Viikko eloa uudessa kodissa takana eli luonnollisesti istun junassa matkalla etelään.
Rehellisesti sanottuna ei olisi kyllä paljon napostellut lähteä, mutta jos on ostanut John Cleese -liput jo elokuussa, niin minkäs teet. Pitkään arvoin, harmittaako enemmän väsymys, rahanmeno ja potentiaalinen Cleesen missaaminen ja vaikka kaikki painavat vaakakupissa huomattavasti, päädyin sitten kuitenkin viimeiseen. Onneksi loppuviikosta on aikaa olla kotona ja vähän arpoa väri- ja huonekaluhommia lisää. Ellei lähdetä Kuopioon Ikeaan ja autokaupoille. Ehhehe.
Itse muutto meni yllättävän hyvin, koska kantajia tuli paikalle yli odotuksen. Vanhan asunnon neljä tuntia kestänyt loppusiivous otti melkeinpä enemmän voimille, mutta vuokranantaja vaikutti meihin tyytyväiseltä ja palautti takuuvuokrankin mukisematta. Joskus juuriharjan heiluttaminen kannattaa, vaikka heräsikin taas kysymys, miksei itseään varten ikinä viitsi siivota yhtä perusteellisesti. Vanhat asunnon kammottavat pinnat alkoivat näyttää nimittäin huomattavasti kivemmilta käsittelyn jälkeen.
Hyvin kyllä huomasi, että olen mentaalisesti skarpannut vappuun asti, koska tiistai-iltana alkoi olla kyllä takki aika tyhjä. Positiivista on se, että parin siirtymäaamun jälkeen on nukuttanut myös aamuyöstä - kunnolla ekaa kertaa sitten vuodenvaihteen. Töihin palaaminen vapun jälkeen oli karmaisevaa, ensisijaisesti siksi että sielläkin on menossa vuoden kiireisin aika, eikä nämä muuttojen ja Cleese-keikkojen takia ripotellut lomat varsinaisesti kevennä aikataulua.
Laatikkokaaoksesta, keskeneräisestä remontista ja sieltä täältä löytyvistä kittiyllätyksistä huolimatta uusi koti vaikuttaa edelleen ihanalta ja omalta. Tästä voisi siis päätellä, että kaikki on stressin ja väsymyksen arvoista. Tästä vaan jollain lihaksilla yli ja eteenpäin.
Olen viimeisen viikon sisään käynyt kahdella teatterimatkalla. Lauantaina suunnattiin äidin kanssa Kotkan kaupunginteatteriin katsomaan Ylpeyttä ja ennakkoluuloa, eilen piipahdin Millan ja Paavon seurana Helsingissä katsomassa HKT:n Shrek-musikaalin Peacockissa.
Kumpikaan reissu ei harmita, mutta jos aikataulu olisi antanut periksi olisin mielelläni pitänyt vähän taukoa niiden välissä. Olen nimittäin etenkin eilisen päiväseltään tehdyn reissun jäljiltä ollut tänään aika ulapalla ihan kaikesta.
Ylpeys ja ennakkoluulo täytti enemmän ja vähemmän kaikki odotukset. Näyttämösovitus toimi hyvin, joskin siinä oli luonnollisesti pitänyt oikoa mutkia aika lailla. Enimmäkseen oikominen ja yhdistäminen meni oikein mallikkaasti ja varmasti vähän töksähtävämpiin valintoihinkin oli syynsä. Roolitus oli erittäin onnistunut, puvustus ja lavastus huikean hienot. Kaiken kaikkiaan oli käsittämättömän lämmittävää seurata itselle niin tuttua ja rakasta tekstiä uudessa formaatissa ja vielä osittain tuttujen ihmisten esittämänä.
Jos en olisi hiljattain käynyt vaikuttumassa Kuopion kaupunginteatterista, olisin varmasti myös ihan innoissani Kotkan teatterirakennuksesta. Katsomo oli kuitenkin ihan poikkeuksellisen hyvä. Istuttiin alas ysirivin keskelle ja todettiin, että sattuipa hyvät paikat. Samankaltaisia kommentteja kuului myös edestä, takaa ja molemmilta sivuilta. Nyt olen vain fiiliksissä teatterin ohjelmistosta ja näyttelijäkaartin ikärakenteesta.
Shrek-musikaalissa taas istuttiin kakkosrivissä ja vähän tekisi mieli nurista täyden hinnan (54 €!) maksamisesta niiltä paikoilta. Katsomon etuosaan äänet kuuluivat vähän hassusti, eikä lavaa tietenkään pystynyt seuraamaan kokonaisuutena. Mutta meni se näinkin. Älyttömän taitavat esiintyjät ja hieno puvustus olivat esityksessä parasta, varsinaisena musikaalina Shrek ei minusta kuitenkaan ollut erityisen onnistunut.
En myöskään tiedä, kelle musikaali on suunnattu. Suositusikäraja on kouluikäisistä ylöspäin ja seurueemme viisivuotias jaksoi seurata koko näytelmän hienosti. Mutta kuten leffassakin, teksti ei olen paikoin edes kaksimielinen vaan kellahtaa rehdisti härskin puolelle, enkä tiedä miten jutut aukeavat lapsiyleisölle. Itse ainakin olin tyytyväinen, että olin kotimatkalla yksin, enkä joutunut vastaamaan kysymysten tulvaan..
Paavo oli kuitenkin varsin fiiliksissä koko kokemuksesta, joten kyllä reissuun kannatti yksi vapaapäivä käyttää - ja ehtipähän yhdeksän junassa vietetyn tunnin aikana myös kiitettävästi lukea, neuloa ja kuunnella hyviä radio-ohjelmia. Kotkan-reissuun yhdistin myös kasan vanhoja ystäviä, joten kannatti sekin etappi. Itse kaupunkia näin valitettavan vähän, joten ensi vuonna voisin yrittää sinnekin uudemman kerran, mieluiten kesäaikaan.
Päätän aina aika ajoin elää spontaanimmin, muistan kirjoittaneeni siitä tänne blogiinkin jo useamman kerran. Todellisuus on kuitenkin toinen, opituista tavoista ja rutiineista kun on vaikea päästä irti.
Onneksi edes joskus sysäys tulee ulkopuolelta.
Sain keskiviikkoaamuna kaverilta viestin, jossa kysyttiin olinko ajatellut vielä mennä katsomaan Kuopion kaupunginteatterin Frida-näytelmää ja lähtisinkö mukaan perjantaina.
Perjantaina! Ylihuomenna! Eihän se sovi! On suunnitelmia! Olla kotona sohvalla, neuloa lapasia ja katsoa Penny Dreadfulia! Lauantainakin olisi pitkä työpäivä, joka tosin alkaa vasta 10.45!
Lyhyttä aivoravisteluhetkeä myöhemmin olin jo vastannut myöntävästi. Ja niin neljän aikaan perjantaina starttasi kulttuuribiili kohti Kuopiota.
Kylläpä kannatti!
Näytelmä oli huikean visuaalinen ja toimiva sekoitus perinteisempää teatteria ja modernimpaa ilmaisua. Teksti kattoi Kahlon elämän suurimmat käännekohdat vuoden 1925 onnettomuudesta kuolemaan saakka. Maalaukset olivat isosti mukana näytelmässä ja niitä oli hyödynnetty myös puvustuksessa ansiokkaasti. Kahlon maalausten tapaan näytelmä oli samaan aikaan kaunista ja kuristavaa katsottavaa. Välillä koreografiat olivat vähän turhia ja päälleliimattuja, mutta parhaimmillaan menivät nahan alle ja moninkertaistivat Frida hahmon välittämät tuntemukset yleisöön.
Fridaa näytellyt Virpi Rautsiala teki ihan käsittämättömän työn ja kantoi koko parituntisen näytelmän harteillaan. Istuttiin melko takana rivillä 13 ja sieltä käsin yhdennäköisyys oli niin huomattava, etten aina jaksanut muistaa katsovani näyttelijää. Viimeisessä valokuvassa näkyvä Kuolema oli ansaitusti nostettu kolmanteen päärooliin Fridan ja Diegon rinnalle, ja todella kauniisti toteutettu hahmo olikin ehkä yksittäinen suosikkiasiani koko näytelmässä. Lisäksi haluan antaa kiitosta Natalia Trotskia näytelleen Katri-Maria Peltolan pienelle mutta hyytävän hyvälle roolityölle. Huh.
En ollut aiemmin käynyt Kuopion kaupunginteatterissa ja rakennus teki kyllä muutenkin vaikutuksen. Aulatilat olivat tilavat ja valoisat, vessa- ja narikkajonot vetivät hyvin, katsomon penkeissä oli mukava istua ja kaikkialta näkyi lavalle mainiosti. Täytyy pitää tulevaa ohjelmistoa silmällä tarkemmin ja piipahtaa toistekin, tosin nyt ensisijaisesti työn alla on päästä ennen joulua vielä Kotkan teatteriin.
Lisäksi käytiin pikaillallisella Kauppakadun thaimaalaisessa ravintolassa Samruaissa. Hirveä kiire aiheutti sen, etten ehtinyt syödä kaikkea tofu-kookoskeittoani, eikä Ella senkään vertaa, mutta ihanasta keitosta ja erinomaisesta palvelusta jäi niin hyvä mieli, että suuntaan ravintolaankin vielä toiste paremmalla ajalla.
Kotipihassa olin 23.30. Ehti siinä ihan tarpeeksi nukkuakin ennen töitä.
Otsikko on lainaus Joensuun kaupunginteatterin Rahakabareen laulusta, jossa kerrotaan pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentamisesta. Se tuntuu nyt tärkeämmältä kuin ehkä ikinä ennen tiedostavan elämäni aikana.
Teatterissa käyminen on ihanaa, mutta kieltämättä näin pimeimpään vuodenaikaan olisi syytä katsoa jotain kevyempää välissä.
Kävin reilun viikon sisään katsomassa musikaaliksi naamioidun yhteiskunta- ja talouskritiikin Rahakabareen lisäksi iloisen YT-ajan Metsäjätin ja naistensairaalaan sijoittuvan Lumikit. Viimeisenä näkemäni kabareen toinen puoliaika teki tiukkaa, kun yhtäkkiä alkoi pelottaa ihan kaikki. Istuin yksinäni kaupunginteatterin ison näyttämön parvella ja yritin keskittyä itku kurkussa näytelmään ajatusten laukatessa ties minne kammottavista sairauksista terrori-iskuihin.
Ennen joulua pitäisi vielä nähdä Aina joku eksyy. Saa nähdä, miten pää pysyy kasassa.
Rahakabareen ajoitus oli sikälikin huono, ettei se juurikaan auttanut parhaillaan potemassani hyväntekeväisyyssyyllisyydessä. Tykkään eniten osallistua pienen mittakaavan tempauksiin, joissa voi osallistua pienestikin, mutta voi olla varma, että apu tavoittaa tarvitsijansa suoraan.
Tänä vuonna olen tukenut nuorten turvataloja joulukalenterin muodossa, lähettänyt joulukortin yksinäiselle vanhukselle ja osallistunut Joulupuu-keräykseen yhdellä paketilla. Lisäksi kiikutin joulukuun alun kunniaksi kahdet sukat turvapaikanhakijoille SPR:n toimistolle.
Nyt omatunto soimaa, kun en hankkinut Joulupuuhun toistakin pakettia, neulonut enempää sukkia tai lähettänyt jouluksi ruokalahjakorttia tarvitsevalle perheelle. Mitenhän sitä saisi taottua päähänsä, ettei ihan kaikkien joulumieli ei ole minun vastuullani ja saan käyttää rahaa myös omaan hyvinvointiini.
Toistaiseksi olen yrittänyt pakoilla ajatuksia terapiakokkailun muodossa. Täällä juhlitaan Suomen itsenäisyyttä jättimäisellä kattilalla borssikeittoa. Mikäs sen sopivampaa. Hehe.
Sisäiset ristiriidat ovat viihdyttäviä, mutta toisaalta uuvuttavia. Jatkuvassa konfliktissa elämässäni on se Hanna, joka nauttii säästäväisestä ja terveellisestä elämästä. Vastassa on huoleton hedonisti ja herkuttelija.
Viikottain kamppailevat myös se, joka nauttii liikunnasta ja tykkää seurata edistymistään sekä se, joka kuulee sohvan kutsuvan noin seitsemänä iltana viikossa.
Loman lähestyessä debattia käy aktiivisesti se, joka potee ilmastoahdistusta ja syyllisyyttä sekä se, joka haluaa nähdä vähintään kaikki Euroopan pääkaupungit hetikaikkitännenyt.
Näin kesäteatterikauden kynnyksellä ajankohtaisin taitaa kuitenkin olla se Hanna, joka haluaa tukea paikallista kulttuuriskeneä ja harrastelijatoimintaa - sekä se toinen ei haluaisi maksaa penniäkään paskasta vähemmän laadukkaasta kesäteatterista. Eikä hyvästäkään kohtuuttomia summia.
Ennen kesäteatteria kerran.
Muistan kun joitain vuosia sitten kärvisteltiin Katjan kanssa kammotusnäytelmän toinenkin puoliaika hampaita kiristellen, koska lippu oli maksanut kaksikymppiä, eikä poiskaan raaskinut lähteä. Jälkeenpäin ajateltuna olisi varmaan kannattanut ja ajatella se sijoituksena omaan mielenterveyteen. Silloin kuitenkin päätin, että tämä saa jäädä viimeiseksi kerraksi, elleivät olosuhteet muuhun pakota.
Teatteri ja etenkin kesäteatteri on usein melkoista arpapeliä. Ihmiset viihdyttyvät kovin eri asioista, eikä loppuunmyydyt katsomot kerro yhtään mitään. Itse en jaksaisi enää yhtään tarpeetonta takapuolta, ylitsevuotavaa kiroilua, päälleliimattua pikkutuhmailua tai humoristista känniörvellystä. Aina välillä sitä miettii, miksi ihmiset maksavat koheltamisesta kesäteatterissa jumalattomia summia, mutta sisällä ns. oikeassa teatterissa se koetaan ala-arvoiseksi ja lippuhinnoista napistaan tauotta ties missä tekstaripalstoilla.
Tänä kesänä olisi ihan lähiympäristössä tarjolla kerrankin vaikka mitä kiinnostavaa perinteisen hurlumhein rinnalle. Viimeisen vuoron matkustajia, Kirsikkatahraa, Tukkijokea, Romeon ja Julian tarinaa, Retrotyttöjä ja Laulavia sadepisaroita - näin muutamia mainitakseni. Pakko on raakata ja rankallakin kädellä. Mutta miten? Kavereita esiintyy useammassa, joten sekään ei riitä valintaperusteeksi.
Kesäteatterin jälkeen toiste.
Pakko on myös miettiä hintaa. Voiko kesäteatterilippu maksaa nykyään jo 25 euroa? Riittääkö sillä hinnalla katsojia kaikille?
Onneksi edullisempiakin on joukossa. Viidelläkympillä näkisin vaikkapa Viimeisen vuoron matkustajat, Kirsikkatahran ja Tukkijoella ja joisin vielä kahvitkin jokaisessa siihen päälle. Tai sitten voin valita kaksi kalliimpaa ja muiluttaa oman teen termarissa sisälle. Tai sitten voin jättää kesäteatterin kokonaan väliin ja investoida kuusikymppiä kaupunginteatterin sarjalippuun ja nähdä sillä kaikki syksyn esitykset.
Viimeinen oli vitsi. Tavallaan. Noin mainion sarjalipun hankin nimittäin joka tapauksessa.
Tällaiset viikonloput tulevat kyllä enemmän kuin tarpeeseen. En ollut tehnyt erityisiä suunnitelmia perjantain resepitkokkailua ja teatteria lukuun ottamatta. Vanha ystäväni oli keikalla kaupunginteatterilla, joten käytiin mahat täynnä marokkolaista pastaa nauttimassa klovneriapläjäyksestä. Sen jälkeen Marko luovutti flunssan edessä ja minä jäin torstaista asti vaivannutta päänsärkyä uhmaten ihmettelemään maailmanmenoa.
En nyt erityisesti iloitse siitä, että Marko on kipeänä, mutta toisaalta se tarkoitti sitä, että oli yhtäkkiä loputtomasti aikatauluttamatonta vapaata aikaa itselle. Ostin Kekkos-olutta ja kävin kylässä. Lähdin peesissä baariin ja yritin diskoilla huonolla menestyksellä. Menin moikkaamaan vierailevaa teatteritaiteilijaa ja ajauduin pelottaviin kulttuurikeskusteluihin tuntemattomien taideihmisten kanssa. Ja tässä oli vasta perjantai!
Lauantai oli pisin ja omalla tavallaan paras päivä aikoihin. Ulkoilin, kävin kiireettömällä terassikahvilla ja kirjastossa, leffailtailin hyvän mielen elokuvien parissa, kuuntelin musiikkia ja löysin vinkistä uuden artistin. Siinä lomassa pesin kylppärin ja hoidin ensi viikon kauppa-asiat kuntoon.
Nyt on sunnuntaiaamupäivä. Minä en tiedä, mitä kiireetön sunnuntaiaamu muille tarkoittaa, mutta minulle se mitä ilmeisimmin tarkoittaa kotihommien vapaaehtoista tekemistä. Kahvinkeitin on puhdistettu etikalla, sämpylät paistettu ja pyykit koneessa.
Kohta aion viettää laatuaikaa toipilaan kanssa, mikä on kiva, koska tämä on viimeinen yhteinen vapaapäivä ennen vapunpäivää (eläköön eri tavalla rytmittyvät työviikot). Seuraavasta ohjelmattomasta vapaasta viikonlopusta ei vielä ole tietoa. Halleluja.
Sitä ennen kuitenkin kellahdan dekkarin kanssa sohvalle. Pasta-asioissa palaan suosiolla blogiin myöhemmin. Ehkä se hedarikin on sitten jo tipotiessään. Tänään en ole enää tarvinnut särkylääkkeitäkään!
Olen ollut elämäni katkera siitä, että äitini ja siskoni ovat nähneet Ryhmäteatterin Taru Sormusten herrasta Suomenlinnan kesäteatterissa. Koska kuulemma olen kesällä -88 ollut liian pieni katsomaan kuusituntista näytelmää (hei, melkein kuusivuotias jo!), minua ei huolittu mukaan. Käsittämätöntä! Paikkasin asiaa joskus taannoin Kansallisoopperan Hobitti-baletilla, joka oli kyllä ihan pirun hieno, mutta ei laimentanut katkeruuttani kovinkaan tehokkaasti.
Kuulin muutama viikko sitten, että Imatran teatterissa menee kevään ajan Hobitti. Muutama viesti äidille ja liput olikin hankittu. Torstaina siis hyppäsin iltapäiväjunaan kohti Keskimaata.
Pakko on nostaa hattua pienen teatterin kunnianhimoiselle repäisylle. Teatterirakennus menee purkuun kevätkauden jälkeen, joten tila oli hyödynnetty kokonaan - näyttelijät kulkivat katsomon keskeltä, reunoilta ja monissa eri tasoissa. Toki se tarkoitti, ettei kaikkea voinut millään nähdä ja etenkin etummaisissa riveissä oli varmasti välillä vähän ulapalalla. Toisaalta parhaimillaan yleisössä tuntui siltä, että oli tullut imaistuksi keskelle seikkailua.
Salin oikea reuna paikaltani katsottuna.
Kokonaisuutena näytelmä oli visuaalisuudessaan todella vaikuttava. Lavastuksen ja puvustuksen eteen oli nähty paljon töitä ja panostus näkyi. Näyttelijäntyö oli enimmäkseen varmaa, vaikka osa näyttelijöistä oli harrastajia.
Ammattilaiset kuitenkin erottuivat joukosta. Tykkäsin kovasti Aki Honkatukian Bilbosta, joka oli juuri sopivan vilpitön, utelias ja vähän väärässä paikassa. Myös Pekka Rädyn Gandalf oli ihan vakuuttava. Pahikset kuitenkin varastivat show'n: hiidet, peikot, sudet ja sormusaaveet olivat aivan huikeita. Ainoalla kohtauksellaan Kari Kinnarin upean fyysinen ja kärsivä Klonkku varasti melkeinpä koko show'n.
Kuva käsiohjelmasta.
Kinnarin Klonkku oli kieltämättä paljon velkaa Kari Väänäsen Klonkulle, mutta en syytä siitä, koska Väänäsen Klonkku on maailmanhistorian paras! (Absoluuttinen totuus.)
Klonkku kohdassa 3:44 -->
Ilolla myös näin saman näyttelijän tuplaavan Thranduilina ja olemus oli niin erilainen, etten hetkeen tajunnut kyseessä olevan sama mies. Huippua! Beorn on minulle rakas hahmo, mutta tulkinta jätti kylmäksi. Bardi ei myöskään toiminut. Kääpiöt olivat ihan mainioita, mutta puheesta oli monesti vaikea saada selvää, mikä oli harmi, koska kääpiöt ovat lavalla paljon ja äänessä melkeinpä koko ajan. Etenkin Thorinin artikulaatiota olisi ihan katsojaystävällistä parantaa, koska hahmo oli muuten toimiva ja välittää paljon juonen kannalta tärkeää informaatiota.
Ja yhyy, miksi aina pitää tunkea niitä lauluja joka paikkaan? Ainoastaan Thorinin kruunauslaulu erottui edukseen muuten melkoisen vaivaannuttavien laulukohtauksien joukossa. Ja koska pitää aina vähän narista jostain, olin myös ihan himpun pettynyt Smaugiin. Äiti tykkäsi lohikäärmeen toteutuksesta kyllä.
Isoin miinus tulee kuitenkin sinällään näyttävästä puvustuksesta. Olisin toivonut rohkeampaa irtiottoa Jacksonin elokuvista. Kunnianhimoa ja teknistä osaamista teatterilta selvästi löytyy, joten tuntui vähän hassulta katsoa melko lailla tarkkoja kopioita leffaversioiden asuista. Tsekkaa jos et usko.
Kuva käsiohjelmasta.
Kuva käsihojelmasta.
Näytelmän lopussa yleisö nousi seisomaan. En nyt tiedä, oliko tämä ihan seisoma-aplodien arvoinen kokemus, mutta kerrassaan hyvä teatteri-ilta joka tapauksessa. Näytelmästä välittyi tekemisen riemu ja näin yleisönkin näkökulmasta Teatteri Imatran Hobitti oli ilahduttava ja satumainen - vaikkakin kolmetuntisena aika hengästyttävä - seikkailu. Eli suosittelen kyllä, mutta en ihan perheen pienimmille.
Esitykset Teatteri Imatrassa 11.4. saakka. Mikäli mielii teatteriretkelle Etelä-Karjalaan ja varsinkin parhaille paikoille salin takaosaan, kannattaa toimia nopeasti. Liput menevät kuulemma vinhaa vauhtia.
Minua pyydettiin kirjoittamaan Beatlesiin hurahtaneelle nuorelle miehelle tärppilista Lontoon-reissua varten. Ihan älyttömän hauskaa puuhaa, mutta matkakuumetta ei voinut välttää. Nyt harmittaa kesän kohdevalinnat, vaikka ehkä hikiseen sitä jotain kivaa nähtävää löydän Pariisissakin... Ja voihan sitä matkailla myös Suomessa!
Joensuusta käsin etelän huvituksiin lähteminen on kallista ja hankalaa. Viime viikko kuitenkin todisti, että joskus toimeen on kuitenkin syytä tarttua.
Helsinkiin lähtemisen virallinen motiivi oli siis Kansallisen Metsäjätti. Oi mikä näytelmä! Tykkäsin kovasti Nousiaisen romaanista ja näytelmässä oli tavoitettu teoksen henki loistavasti. Uskoisin kuitenkin, että näytelmä toimii myös niille katsojille, jotka eivät kirjaa ole lukeneet. Toistaiseksi paras määritelmäni on "itsenäinen muttei irrallinen teos". Onneksi lisäesityksiä ilmestyi syksyn kalenteriin, joten voin patistaa muitakin vielä liikkeelle (sulkuihin tarpeellinen varoitus: voi aiheuttaa maailmantuskaa).
Olisin ollut varsin tyytyväinen matkan saldoon jo teatterin perusteella, mutta ehdittiin toki sivussa Heurekaan, Kiasmaan ja Suomenlinnaan, syömään hyvää ruokaa, näkemään ystäviä ja tuttuja sekä pelaamaan loputtoman monta kertaa Fantsusta mukaan tarttunutta Monty Python Fluxxia (onko tästä paluuta?).
Tietysti omituisesti rytmittynyt työviikonloppu ehti jo nollata minilomasen hyvät vaikutukset. Onneksi Fluxx ja lämpimän kesäiset ilmat kulkivat mukana myös Pohjois-Karjalan kunnaille. Eikä se Pariisikaan ole enää kovin kaukana.
Kävin viime viikolla katsomassa kaupunginteatterin uuden Ihmemaa Ozin. Näkökulmani poikkeaa sikäli ns. normista, että näin klassikkofilmatisoinnin vasta 29 vuoden kypsässä iässä. Sen sijaan kirjasarjan ensimmäinen osa on kuulunut elämääni niin kauan kuin jaksan muistaa ja luen sen edelleen vähintään parin vuoden välein.
Lastennäytelmissä on aina se riski, että itselle vakavista asioista tehdään lapsihuumoria. Tämä tapahtui myös kaupunginteatterin Oz-versioinnissa. Toisaalta siinä oli lapsuuteni rakkaus Tinamies (tässä suomennoksessa Peltimetsuri) lausumassa Shakespearen sonetteja, joten en nyt ihan hirveästi osaa valittaa.
Lentävien apinoiden korvaaminen kahdella modatusti kiroilevalla variksella oli mielestäni pahin rimanalitus. Lentävät apinat voivat toki olla turhan haasteellisia toteuttaa näyttämöllä, mutta jotain vähän arvokkaampaa sijaista olisin niille kaivannut. Muutoin häikäisevä lavastus takasi sen, etten jaksa valittaa, vaikka ylinäyttelemiseen sorruttiin ja toinen puolisko välillä hieman laahasikin.
Itselle todella tutun teoksen näkeminen näyttämösovituksena on parhaimmillaankin haasteellista. Myös fantasiateoksen siirtäminen lapsiystävälliseen näyttämömuotoon on vaikeaa, etenkin kun tekstissä on mukana paljon todella pelottaviakin asioita. Monet ratkaisut oli tehty tyylillä (pohjoisen hyvä noita ei ollut yksi niistä), mutta joskus kuvitukselle - saati mielikuvitukselle - ei vain pärjää. Vannon, ettei lännen ilkeän noidan sulamista ole koskaan toteutettu häiritsevämmin kuin hyllystäni löytyvässä romaanissa. Pelkäsin kuvaa vuosia.
Ehkä vähän vieläkin.
Kaikin puolin silti suositeltava teos sekä lapsille että aikuisille. Nopeasti se pari tuntia hurahti ja visuaalisuus on enemmän kuin kohdallaan.
Olen viimeisen parin viikon aikana käynyt katsomassa keskimääräistä huomattavasti enemmän suomalaista dramatisoitua taidetta, kaksi elokuvaa ja kolme näytelmää.
Mukaan on mahtunut Louhimiehen Vuosaari (tykkäsin paljon, mutta edessä istuvat ääliöt pilasivat puolet kokemuksesta), Kaupunginteatterin Poutiaisen näköinen mies (ei niin paha kuin pelkäsin, mutta melko hirveä kesäteatterikokemus silti), Airaksisen Kulman pojat (ihan viihdyttävä paketti, kauniin näköinen Joensuu ja lisäksi Jussi Vatanen), YT:n Pisarat (perussettiä pisara-asteikolla) ja eilen Poiketa ry:n URA-esitys (sekä viihdyttävä että ajatuksia herättävä).
Ei toki pitäisi lähteä vertailemaan erilaisia tuotoksia suuremmin keskenään, mutta kieltämättä ehti eilen Kerubin salissa käydä mielessä, että onpa virkistävää nähdä ammattilaisten toteuttamana teatteria, jota mikään vakiintunut laitos ei sido.
Tykkään kyllä Kaupunginteatteristakin, mutta pakko se kai on uskoa, että parhaat jutut tässäkin pitäjässä tapahtuu itsenäisissä seurueissa. Eli ehkä Vääräpyörän Jääkarhut seuraavaksi? Paras toimia ajoissa, ottaa ihan tarpeeksi päähän jo se, että Rospuuton Sarasvatin hiekkaa meni minulta ohi.
En toki aio kaupungin laitosteatteriakaan tässä herätyksessäni hylätä. Paljon hyvääkin olen siellä nähnyt ja vielä tänä keväänä isolle näyttämölle rantautuu Ihmemaa Oz. Fiksut pirulaiset.
Lontoo vei mehut ja paluu arkeen oli, öö, lannistava. Päässä pyörineet kivat anekdootit ovat siis jääneet kirjoittamatta ylös ja nyt sormista meinaa pulputa tuhannen ja yhden yön tarinoiden verran tekstiä. Ups.
Mitä en reissulla tehnyt (kauniissa asetelmassa):
- shoppaillut
- ostanut tuliaisia
- käynyt Marxin haudalla
- osallistunut opastetulle kävelylle
- riidellyt matkaseuran kanssa oikeasti
Hengaan Oliverin kanssa.
Mitä sen sijaan tein (myös asetelmassa):
- söin hyvin
- näin Mousetrapin
- kuuntelin livemusiikkia
- hengailin tunteja Chiaran kanssa
- hullaannuin British Libraryn scifi-näyttelystä
Eli vaikka toki kaivelee, etten taaskaan ehtinyt/voinut kaikkea haluamaani, en mitenkään voi valittaa viikon saldosta. Paitsi ehkä shoppailusta, koska halusin uusia vaatteita ja kenkiä. Spitalfieldsin torilla olisi ollut kyllä vaikka mitä, mutta en raaskinut vielä ensimmäisenä päivänä ostella mitään, kun ajattelin, että jotain kivaa tulee vielä vastaan myöhemminkin. Olin väärässä. Kävin myös koluamassa Hammersmithin pikkuisen New Lookin ja valtaisan Primarkin, mutta mikään ei oikein miellyttänyt silmää. Ostossaldokseni jäi siis kangaskassi, Gaimanin Neverwhere (repäisin! aina tulee Lontoossa olo, että pitäisi lukea se uudestaan), kaksi pinniä, vähän suklaata ja pari purkkia teetä. Optimistinen näkökulma tähän on se, että enpä ainakaan ole nyt niin pahasti vararikossa kuin voisin olla.
Mutta se scifi-näyttely, ah! Jani pelotteli, ettei näyttely ole kovin laaja, mutta minulta kyllä loppui aika kesken ja jouduimme palaamaan asiaan seuraavana päivänä. Kyseinen näyttely myös tiivisti monta syytä siihen, miksi oikeasti haluan kirjastonhoitajaksi. Mervyn Peake -näyttelyä en enää jaksanut millään, mutta luulenpa, että siinä olisi tullut muutama syy lisää..
Marko hengaa joutsenen kanssa.
British Museumissa, National Galleryssa ja National Portrait Galleryssakin käytiin, tosin yhteensä aikaa kaikissa kolmessa kului ehkä alle kolme tuntia. Kun on jaloillaan kuusi päivää putkeen, museokestävyys ei ole ehkä ihan parhaimmillaan. Kuten tuliaiskirjani itselle asian ilmaisi:
Richard found himself, on otherwise sensible weekends, accompanying her to places like the National Gallery and the Tate Gallery, where he learned that walking around museums too long hurts your feet, that the great art treasures of the world all blur into each other after a while, and that it is almost beyond the human capacity for belief to accept how much museum cafeterias will brazenly charge for a slice of cake and a cup of tea.
- Neil Gaiman: Neverwhere, luku 1.
Nyt täytyy kyllä painottaa, että edelleen rakastan National Gallerya. Se on ihana paikka ja voisin olla siellä päiviä - paitsi näemmä elokuussa. Olen aina luullut sen olevan niin iso paikka, että kaikki turistit vain katoaa eri huoneisiin ja taiteesta ehtii nauttia rauhassa, sillä näin se on aina ennen mennyt. Ei nyt. Ja koska Marko ei ole kovinkaan kuvataideorientoitunut, päätettiin vain turistityyliin viilettää läpi Van Goghit, Holbeinit ja museon ainoa Gallen-Kallela, jonka jälkeen lähdimme lepuuttamaan jalkoja ja hermoja hiljaisemmille areenoille.
Vaikka vähän harmitteleekin, että musikaalikokemus jäi välistä, viimeisen illan rankkasade takasi sen, että pääsin kuitenkin teatteriin. Ja koska Christien Mousetrap on pyörinyt jo 59 vuotta, halvimpia lippuja oli jäljellä vielä pari tuntia ennen esitystä. Olipas ihanaa! Näytelmä ei ehkä ollut nerokkainta Christie-mysteeriä, mutta ehtaa tavaraa silti: tyylille uskollinen ja erityisen viihdyttävä. Enkä voi kieltää, etteikö vähän hykerryttäisi, että kyseessä on elinvoimainen palanen lähikulttuurihistoriaa, kyseessä kuitenkin on maailman pisimpään pyörinyt näytelmä. Mutta aaaaargh! Aplodien päätteeksi näytelmän pahis ilmoitti, että "Now that you've seen the Mousetrap, you are our partners in crime. Please keep the secret and don't tell anyone whodunit!" Tämä vastuun paine harteillani on sietämätön! Voin ehkä lohduttautua sillä, että liki kuudessakymmenessä vuodessa joltain muultakin on saattanut lipsahtaa loppuratkaisu eteenpäin, enkä yksin siis pysty tuhoamaan kaikkea. Etenkään kun näytelmän pohjalta on julkaistu myös romaani...
Whodunit?!
Teatteripläjäys oli mukava vastapaino muille iltariennoille: maanantaina käytiin kuuntelemassa satunnaisia indiebändejä jossain päin Cityä (saldo: yksi kökkö, yksi älyttömän hyvä ja yksi "bändi on niin hyvä kuin rumpali on"-tapaus, onneksi rumpali oli ilmiömäinen), tiistaina taas kokeiltiin klubbaamista Notting Hill Arts Clubilla. Parikymppisiä taideopiskelijoita, drinksuja, retroräppiä ja me. Ostin elämäni mahdollisesti kalleimman ja klubin valikoiman ainoan oluen. Toisin sanoen lähdin sitten Notting Hilliin asti juomaan Lapin Kultaa ja tanssimaan 99 Problemsia. Hymiö.
Summa summarum, hyvä reissu oli, mutta vielä jäi syitä palata Lontooseen. Tosin sovimme, että seuraava, hamaan tulevaisuuteen sijoittuva ulkomaanmatka suunnataan muualle kuin suurkaupunkiin.
Suomessa eletään viimeistä virallista kesäkuukautta, mutta sää on jo auttamattoman syksyinen. Vuodenajasta en sinällään ahdistu: syksy on suosikkini, ja syyskuu tavallisesti ihanan kuulasta aikaa. Toisaalta tämä aika vuodesta aiheuttaa pakottavan tarpeen saada uudet kuviot käyntiin. Koetan ottaa maltillisesti ja pitää järjen päässä sekä jalat maassa, sillä kesämoodista siirtyminen vie väkisinkin reilusti voimavaroja. Koska kesä meni olosuhteiden pakosta lusmuillessa, se kostautuu melkoisena opintorykäysenä nyt eli joku järki tähän touhuun olisi saatava mahdollisimman pian. Syyskuun toisena tavoitteena voisi olla vaikka se, että luen kaikki jo aloittamani kirjat loppuun ja aktivoidun keittiössä.