Toukokuun kirjat

Anu Kaaja: Katie-Kate

Omaperäinen, häiritsevä, vaikuttava, pursuileva vaan ei rönsyilevä kokonaisuus suomalaisesta naisesta, joka päätyy brittipariskunnan kotiin Kate Middleton look-a-likeksi ja tietynlaiseksi seksinukeksi. Valtavirtapornoa kritisoiva romaani lainaa muotoonsa paljon aiheeltaan ja muuttuu sen takia puuduttavaksi ennen pitkää. Se lienee Kaajan tarkoituskin. Kirjailija on tehnyt aivan käsittämättömän määrän taustatyötä sekä kuninkaallisesta perheestä, Katie Pricesta että pornosta tätä romaania varten. Faktan ja viitteiden määrä on jopa pökerryttävä. Middletonin, Pricen ja Katie-Katen kautta Kaaja tutkii madonna-asetelmaa. Kuka lopulta laskelmoi julkisuudessa eniten ja mitä sillä saavutetaan?

Annie Austen: Hulluna kirjoihin

Voi miten halusin pitää tästä avoimesta rakkauskirjeestä kirjoille ja niiden keräilylle, mutta mielestäni tänä oli aika turha. Sisältöä ei ollut kokonaiseksi kirjaksi. Ei tästä muuta sanottavaa oikein ole.

Jeff VanderMeer: Hävitys

Olen nähnyt Annihilation-elokuvan aikanaan, mutta muistan siitä niin vähän, että aloitin käytännössä puhtaalta pöydältä. VanderMeerin Eteläraja-trilogian avausosa on todella taitavasti kirjoitettu, oikeasti pelottava ja hiipien etenevä kauhuromaani, joka kuitenkin viralliselta luokitukseltaan lienee scifiä. Sekä tekstin että tapahtumien puolesta kirja on helppolukuinen, mutta selittämättömän hiljalleen auetessa lukijalle siinä riittää myös pureskeltavaa. Lovecraftilaisia elementtejä taitavasti hyödyntävä kokonaisuus lässähtää siinä vaiheessa kuin muutkin genrekaverinsa eli kun mörkö näytetään. Tykkäsin silti kovasti.

Elena Ferrante: Tyttären varjo

En ole aiemmin lukenut Ferrantea, joten en oikein tiennyt, mitä odottaa. Äiti-tytär-suhteen ja normeja rikkovien valintojen reflektoimiseen keskittyvä Tyttären varjo oli erikoinen: hahmot olivat epätäydellisyydessään uskottavia, mutta samalla myös paikoin vastenmielisiä. Tehtyjä ratkaisuja oli vaikea hyväksiä, tunnelma ahdistava ja useammankin kerran teki mieli ottaa päähenkilöä hartioista kiinni ja vähän ravistella. Ferranten teksti oli sujuvaa ja pienimuotoisen tarinan jännite käsinkosketeltava, mutta silti kirjaa tehnyt mieli poimia käteen. Kiinnostava tuttavuus.

Anna-Liisa Ahokumpu: Kolme rukousta äidille

Ahokumpu on kirjoittanut realistisen (ainakin normaalia huomattavasti realistisemman) kuvauksen hankalasta synnytyksestä ja Suomessa valitettavan yleisestä synnytysväkivallasta, siitä ehdottomasti pisteet kotiin. Kahta tarinalinjaa kuljettava kirja kuvaa erilaista äitiyttä, äitejä ja tyttäriä, naiseutta ja ajasta tai paikasta riippumattomia elämän kriisejä. Nykypäivän Eveliinan tarina on väkevä, suorastaan fyysinen, nuoren Äiti Teresan eli Anjezen tarina jäi minulle etäisemmäksi, se olisi ehkä kaivannut lisää tilaa itselleen. Aivan  kirjan aluksi näkökulma on Eveliinan äidin. Sitä olisin suonut jatkuvan pidempään.

Rachel Hawkins: The Wife Upstairs

Jos ottaa pohjatekstiksi Kotiopettajattaren romaanin ja siirtää sen nykypäivään, olisi työ syytä tehdä tosi hyvin. Siinä Hawkins ei ihan onnistu ja lopputulos jää vähän lättänäksi. Kukaan hahmoista ei voita puolelleen, kenenkään motiiveista en saanut otetta. Siitä huolimatta ihan menevä viihderomaani, joka kuvaa mukavan pisteliäästi nykypäivän luokkayhteiskuntaa.

Huhtikuun luetut

Natasha Lester: Ranskalainen valokuvaaja
Lee Millerin elämään perustuva historiallinen romaani kertoo toisen maailmansodan aikana mallintyöt sotakirjeenvaihtajan pestiin vaihtavasta, omapäisestä ja sisukkaasta Jessistä. Toisessa pääjuonessa australialainen taidekuriiri saapuu Ranskaan paketoimaan salaperäisen valokuvaajan teoksia kuljetettavaksi näyttelyyn. Kirjan kaksi aikatasoa kietoutuvat yhteen pala palalta uskottavuuden rajoista välittämättä. Itselleni Lesterin romaanissa toimi parhaiten sotakuvaus ja rintaman tuntumassa työskennelleiden naisten tarinat, mutta riittää tässä viihteellisen historian ja romanttisen kirjallisuuden ystävillekin fiilisteltävää.

Marketta Pyysalo: Kehrääjä
En yleensä välitä tajunnanvirrasta, mutta Kehrääjä oli todella viehättävä. Miten selvitä surusta, miten prosessi etenee? Vaikka Kehrääjässä onkin keskiössä yllätyksenä tullut avioero, on tässä pienoisromaanissa tarttumapintaa kaikille minkäänlaista suruprosessia koskaan työstäneille. Sivujaan suurempi teos, jonka tunnelmasta on vaikea päästää irti.

Sandra Niemi: Glamour Ghoul : The Passions and Pain of the Real Vampira, Maila Nurmi
Maila Nurmen veljentyttären kirjoittama elämäkerta tädistään oli melkoinen tunteiden ja tapahtumien vuoristorata. Huikean naisen uskomaton elämä oli jo aikakin saada luettavaksi kirjamuotoon. Niemen ote on henkilökohtainen ja siksi koskettava, mutta mielestäni kokonaisuus olisi hyötynyt jämäkämmästä kustannustoimittajasta. Suomenkielistä laitosta puuhataan kai parhaillaan. Hyvä niin.

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys
Pölyn ylistys on kokoelma taitavasti rakennettuja esseitä, joista löytyi aina joku yllättävä koukku. Hosseini sai minut lukemaan monista sellaisista asioista, jotka eivät lähtökohtaisesti tuntuneet kiinnostavilta. Toisaalta Hosseinin tapa esitellä asiat voi olla myös vieraannuttava. Vaikka pidinkin kokoelmasta paljon, sen lukeminen sai minut välillä tuntemaan itseni todella sivistymättömäksi. Päivästä riippuen se harmitti enemmän tai vähemmän.

Vanessa Springora: Suostumus
Springoran romaania on tavallaan mahdoton arvioida ja aiheensa takia. Omakohtaisessa tarinassa teini-ikäinen Vanessa ajautuu suhteeseen viisikymppisen, kiitellyn kirjailijan kanssa ja päätyy aiheeksi miehen romaaneihin. Hyväksikäytöstä, julkisesta pedofiliasta ja asiaan puuttumattomasta lähipiiristä lukeminen on raskasta, jälkeenpäin olo on ontto ja surullinen. #metoo-aikana on puhuttu paljon taiteilijan ja taiteen erottamisesta toisistaan, mutta kirjailija G:n kohdalla tämä ei taida onnistua. Ei voi kuin kummastella kulttuuria ja kontekstia, jossa nämä - ihan lähimenneisyydessä - tapahtuneet asiat ovat olleet mahdollisia. Toivottavasti joka ikinen mahdollistaja on sittemmin joutunut edes jollain tavalla kohtaamaan osallisuutensa tapahtumiin.

Susanna Hynynen & Dess Terentjeva: Spiraalitie (Neonkaupunki 2)
Pidin valtavasti kirjasarjan ensimmäisestä osasta, eikä tämä toinenkaan pettänyt. Veran, Tarkkiksen ja Salavan palattua Elmille vanhat, tutut kuviot ovat lentäneet romukoppaan ja tilalla on entistäkin väkivaltaisempi ja karumpi todellisuus. Suomenvenäläistä kulttuuria ja venäläistä kansanperinnettä käsitellään taas toiminnan lomassa ansiokkaasti ja tapahtumat etenevät hengästyttävää vauhtia. Tarina kärsi mielestäni hienoisesti pirstaloitumisesta päähenkilöiden seuratessa omia polkujaan, ja jo viime osassa vilautettu Koštšei Kuolematon (tai siis Kashei meille Alas taikavirtaa -kirjan kasvattamille) ei mielestäni päässyt pahiksena täysin oikeuksiinsa. Toisaalta juuri pirstaleisen rakenteensa takia perattavaa jäi vielä seuraavaankin osaan. Sitä odotellessa.

Stuart M. Kaminsky: Joku on murhannut maiskisen
Luen nykyään enimmäkseen uutuuksia, joten välillä on kiva tarttua vanhempaan kirjaan. 70-luvulla julkaistu Joku on murhannut maiskisen on kulta-ajan Hollywoodiin sijoittuva kovaksikeitetty dekkari ja omassa genressään ihan kelvollinen. Viskin ja tupakansavun hajut ihan leijailevat kirjan ympärillä ja silmien eteen piirtyy Humphrey Bogartia muistuttava etsivähahmo varsin vaivattomasti. Olin erehdyksessä lainannut sarjan toisen osan, mutta se ei lukemista haitannut: hyvin pääsin kärryille alkuihmetyksen jälkeen ja juoni rullasi eteenpäin hyvää vauhtia. Hykerryttävän lisänsä tuovat tarinan laitamilla seikkailevat julkkikset (Judy Garland! Clark Gable! Raymond Chandler!). Silti tämä oli asetelmaltaan vähän väsynyt, liian tuttu. Joskus haluaisin lukea kovaksikeitetyn dekkarin, jonka päähenkilö ei olisi rosoistaan huolimatta hurmaava, täyden taloudellisen katastrofin reunalla tasapainotteleva ja elämänhallintaa opetteleva yksityisetsivä.

Klik

Kaivoin vanhan digipokkarini säilytyslaatikostaan. Ei ole ollut paljon käyttöä sen jälkeen, kun älypuhelimeeni tuli edes suurin piirtein säällinen kamera. Ajattelin, että kamera voisi olla kivaa kesäpuuhaa lapselle: luonnon ihmeitä tutkiskellaan muutenkin, mutta nyt niitä voi myös taltioida.

Vastaanotto oli innostunut ja meillä onkin nyt kuvattu kukkia, seiniä, kaikkien housuja, keittiön kaappeja ja vaikka mitä. Vähän on vielä hakusessa sekä tapa pitää kameraa (pienikin pokkari on aika iso pienille käsille) ja kuvien määrä: minun polvistani taisi tulla kuvia ainakin kymmenkunta ennen kuin otin kameran hetkeksi jäähylle.

On silti varsin ilahduttavaa seurata sitä riemua, jolla pieni ihminen ympäristöään ikuistaa. Valaisevaa myös. Miksi en minäkin? Ennen kun bloggasin säännöllisemmin, kuviakin tuli otettua enemmän.  Nyt kuvan ottamisen taustalla on yleensä joko ajatus somejulkaisusta tai joku tietty konteksti, mutta voisihan sitä kuvata omaksi ilokseen ihan muuten vaan. Kauniista asioista, hyvistä hetkistä, sen sellaisista.

Kuten nyt vaikka näistä.

Päiväkotireissulla viikko sitten.

Vuoden ensimmäisellä maisema-aamiaisella viime viikonloppuna.

Kotimatkalla kyläilyreissulta sateisena iltana.

Ehkä tämä auttaa muistamaankin, erottamaan kuluneet päivät, viikot ja kuukaudet toisistaan.

Maaliskuun kirjat

Niillas Holmberg: Halla Helle
Odotin Holmbergin esikoisromaania kovasti, enkä pettynyt. Halla Helle käsittelee jo Holmbergin runoisa tuttuja teemoja: keskiössä on etenkin saamelainen identiteetti muuttuvassa maailmassa ja kulahtaneita stereotypioita ravistellaan huolella. Valtaväestöön kuuluvana on melko hirveää tajuta, miten raikkaalta se vaikuttaa. Päähenkilö on Pirkanmaalta Utsjoelle muuttanut Samu, ja samalla kun Samulle väännetään asioista rautalangasta, ei-saamelainen lukijakin oppii paljon. Holmberg on taitava sanankäyttäjä ja kuvaa etenkin luontoa niin elävästi, että maisemat piirtyvät silmien eteen. Teksti soljuu eteenpäin, mutta Halla Helle on paikoin raskastakin luettavaa, eikä vähiten sen lisäämän tietouden takia. Lisäksiu pitkät psykoanalyysiin liittyvät dialoginpätkät tuntuivat kuormittavilta, vaikka asiaa joskus opiskelleena en ollutkaan aihepiiristä ihan ulapalla. Tärkeä ja kaivattu romaaniuutuus aiheesta, jota toivottavasti käsitellään vielä paljon lisää.

Sari Pöyliö: Rakkauden ja tulehduksen oireita
Ahmittava perhekuvaus seuraa Uinun perheen vaiheita 70-luvun alkupuolelta näihin päiviin asti. Tapahtumiin hypätään aina muutaman vuoden välein ja lukijan tehtäväksi jää päätellä, mitä välissä on tapahtunut ja keitä uudet hahmot ovat. Se ei ole vaikeaa ja tarina kulkee vaivattomasti. Tykkäsin kovasti myös Pöyliön edellisestä romaanista, mutta tämä on monella tapaa kevyempi kokonaisuus, vaikka ikäviäkin asioita käsitellään paljon. Välillä itkettää, välillä naurattaa, välillä molempia samaan aikaan. Liikuttava ja hersyväkin kuvaus perheestä, joka ei osaa kommunikoida keskenään - eikä aina muillekaan. Siellä se rakkaus ja läheisyys kuitenkin aina jossain läikähtää epätäydellisyyden keskellä.

Joel Haahtela: Katoamispiste
Haahtela on ollut pitkään listallani kirjailijoista, joihin pitäisi tutustua. Nyt ymmärrän, miksi Haahtelassa viehättää. Kirja tuntui sekä alkavan keskeltä että loppuvan keskelle tarinaa, mutta lyhyt kirja muodosti kuitenkin kokonaisuuden. Tarinan keskiössä oleva Raija Siekkinen livahtaa pakoon niin kertojalta, kirjailijalta kuin lukijaltakin, mutta silti lopussa on jollain tapaa ehyt olo. Katoamispisteen lukeminen tuntui kuin olisin lukenut akvarellia. Sanat soljuivat ja kappaleet sulautuivat osaksi toisiaan, mutta toisinaan välissä pilkisti hämmentävän tarkkoja yksityiskohtia. Tästä syystä Haahtela saattaa olla myös se kirjailija, johon tartun seuraavan lukujumin sattuessa.

Anna-Stina Nykänen: Yksin kotona
Pääosin Hesarin kolumneista koostettu kokoelma koronavuoden mietteitä. Nykänen on hauska kirjoittaja ja tekstit muodostavat hyvän läpileikkauksen tuntoihin keväältä ja kesältä 2020. Monesti tuli lohdullinenkin olo: en ole yksin, vuosi on koetellut kaikkia. Tosin uusien rajoitusten puskiessa päälle tuntui välillä ihan kamalalta tajuta, että samassa suossa tarvotaan vielä vuotta myöhemmin. Tämä kirja toimisi varmasti hyvin myös kuunneltuna, jolloin teksteihin tulisi varmaan uusi ulottuvuus. Joka tapauksessa Yksin kotona on viihdyttävä ja arvokas dokumentaatio poikkeusvuodesta arjen näkökulmasta.

Ilona Tuominen: Ja jollen sinua saa
Asetelmallisesti ajankohtainen ja puhutteleva uutuusdekkari kiinnitti huomion kustantajan katalogissa. Kolmekymppinen Riia löytää salilta palatessaan ruumiin ja pian käy ilmi, että sarjamurhaaja vainoaa Turun nuoria naisia. Kaikki tuntuu liittyvän Riiaan, mutta onko se sittenkin vainoharhaa? Ja jollen sinua saa kuulosti paperilla tosi hyvältä, mutta käytännössä en oikein päässyt kelkkaan. Juoni kyllä eteni hyvää vauhtia, mutta hahmot jäivät yksiulotteisiksi ja asetelmat kaavamaisiksi. Itseäni myös vaivasi päähenkilön lapsekkuus sekä ulkonäön ja etenkin ruoka-annosten tarpeellinen, muusta irrallinen kuvailu. Kirjan nimi on kaunis, mutta sisältää arvattavasti myös spoilerin. Vähän harmi.

Väinö Linna: Tuntematon sotilas
Aloitin tämän vaihtoaikana, mutta kirja jäi kesken, vaikka tykkäsinkin. Hyvä niin: sain tästä nyt paljon enemmän irti kuin 24-vuotiaana todennäköisesti olisin saanut. Linnan kieli on ihan käsittämättömän hienoa, ja vaikka aihe itsessään ei ole minulle kovin läheinen, tämän lukeminen oli sekä ilo. Siis silloin, kun rintaa ei puristanut tai itkettänyt. Niin kävi aika monta kertaa. Tämä ei liene uutinen kenellekään, mutta Linnan hieno ja ajaton romaani on väkevä sotaa vastustava puheenvuoro ja klassikko syystä.

Ritva Hellsten: Raija
Jo toinen Raija Siekkisestä kertova kirja tässä kuussa. Hellstenin romaani peilasi monin tavoin Haahtelan Katoamispistettä, mutta ne myös täydensivät toisiaan. Kaunis ja kaihoisa tarina tapaturmaisesti kuolleesta ja melko myyttiseksi hahmoksi muuttuneesta kirjailijasisaresta tuntuu seilaa intiimin ja etäisen tarkkailun välimaastossa, arvailee ajatuksia ja rakentaa kuvaa eheäksi. Kuuntelin tämän äänikirjana, jonka äänimaisema oli poikkeuksellisen kaunis, mutta tässä formaatissa persoonapronominien käyttö ja oikeiden ihmisten nimien muuttaminen toisiksi aiheutti välillä tarpeetonta hämmennystä. Jotain lumoavaa ja vetovoimaista tässä on, kuten ilmiselvästi aiheessaankin.

Anu Silfverberg: Sinut on nähty
Tämä on kyllä täyden viiden tähden esseekokoelma. Silfverberg kirjoittaa viisaasti naisista elokuvan tekijöinä, kohteina ja katsojina. Tämä kirja on jokaiselle, joka on kyynelehtinyt, kun viimeinkin tunnistaa representaationsa valkokankaalla, tai tajunnut, ettei sellaista ole nähty. Sopii erinomaisesti myös niille, jotka eivät ole koskaan joutuneet miettimään, tuleeko oma etnisyys / ikä / sukupuoli / seksuaalisuus tasapuolisesti esille mediassa.

Tuulee

Arki tuntuu olevan täynnä nyt pieniä vastoinkäymisiä, jotka mikään yksin eivät ole mahdottomia, mutta kasautuessaan vievät voimat. Pankki laittoi pankkitunnukseni vahingossa lukkoon. Yksi lasku siirtyi perintään, kun sekä alkuperäinen lasku että muistutukset menivät sähköpostin tarjouskansioon. Tiskikone hajosi. Asentaja ei voinut asentaa uutta, koska siitä puuttuikin kansilevy. Sen sellaista.

Kaikki edellä mainitut on jo perintää lukuun ottamatta setvitty, mutta ne vievät ihan tuhottomasti muutenkin vähissä olevaa energiaa. Pääsiäisen ympärillä ollut loma latasi akkuja vähän, mutta tulevien viikkojen työsuma hirvittää sen verran, etten osaa oikein tarttua toimeen.

Päässä soi Mokoman Vastavirtaan ja Donkkareiden Tuulee. Jälkimmäisen hienovaraisessa hengessä yritän keskittyä positiiviseen.

Avasin viime viikolla pyöräily- ja juoksukauden. Päivitin salijäsenyyden koskemaan pelkkiä virtuaalijumppia toistaiseksi. Löysin kaapistani uudet farkut, jotka unohdin ostaneeni. Ostin kuorintavoiteen ja lakkasin kynnet. Tehtiin maanantaina koe-erä 1-2-3-pikkelöityjä kasviksia ja niistä tuli tosi hyviä. Ostin kaupasta retiisinsiemeniä ja aion istuttaa niitä ihan järjettömiä määriä. Haaveilen ostavani myös peikonlehden ja uusia ruukkuja. Mietin sisustamista.

Sitä paitsi valoa kohti mennään eli vaikka 7-9 tuntia päivässä olisikin hirviömäinen työsarka selätettävänä, voi edes teoriassa ulkoillakin valoisaan aikaan.

Mutta taidanpa raivata myös aikaa passikuvassa käymiselle, että voin uusia viime keväänä vanhentuneen passini. Ulkomaille ei taida olla vielä hetkeen asiaa, kun kotimaanmatkailukin on nyt ollut tauolla, mutta passi on yhtä kuin mahdollisuus.

Epäilemättä se on minä joka murenee

Kuuntelin eilen illalla Zen Cafén Jättiläistä. Sen jälkeen laitoin soimaan vielä Tehosekoittimen valikoituja hittejä. Biisejä, joita olen kuunnellut aktiivisesti viimeksi yli 15 vuotta sitten, mutta jotka olivat jo silloin vanhoja.

Mielen täytti epämääräinen melankolia niin tehokkaasti, että iltapalalla istuva lapsikin kysyi, mikä ihme äitiä harmittaa.

Miten voi selittää alle 3-vuotiaalle, että suren keski-ikäistyneen Samuli Putron kautta omaa mennyttä nuoruuttani? Ja samaan aikaan vähän tätä maailmaa, jossa nykyiset nuoret eivät voi elää yhtä huoletta kuin minä 2000-luvun alussa. 

Parikymppisyys ei ollut minulle mitenkään valoista ja tasapainoista aikaa, enkä millään tasolla edes haaveile paluusta niihin vuosiin. Silti jotenkin kaihertaa huomata monien nuoruuden idoleiden - mutta ei Ewan McGregorin - harmaantuneen ja pönäköityneen, vuosien vierineen, nuoruuden riehakkuuden kadonneen ja omien kulmakarvojenkin paitsi kasvaneen myös vaihtaneen väriä. 

Samalla lapsi, joka juuri äsken oli pieni ja avuton käärö, osaa käydä johdonmukaisia keskusteluja ja havainnoida tarkkasilmäisesti ympäristöään - vaikka sitä, että minua surettaa, vaikka en itke tai kiukuttele.

Zen Cafén lyriikat eivät tietysti varsinaisesti auta melankoliaa väistymään. Mutta on ne kyllä vähäeleisyydessään hienoja.

Tänäänkin olen ollut vielä haikea. Huomenna edetään taas uudella vaihteella.

Helmikuun kirjat

Joonatan Tola: Punainen planeetta
Tolan esikoisromaani on karnevalistinen ja riipaiseva tarina vanhemmuudesta, perheestä, tulehtuneista suhteista ja yhteiskunnan turvaverkon raoista. Humoristinen teksti ei tyylilajina yleensä ole mieleeni, mutta en tiedä, olisiko tätä tarinaa muuten ollut mahdollista edes kirjoittaa. Alkupuolen absurdin puolella keikkuva keveys valuu väistämättä kohti epätoivoista loppua, jonka tietää olevan tulossa, mutta silti jokaista käännettä jännittää. Tämä on tarina, jonka oli tarpeen tulla kerrotuksi, ja se nostaa esiin myös edelleen ajankohtaisia kysymyksiä lastensuojelusta, perheiden tuesta ja vanhemman vastuusta.

Cecelia Ahern: Nainen joka sai siivet ja muita kertomuksia
Halusin tykätä tästä, mutta joskus kirja ei vain toimi. Ahernin uudessa novellikokoelmassa - melkeinpä satukirjassa - pohditaan naiseutta eri näkökulmista. Fantasiaan taittuvissa tarinoissa on poikkeuksetta todella hyvä idea, nautin Ahernin oivalluksista kovasti ja löysin samaistumispintaa useammastakin kohtaa, mutta joku näissä kuitenkin tökki. Ehkä ote oli liian alleviivaava, ehkä Ahernin teksti ei vain ole tarkoitettu minulle.

Tiina Katriina Tikkanen: Toinen silmä kiinni
Kauhea ja kiinnostavasti rakennettu tarina päälle kolmekymppisestä perheenäidistä, joka saa aivoinfarktin ja lapsuuden traumat alkavat pulputa pintaan. Alle 200-sivuiseen kirjaan mahtuu käsittämätön määrä asiaa, mutta se ei silti tunnu täyteen ahdetulta tai liian raskaalta. Pidin kovasti Tikkasen tavasta kuljettaa juonta sekä siitä, ettei muistaminen tarkoittanut välitöntä paranemista, vaan myös prosessia - tai sen alkua - oli kuvattu. Minäkertoja on omaa ikäluokkaani, joten pieninä kevennyksinä olivat nuoruusvuosien populaarikulttuuriviittaukset ja muut tunnistettavat yksityiskohdat siellä täällä. Todella hieno kirja, joka jää kummittelemaan mieleen vielä pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen.

Jarno Paalasmaa: Kasvatusviisautta kiireisille
Kirjassa käydään läpi nykyvanhemmuuteen liittyviä haasteita ja niitä peilataan kasvatustieteen klassisiin ajattelijoihin. Tunnistettavia tilanteita vilisee ja on lohdullista, ettei uhmaikäisen kanssa taistellessa ole yksin. Helppolukuinen kirja on nimensä mukaisesti suunniteltu tiiviiksi oppaaksi kiireiseen arkeen, mutta olisin kyllä monesti kaivannut enemmän käytännönläheisyyttä tai teemojen syvällisempää käsittelyä. Nyt päällimmäiseksi jäi ajatus siitä, että viisas vanhempi on tyyni ja oikeat ratkaisut ovat käden ulottuvilla - miten niistä oikeasti saa kiinni jäi ainakin minulla vähän hämärän peittoon.

Tammikuun kirjat

Anniina Mikama: Tinasotamiehet
Jos Tinasotamiehiä ajattelee itsenäisenä kirjana, se on todella hyvä. Mutta koska se on aivan ihanan trilogian päätösosa, olin ihan hitusen pettynyt. Kirja kärsi mielestäni hienoisesta uskottavuuden puutteesta, jos nyt tällaista voi aikamatkustelun, robottien ja silmänkääntötemppujen maailmassa edes sanoa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisasi vähän liikaakin, mutta tarina kantaa ja hahmot kasvavat kukin tahoillaan. Samalla Mikama sitoo edellisten osien langanpätkät hyvin yhteen eli lukija ei jää tyhjän päälle. Tomia, Minaa, Viktoria, Zofiaa ja Alexia tulee vielä ikävä. Erityismaininta jälleen miljöön kuvaukselle: edellisten osien tapaan tapahtumapaikka - tällä kertaa viktoriaaninen Lontoo - piirtyy elävänä silmien eteen äänimaisemineen kaikkineen. Koko trilogialle lämmin suositus, nuorten fantasiahyllystä löytyy toisinaan todellisia aarteita.

Meritta Koivisto: Lontoolainen rakastaja
Pikkukaupungista Lontooseen muuttanut historianopettaja löytyy kuolleena entisiltä kotikulmiltaan. Kirjassa on murha, mutta koska murhaaja paljastetaan heti alkusivuilla, suurin mysteeri on Vernon itse. Miten tavallisella miehellä on lukuisia rakastajia vuosien ja vuosikymmenien ajan samassa kylässä, mistä hän on peräisin, mikä häntä motivoi? Lontoolainen rakastaja oli omaperäinen tarina ja asetelmaltaan mielestäni hieno, juonikin kantoi. Lukuisat kertojat kuitenkin jättivät Vernonin ja tarinan eri sivujen käsittelyn aika pintapuoliseksi, joten jäin kaipaamaan eheämpää kuvaa. Toisaalta ehkä ajatuskin oli jättää kaikki vain pintaraapaisuksi, vähän kuin Vernon itse. Koivisto on tehnyt ymmärtääkseni enemmän töitä elokuvien parissa ja se näkyy, näen tämänkin kirjan minisarjaformaatissa helposti.

Elina Jokinen: Päivä, jona Stella Julmala tuli hulluksi
Tämä on tarina Stellasta, Stellan perheestä, äidistä, isoäidistä ja isoisästä, vähän äidin isovanhemmistakin. Sukukronikka toimii, vaikka lyhyeen kirjaan onkin upotettu monen ihmisen elämät. Se on monitasoinen kirja, joka kertoo ihmisyydestä, yhteisöstä, siteiden katkaisemisesta ja uudelleen solmimisesta, vaietuista salaisuuksista, toteutumattomista toiveista, hulluudesta ja oman polun löytymisestä. Tarina ei ole helppoa sulateltavaa, minkä lisäksi Jokinen on valinnut kerrontatyylin, joka joko uppoaa tai sitten ei. Itse koin sen vähän etäännyttäväksi ja siksi kokonaisuuskin jätti vähän kylmemmäksi. Tutustumisen arvoinen teos joka tapauksessa. Lisäksi Jokinen on kirjoittanut tietokirjan, joka sopii Stellan kanssa luettavaksi rinnakkain tai perätysten. Kiinnostava konsepti!

Avi Heikkinen: Valotusaika
Oi vitsit, miten hyvä tämä olikaan. Luen aika vähän sarjakuvia tai scifiä, mutta tässäpä oli molempia samassa riipaisevassa, ahdistavassa, hauskassa ja omaperäisessä paketissa. Tulin tarinan alusta niin pohjattoman surulliseksi, että piti nostaa kirja sivuun pariksi päiväksi. Kannatti kuitenkin lukea loppuun. Käsitellyistä valokuvista rakentuva kirja oli viimeiseen asti huoliteltu ja tarina täynnä yllätyksiä. En taida olla ainoa, jonka mielessä jonnekin (vaihtoehtoiseen?) lähitulevaisuuteen sijoittuva Valotusaika AI-tulkintoineen ja historiaa kuvaavine kameroineen yhdistyi Black Mirrorin maailmaan ja maailmankuvaan. Toivottavasti Heikkinen julkaisee lisää.

Delia Owens: Suon villi laulu
Viime vuoden hittikirja oli minulle pieni pettymys. En silti ihmettele, että Suon villi laulu on löytänyt lukijansa. Lähtökohta oli kiinnostava ja tarinassa oleva mysteeri piti hyppysissään viimeiseen asti. Luontokuvaus oli kiinnostavaa, eikä viihteellinen otekaan huono ratkaisu ollut. Ehkä olisin kaivannut vähän napakampaa otetta, tiiviimpää rakennetta, selkeämpää valintaa realismin ja sadunomaisuuden välillä. Vähemmän viipyilyä uhkeassa povessa ja enemmän itse asiaa. Päähenkilön huima nousu pohjalta huipulle tuntui epäuskottavalta, vaikka alusta asti oli selvää, ettei ihan tavallisesta henkilöstä kerrotakaan. Parhaimmillaan Suon villi laulu oli mielestä marskimaan kuvauksessa. Owens kuvailee helteistä kosteikkoa niin elävästi, että unohdin välillä olevani keskellä tammikuun hyisiä pakkasia.

Suruaika

Isäni kuoli tällä viikolla.

Voisin kopioida suoraan tämän kirjoituksen syksyltä 2011, vaihtaa vain kuvan tilalle. Tunnistan myös tunteita, joita olen käynyt läpi joitain vuosia sitten.

Isän hiipuvaa vointia on toki seurattu jo vuosia ja olin kyllä jollain tasolla ymmärtänyt tämän olevan lähikuukausina edessä, mutta silti uutinen pysäytti. Vuorokausi meni sumussa ja edelleen aina yllättäen vatsaa vääntää, kun ymmärrän, etten näe isää enää koskaan. Hiljaisina hetkinä kuulen siskon äänen päässäni kertomassa uutista aina uudestaan.

On ollut kummallinen viikko. Mieleen pulpahtelee asioita, joita en ole ajatellut vuosiin. Yksi ilta muistelin, miten isän hiusmalli oli nimeltään avopiitles. Seuraavana päivänä mietin sitä, miten iskä tuli auttamaan minua pyykinpesukoneen kanssa joskus yläasteella, vaikka ei itse elämänsä aikana todennäköisesti pessyt koneellistakaan pyykkiä. Tänään kotiin tullessani kotona soi Röllin laulut ja muistin, että iskän suosikki oli Mauno Mato. Vasta aikuisena ymmärrän miksi. Lapsena diggailin itse enemmän Viimeistä dinosaurusta.

Näitä on varmasti odotettavissa tulevina viikkoina vielä vaikka kuinka.

Suru myös ilmenee minussa kiinnostavilla tavoilla. Jostain kumpusi tarve tilata aivan valtava määrä tavaraa nettikaupoista. Sen verran olen saanut suitsittua, että vasta muutama maltillinen tilaus on lähtenyt, mutta sormia syyhyttää edelleen. Huomaan myös, että vaikka muuten olen tunnesyöjä, suruuni en syö. Nälkä tulee, mutta on aivan sama, mitä syön ja kuinka paljon - kaikki maistuu lähinnä pahvilta. Olen myös ihan käsittämättömän väsynyt.

En pitänyt sairauslomaa, vaan jäin muutamaksi päiväksi etätöihin. Korona-aikana etelään ei kannata sännätä, jos mitään konkreettista ei voi tehdä, mutta täysi tekemättömyys tuntui vielä kamalammalta vaihtoehdolta. Keittiöstä käsin tein töitä vaihtelevalla tehokkuudella kolme päivää ennen kuin palasin työpaikalle. Teki kyllä hyvää, mutta vaikka kotona oli ihan skarppi olo, töissä muisti pätki ja muutenkin oli vähän puolitehoista toimintaa. Onneksi on ymmärtäväisiä työkavereita, jotka antoivat tilaa ja aikaa hoitaa hommia omassa tahdissa.

Kiitollinen voi olla monesta muustakin asiasta. Lapsi juurruttaa arkeen, toimelias sisko on hoitanut käytännön asiat. Suvun turvaverkko pitää huolta, jos emme itse pärjää. Oma käytännön työsarkani on kuitenkin vasta edessä. Mielessäkin työstettävää riittää vielä pitkäksi aikaa.

Puhelin haussa

Kävin läpi blogijuttujani noin viiden vuoden takaa ja vielä enemmän kuin juttujeni sujuvuus (ja paljous) hämmästytti kuvien laatu.

Olipa paljon kirkkaita, hyvin sommiteltuja kuvia! Etenkin kun ottaa huomioon, ettei kuvaaminen ja kuvaustilanteiden valmisteleminen koskaan ole ollut vahvinta alaani. Toisin sanoen ainoa järkevä selitys on kamera. Vielä viisi vuotta sitten otin valtaosan valokuvistani oikealla kameralla enkä puhelimella. Voi kun vieläkin jaksaisi, etenkin lapsen kasvu taltioituisi paljon paremmin kameralla kuin kännykkäräpsyillä ikuistettuna.

Toki tässä kilpistyy myös nykyisen puhelimeni kehnous. Honor 7 Lite on auttamatta aikansa elänyt niin puhelinmallina kuin tänä konkreettisena yksilönäkin. Tarvitsisin uuden. Sellaisen, jonka akku ei tyhjentyisi hetkessä, johon mahtuisi kaikki tarvittavat sovellukset, joka toimisi nopeammin ja ottaisi myös säällisempiä kuvia. Eikä mielellään maksaisi satoja ja satoja euroja.

Mutta voi miten vihaan speksaamista. Olen jo pari kertaa päättänyt, että sopiva puhelin on löytynyt, mutta aina niistä ilmiintyy joku ongelma. Yksi ei tue Googlen sovelluksia, toisesta puuttuu kuulokeliitäntä. Muuten kaikki vaateet täyttävä malli löytyi viime viikolla, mutta sekin on valtamerilaivan kokoinen. Miksi nykypuhelimet ovat niin valtavia? Onko ainoa toivo pienemmästä puhelimesta siirtyä iPhonen käyttäjäksi? Siinä taas ei ole mitään järkeä, koska mikään muu taloutemme laite ei ole Applen tuote.

Joskus on ikävä yksinkertaisempia aikoja.

Joulukuun kirjat

Maggie Nelson: Argonautit
Nelsonin kirja kertoo rakkaudesta, äitiydestä, kehoista, muutoksesta ja ihmisyydestä. Samalla se rikkoo niin kirjallisuudelle kuin sukupuolelle asetettuja normeja urakalla. Toisille on kolissut enemmän, itse huomasin usein olevani enemmän tai vähemmän ihmeissäni kaikkien viitteiden äärellä, poukkoilevan rakenteen ja välillä äärimmäisen graafisen kuvailun keskellä. Hieno teos joka tapauksessa ja monilla tapaa herättelevä kokonaisuus.

Sita Salminen: Lupa : eroottisia novelleja
Tämän kirjan paras puoli, että tunnettu kirjoittaja tuo eroottista kirjallisuutta paremmin tapetille. Siinä esiintyy myös monenlaisia ihmisiä aktiivisina ja seksuaalisina toimijoina. Näistä ehdottomasti pisteet Salmisen esikoiskirjalle. Muuten en kauheasti Luvasta jaksanut innostua. Ehkä tätä olisi pitänyt lukea vain silloin tällöin. En nytkään lukenut kuin novellin päivässä, enkä edes joka päivä, mutta muutaman viikon sisään luettuna sisältö alkoi puuduttaa aika nopeasti.

Louise Penny: Kuukausista julmin
Three Pines -sarja etenee verkkaisesti, välillä liiankin verkkaisesti, mutta ainakin yksi ensimmäisestä kirjasta asti pedattu juonikuvio saatiin tässä kolmannessa osassa päätökseen. Tykkäsin tästä edellistä osaa enemmän, mutta rehellisyyden nimissä en tahdo enää muistaa, kuka olikaan murhattu ja miksi. Pennyn kirjat ovat joka tapauksessa taattua cozy crimea ja toimivat erityisen hyvin Kalle Chydeniuksen lukemina. Parhaimmillaan neuleen äärellä teekupilla höystettynä.

Lotta-Liisa Joelsson: Nailpolish.avi
Joelsson julkaisee harvakseltaan: viime vuonna ilmestynyt Nailpolish.avi oli kirjailijan ensimmäinen romaani sitten 2012 ilmestyneen esikoisen. Nailpolish.avi on edeltäjänsä tapaan oikeasti pelottava, mutta kokonaisuutena sitä eheämpi. Perinteisen kummitustarinan nykypäivän tietotekniikkaan yhdistävä romaani pitää otteessaan ja Joelssonin elokuvamainen kerronta piirtää tapahtumat varsin visuaalisina mieleen. Teknologiakauhu ei ole helpoin laji, ja Joelsson on mielestäni viisaasti valinnut tietoisesti vanhentuneen tiedostomuodon tarinansa keskiöön - näin kirja itse ei vanhene välittömästi. Pisteet myös alle 200 sivun pituudesta: turhaan venyttämällä ei etenkään kauhukirjallisuutta paranneta.

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet
Kuunpäivän kirjeet jatkaa etenkin Teemestarista tutulla haikean kauniilla mutta vähän ahdistavalla tulevaisuudenkuvalla. Itärannan edeltäjiin verrattuna ollaan kyllä nyt selvästi scifimmällä alustalla avaruuslentoineen, siirtokuntineen ja kapselikaupunkeineen. Itärannan tapa käyttää kieltä on minusta ihan omaa luokkaansa ja päiväkirjan / kirjeen muotoon kirjoitettunakin Kuunpäivän kirjeet rakentuu kerronnaltaan kokonaiseksi. Temaattisesti tämä on viime aikoina sukua vähän yllättäen eniten Kytömäen Margaritalle: niin ympäristö kuin yksilökin jäävät jalkoihin ihmiskunnan pyrkimysten ja talouskasvun edessä. Itärannan kirjan voi lukea varoituksena, mutta se valaa myös toivoa jostain uudestan.

Matt Haig: Keskiyön kirjasto
Tykkäsin Keskiyön kirjastosta valtavasti sitä lukiessani, ja kirja menikin kannesta kanteen ahmien. Nyt muutama viikko lukemisen jälkeen en ole ihan varma. Haig kirjoittaa vakavista asioista kevyesti, mikä tekee lukemisesta helppoa, mutta toisaalta teemoissa ei välttämättä päästä pintaa syvemmälle. Lähtökohta on herkullinen - kirjasto, jossa voi kokeilla kaikkia niitä elämiä, joita olisi voinut elää, mutta tarinan loppu on jakanut mielipiteitä. Mielestäni se oli kuitenkin ainoa mahdollinen, johon olisin mitenkään tyytyväinen. Kokonaisuutena kirjassa ei välttämättä olla uusien oivallusten äärellä, mutta sen parissa viihtyy ja ajatukset kyllä lähtevät rullaamaan. Mitkä ovat omassa elämässä ne tärkeät taitekohdat? Missä olisin nyt, jos olisin silloin valinnut toisin?

Marko Järvikallas: Mihin täällä voi mennä
Järvikallaksen novellikokoelma on käsittämättömän tasalaatuinen: mielestäni tässä ei ole yhtään huonoa tai täytteeltä tuntuvaa novellia mukana. Kokoelma sisältää aavistuksen nyrjähtäneitä tarinoita ihmisistä elämän taitekohdissa. Jokainen novelli on ehyt ja imaisee mukaansa omaan maailmaansa. Melkein toivoisin, että kokoelman pohjalta tehtäisiin joku Häiriötekijän tyyppinen filmatisointi.

Tämän vuoden toiveita

Tapanani on aina vuoden alussa listata toiveita ja tavoitteita alkavalle vuodelle. Vaikka tiedostan tavan höpsöyden, olen yleensä heti tammikuun ensimmäisenä päivänä puuhaamassa ties mitä konkreettisia ja symbolisia uudistuksia.

Nyt vuosi kuitenkin vaihtui vähän varkain. Olin eri paikassa kuin perhe, enkä saanut nukuttua. Vuoden ensimmäisen aamun vietin siis päänsärkyisenä ja väsyneenä sohvalla, eikä normaalista uuden alun innostuksesta ollut tietoakaan.

Olen nyt vajaan viikon yrittänyt miettiä toiveita ja tavoitteita, mutta aika tahmealta sekin tuntuu. 

Ehkä tärkein toiveeni olisi tehdä oikeasti niitä asioita, jotka edesauttavat hyvinvointiani juuri siinä hetkessä. Se voi yhtä hyvin olla tovi omien ajatusten kanssa teekupin äärellä, juoksulenkki, tiskaamista, leffailta ystävän kanssa tai Take That -videoiden luukuttamista Youtubesta. Kunhan oppisin paremmin tunnistamaan, mitä oikeasti itse milloinkin tarvitsen.

Lisäksi toivon saavani jälleen kiinni syksyllä kokemastani kiireettömyyden päätöksestä. Se oli ihanaa niin kauan kuin sitä kesti. Muutenkin toivoisin pysyväni paremmin läsnä hetkessä, niin etteivät ajatus tai silmät laukkaisi jo muissa aiheissa kesken keskustelun.

Toivoisin myös pitempää pinnaa arkeen. Uhmaikäisen kanssa sitä nimittäin tarvitaan. Jotenkin uskon, että kaksi edellistä tavoitetta auttaisivat myös kohti tätä.

Haluaisin myös oppia kuuntelemaan taas musiikkia, ehkä löytää vähän uuttakin siinä sivussa. Käsityöpuolella tekisi mieli kokeilla neuleen tekemistä itselle, mutta en ole yhtään varma, että minulla riittää taidot tai kärsivällisyys niin pitkäjänteiseen projektiin. Pelottaa myös oikean kyynärvarren puolesta, joten yksi toiveista olkoon se, että käsi on vielä vuoden päästä toimintakuntoinen.

Goodreadsiin laitoin jälleen 60 kirjan tavoitteen. Jos pääsen lähelle, hyvä niin. Toinen lukemiseen liittyvä tavoite on pitkään miettimäni ja nyt somessa kovasti pinnalla oleva hyllynlämmittäjähaaste. Toivon lukevani edes jonkun verran kirjoja omastakin hyllystä. Pikavilkaisulla lukemattomia tai korkeintaan selailtuja hyllyssäni on mm. nämä:

• Peter von Bagh: Aki Kaurismäki
• Sylvia Beach: Shakespeare & Company
• Samuel Bjørk: Yölintu
• Anne Bronte: Wildfell Hallin asukas (tämän tosin olen saattanut lukeakin, mutta siitä on niin kauan, etten muista)
• Alexandre Dumas: Monte-Criston kreivi
• Tess Gerritsen: Eloonjäänyt
• Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita
• Ernest Hemingway: Jäähyväiset aseille
• Eve Hietamies: Yösyöttö
• Väinä Linna: Tuntematon sotilas
• Henning Mankell: Italialaiset kengät
• Lauri Meri: Tauno Palo
• Hannu Mäkelä: Eetu
• Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä
• Philip Roth: Amerikkalainen pastoraali
• Salman Rushdie: Saatanalliset säkeet
• Donna Tartt: The Secret History
• J.R.R. Tolkien: Puu ja lehti
• Kurt Vonnegut: Mother Night

Valinnanvaraa siis riittää. Tavoitteeksi voisin laittaa vaikka 5-15. Viime vuonna luin yhden, joten jokainen on eteenpäin. 

Vastapainoksi toivoisin roikkuvani vähemmän somessa. Vaikka yritän seurata sekä instassa että Facebookissa vain kivoja asioita, nekin aiheuttavat nyt jotain epämääräistä harmia ja riittämättömyyden tunnetta. Se ei auta hyvinvointiani sen enempää nyt kuin heinäkuussa.

Onhan tuossa taas, abstraktia ja konkreettisempaa, jota kohti pyrkiä tulevat kuukaudet. Josko tästäkin vuodesta vielä yhtenä kappaleena selvitään.