Liikuntaneuvonnassa

Liikuntakevät ei ole lähtenyt käyntiin ihan yhtä vauhdikkaasti kuin tammikuun alussa toivoin, kiitos tammikuun flunssakierteen ja kevään stressipiikin töissä. Kävin sentään pari viikkoa sitten salin PT:n ilmaisessa liikuntaneuvonnassa.

En nyt odottanutkaan mitään mullistavaa alle tunnin tapaamiselta, mutta kieltämättä vähän turhautunut olo jäi. Sain kuitenkin neljän viikon liikuntasuunnitelman, joka ei ole liian kunnianhimoinen.

PT rauhoitteli ruuhapäätäni sanomalla, että kakskikin suoritusta neljän tavoitteesta on jo oikein hyvä viikon saldoksi. Itsestä ei vain tunnu siltä. Ensisijaisesti siksi, että kävely ja kehonhuolto ovat helpoimmat järjestää, mutta sali on se, mistä maksan ja haluaisin kunnolla hyödyntää. Lisäksi harmittaa, kun on tottunut tekemään vähintään kaksijakoista saliohjelmaa, ja kerta viikossa tuntuu liian vähältä. Tanssillisesta ryhmäliikunnastakaan en haluaisi luopua, koska sali on se, mitä tarvitsen, mutta tanssillinen on se, mistä oikeasti tykkään. Mutta millähän ajalla sitä enemmän kävisi?

PT toki kovasti painotti, että kyllähän isänkin täytyy ottaa vastuuta lapsesta, jotta äiti pääsee harrastamaan. Tottahan tuo. Mutta meillä minä olen se, joka on enemmän töissä, isä ja lapsi viettävät yhteistä laatuaikaa jo huomattavasti enemmän. Työpäivinä yhteinen hereilläoloaikani lapsen kanssa on 3-4 tuntia. Kovin usein en raaskisi siitä enää salihommiin lohkaista.

Turhauttavaa, kun vuorokaudessa, viikossa, kuukaudessa ei riitä tunnit harrastaa niin paljon kuin haluaisi.

Sekä tuttavapiiri että oma järki sanoo, että tilanne on väliaikainen. Lapsi kasvaa ja viikkorytmi muotoutuu siinä mukana. Lihaskunto ja oma hyvinvointi vaan kaipaavat toimia jo nyt.

Ehkä se kaksi kertaa viikossa on tosiaan jo jonkinlainen voitto. Toisaalta tältä viikolta puuttuu enää kehonhuolto, joten toivoakin on. Paria sataa euroa en silti ehkä raaski tässä tilanteessa PT:n henkilökohtaisen saliohjelman päivitykseen laittaa.

Tammikuun kirjat

George Orwell: Animal Farm

Viime vuoden Helmet-haasteen viimeinen täsmävalinta tuli luettua loppuun loppiaisena. Minulla on edelleen järkyttävän isoja aukkoja sivistyksessä tiettyjen klassikkokirjojen kohdalla, mutta nyt on edes Eläinten vallankumouksen mentävä aukko täytetty. Ja pirun hyvähän se oli, klassikko syystä. Paljon helpompi kuin pelkäsin ja vaikka lähdin lukemaan Neuvosto-satiiria, tasoja olikin paljon enemmän. Uskon palaavani tämän äärelle vielä joskus.

Helmet-lukuhaaste (2019): 3 (Kirja sellaisesta kirjallisuudenlajista jota et yleensä lue), 8 (Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen), 38 (Jossain päin maailmaa kielletty kirja)

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Harva kirja jättää näin ristiriitaisen olon. Maagiseen Jyväskylään sijoittuvan kirja on todella mielenkiintoinen ja harva - jos kukaan - suomalainen nykykirjailija käyttää kerronnan kieltä yhtä ilahduttavan nerokkaasti kuin Jääskeläinen. Mutta.

Nyt seuraa sisältövaroitus: kirjassa on muunsukupuolinen henkilö, ja aihetta on käsitelty niin, että minusta ainakin tuntuu, ettei kirjoittajalla ole asiasta mitään tietoa tai ymmärrystä. Se tekee juonenkäänteistä älyttömiä ja epäuskottavia jopa oman fantastisen maailmansa sisällä. Tiettyyn pisteeseen asti kirja on siis kiinnostava, koukuttava ja ihan mahtava, sitten alkaa tökkiä ja pahasti. Lopussa luisutaan sellaiseen alamäkeen, että oksat pois. Lisäksi Harjukaupungin salakäytävissä on kaksi erilaista loppua, eikä kirjaan tarttuessaan voi tietää kumman saa. Lopussa luvataan toinen versio kustantajan sivuilta, mutta sivu on poistettu, mikä oli todella ärsyttävää. Onnistuin silti hankkimaan käsiini molemmat loput, eikä kumpikaan toimi itsenäisenä. Yhteensä niistä saa kursittua kasaan ehkä jotain järjellistä, mutta silti olo on ontto. Ilman näitä sekoiluja tämä olisi hyvinkin neljän tähden kirja, nyt taisin täpätä Goodreadsissa kaksi. Ja niistäkin toinen tuli lähinnä Jääskeläisen hienolle kielelle.

Helmet-lukuhaaste: 16 (Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli), 35 (Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa), 44 (Kirjassa on kirjeenvaihtoa)

Robert Webb: How Not To Be a Boy

Aloitin Webbin muistelmien lukemisen jo syksyllä, mutta silloin takana oli liian monta julkkiselämäkertaa, ja ähkyssä tämä takkusi pahasti. Nyt kuitenkin ahmaisin loput kirjasta parissa päivässä. Se auttoi. Teksti etenee periaatteessa kronologisesti, mutta toisaalta ajassa hypitään keskustelunomaisesti ees ja taas, joten ihmisten, tapahtumien ja viittausten muistaminen oli helpompaa, kun luki enemmän kuin muutaman sivun kerrallaan. Ja kun sain rakenteesta kiinni, Webbin anekdootit pyyhkäisivät mukaansa täysillä. Webb on mielestäni ihan hulvattoman hauska ihminen, mutta ei tätä kannata hupilukemiseksi ottaa. Kirjassa käsitellään pelkoja, epävarmuuksia, isäsuhdetta, äidin kuolemaa, itsetuhoisuutta ja päihdeongelmia - sen verran kuitenkin huumorilla pehmennettynä ja iän tuoman viisauden valaisemana, ettei lukukokemus ole liian ahdistava. Aika monta koomikkoelämäkertaa kahlanneenkin tämä ilahdutti positiivisesti.

Helmet-lukuhaaste: 9 (Kirjassa kohdataan pelkoja), 13 (Kirjassa eksytään), 42 (Kirjassa on isovanhempia)

Terry Pratchett: Valtio

En ole ikinä oikein saanut Pratchettista kiinni, mutta Valtiosta pidin ihan valtavasti. En olisi itse sitä varmaan ikinä löytänyt, joten suuri kiitos ystävälle, joka ehdotti sitä taas horroksesta heräilevän lukupiirimme kirjaksi. Ehkä tämä toimi minulle muita Pratchetteja paremmin, koska se oli itsenäinen romaani, tai siksi että nuortenkirjasta alaviiteviidakko oli karsittu minimiin. Tai sitten vain oli oikea aika tälle valloittavalle, kokoaan suuremmalle vaihtoehtohistorialle, jossa tuhotulvan keskellä pelastuneet rakentavat yhteiskuntaa ja yhteisöä pala kerrallaan. Alku on toivoton, tarina ei. 

Helmet-lukuhaaste: 11 (Vaihtoehtohistoria), 24 (Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa), 40 (2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja)