutenkin.
Toinen parhaista jutuista pitkään aikaan on Hidden Figuresin koko soundtrack.
Ja sitten tietysti on Rag'n'Bone Man. En voisi olla mistään Ilosaarirock-kiinnityksestä iloisempi kuin tästä (no okei, ehkä Charlotte Gainsbourgista voisin, mutta ollaanpa realistisia).
Jaa.
Nyt kun nämä taas näkee näin rinnakkain, niin tällä hetkellä taitaa olla tarve, hmmm, sielukkaalle musiikille. Ja sehän sopii. Kohti kevätaurinkoa ja vapaata viikonloppua!
Käyn aina silloin tällöin virtuaalispinningissä, jos sopivaan aikaan ei ole ohjattuja tunteja tarjolla. Lemppariaikani on sunnuntaiaamuisin ennen töitä. Ongelma on vain siinä, että kyseisellä virtuaalitunnilla ei näy screenillä maisemia vaan tsemppaava lihaskumppu-ukko, jonka ääntä ei kuulu. Vähän tylsää.
Tänään keksin laittaa luurit päähän ja omat musiikit soimaan.
Jostain syystä spinningohjaajat kärsivät nykyään pahemman puoleisesta JVG- ja Volbeat-fiksaatiosta, enkä enää kestä musiikkivalintoja. Siihenkin nähden itse laaditun soittolistan tahtiin oli huomattavasti kivempi polkea, vaikka muuten ohjatuista tunneista enemmän tykkäänkin.
Koska tulin kokemuksesta niin hyvälle mielelle, pistetään jakosiin. Sunnuntaiaamun poppislista, olkaatten hyvät:
(Miksi Party Rock Anthem toimii niiiin liikkuessa mutta ei sitten missään muualla?)
En muista ikinä aiemmin tehneeni minkäänlaisia treenisoittolistoja - edes silloin kun lenkkeilin ihan hulluna - ja käytin tähän eilen illalla ehkä viisi minuuttia. Siihen nähden oikein toimiva kokonaisuus, vaikka vaatiikin vielä hienosäätöä. Kesto lihaskimpun virtuaalituntia ajatellen oli kuitenkin optimaalinen puolisen tuntia ja aika kului kuin siivillä.
Saa käyttää!
Seuraavaksi teen itselleni rokkilistan henkisiä maanantaipäiviä varten. Ja kasarilistan niille päiville, kun ei vaan lähde. Hey Wow Yeah Yeah voisi tosin varmuuden vuoksi olla niissä kaikissa.
Jotenkin aina unohtaa, miten kauheaa rahanmenoa loppuvuosi on. Ilmaantuu pakollista ostettavaa, sisustusmaniaa, joululahjahankintoja, mitä kaikkea niitä nyt on. Hiuksiinkin otan yleensä raitoja aina marraskuussa, vaikka muuten tyydyn kampaajalla pelkkään saksikäsittelyyn.
Lisäksi tulevan vuoden kaikki kivat tapahtumat tulevat myyntiin.
Olen tässä viikon sisään ostanut sikakalliit tapahtumaliput* sekä piletin Helsingin kaupunginteatterin Shrek-musikaaliin. Ihan ok. Olin niitä suunnitellut ja vaikka maksutapahtumat kirpaisivat huomattavasti, pääsin ahdistuksesta aika nopeasti yli.
Tai noin ei voi ehkä sanoa, koska höyläsin valtaosan menoista luottokortille ja näin ollen kirpaisu jatkuu kuukausittain kunnes liput on maksettu. Mutta sanotaanko vaikka, että olen sinut ostosteni kanssa.
Sitten ilmoitettiin, että Robbie Williams tulee elokuussa Suomeen.
Voi miten haluaisin mennä!
Party Like A Russian kolisi ja kovaa, uutta levyä sulattelen ja vanhempikin tuotanto on ollut hiljattain aktiivipyörityksessä.
Tämä olikin ihan selvä peli, kunnes minulle selvisi lippujen hinnat. Sata euroa! Mitä ihmettä oikeasti? Ymmärrän, että Robbie maksaa ja artistilla on myyntiarvoa sekä paljon keski-ikäisiä, hyvätuloisia faneja. Mutta eikö niitä varten voisi olla jotain varakkaiden ihmisten spesiaalikatsomoita ja hölmöjä vippiruokailupaketteja kuten muillakin keikoilla nykyään? Kahdeksan euron hintahaitari ei nimittäin tuolla katsomon puolella paljon lämmitä.
Have it like an oligarch!
Olen siitä onnekkaassa asemassa, että minulla olisi oikeasti jopa mahdollisuus keikkalippu maksaa, kunhan vähän miettisin finansseja uudestaan. Kaikilla ei ole niin hyvä tilanne ja näissä asioissa muutamalla kympilläkin on jo iso merkitys.
Nyt parin päivän sulattelun jälkeenkin kiukuttaa edelleen niin paljon, etten oikeasti tiedä, haluanko alkaa kytätä lippukauppaa perjantaina. Käsittämätön ja ennenkuulumaton tilanne. Robbie Williams on kuitenkin yksi minulle rakkaimmista aristeista ikinä ja erinomaiseksi liveheilujaksi havaittu niin ulko- kuin sisätiloissa.
Mitä teen?! Auta, universumi! Kokemani tuntemukset ovat kokonaisvaltaisen riipiviä.
Ja kyllä, nämä liput ovat kalliimpia kuin ne, jotka juuri määrittelin sikakalliiksi tapahtumalipuiksi. Kyllä muuten keljuttaa.
* Sikakalliit tapahtumaliput ovat Markon yhdistetty syntymäpäivä- ja joululahja. Vaikka mies ei taida täällä blogissa juuri hillua, en ota paljastumisen riskiä. Vaikka varmaan se jo tietää. Ainahan se tietää. Keljuttaa sekin.
Asioita joita jaksoin ennen ihan hyvin, mutta en enää top 3:
Valvoa aamuneljään ja herätä silti ihmisten aikoihin.
Elää voileivillä päiväkausia.
Tehdä vuorokauden kestäviä reissuja toiselle puolelle Suomea.
Kaikki ovat valitettavia, mutta viimeinen ajankohtaisin. Pyörähdettiin viime viikolla Jennan kanssa katsomassa Placeboa Helsingissä. Jenna oli viisaasti kaupungissa lomailemassa vähän pidempäänkin, mutta itse lähdin liikkeelle torstaiaamuna yhdeksän junalla ja klo 15 seuraavana päivänä olin jo tekemässä viikonlopun ruokaostoksia Joensuun K-supermarketissa. Onneksi ostettiin keikkaliput jo keväällä, muuten en olisi jaksanut lähteä.
Palautuminen kesti huomattavan monta päivää. Tai koska tänään heräsin kätevästi 45 minuuttia kellonsoiton jälkeen, oletan prosessin olevan edelleen kesken.
Placebo oli kyllä ihana. Ja vaivan arvoinen.
Olen nähnyt bändiltä aiemmin puolikkaan keikan Provinssissa 2009 ja kokonaisen Ilosaaressa 2015. Vaan ei ole sisätilan voittanutta! Koska 20-vuotisjuhlakiertueella olevan bändin fanijoukko ei koostu enää pelkästään energisestä teiniväestä, lämppärin aikaan saliin saapuessa pääsi vielä varsin lähelle lavaa. Ja se olikin parasta. Jättimäisellä Hartwall Arenalla saattoi kuvitella olevansa intiimillä klubikeikalla ja taisipa olla ensimmäinen areenakeikkani ikinä, jolla ei juurikaan tarvinnut sivuscreenejä vilkuilla. Ei sillä että olisin niitä edes kovin hyvin nähnyt.
Tarinaa havainnollistakoon kuva, joka otettiin kun saavuimme (verrattain ajoissa) paikalle. Vaivoin mahduimme vielä sisään..
Kuvan ottamisen jälkeen siirryimme suosiolla oluselle.
Kahteen tuntiin ja varttiin mahtui 25 biisiä ja tunnelma vaan kohosi loppua kohden. Special K, Soulmates, Nancy Boy, Bitter End, Space Monkey ja Twenty Years lämmittivät erityisesti, Without You I'm Nothing Bowie-videoineen oli juuri niin pakahduttava kuin osasin pelätä.
Taas tosin kävi niin, etteivät ne omat tärkeimmät biisit mahtuneet settilistaan. English Summer Rain, Breathe Underwater, Haemoglobin, Taste in Men ja Battle for the Sun olisi nimittäin ollut ihan pirun siisti kuulla. Lisäksi olisin toivonut edes yhden ranskankielisen säkeistön Protect Me from What I Wantiin, mutta näillä mennään.
Oivallinen valinta oli myös näyttää Every You, Every Me -video ennen keikan alkua.
Mutta olipa ihana taas seurata keikkaa, jolla bändi silminnähden nauttii lavalla. Oma Rokki-kokemukseni jäi aikanaan liian kaukaa katsottuna etäiseksi ja kavereiden keikkakertomusten perusteella pelkäsin pahinta. Molko ei julkisuudessa ole aina ollut lämpimin ihminen, mutta nyt silmät hymyilivät koko ajan ja poikamainen charmi on 44 vuoden iässäkin ilahduttavasti tallella.
Olin niin hehkuissani, että olisin tavoistani poiketen ostanut t-paidan ja/tai hupparin, mutta haluamastani painatuksesta ei ollut ladyfitiä, eikä hupparista enää kokoa. Nettikauppa palvelkoon, jos vielä vähän ajan päästä harmittaa.
Pakko vielä mainita, että Placebo toivoo, ettei keikoilla kuvattaisi. Rokissa viime vuonna juontaja välitti terveiset, nyt oli vain kieltomerkki ennen keikkaa screeneillä. Eihän täyskieltä nykyaikana mitenkään onnistu (kuten tästäkin postauksesta voi päätellä), mutta yllättävän hyvin näkyisi viesti kuitenkin menevän perille. Toisin sanoen satunnaisia kuvia napsaistiin alkukeikkapainotteisesti joka puolella, mutta ruutujen meri siinä permannolla oli huomattavasti muita kokemiani keikkoja pienempi. Ja hyvä niin, itsekin imaistui tunnelmaan paljon paremmin. Lisäksi muutamassa ensimmäisessä biisissä oli kännykkäkuvaamista ajatellen ilahduttavan hyvät valot, eikä bändi osoittanut ärsyyntymisen merkkejä kuvaajia kohtaan.
Taitavat tietää, mitä tekevät.
Pikareissulla en kehdannut mennä kenenkään kaverin vaivoiksi, joten yövyin Katajanokalla Eurohostellissa. Oikein asiallinen paikka: nelosen ratikkapysäkki ihan vieressä, siistit kylppärit ja vessat, kiva vastaanottoalue, ilmainen aamusauna ja lisämaksusta erinomainen aamiainen.
Huone sen sijaan oli aika kauhea, mutta sentään siisti ja oikeasti kävin siellä vain nukkumassa. Aamujumeissa ihailin maisemaa, ikkunasta näkyi nimittäin sievä vanha talo.
Ainoa asia, jota siis oikeasti kritisoin oli huoneen "sisustuselementti". Olisi nyt ollut rehdisti ankea luukku, nyt näyttää siltä, että joku on yrittänyt - huonosti vuonna 1993.
Huomaa kuvaajan paheksuva ilme.
Lämmöllä kuitenkin suosittelen, jos kaipaa kohtuuhintaista majapaikkaa kantakaupungissa. Ja Placeboa kaikissa tapauksissa.
Kävin perjantaina hankkimassa yhden olennaisen, aiemmin puuttuneen Joensuu-kokemuksen eli näkemässä Poolin livenä.
Achievement unlocked!
Niin hauska kokemus kuin Pool olikin, illan kirkkain ahaa-elämys tuli pari tuntia myöhemmin Koodien keikalla. 51koodia ei koskaan ollut suoranaisesti minun juttuni, mutta tiesin, että jos olisin ollut 5-10 vuotta nuorempi, olisi kolissut ja kovaa.
Oli kuitenkin päässyt unohtumaan, että yksi ralli oli pitkään todella lähellä sydäntä. Vedenjakaja, ah!
Menneellä viikolla kaivoin myös Samettivallankumouksen levyn hyllystä puuhastellessani ja palasin välittömästi vuoteen 2007. Lauantaina taas muistin Marylandin ja taas tulvahteli muistoja mieleen.
Näiden tapahtumien kunniaksi unohdetut lempparibiisini joensuulaisilta bändeiltä top 3:
1. Samettivallankumous: Pääskynen (levyltä Täällä mies, kuuleeko nainen? 2007)
2. 51koodia: Vedenjakaja (levyltä Nimetty, 2004)
3. Maryland: Constellation (levyltä Almond of Life, 2004)
Bubblin' under - Maryland: Last Scene, Final Take (levyltä Rob & Jones Classic, 2002)
Aikeenani oli laittaa tähän linkit, mutta ainoastaan Vedenjakaja löytyy Spotifysta ja Youtubesta. Taas yksi hyvä syy olla vielä luopumatta levyistä - muuten en voi enää löytää Pääskystä uudelleen!
Viime viikko meni jotenkin kokonaan penkin alle. Koko ajan oli muka kiire, mutta en saanut tehtyä oikeastaan mitään. Olin väsynyt ja ankea. Töissä en saanut asioita aikaiseksi ja kotona kiukuttelin turhista asioista.
Se on huono vire syksylle. Tarttee tehdä jotakin.
Eilen sentään sain töiden jälkeen hilpaistua salille ja tehtyä kotona perussiivouksen. Ei ole ihan niin kaoottinen tunnelma enää, kun epämääräisen tavarakasat ja pölypallerot eivät enää korista olkkarin nurkkia. Järjestelmällisemmälle raivaukselle olisi kyllä tarvetta, mutta kaikki ajallaan.
Jostain syystä juuri nyt tekisi mieli lähinnä kirjoittaa, tuntuu että ajatusten järjestäminen paperille voisi olla taas pidempiaikainenkin ratkaisu. Ensisijaisesti haluaisin kirjoittaa enemmän käsin kaikenlaisia irrallisia ajatuksia, mutta siihen tarvitsisi tarpeeksi kivan muistikirjan ja jostain syystä sellaisia ei tule vastaan missään. Clas Ohlsonilta tarttui mukaan ulkoisesti välttävä kirjanen, jää nähtäväksi tyydynkö siihen vai iskeekö maaninen tuunaushetki joskus iltamyöhään.
Nyt kun on muistikirja, iski myös bullet journal -innostus, mutta hankkimani kirja ei kömpelyytensä takia sovellu siihen kovin hyvin. Asuapa kaupungissa, josta löytyy oikea paperikauppa.
Olen nyt sulatellut perjantain Flow'ta neljä yötä. En vieläkään osaa olla oikein mitään mieltä.
Itse festarialue on ihana ja tykkäsin hengailuun kutsuvista saarekkeista alueella valtavasti. Muutenkin ilahduttava keitos: kokeilevampaa musiikkia, valtavirtaa, kuvataidetta, hyvää ruokaa ja juomaa Lapin kullan kanssa rinta rinnan sulassa sovussa keskenään.
Teoriassa siis kaikki oli paremmin kuin hyvin. Ihmisiä oli kuitenkin ahdettu pienelle alueelle niin paljon, ettei siinä oikeasti ollut enää mitään järkeä. Mediassa on viime päivinä kehotettu Flow-ahdistuneita välttämään pullonkauloja kulkemalla vastavirtaan ja niin monesti teinkin, mutta silti tunnuin jääväni jumiin milloin minnekin. Jos olisi loppuillasta jäänyt hetkeksikään arpomaan valitsemaansa suuntaa, tunnissa ei olisi ehtinyt sekä vessaan että syömään.
Harmillista.
Päivä ei sentään tullut niin kalliiksi kuin pelkäsin. Kaksi lämmintä ruokaa, kauralatte ja kaksi pientä olutta kustansivat yhteensä 31 euroa. Olin varautunut pahempaan.
Baba Full Plate, 13 €. Tooosi hyvää mutta hinnan ja nimen perusteella
odotin täydempää lautasta.
Erikoiskahvit kauramaidolla oli halvempia kuin mitkään muut.
Plus viihdyttävää propagandaa kupposta odotellessa.
Olen joka tapaukessa tosi iloinen, että näin Iggy Popin livenä, kun aiemmin ei ole tullut tilaisuutta vastaan ja herra on ilmoittanut jäävänsä eläkkeelle kohtapuoliin. Vielä minuuttia ennen keikkaa kaikki ketutti ihan kohtuuttomasti, mutta jo ekat tahdit keikan avannutta I Wanna Be Your Dogia vei nurjuudet mennessään. Gimme Danger jäi kuulematta, mutta muuten keikka oli melkoinen hittipotpuri.
Oltiin itse asiassa melko lähellä lavaa, mutta eihän puhelimeni kamera sitä ymmärrä.
Aikataulutus vähän haittasi menoa. Menin alueelle hyvissä ajoin, vaikka alkupäivästä ei ollut minulle tarjolla oikein mitään. Halusin kuitenkin hetken katsella ympärilleni, koska aikavälillä 19-00 olisi periaatteessa pitänyt koko ajan olla jollain keikalla. Näin ollen ihan huipun oloinen Laura Mvula jäi tyngäksi, enkä ehtinyt kuunnella Project Vainiollakaan kokonaan. Mikko Joensuussa piipahdettiin nopeasti japanilaisten festarimättöjen (takuyaki: mustekalapallurat aivan ok, kalasipsit vähän outoja) ja Massive Attackin välissä. Kuulosti siltä, että olisi ehkä sittenkin kannattanut jättää ruoka ja pissiminen väliin ja keskittyä keikkaan, mutta ehkä herra Joensuuhun törmää vielä.
Project Vainiolla Art laboratoryssa. Huippupaikka!
Massive Attackiakin oli kiva kuunnella, vaikka se ei itselle läheisin orkesteri ole ikinä ollutkaan. Screenit oli huikeat ja Young Fathers ihanan energinen muuten aika hypnoottisen tunnelman keskellä. Screeneineen keikka oli itse asiassa poliittisin aikoihin näkemäni, mikä itselleni pelitti melkoisen hyvin ja vei huomiota jo väsyneistä jaloista.
Iltahan olisi vielä jatkunut vaikka millä artistilla, mutta itse olin puolenyön jälkee jo ihan tyytyväisenä suuntaamassa kohti Munkkivuorta ja luksusmajoitusta (iso kolmio! vain kissa kaverina! valmiiksi pedattu sänky! söpöjä muistilappuja ja viestejä ympäri asuntoa!). Oliko kyse sitten siitä, että palasin lomalta töihin maanantaina vai siitä, että kyseessä oli melkeinpä festarittomaksi suunnitellun kesäni neljännet festarit, mutta en olisi jaksanut yhtään enempää live-elämyksiä.
Olen tällä hetkellä sen verran ahdistunut tulevan syksyn kiireistä ja pikavauhtia täyttyvästä kalenterista, että festariympäristöä huomattavasti enemmän rentouduinkin äidin luona karvaispuskassa.
Koskinäytös Imatralla oli vähän antikliimaksi elokuun sateissa, mutta tulipahan nähtyä sekin ensimmäistä kertaa yli kahteenkymmeneen vuoteen! Sitä paitsi marjahulluuden jälkimainingeissa jääkaappi täyttyy kovaa vauhtia kaiken maailman hilloista. Ehkä niiden tuomalla energialla selättää kalenterikaaoksenkin.
Rokkiin ei ollut oikein mitään odotuksia ja siihen nähden kaikki meni hämmentävän hyvin. Lisäksi vaikka mikään artisteista ei oikein kiinnostanut etukäteen, oli etenkin lauantaina hämmentävän kiire keikalta toiselle koko ajan.
Tarkoituksena oli valuksia alueelle lauantaina vasta illan puolella, mutta rokkivieras halusi nähdä Sannin, joten kurvattiin Laulurinteelle jo kahden korvilla. Siinä samalla tulikin sitten vilkuiltua vaikka mitä. Ihan ykköset lauantaina oli Saimaa, Ricky-Tick Big Band ja Passenger, joka pelitti minulla sata kertaa paremmin kuin perunut Ellie Goulding.
Propagandhissa olin liian väsynyt ja väärässä (eli tanssi-) moodissa, enkä saanut siitä oikein mitään irti. Viikatteessa taas tuli lähinnä vain paha mieli. Antti Tuiskua piti kurkata vain muutama biisi, mutta siellä vaan huomasin olevani papiidipaadi-kuorossa muiden kanssa melkein loppumetreille asti. Hieno show ja mahtava meno, mutta kummastusta herätti ympäröivien teinien selfiemania. Hienot koreografiat ja ammattitanssijat meni ihan ohi, kun ympärillä sometettiin kuin viimeistä päivää. Paheksun. Ja mietin, kuinka monessa snäpissä kuvitteellinen kukkahattuni ehti Antin ja Passengerin keikkojen aikana edustaa.
Sunnuntai oli bändien suhteen hiljaisempi. Pojat halusivat taas alueelle aikaisin, joten suuntasin minäkin sitten katsomaan JVG:tä, mutta muutaman biisin jälkeen oli pakko karata skumppabaarin puolelle. Timo Lassy Bandin aikana paistoi aurinko ja rentolavalla oli leppoisaa. Ihanan Leijonan ja Juice Normaalin aikana söin herkkuruokia ja nautin hyvästä meiningistä. Hakenia ja Moonsorrow'ta yritin kuunnella ja Haken oli niistä selvästi enemmän mun juttu, mutta keskittymiskyky valitettavasti tiessään.
Ainoa oikeasti odottamani artisti koko päivänä oli Frank Carter & The Rattlesnakes. Keikan alkuun valvominen oli tuskaa, mutta ehdottomasti kannatti. Huikea showmies ja hieno keikka. Onneksi löysin ukon Spotifysta paria viikkoa aiemmin, muuten olisi mennyt ohi tämäkin ihanuus!
Jännästi linjassa 1
Tyhmin olo tuli niiden muutaman biisin aikana, jotka yritin Cheekiä ja Volbeatia katstoa. Ei toki ole minulta pois, jos joku kyseisistä artisteista tykkää, mutta kun en vaan ymmärrä. Väkisinkin tulee siis miettineeksi, mikä namiska minun päässäni on väärässä asennossa, kun kaikki ne tuhannet ihmiset on keikalla ihan onnessaan ja omissa korvissa kaikki kuulostaa kamalalta ja meno lavallakin on huono.
Mutta kuten ei niin kovin monta postausta sitten totesin, keikkojen paras puoli on se, että sieltä pääsee yleensä halutessaan pois. Niin myös tällä kertaa!
Monta kiinnostavaa keikkaa missasinkin, joista Wolf Alice kaivelee eniten. Mutta koska se oli päällekäin Passengerin kanssa, valinta oli selvä. Huolimatta siitä, että Passenger olikin takanani olevan tytön mielestä kamalaa partapaskaa. Rohkenen olla eri mieltä.
Jännästi linjassa 2
Festariruokien kanssa kävi kummasti: lauantaina en löytänyt mistään hyvää kasvisruokaa ennen kuin piti jo lähteä pois. Sunnuntaina piti sitten yrittää syödä kaikki. Pisteet karjalaisen katuruokakojun (inan ylihintaisille) täytetyille karjalanpiirakoille ja kuubalaisen kojun mintulla ja chilillä maustetuille ranskalaisille, pelastitte päiväni. Juomapuolelta erityismaininta Panimo Honkavuoren pisteelle ja perinteisesti Hermannin viinitilan skumppabaarille. Lauantaina paniikkiratkaisuna syömäni paistettu nuudeli soijapaloilla ei ansaitse kunniamainintaa, vaikka pelasti päivän ihan yhtä lailla.
Kannatti se siis kuitenkin taas lähteä, vaikka viimeiseen asti vaiheiltiinkin. Ensi vuoden arpomisen voi aloittaa sitten vaikka syksyllä, kunhan tästä kierroksesta toivutaan. Rokkikooma (vai lomakooma?) oli maanantaina ihan omaa luokkaansa ja aloin olla elävien kirjoissa vasta eilen. Onneksi sattui aurinkoinen päivä ja pääsin mattopyykille. Illasta Marko raahasi minut vielä mustikkaankin. Kyllähän tässä jo kesälomahommilta alkaa tuntua ja siitä kertoo myös tänään pakatun matkalaukun paino. Huhhuh.
Kirjoittelen tätä itse asiassa Vallilassa. Olen elämäni ensimmäistä kertaa hostellissa Helsingissä, mutta se on jo toinen tarina se.
Siitä on nyt aika tarkalleen kaksi vuotta, kun havahduin siihen, että vanhan lempiyhtyeeni Day Elevenin rumpali soittaa nykyään Nyrkkitappelussa.
Intoilin asiasta ääneen ja mietin, pitäisikö bändin keikka Rokissa käydä katsastamassa, kun kuitenkin olen aina tykännyt seurata kyseisen rumpalin työskentelyä.
"En näe Hanna sydän Nyrkkitappelun tapahtuvan ihan heti", totesi genreen vihkiytyneempi ystäväni asiasta kuullessaan.
Jätin sitten keikan väliin. Lähinnä siksi, että keikka oli Portisheadin kanssa päällekäin ja jos en kerran kuitenkaan tykkäisi bändistä, niin miksi tehdä turhaa aikataulustressiä, eikös juu?
Eilen lopulta näin Nyrkkitappelun Kerubissa. Päätä särki ja väsytti, mutta otin tavoitteeksi katsoa kolme biisiä, että tietäisin viimeinkin, mistä on kyse. Ja niinhän siinä kävi, etten malttanut poistua paikalta ennen kuin viimeinenkin viidestä (!) encoresta oli soitettu. Keikka oli riemukas, bändi ihan huikean hyvä ja rumpalin soittoa edelleen ilahduttavaa katsella.
Nyt olo on ristiriitainen. Hyvän keikan jälkeen on hyvä mieli, mutta silti tuntuu väkisin siltä, että minulta on mennyt pari vuotta hukkaan ja olisin jo ehtinyt todistaa monen monta mainiota Nyrkkis-keikkaa tässä välissä. Viimeksi viime viikolla.
Siispä muistutus itselle:
Koska jokainen on oman musiikkimakunsa paras asiantuntija, tästä lähtien käyn katsomassa tilaisuuden tullessa kiinnostavat keikat, sanoi perehtyneempi lähipiiri mitä sanoi. Paitsi jos ne on Portisheadin kanssa päällekäin. Enhän minä siitäkään tiennyt tykkääväni etukäteen. Tai Squarepusherista silloin joskus. Ja keikaltahan tosiaan pääsee aina pois vaikka sen kolmen biisin jälkeen, jos ei kolahda.
ps. Olen silti sitä mieltä, että viisi encorea on kyllä vähän turhan monta mille tahansa orkesterille.
Festarikesä on nyt avattu Portugalissa. Tämä oli alkuperäisessä kesäsuunnitelmassani ainoa festari, mutta niinhän se on, että nälkä kasvaa syödessä. Nyt harkinnassa on 1-3 festaria loppukesälle ympäri Suomea, saa nähdä kuinka käy.
NOS Primavera oli kyllä hieno kokemus. Ulkomaalaisille festareille matkaamisessa näyttäisi minun kohdallani olevan etenkin se hyvä puoli, etten ota paineita nähdyistä aristeista. Matka on jo elämys, keikalta toiseen liikkuminen ihanaa bonusta.
Ainoat pakolliset esiintyjät omalla listallani olivat Algiers ja edes muutama biisi Brian Wilsonia. Niiden lisäksi tuli nähtyä kunnolla Sigur Rós, Deerhunter, PJ Harvey, Dinosaur Jr, AIR ja Shellac sekä sivukorvalla kuunnellen monia muita, joista päällimmäisinä jäivät mieleen Linda Martini ja Chairlift.
Kaikki ohimennen kuullutkin vaikuttivat oikeasti aika hyviltä bändeiltä. Käytännössä ainoa negatiivinen kommentti tuli ekana iltana liikennevaloissa tavatuilta festarikavereilta, jotka onnistuivat päätymään huonolle keikalle. Lisäksi annan miinusta ensimmäisessä kuvassa näkyvän "pikkuteltan" volyymista: siellä pärisi bassovoittoiset asiat niin kovalla, että tulpat päässäkin pelotti.
Kolmen päivän lippu maksoi helmikuussa 90 euroa, mutta aiemmin sen olisi saanut vielä halvemmalla. Ja koska lippu oli hankittu jo hyvissä ajoin - ja olin lomalla! - rahanmenoa ei jaksanut kauheasti viikonlopun aikana murehtia.
Eikä siellä alueella ihan hirveästi saanut rahaa menemäänkään. Kaikkien bongaamieni ruokien hintahaitari oli 3-8 €. Juomien ekomukin pantti maksoi 2 euroa ja sen sai halutessaan takaisin. Tuopit palautettiin, viinilasit pidettiin. Mukin hankkimisen jälkeen kaikki juomat (olut, siideri, sangria, mitä näitä nyt on) maksoivat 3,50 € - paitsi sitrussiideri 2 €, fiinimpi viini vitosen ja oikeat drinkin 4-5 €. Suhteessa kalleinta oli näilläkin festareilla vesi, joka maksoi alueella 1,50 €. Kurjaa oli myös se, ettei vesipullojen korkkeja saanut pitää eli käytännössä vesi oli juotava kerralla pois. Paitsi jos oli ovela kettu ja salakuljetti korkin alueelle taskussaan.
Hölmöjen sattumusten takia reissun ainoa portviini juotiin festarialueella,
mutta mikäs siinä! Yksi yhteinen lasi oli enemmän kuin tarpeeksi.
Toki Marko onnistui myös jotenkin hankkimaan meille puolen litran caipirinhat, joille tuli hintaa 9 euroa kappaleelta. Ne oli hyvät juomat ne.
Mutta voi mitä ruokia söinkään! Perusliharuokaa oli tarjolla toki runsaammin, mutta ei tarvinnut tälläkään ruokavaliolla nälässä olla. Ensimmäisenä päivänä en tajunnut kiertää kojuja etukäteen ja olin tietysti nälkäinen samaan aikaan kuin kaikki muutkin. Lautaselle päätyi siis vegelettu, joka oli inan liian pieni, vaikkakin ihan hyvän makuinen. Muina päivinä olin viisaampi ja sain syödäkseni hummuswrapin kokonaisilla maustetuilla uusilla perunoilla, tofutäyteleivän, avokadosämpylän ja - mikä parasta - tuoretta hedelmäsalaattia. Suomessakin ollaan tultu viimeisen kymmenen vuoden aikana festariruokien suhteen jättiharppauksin eteenpäin, mutta kyllä Portossa näkemäni valikoima lämmitti mieltä. Jossain tuoksui myös koko ajan viekottelevasti tuore popcorn.
Tee- ja macaronkärrit päälavan edustalla. Tietenkin.
Järjestelyt olivat paikoin tiukemmat, paikoin höllemmät kuin kotona. Hyvä ruokavalikoima selittyi osin sillä, ettei alueelle saanut viedä mitään, edes keksejä, energiapatukoita tai niitä hedelmiä. Portilla oli ensimmäisenä vastassa järkkäri, joka tarkasti rannekkeen. Seuraavana odotti poliisi, joka tutki laukun ja taputtelin kropan. Kolmantena oli vielä toinen, kortinlukijalla varustettu järkkäri, joka tarkasti rannekkeen uudestaan ja piippasi lippuna toimivan pienen, muovisen kortin - myös poistuessa!
Toisaalta taas kaljaa sai kaikkialta ja sen kanssa sai kaikessa rauhassa mennä kaikkialle. Lavojen edustoilla oli järkkäreitä, mutta ei uhkaavana vallina. Shellacin keikalla yksi itse asiassa diggaili bändiä ja poltteli tyynenä tupakkaa. Josta muistuikin mieleen, miten iloinen olen ollut telttatupakointikiellosta Suomen festareilla viime vuosina.
Tunnelma oli pääasiassa iloisen leppoisa. Lapsia oli paikalla vielä reilusti puolen yön jälkeen ja ihmiset perinteisiin suomalaisiin festareihin nähden hyvässä kunnossa, tosin viimeisenä päivänä lasittuneita katseita oli kyllä bongattavissa jo huomattavasti enemmän. Yhtään tappelua tai edes kärhämää en nähnyt.
Street food -alue pimenevässä illassa viinibaarilta katsottuna.
Bajamajoja oli koko alueella ehkä 20, loput olivat liikuteltavia vesivessakontteja. Se oli ensimmäisenä iltana mahtavaa, mutta kahtena jälkimmäisenä päivänä bajamajojen käyttö oli peliliike. Niitä ei juuri kukaan muu käyttänyt, mutta vesivessat olivat aika karussa kunnossa, elleivät kokonaan tukossa illan pimetessä. Vessoja kyllä siivottiin koko ajan, mutta reilu 70 000 myytyä lippua tekee kyllä tehtävänsä. Arvostan kuitenkin suunnattomasti käsienpesumahdollisuutta.
Itse alue oli kaunis puisto ja tarpeeksi iso, että sai halutessaan olla rauhassa, mutta sen verran pieni, ettei lavalta toiselle ollut ihan mahdottoman pitkä matka. Kolme neljästä lavasta sijaitsi vieläpä rinteissä eli kauempaakin näki lavalle todella hyvin. Ääni alkoi särkyä tuulessa vasta rinteen päällä.
Silti ehkä kaikkein paras oivallus liittyi käsiohjelmaan. FNACin kautta lippunsa tilanneille oli muun oheissälän lisäksi tarjolla avainnauhassa roikkuva ohjelmavihkonen, jossa oli myös mm. aluekartta ja paikallisliikenneinfo, mutta minäkin onnistuin kalastamaan sellaisen ensimmäisenä päivänä ylimääräisiä kappaleita jakelevalta pojalta. Se oli pelastus monta kertaa.
Huippukätevää, näkisin vastaavia mieluusti useammissakin tapahtumissa!
Loppuun vielä erityishehkutus Algiersille, jonka löysin joskus alkukeväästä, kun selviteltiin, mitä kaikkia bändejä festareilla esiintyykään. Etelän gospelin, New Yorkin noiserockin ja elektron yhdistelmä uppoaa minuun kuin häkä. Toistaiseki bändiltä menee vielä vähän liikaa aikaa biisien välissä tekniikan kanssa härppäämiseen, mutta uskoisin, että muutamassa vuodessa se sulautuu osaksi biisejä ja sitten ollaankin kultakaivoksen äärellä. Ah.
Laulaja, kiippari ja kitaristi kävelivät ohitsemme, kun siemailtiin mainittuja tuplakokoisia caipirinhoja Chairliftin soittaessa. Oli pari sekuntia reagointiaikaa, enkä uskaltanut mennä juttusille. Ehkä vielä joskus tulee uusi tilaisuus.
5/5 menisin NOS Primaveraan uudestaankin. Algiersin perässä hyvin muuallekin.
