Tekijätyyppiä

Minulta kysyttiin alkuviikosta alustavaa kiinnostusta mielenkiintoiseen luottamustehtävään. Pallottelin asiaa mielessäni vuorokauden ja vastasin kieltävästi. Saman tien harmitti. Ja itselleni tyypillisesti ajauduin sisäiseen kriisiin.

Vaikka asian vatvominen voi tuntua jonkun mielestä turhalta, itse olen ihan iloinen, että näin kävi. Ymmärsin nimittäin tällä viikolla itsestäni asioita, joita en ole aiemmin tiedostanut. Tai halunnut tiedostaa.

Olen vuosia seurannut siskoani, joka jaksaa hallinnollisten työtehtäviensä lisäksi istua vaikka missä toimikunnissa ja hallituksissa, pitää miljoonia lankoja hyppysissään. Olen tuntenut itseni jotenkin vajavaiseksi, koska koko ajatuskin uuvuttaa, vaikka itsekin haluaisin olla monessa mukana.

Tiedättekö mistä se johtuu? Minä tiedän nyt. Minä en ole järjestöjyrä. En ole parhaimmillani valmistelussa, ideoinnissa ja aivoriihissä. Sekin kyllä sujuu tarvittaessa, mutta pahimmillaan keräämäni ja luomani stressin, ahdistuksen ja negatiivisen energian määrä on ihan käsittämätön.

Minä olen tekijä, toteuttaja.

Olen se tyyppi, jolle kannattaa soittaa, jos tarvitsee rajatuksi ajaksi ahkeraa työmyyrää. Minulla on erinomainen paineensietokyky noin 12 tunniksi kerrallaan. 

Juhlissa olen hyvä köksä, tapahtumissa mainio kahvilanpyörittäjä. Voin ottaa ohjat käytännön toteutuksessa, toimia itsenäisesti ja delegoida tehtäviä hetkessä muille. Osaan pitää huolta raha-asioista, infota kattavasti ja tasapuolisesti, ratkaista pulmatilanteita nopeasti. Kannan mielelläni tuolit paikoilleen, koristelen tilat ja pidän huolta, että kaikilla on asiat mallillaan ja aikataulut rullaavat. Loppuraivaus tai siivous ei ole ongelma, sen jälkeen voi hyvillä mielin nostaa jalat ylös ja iloita tehdystä työstä.

Keskiviikkona jouduin tunnustamaan ulos ja samalla itselleni, miten raskasta töissä on viimeisten viikkojen aikana ollut. En ole voinut tehdä asioita omassa aikataulussani, enkä hellittämään myöskään vapaa-ajalla. Olen tottunut tiiviseen intervalliharjoitteluun töissä, mutta nyt hektinen vaihe kasvoi pituudeltaan normaaliin nähden ainakin kolminkertaiseksi. Jos olisin joutunut töiden ulkopuolellakin kantamaan vastuuta asioita, ei olisi pää pysynyt enää kasassa. Sen ymmärtäminen tuntui pahalta, itkin. Sitten nukuin pienet päiväunet ja join kahvia.

Samana iltana nauroin kunnolla ensimmäistä kertaa viikkoihin. En usko, että se on sattumaa.

Ehkä siksi aloin harkita luottamuspestiä torstaina uudestaan ja oli ihan millistä kiinni, etten asettunut ehdolle. Omien vahvuuksien ja heikkouksien hahmottamisen jälkeen se ei nimittäin enää tuntunutkaan ylitsevyöryvän kuormittavalta. Vaikka mahdollinen hyppy tuntemattomaan jäikin osaltani tällä kertaa väliin, kaikki asettui  parhain päin ja omakin olo on kevyempi.

Nyt istun junassa kirjan kanssa, Once Upon a Timen uudet jaksot ja muutama jakso Cabin Pressurea odottaa puhelimessa. Pariin päivään ei tarvitse tehdä yhtään ajatustyötä. Sehän sopii.

Olen viimeinkin modernissa ajassa. Eli Duetto Plus -paikalla.

Zumbanaiseudesta

zumbanainen (subst.)

1. Tanssillisella jumppatunnilla eturivissä tai sen välittömässä läheisyydessä oleva (nais)henkilö, joka hallitsee askeleet, pukeutuu viimeisen päälle tyylikkäästi, tuntee valtaosan muista jumppaajista ja tuntuu käyvän vähintään neljästä kymmeneen tunnilla viikossa. Ohjaaja tuntee nimeltä.

Vaikka kävin ahkerasti jumpissa jo Islon aikana, ei zumbanaiseutumisesta ollut tietoakaan. Mietin joskus, miten asemaan pääsee. Vaatiiko se vuosien tiukkaa työtä? Onko se ylipäätään mahdollista, jos liikuntapaikan zumbanaiskiintiö on jo täynnä? Vai onko se kenties synnynnäinen ominaisuus?

Kun panostin vuodenvaihteessa uuden ryhmäliikuntapaikan kausikorttiin, mietimme Sannan kanssa, että olisi otollinen aika alkaa zumbanaisiksi - ainakin tuntimäärien suhteen, jos ei muuten. Hienosta ajatuksesta huolimatta tämä jäi toteutumatta. Olen luonnostani vähän laiska lähtemään jumppaan kotoa. Toisin sanoen kävin lähinnä sen minimimäärän, joka teki kausikortin omistamisesta kannattavaa.

Uusi liikuntapaikkani on lämminhenkinen paikka, jossa ihmiset tervehtivät ja henkilökuntakin tunnistaa kadulla. Silti olen sielläkin pysynyt vasemman takalaidan tyttönä. Nimeäni ei todennäköisesti tiedä kukaan, vaikka naama onkin tuttu. Aulakeskusteluihin osallistun harvakseltaan ja usein tunnen tungettelevani muiden jutuissa.

Tässä valossa eilinen olikin aika mystinen päivä: minua heipattiin heti pihalla, joku alkoi jutella jo pukukopissa ja vielä siellä takarivissäkin. Olin hämmentynyt.

Jos olen pysynyt laskuissa perässä, eilen oli 79. jumppakertani tässä uudessa paikassa. Ehkä zumbanaisistuminen tapahtuukin vaiheittain? Ensimmäinen etappi on 80 kohdilla? Missä vaiheessa on pakko siirtyä eturiviin? Onko uusien merkkivaatteiden hankkiminen välttämättömät?

Nelisen sekuntia myöhemmin

Viikonloppu oli Virpin vierailun, leppoisan hengailun, aamujoogan ja ex tempore -kyläilyn myötä ihan mahtava, mutta nyt olen uuvuksissa. Aamulla selvisin töihin ihan ajallaan, mutta vietin kyllä minuutin jos toisenkin ulisten työpöytäni ääressä "voivttuuuuuu" ennen kuin sain tartuttua mihinkään järkevään.

Töiden jälkeen en jaksanut sen enempää jumppaan kuin elokuva-arkistoonkaan. Tunnen itseni nahjukseksi.

Onneksi on YouTube. Ennen kaikkea: onneksi on ystäviä, jotka lähettävät elintärkeitä YouTube-linkkejä. Kuten tämän:

Eilinen Crimson Peak ei Hiddles-pyllystä huolimatta estrogeeniyleisön edustajaa hirveästi hykerryttänyt, vaikka ihan hyvin Tapion penkissä muuten viihdyinkin. 

Tämän videon kanssa en silti todellakaan tarvinnut kahtakymmentä sekuntia, vajaa neljä riitti (ensimmäiset sekunnit kun meni alkuhämmennykseen).

Ja elämänlaatu parani välittömästi noin 600 prosenttia. Kiitos, Maija.

Syyskuun sivut

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, 3. Kuolema

Kauniin ja kamalan trilogian viimeinen osa oli juuri niin riipaiseva kokemus kuin pelkäsinkin. Gardellin rakenne on ihan mahtava: tarina ei etene kronologisesti ja tapahtumiin palataan aina uusista näkökulmista. Kolmen kirjan aikana hahmoihin ehtii kiintyä lujaa ja vaikka jo ensimmäisen kirjan alkuvaiheilta tiesi, kuinka useimmille käy, kohtaloiden kertaaminen ja aina uudelleen kertominen kalvoi aina vain syvemmältä. Eivät tulleet kyyneleet yllätyksenä.

Paula Hawkins: Nainen junassa

Kriitikoiden ja kirjabloggareiden syksyn suosikkiteos eikä suotta! Paljon en uskalla tästä sanoa, ettei idea ja loppuratkaisu mene pilalle. Koukutuin Hawkinsin tekstiin välittömästi, eikö loppuratkaisun arvaaminen melko aikaisin haitannut. Hyvin rakennettu rikosromaani, kerrankin vähän erilaisesta näkökulmasta: ei poliisia tai kovaksikeitettyä etsivää, vaan rikoksen uhrin ja humalaisen silminnäkijän vuorotteleva kertojanääni. Rikostarinan alla tämä oli hieno romaani naisista: erilaisista elämän heittelemisistä, omilla tavoillaan yksinäisyydestä kärsivistä naisista, jotka etsivät uutta suuntaa tahoillaan. Lämmin suositus.

Emily Giffin: Rakkaus lainassa

Chick lit ei todellakaan aina ole kevyttä peruskauraa. On nimittäin hankala lukea teosta, jossa ihan oikeasti ei voi hyväksyä perusasetelmaa: kolmekymppisillään Rachel sekstaa parhaan ystävän sulhasen kanssa. Häitä suunnitellaan, suhdeverkko syvenee, kaikki valehtelevat joka suuntaan ja minua lukijana ahdistaa. Vaikka kirjan voinee halutessaan lukea pelkkänä hömppänä, se nostaa halukkaalle lukijalle nostetaan pohdittavaksi isojakin moraalikysymyksiä: missä on oikean ja väärän raja, pitääkö vanhalta ystävältä sietää ihan kaikkea, pyhittääkö tarkoitus ikinä keinot. Pisteet tästä.

Nicolas Barreau: Pieni elokuvateatteri Pariisissa 

Yltiöromanttinen pieni tarina Pariisin sydämestä sopii hyvin kylmeneviin iltoihin. Tai voiko tarina olla pieni, jos kyseessä on elämää suurempi rakkaus ja sivuhahmoina pyörivät maailmankuulut elokuvaohjaajat ja filmitähdet? Sinänsä ihan mukaansatempaava kirja ja mukava lukea rakkausromaani pitkästä aikaa miehen näkökulmasta. Joku kielessä tökki, enkä tykännyt tästä ihan niin paljon kuin olisin toivonut. Ehdin kuitenkin jo suositella kaverille, joka maailmantuskan keskellä kaipasi hyvän mielen kirjaa. Siihen Barreaun romaani sopii oivallisesti. Varoitus: aiheuttaa tarvetta suunnata sekä Pariisiin että pieniin, persoonallisiin elokuvateattereihin.

Lea Pennanen: Piilomaan pikku aasi

Kuulin luotettavalta taholta, että lapsille lukemisessa on se, että pääsee kokemaan uudestaan lapsuuden lempikirjat ja löytää myös ihan uusia teoksia. Onneksi vaikutukset ulottuvat myös meihin kummitäteihin, koska minä en ainakaan muista lukeneeni tätä suomalaisen fantasiakirjallisuuden klassikkoa 60-luvulta koskaan ennen. Piilomaan pikku aasissa on periaatteessa kaikki, mitä lukija voi kaivata: sympaattiset hahmot, selkeät hyvikset ja pahikset, paljon vauhtia ja vaarallisia tilanteita, moraalinen opetus sekä tietysti Maj Karman kauniit kuvat. Näin aikuisen iltalukemistona Pennasen saturomaani ei ehkä ollut parhaimmillaan, mutta pienen lukijan kanssa luku tai kaksi kerrallaan iltaisin tämä olisi varmaan mainio. Ajaton kirja ja klassikko paikallaan.

Liiviliikkeessä

Tänään oli se päivä, kun käytin 160 euroa alusvaatteisiin.

Toisin sanoen kävin lunastamassa synttärilahjaksi saamani rintsikkalahjakortin tänään Changella. Olin ensimmäistä kertaa oikeassa liivikaupassa. Pihinä ihmisenä olen aiemmin tuskastellut ketjuliikkeiden alusvaateosastolla ja etsinyt sopivaa mallia ja kokoa. Hyviäkin on löytynyt, mutta uusia hakiessa ne ovat yleensä jo poistuneet mallistosta.

Tarkoitus oli vain katsella alustavasti valikoimaa, mutta myyjä osoittautui äärimmäisen kivaksi, ystävälliseksi ja taitavaksi.

Päädyin siis heittämään vielä omat 80 euroa pottiin ja nyt on kahdet uudet liivit, alkkarit, kaksi paria sukkiksia ja maailman pehmoisin yöpaita. Kaikki paitsi sukkikset ovat sattumalta Intimate Britney Spears -mallistoa.

Ei edes kaduta. Kunnon liivit päällä olo on nimittäin yhtä juhlaa.

Ilon keskellä on samalla taas vähän typerä olo. Miksi, miksi, miksi en ole aiemmin antanut ammattilaisen mitata oikeaa kokoa? Olin kyllä tietoinen, että pitkään käytössä ollut koko ole todennäköisesti se ihan oikea, mutta en silti osannut ajatella, miten helppoa rintsikoiden sovittaminen voi kunnon liikkeessä olla. Myyjä kantoi koppiin kivoja kuoseja toisensa jälkeen ja kaikki istuivat kuin valettu. Siitä sitten valitsemaan parhaat päältä. On itse asiassa ihme, että mukaan lähti vain kahdet.

Olo on valaistunut. 80 euron rintsikkaraha osoittautui aika paljon isommaksi asiaksi kuin antaja osasi kuvitellakaan.

Toimikoon tämä teksti paitsi oman riemun jakamisena, myös lämpimänä vinkkinä sinne lukijapuolelle. Joulukin tulla jolkottaa.

Kierrokset

On taas työvuoteni niin sanottujen hullujen viikkojen aika. Väsyttää ja pää käy ylikierroksilla koko ajan.

Haluaisin suunnitella matkoja, menoja ja tulevia kujeita, mutta en saa aikaiseksi, koska silmissä alkaa sirrittää heti, kun yritän tarkentaa ne johonkin.

Samaan aikaan tekisi mieli taiteilla kaikkea: haluaisin alkaa harrastaa vakavammin tanssia tai vaikka joogaa, runoilla, kokeilla pitkästä aikaa teatteria, piirtää, mitä ikinä. Paitsi sitten heti lannistaa, kun muistan, ettei mikään kuulu varsinaisiin lahjakkuuksiini, niin ei kannata edes kokeilla.

Tiedän että sekä luovuusmania että lannistus kuuluvat vahvasti vuodenaikaan, mutta se ei nyt varsinaisesti auta.

Ehkä kaikki vielä järjestyy parin viikon päästä, kun saan kaikki neljä isompaa työprojektia pakettiin ja saan pään toivottavasti vapaallekin joskus. Sitä odotellessa.