torstai 29. lokakuuta 2020

Syyskuun luetut

Syyskuussa tuli näemmä luettua - ja kuunneltua. Yleensä ehdin korkeintaan yhden äänikirjan kuukauteen, mutta nyt niitäkin tuli kaksi.

Jonas Hassen Khemiri: Soitan veljilleni
Näin Khemirin tekstiin pohjautuvan näytelmän Joensuun kaupunginteatterissa jo monta vuotta sitten. Se oli käsittämättömän hyvä. Hieno on myös tämä pienoisromaani, jossa reiluun sataan sivuun todella löyhästi ladottua tekstiä on mahdutettu pökerryttävä määrä asiaa, tunteita ja pohdittavaa. Tykkäsin tästä valtavasti.

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin?
Tästä jäi hämmentynyt olo. Dekkarihyllystä löytyneessä kirjassa toki ratkotaan rikosta, mutta dekkarina tätä ei kannata lukea. Kuka murhasi Roland Barthesin? on satiiri ja postmoderni ilottelu, jossa on tosi paljon tapahtumia, viittauksia, filosofeja, julkkiksia ja ihan kaikkea. Välillä lukeminen soljui mukavasti, välillä oli turhauttavaa pakkopullaa. Kaikessa kaikkeudessaan kirja oli minulle vähän liian postmoderni, mutta oikealle yleisölle varmasti mitä riemastuttavin kokonaisuus.

Colson Whitehead: Nickelin pojat
Sain varoituksia siitä, että tämä kirja on aiheeltaan todella raskas. Amerikkalainen rotusorto ei tietysti itsessään ole mitenkään mieltäylentävä aihe, mutta ensimmäisen kolmanneksen pidin varoituksia liioiteltuina. Sitten tarina kääntyi isommalle vaihteelle. Nuorten rikollisten kuvitteelliseen kasvatuslaitokseen sijoittuva romaani on virallisesti fiktiota, mutta perustuu monilta osin todellisiin lähteisiin, se ei helpota tämän kirjan lukemista. Todella hieno ja kauniisti kirjoitettu kirja, jonka lukemisen jälkeen usko ihmiskuntaan on aika heikoissa kantimissa.

Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt
Kirjoittelinkin Kolun esikoiskirjan pohjalta ajatuksia jo aiemmin. Kirja nostaa esiin tässä ajassa tärkeitä pohdintoja suorittamisesta ja saavuttamisesta niin työ- kuin vapaa-ajalla, ja auttoi ainakin minua peilaamaan omaa olemistani ja tekemistäni vähän laajemmassakin mittakaavassa. Pienine puutteineenkin siis tärkeä avaus helposti omaksuttavassa muodossa. Paljon ajatuksia jäi kytemään pinnan alle ja palaan kirjan pariin mielelläni vielä monta kertaa uudestaan.

Jari Järvelä: Klik
Mitä jos maailman kuuluisimmat valokuvat onkin oikeasti ottanut suomalainen nainen? Klik on historian kamaluuksista huolimatta kevyt vaihtoehtohistoria, joka kurkistaa kulissien taakse. Ensimmäisen kolmanneksen olin tästä aivan innoissani. Sitten meno hyytyi, hahmoja ja tapahtumia tuli liikaa, vähitelleen ne muuttuivat vain väläyksiksi ja lopussa olin taas täysillä Klikin kyydissä. Historiaa voi tarkkailla vain ulkopuolelta, mutta ulkopuolelle jää aina lopulta tapahtumien ytimessä pyörivä Iriskin. Järvelä on todella sujuva kirjoittaja, mutta lukemista hidastaa jatkuvat googletukset tapahtumien ja henkilöiden vaiheista.

Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa
Oi miten pidin tästä. Tämä kirja tuntuu vanhan ajan dekkarilta, mutta lähtöasetelma on aivan uusi: takakansitekstissä mainittu Agatha Christien ja Black Mirrorin yhdistelmä ei ole kaukaa haettu. Jännite kantaa hienosti, vaikka loppu lässähtikin hieman. Vai väsähdinkö vain? Tämän tarinan kanssa täytyy nimittäin olla jatkuvasti tarkkaavaisena, ettei mitään mene ohi. Enempää kirjasta on vaikea avata spoilaamatta parhaita yllätyksiä. Art deco -henkinen kansi on muuten ihan mahtava.

Jenny Offill: Ilmastoja
Offilin romaani on sirpaleista havaintoproosaa. Suurta draaman kaarta tästä on turha hakea, mutta samaistuttavia välähdyksiä tulee vastaan vähän väliä. Pienten katkelmien lukeminen muistutti mielestäni jopa runoja. Trumpin Amerikkaan sijoittuva ja ilmastokriisin kanssa elämisestä kertova romaani on temaattisesti ahdistava, mutta se tuo myös yhteenkuuluvuuden tunnetta. Toistaiseksi paras kohtaamani tiivistys kirjasta on Hesarista: Kuinka voi tiedostaa maailman tuhoutuvan ja samalla huolestua, ehtiikö ostaa kaupasta sipsejä? Siinäpä se.

Édouard Louis: Ei enää Eddy
En ihmettele, että tästä on kohistu paljon. Ei enää Eddy on rankkaa luettavaa. Kuvaus homona kasvamisesta pienessä yhteisössä on itsessään aika rankkaa luettavaa, mutta köyhyyden kuvaus tuo siihen vielä ihan erilaiset ulottuvuutensa. Kirja on lyhyt ja paikoin vähäsanainenkin, mutta tiiviydessään raskas - tilaa hengähtää ei juuri ole. Alan kuitenkin olla aika väsynyt autofiktioon, joten Louisin esikoisromaani ei tehnyt niin isoa vaikutusta kuin jonain toisena hetkenä todennäköisesti olisi tapahtunut.

lauantai 10. lokakuuta 2020

Aurinkomuki

Äidilläni on jo vuosia ollut iso, auringonkeltainen aamukahvimuki. Minä sen olen tainnut ostaa, Karkkilan Tuomareista joskus iät ja ajat sitten. Yllättävän hyvä ostos!

Äiti juo yhden mukin kahvia joka aamu. Tietysti se on huomattavasti isompi kuin tavallinen muki, mutta psykologinen ero kahteen mukilliseen taitaa olla merkittävä. Ja onhan se muki myös poikkeuksellisen iloisen näköinen yksilö.

Alan hiljalleen saada ajatuksesta kiinni. Raskauden jälkeen yhteen muumimukiin vähentynyt kahvimäärä ei enää riitä, kaksi tuntuu siltä, että antaisi periksi.

Nyt kun ollaan lopultakin pian roudaamassa hajonneita muumeja kierrätykseen, voisi olla oman hyvän mielen aamukahvimukin hankkimisen paikka. Tiimaria ei enää ole ja muutenkin voisi olla hyvä sauma panostaa vähän eettisempään porsliiniin. Etsinnät alkakoon!