Vuoden 2016 viimeinen

Uudenvuodenaatto. Monena vuonna päivä on kulunut töissä, mutta tänään olen vapaalla. Olo on kummallisen apea. Tekisi mieli hautautua peiton alle ja herätä ensi vuonna, mieluiten vasta maanantaina. Jalkauduin kuitenkin joen toiselle puolelle uudenvuodenbrunssille ja illaksikin olisi tarkoitus suunnata kyläilemään.

Vastoin yleistä mielipidettä vuosi 2016 ei ole mielestäni ollut kamalin ikinä, mutta onhan siinä kieltämättä ollut sulateltavaa Suomen kammottavasta nykypolitiikasta maailman tapahtumiin ja lukuisten lapsuuden ja nuoruuden sankareiden poismenoihin. Menetyksiä on tullut lähipiirissäkin - onneksi isompien kokoontumisten suhde on kuitenkin ollut kahdet häät, yhdet hautajaiset.

Vuosi sitten esitin vuodelle 2016 tällaisia toiveita: 

Haluaisin kirjoittaa enemmän - kirjeitä, blogia, tajunnanvirtaa, mitä vain - ja lahjoittaa järjestelmällisemmin hyväntekeväisyyteen. Haluan jatkaa vaatekaapin suunnitelmallista uudistamista ja panostaa sitäkin kautta omaan hyvinvoiintii, joka tuppaa unohtumaan maailman melskeissä. 
Kaikkein tärkeimpänä toiveenani on oppia hallitsemaan stressiä paremmin. Intervallityössä intensiivisiltä jaksoilta ei voi välttyä, mutta niistä aiheutuvaa oireilua olisi tarpeen kontrolloida paremmin. Haluan oppia olemaan jouten ja olla muutenkin leppoisampi tyyppi kiireenkin keskellä. Tähän liittyvä konkreettinen tavoitteeni onkin tiuskia vähemmän ja päästää ärsytyksestä irti nopeammin.
Lisäksi haluaisin elää pelkäämättä - sekä pääni sisällä että kävellessäni kotikaupunkini kaduilla. Tästä saattaa kehkeytyä myös vuoden 2016 suurin haaste.

Aloitin syksyllä aamusivujen kirjoittamisen. Jaksoin muutamia viikkoja ja nyt kirja makoilee ikkunalaudalla unohtuneena. Huomasin kuitenkin, että kun aamulla kirjoitti pari sivua asioita mielen päältä pois, muutakin tekstiä syntyi paljon kivuttomammin. Hyvä havainto. Kesällä aloin myös SPR:n kuukausilahjoittajaksi, loppuvuodesta olen tehnyt kertalahjoituksia ainakin Amnestylle ja Suomen Luonnonsuojeluliitolle. Vaatekaapista on poistunut paljon turhaa, mutta kehittämisen varaa löytyy vielä. Toisaalta kaksi haavemekkoa on löytänyt tiensä luokseni ja toinen on päällä tälläkin hetkellä (uskalsin ottaa laput lopulta pois).

Stressinhallinta. Niin. Tärkein toive ja suurin kompastuskivi. Syksyn mittaan olen muuttunut taas harmaaksi stressipalloksi, enkä osaa toimia sen kanssa. Kotona olen sentään ollut leppoisampi ja vähemmän kiukkuinen eli kai tätä onnistumisena voisi pitää. Joensuussa en ole pelännyt, mutta stressin mukana yleiset pelkotilat maailmantilasta, tulevaisuudesta ja ihan kaikesta ovat kyllä olleet pinnalla. 

Hyvää ja huonoa siis. Tosin taas on todettava, että tavoitekuvat oovat pahuksen hyviä! Niiden suhteen on jälleen huomattavasti parempi saavutus- / onnistumisprosentti. Ensi vuodellekin sellainen on jo tekeillä.

Olisin voinut laittaa puolikkaan täpän sekä ulkoiluvaatteisiin että teatterikuvaan. Ostin siis ulkoilutakin (mutta en housuja) ja kävin tänä vuonna kiitettävästi teatterissa (mutta en kuvan Kansallisoopperassa). En oleskellut juurikaan luonnossa tai tehnyt käsitöitä itselle, mutta oma talous ja sen kirjanpito ovat aika hyvin mallillaan, uusi ruokapöytä ja tuolit tulivat taloon (ei ehkä se haaveilemani pyöreä malli, mutta kuitenkin), pääsin Lontooseen, Portoon ja Lissaboniin, pari kertaa Tallinnaan sekä hotellilomaselle Helsinkiin, Markon kanssa ehdittiin viettää enemmän yhdessä aikaa ja ihania, oikeasti ravitsevia nuudelikeittojakin söin kiitettävissä määrin.

Lontoossa äidin kanssa tammikuussa.

Päiväreissulla Kolilla maaliskuussa.

Markon kanssa Portossa kesäkuussa.

Paavon kanssa kesäteatterissa heinäkuussa.

Ensimmäiset silmälasit marraskuussa.

Eniten harmittaa se, ettei tänä vuonna ollut enempää aikaa ja energiaa ystäville ja perheelle. Jotenkin tuntuu, että aika on kadonnut johonkin ja minä olen jäänyt sen jalkoihin. Toisaalta olen tänä vuonna nähnyt monia vanhoja ystäviä, joita en ole tavannut vuosikausiin ja kävin myös koppaamassa kasan Siro-astioita serkussarjani ruuanlaittokisassa.

Ehkä tunne ehtimättömyyden tunne johtuu siitä, että tänä vuonna olen kaivannut poikkeuksellisen paljon vaihtelua. Tekisi mieli muuttaa ja työelämässä kaipaan uusia haasteita. Arki on tuntunut tasapaksulta tarpomiselta, enkä ole oikein jaksanut innostua asioista. Paitsi vuosi sitten jouluna aloitetusta King's Questista, jonka pelasin (hieman Markon avustuksella) tänä vuonna kokonaan. Nyt haluaisin pelata jotain muuta, mutta en tiedä mitä, koska kiinnyin kovasti King's Questin Grahamiin. 

Olenkin elänyt tänä vuonna tylsästi pitkälti lomasta lomaan. Vuotta ovat rytmittäneet enimmäkseen matkat, keikat ja festarit. NOS Primavera Portossa oli yksi vuoden huippuhetkiä, mutta kesän aikana käytyä tuli myös Ilosaarirockissa, Beach Partyssa ja Flow'ssa. Vuoden lämmittävin keikkakokemus oli Placebo lokakuussa Hartwall Areenalla.

Vuoden parhaista kulttuuririennoista mainittakoon lisäksi Rokumentti, Poika-valokuvanäyttely, HAMin näyttelyt pitkin vuotta ja teatterireissut Kuopioon ja Kotkaan. Katsoin myös Game of Thronesin kokonaan.

Alkuvuodesta hankin elämäni ensimmäisen salijäsenyyden, jota on jäljellä vielä kuukausi. Olen yllättänyt itseni ja saanut raahattua itseni ohjattujen tuntien lisäksi kerran tai kahdesti viikossa kuntosalille, mikä on edelleen mielestäni tappotylsää mutta hyödyt ovat ilmiselvät. Muutos kropassani ei taida olla silmin nähtävä, mutta tunnen kyllä itse, missä ja kuinka paljon lihakset ovat vahvistuneet. Kävin myös alkusyksystä inhassa kehonkoostumusmittauksessa, jossa positiivisena yllätyksenä tuli ilmi lihasmassan yllättävän kova prosentti.

Loppuvuodesta sain myös hankittua silmälasit, joita minulle suositeltiin jo pari vuotta sitten. Totuttelu on vielä kesken. Ne ovat ensisijaisesti lähikäyttöön: töihin, neulomiseen ja lukemiseen. Ärsyttävää on, etten optikon lupauksista huolimatta näe niillä kovin hyvin kauas eli vaikkpa telkkarin katsominen neuloessa on lasit päässä hankalaa. Siksi varmaan töissä muistan laseja käyttää, kotona en. Silti on hassua, miten vähän omistuiselta olo lasit päässä on tuntunut.

Mainitsemin arvoista on myös, että loppuvuodesta 2016 nuoressa 34 vuoden iässä oivalsin primerin käytön nerokkuuden. Nyt on valaistunut ja vähän typerä olo samaan aikaan.

Luin muuten tänä vuonna taas viikkomäärään istuvan 52 kirjaa. Mukaan mahtui monta hyvää ja kasa kehnompiakin. Sekalaiset suosikit vuoden saldosta ovat kuitenkin tässä:

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Joe Hill: Sarvet
Alice Hoffman: Punainen puutarha

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö

Sari Pöyliö: Ihmisen veri

Lämmin suositus kaikista. Punaiseen puutarhaan palaan vielä ensi viikolla.

Jouluflunssan jäljiltä en yski enää paljoakaan, joten seuraava etappi on siirtyä eteläiselle ruutukaavalle laittamaan vuosi pakettiin kuohuviinin siivittämänä. Jää nähtäväksi, onko yleinen tunnelma enemmän haikea vai riehakas. Kaiken tähän vuoteen liittyvän takia veikkaan tasaisesti molempia.

Tänä vuonna aion tehdä yhden uudenvuodenlupauksenkin. Mutta palataan siihenkin sitten 2017.

Joulu Tallinnassa

Joulumatka Tallinnaan on takana ja jos matkalta mukaan tarttunutta flunssaa, pieniä palovammoja ja ratkenneiden lempifarkkujen aiheuttamaa harmistusta ei lasketa, olen yllättävän voimissani. Siitäkin huolimatta, että ennen lähtöä olin ihan sippi ja olisin mieluiten viettänyt kaikki pyhät kotisohvalla, eikä varsinaisesta lepäämisestä voi reissunkaan suhteen puhua.

Asiaa voi auttaa se, että molempiin suuntiin lautta oli yllättävän vähän kamala kokemus. Toki menomatkalla keinutti niin, että luulin vähintään oksentavani ja pyörtyväni ja paluumatkalla altistuttiin trubaduurille hyvä tovi, mutta riiteleviä, humalaisia ja ördääviä pariskuntia oli kummallakin matkalla ajankohdan huomioon ottaen yllättävän vähän, Tax Freessä ei ollut massiivista tungosta ja ruokaakin sai asialliseen hintaan. Tai sitten olen karaistunut sitten viime kesän, mene ja tiedä. 

Lisäksi majapaikassa oli tilaa olla vähän aikaa itsekseenkin. Löydettiin 96 neliön asunto Bookingista sopuhintaan ja vaikka ei saatukaan asunnon saunaa lämpiämään tai tiskikonetta toimimaan ja poreammekin piti ihan julmettua ääntä, 540 € kolmesta yöstä viideltä hengeltä oli mielestäni hyvä diili. Kämppä oli kuitenkin riittävän siisti ja rauhallinen, minkä lisäksi sijainti tutuilla huudeilla Roosikrantsin päässä vanhankaupungin vieressä oli erinomainen. Pari lisähenkeäkin olisi asuntoon hyvin mahtunut. Vain vähän kateellisenä katselin tuttujen hotellilomakuvia Instagramista. Tallinnassa oli joulua paossa siis useampikin tuttu samaan aikaan.

Asunnolta oli helppo sukkuloida ostoksille, ravintoloihin, kävelylle ja Viru-keskuksen bussiterminaaliin, koska halusin viimeinkin nähdä Piritan luostarin rauniot. Vähän etäiseksi jäi tiirailu, kun paikka oli kiinni mutaisen sään takia, mutta tehtiinpä sitten edes jouluinen retki rannalle ja aallonmurtajalle. Hehe. Rauniot näyttivät kyllä hienoilta. Pitää käydä siellä vielä joskus, mieluiten kesäaikaan.

Näkymä luostarin suljetun portin takaa.

Rannalla tuuli ns. pirusti.

Oltiin varattu etukäteen pöytä Clayhillsistä aatoksi ja Peppersackista joulupäiväksi. Lisäksi Must Puudel palveli joulupäivän lounaalla, kun mikään muu haaveissa ollut paikka ei tuntunut olevan auki, eikä ruokaa jaksanut laittaa. 

Etukäteen eniten odottamani Clayhills oli monin osin vähän antikliimaksi, mutta Peppersack oli kaikkien mieleen ja ennen kaikkea pelasti minun jouluruokani: alkupalalistalta valittu lajitelma sisälsi nimittäin mm. smetanaa, suolakurkkua ja marinoituja metsäsieniä. Juustokeiton kanssa siitä tuli aivan mainio joulupäivän ateria ja kun jälkkäriksi napattiin vielä hehkuviinit torilta, en voi valittaa.

Alkupalat 4 €, keitto 5 €. Passaa.

Muilla taisi tulla joulun makuja prosentuaalisesti enemmän, koska keitettiin lauantaina lounaaksi riisipuuroa. Markon koko perhe tuntuu pitävän minua kummajaisena, kun olen sitä mieltä, että riisipuuro syödään valtaosassa Suomea makeana. Liekö joku yläsavolainen tapa siis iskeä riisipuuroonkin voisilmä? Muuten olen nimittäin kuullut kiistelyä lähinnä siitä, syödäänkö puuro kanelilla ja sokerilla vai kiisselillä. Kiisselikeskustelukin tietysti jakaantuu: siskoni mies on intohimoinen rusinasopan puolestapuhuja, äiti taas kuuluu sekahedelmäsoppakoulukuntaan. Itse keitän mieluiten kanelisen luumukiisselin, jos puuroon pitää kiisseliä laittaa - koska olen kyllä vakaasti sitä mieltä, että kanelilla, sokerilla ja mahdollisesti jopa maidolla paras.

[Prosessoin tätä eilen Markolle ääneen ja kuulin, että heillä on joskus ollut joulupuuron kanssa tarjolla myös mansikkakiisseliä. I can't even.]

Oi ihana höögvein.

Reissun top 3:

Ihan huippu hehkuviini Kehrwiederillä sateisena jouluaattona (ks. kuva)

Solaris-keskuksen ruokakauppa

Uudet lämpimät lapaset joulutorilta

Bubblin' under: 

Dirk Gentlyn holistinen etsivätoimisto + mahdollisuus ladata Netflixiä offline-käyttöön

Bepanthen

Poltin oikean käteni heti perjantai-iltana aika isosti kuumassa paistinpannussa. Lilluttelin kättä aikani kylmässä vedessä, mutta en oikeastaan pystynyt edes syömään, saati käyttämään kättä mihinkään toiminnalliseen. Kipu oli kauhea ja sumensi aivot. Hetken harkitsin jo ensiapua, mutta päädyin lopulta  ihmettelemään lähimmän auki olevan apteekin vironkielistä valikoimaa. Bepanthenia löytyi kuin löytyikin viimeisen kulman takaa jemmasta ja perusteellisen rasvahoidon jäljiltä käsi oli lauantaina taas toimintakunnossa, vaikka vähän aristikin. Ihanaa ihmeainetta! Lähinnä tuntuu omituiselta, että reissussa oli viisi suomalaista, eikä kellään ollut Bepanthenia pakattuna mukaan. Yleensähän putkiloita tursuaa kaikkien laukuista ja taskuista.

Sateisen aaton turistikuva.

Jos voisin valita jotain uudestaan, olisin ollut perillä yhden yön enemmän ja käynyt lillumassa jossain kylpylässä ja syömässä Telliskiven alueella. Mutta hyvin meni näinkin. Kaikista Tallinnan ihanuuksista huolimatta koko reissun paras juttu taisi olla omaa perhettä moikkaamassa Etelä-Suomen etapilla ennen Tallinnaa. Se oli tämä:

En kestä.

Ihan tavallinen ihminen

Katkera on se hetki, kun viimeinkin joutuu tunnustamaan itselleen, ettei ole yli-ihminen, eikä vuorokauden tunnit näin ollen kerta kaikkiaan veny kaikkeen.

Luovuin jo sunnuntain spinningtunnista, että ehtisin tehdä kaiken valmiiksi, mutta niin vain jäi viimeinen joululahjasukka huomiseen junaan viimeisteltäväksi.

Harmittaa kuitenkin, kun en voikaan aloittaa lomaisaa rentoilua sillä sekunnilla, kun juna starttaa aamulla Joensuun asemalta. Kotikin jäi siivoamatta - enkä puhu mistään joulukuurauksesta vaan ihan perussiivouksesta.

Töissä sentään sain hommat kuvaannolliseen pakettiin ja tänään kotona loputkin joululahjat (sukkia lukuun ottamatta) konkreettisempiin sellaisiin. Ehkä sillä sitten kuitenkin pärjätään tänä vuonna. Pölypallot taitavat valitettavasti odottaa kärsivällisesti vielä seuraavaankin.

Pöllölaukku odottaa jo aamua. Pölytön Tallinna ja ravintoloiden jouluruuat, täältä tullaan! Etelä-Suomen kautta, mutta kuitenkin.

Rakas joulupukki

Ymmärrän, ettet voi antaa minulle joululahjaksi maailmanrauhaa, täyskäännöstä ilmastonmuutokseen, voimissaan olevaa hyvinvointivaltiota tai edes ylimääräistä vapaa-aikaa.

Pinterestissä tuli kuitenkin hiljattain vastaan ihastuttava artikkeli 19 Boring Holiday Gifts People Will Secretly Love. 

Sen inspiroimana toivoisinkin arkisempia, yksinkertaisia lahjoja. Kuten vaikka kerroslaskuria, langanohjainta (mieluiten metallista), Puisto-sukkahousuja, kestävää kirkasta kynsilakkaa, paukkupakkasillakin lämmittäviä lapasia, jotain kivaa BodyShopista, pilatesrullaa, Blossan glögiä, maksimissaan 35 cm syvää vetolaatikostoa tai vaikka vaatekaupan lahjakorttia. Myös VR:n viiden matkan sarjalippu ilahduttaisi, jos olet tänä vuonna varoissasi.

Mutta tee kuten parhaaksi näet. Itse olen valmistellut artikkelin hengessä tänä vuonna lähinnä pehmeitä paketteja.

Areena seurana

Kun tässä on nyt viime aikoina tullut istuttua tavallistakin enemmän junassa ja joululahjasukkia pitäisi neuloa ihan apinanraivolla (aika loppuu!), olen viimeinkin keksinyt, että Yle Areenaa voi kuunnella junassa, vaikkei kaista sen katsomiseen riitäkään.

Halleluja! Matka itärataa pitkin on edennyt kuin siivillä.

Ensimmäisenä kävin läpi jo syksystä kuuntelulistalla olleen Olipa kerran -sarjan. Viime viikon Shrek-reissulla taas bongasin ihan mahtavan Kuuta ei ole! Salaliittoteorioiden kulttuurihistoriaa -sarjan. Mutta sitten iskikin tenkkapoo. Miten sieltä Areenasta haetaan itseä kiinnostavaa sisältöä?

Kuuntelen nykyään niin vähän radiota, ettei ole mitään käsitystä, mitä on viime vuosina mennyt ohi tai mistä aloittaa. Ohjelmasuosituksia? Hakuvinkkejä? Kaikki otetaan vastaan!

Tosi tätä kirjoittaessa bongasin jo Elämää suuremmat elokuvat, KulttuuriCocktailin ja Kirjakerhon.

Pitää varmaan alkaa istua napit korvissa kotonakin.

Marraskuun luetut

Marraskuussa luin rikoksista ja pahoista ihmisistä. Ei ehkä älykkäimpiä valintoja kaamoksen kynnyksellä.

Marja Holli: Antiikin murhanäytelmä

Nopealukuinen ja hauska dekkari kuvitteellisen pikkukaupungin kesätapahtuman sykkeestä. Olen viime aikoina kuluttanut ensisijaisesti ison mittakaavan kulttuuria: suuria tuotantoja, globaaleja teemoja, tunnettuja henkilöitä. Niiden keskellä on todella virkistävää tarttua tällaiseen pieneen tarinaan. Antiikkipäivät pienessä itäsuomalaisessa kunnassa eivät kauan ravistele uutisotsikoita, ei edes silloin, kun niiden yhteydessä tapahtuu murha. Tapahtuman järjestäjille ja kyläläisille asia on tietysti toinen, pelissä on koko ura ja elämä. Murhanäytelmän kerronta on kevyttä, yksityiskohdat hauskoja ja henkilöt tutunoloisia eli tähän kirjaan on todella helppo tarttua. Hankintaehdotukseni Joensuun pääkirjastoon tästä teoksesta meni läpi ja saattaapa tätä löytyä laajemminkin kirjastoista (kannattaa tehdä niitä ehdotuksia!), joten suosittelen lainaamaan vaikka kiireiseen joulunalusaikaan rentouttavaksi välipalaksi, jos omaan hyllyyn ei hankintaa halua tehdä.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

"Teemestarin kirja oli hyvä kirja" totesi kaverini Facebookissa, kun kävi ilmi, että olin lainannut tämän kirjastosta. Ja niin kyllä olikin. Jonnekin määrittämättömään tulevaisuuteen, suurten öljysotien jälkeiseen aikaan sijoittuva dystopia oli pysäyttävä ja ahdistava, toisaalta kieleltään kaunis ja lopulta toivonpilkahduksenkin sisältävä kirja. Ihminen on ihminen ajasta ja paikasta riippumatta, niin hyvässä kuin pahassa. Itäranta kuvaa uutta maailmaa ja sen tapoja niin elävästi, ettei lukijalla ole pienintäkään vaikeutta kuvittaa tarinaa päässään ja hahmot, etenkin päähenkilö Noria, alkavat tuntua vanhoilta tutuilta ihan huomaamatta. Luin tämän loppuun samana aamuna, kun tieto Trumpin vaalivoitosta tuli. Ajoitus tuntui poikkeuksellisen kurjalta. 

Erik Axl Sund: Varistyttö

Kovasti kehutun ruotsalaistrilogian avausosa. Oikein menevä trilleri, myönnettäköön, mutta ei oikein silti uponnut minulle. Ehkä tämä johtuu tyylistä ja aihepiiristä: en ihan ymmärrä, miksi dekkarit ja trillerit menevät vuodesta toiseen aina vain hirveämmiksi. Tässäkin oli reippain sanankääntein kuvattua kidutusta, silvontaa, pedofiliaa ja insestiä -  ihan vain muutamia mainitakseni. Myös hahmojen henkiset traumat, sisäiset ristiriidat ja kamppailut olivat paikoin rankkaa luettavaa. Jos raskaita aiheita ei kavahda ja haluaa lukea niistä huolimatta helppolukuista ja koukuttavaa kerrontaa, Varistyttöön kannattaa kyllä tarttua. Itse kerään voimia ja mietin, viitsinkö lukea kaksi seuraavaa osaa.

Joe Hill: Sarvet

Jotenkin älyttömän valloittava premissi: Ig herää krapulaiseen aamuun ja huomaa, että päähän on kasvanut sarvet, jotka saavat kaikki lähistöllä ihmiset kertomaan hänelle huomaamattaan syvimmät, pimeimmät ajatuksensa. Koska ihmisten pimeimmät salaisuuden ovat usein aika kamalia ja Ig itse elää synkkyydessä tyttöystävänsä selvittämättömän raiskauksen ja murhan jälkeen, Sarvet ei ole yhtä iloinen kirja kuin jonkun toisen kynäilijän kädestä olisi voinut syntyä. Erinomainen se joka tapauksessa on. Hill pohtii Igin ja tämän lähipiirin kautta ihmisyyttä, yhteisöjä, hyvää ja pahaa niin hyvin, että meinaa välillä hengästyttää. Näistä teemoista ja kaikista niiden kuvaamiseen käytetyistä inhottavuuksista huolimatta Sarvet ei ole raskas kirja lukea, päinvastoin. Turhautumisen, koston ja epätoivon välimaastossa seilaava Ig on pirunsarvistaan huolimatta inhimillinen ja samastuttava päähenkilö, ja saattaapa lopussa pilkahtaa tunnelin päässä valoakin.

David Walliams: Gangsterimummi

Jopa kirjakuukauden kevennys sisälsi rikoksia. Tämä ei kolissut ihan yhtä kovaa kuin muut Walliamsit tähän mennessä, mutta huonoa se ei kirjasta tee. Benin elämä on kurjaa. Putkimiehen ammatista haaveilevan pojan vanhemmat ovat hurahtaneet paritanssiin ja vievät pojan aina perjantai-iltaisin tylsälle, kaalilta haisevalle mummille hoitoon. Kaikki muuttuu, kun Benille selviää, ettei mummi olekaan mikään tavallinen vanha rouva vaan kunnon gangsteri ja jalokivivaras! Tälläkin kertaa keskiössä on siis tuttu ongelma: kuinka lapset usein oppivat arvostamaan isovanhempiaan vasta sitten, kun on liian myöhäistä. Walliams muistuttaa lempeästi, että isovanhemmatkin ovat olleet nuoria ja kaikista löytyy piileviä kerroksia - kaikki tämä toki sopivasti pieruhuumorilla höystettynä. Olin alkuun aika pettynyt Walliamsin tapaan käsitellä asiaa, mutta (enempiä spoilaamatta) juonenkäänteet vinksauttivat kerronnan taas mieleiseeni asentoon. Oikein oiva lastenromaani siis, mutta en ehkä suosittelisi ensimmäiseksi tutustumiseksi Walliamsin maailmaan. 

Kulttuuritäti matkoilla

Olen viimeisen viikon sisään käynyt kahdella teatterimatkalla. Lauantaina suunnattiin äidin kanssa Kotkan kaupunginteatteriin katsomaan Ylpeyttä ja ennakkoluuloa, eilen piipahdin Millan ja Paavon seurana Helsingissä katsomassa HKT:n Shrek-musikaalin Peacockissa.

Kumpikaan reissu ei harmita, mutta jos aikataulu olisi antanut periksi olisin mielelläni pitänyt vähän taukoa niiden välissä. Olen nimittäin etenkin eilisen päiväseltään tehdyn reissun jäljiltä ollut tänään aika ulapalla ihan kaikesta.

Ylpeys ja ennakkoluulo täytti enemmän ja vähemmän kaikki odotukset. Näyttämösovitus toimi hyvin, joskin siinä oli luonnollisesti pitänyt oikoa mutkia aika lailla. Enimmäkseen oikominen ja yhdistäminen meni oikein mallikkaasti ja varmasti vähän töksähtävämpiin valintoihinkin oli syynsä. Roolitus oli erittäin onnistunut, puvustus ja lavastus huikean hienot. Kaiken kaikkiaan oli käsittämättömän lämmittävää seurata itselle niin tuttua ja rakasta tekstiä uudessa formaatissa ja vielä osittain tuttujen ihmisten esittämänä.

Jos en olisi hiljattain käynyt vaikuttumassa Kuopion kaupunginteatterista, olisin varmasti myös ihan innoissani Kotkan teatterirakennuksesta. Katsomo oli kuitenkin ihan poikkeuksellisen hyvä. Istuttiin alas ysirivin keskelle ja todettiin, että sattuipa hyvät paikat. Samankaltaisia kommentteja kuului myös edestä, takaa ja molemmilta sivuilta. Nyt olen vain fiiliksissä teatterin ohjelmistosta ja näyttelijäkaartin ikärakenteesta.

Shrek-musikaalissa taas istuttiin kakkosrivissä ja vähän tekisi mieli nurista täyden hinnan (54 €!) maksamisesta niiltä paikoilta. Katsomon etuosaan äänet kuuluivat vähän hassusti, eikä lavaa tietenkään pystynyt seuraamaan kokonaisuutena. Mutta meni se näinkin. Älyttömän taitavat esiintyjät ja hieno puvustus olivat esityksessä parasta, varsinaisena musikaalina Shrek ei minusta kuitenkaan ollut erityisen onnistunut. 

En myöskään tiedä, kelle musikaali on suunnattu. Suositusikäraja on kouluikäisistä ylöspäin ja seurueemme viisivuotias jaksoi seurata koko näytelmän hienosti. Mutta kuten leffassakin, teksti ei olen paikoin edes kaksimielinen vaan kellahtaa rehdisti härskin puolelle, enkä tiedä miten jutut aukeavat lapsiyleisölle. Itse ainakin olin tyytyväinen, että olin kotimatkalla yksin, enkä joutunut vastaamaan kysymysten tulvaan..

Paavo oli kuitenkin varsin fiiliksissä koko kokemuksesta, joten kyllä reissuun kannatti yksi vapaapäivä käyttää - ja ehtipähän yhdeksän junassa vietetyn tunnin aikana myös kiitettävästi lukea, neuloa ja kuunnella hyviä radio-ohjelmia. Kotkan-reissuun yhdistin myös kasan vanhoja ystäviä, joten kannatti sekin etappi. Itse kaupunkia näin valitettavan vähän, joten ensi vuonna voisin yrittää sinnekin uudemman kerran, mieluiten kesäaikaan.

Laiska päivä

Laiska itsenäisyyspäivä. Piti suursiivota ja käydä salilla, mutta aika on mennyt lähinnä Prismassa haahuillessa ja päikkäreillä. Saatiin sentään sellainen pieni perussiivous tehtyä eli pölypallot eivät viereksi vastaan välittömästi kun ovesta sisään astuu. 

Sain myös joulukorttiaskartelun aloitettua ja ensimmäiset lahjatkin pakettiin asti eli voin antaa ne matkalaisten mukaan huomenna. Hurraa! Lahjojen postittaminen ei nimittäin ole minulla suosikkiasioiden listalla edes top satasessa.

Piti aloittaa lahjaostostelu tänä(kin) vuonna jo hyvissä ajoin, mutta vähän meinaa stressata taas ne vaikeimmat lahjottavat. Yritin kovasti viime viikolla onkia äidin mieheltä, mitä tarpeita tai toiveita joulua varten olisi ja sain vastaukseksi ilmoituksen, että kaikki tarvittava on jo. Lopulta irtosi tieto, että pieni suklaarasia on aina hyvä. Olen tainnut ostaa sellaisen joka vuosi ainakin viimeiset viisitoista vuotta.

Eilen kaupungilla kävellessä kuulin kahden noin 16-vuotiaan tytön keskustelun, joka meni jotakuinkin näin:

- Niin ei sun tarvii mulle mitään kallista ostaa.

- No totta kai ostan, mitä sä haluut!

- Tietty oon antanut kaikki halpalahjatoiveet kavereille ja kalliit lahjatoiveet vanhemmille!

- Ai joo.

- Mut mä siis niiiin suutun, jos en saa mitä haluun!

Eli vaikka toiveiden puuttuessa suklaarasian kaveriksi pakettiin ei päätynyt tänäkään vuonna mitään erityisen mielikuvituksellista, taidan voittaa tässä skenaariossa, kun en joudu lahjomaan ketään noin vaativaa.

Oma ysäri

Olin viikonloppuna ysäriteemaisilla kolmekymppisillä. Kaikessa haipakassa unohdin miettiä asua ennen edellistä iltaa, ja vaikka sainkin oikein hyvän vaatekerran raavittua päälleni, panostuksen puute jäi harmittamaan.

Ysäri on aika joustava käsite ja pitää sisällään useampia elämääni määrittäviä aikakausia. Täytin kahdeksan vuonna 1990 ja ehdin vuosikymmenen aikana kasvaa lapsesta täysi-ikäiseksi. Siihen väliin mahtuu vaikka mitä.

Oli poolopaidat, kukkaliivit, hassut hatut ja pyöreät aurinkolasit.

Hopparifarkut, Mic Mac, Jack & Jones ja rautakaupasta hankitut ketjut.

Batiikkivärjätyt vaatteet, huonosti istuvat vyötäröfarkut ja halpislenkkarit, joihin oli mustalla 

tussilla kirjoitettu ihanien miesten nimiä.

Oli kukkamekot, kotelomekot, pitsimekot, kässässä tehdyt flanellimekot.

Harmaameleeratut, alkoholimerkkien logoilla varustetut ja torilta ostetut säkkipaidat.

Minimekot, maximekot ja kasa korkkareita, joita en kehdannut pitää julkisesti.

Kuviolliset pyöräilyhousut, hiihtarit, housuhameet, haalaripyjamat, pastellinsävyiset collegeasut.

Oli anorakit, sammarit, tennarit, maiharit.

Tennissukat, jenkkisukat, säärystmet ja ensimmäiset itse neulotut villasukat.

Värikkäät silkkihuivit, jenkkihuivit, venäläishuivit, ei kaulahuivia pakkasellakaan.

Tupsupipot, urheilupipot, Bulat, baskerit, nurinpäin käännetyt lippikset.

Liian isot villapaidat, flanellipaidat, neppareilla kiinni laitettavat farkkupaidat.

Pikkureput, vyölaukut, hippikassit, rintamerkeillä koristellut olkalaukut.

Läpinäkyvät paidat, liian antavat narutopit, hopeanhohtoiset vaatteet, aikuismaiset kauluspaidat.

Otsatukka, poikatukka, geeliheitto, törtsä, permanentti, saparot, hennalla värjätty pitkä tukka.

Tätä kaikkea ja niin paljon muuta oli minun 90-lukuni - ja pelkästään ulkonäön puolesta. Sen kaiken tai edes tärkeimmän mahduttaminen yhteen iltaan on liikaa, liian pakahduttavaa ja oikeasti mahdotonta.

Vaatetuksesta muotoutuikin lopulta pieni aikamatka:

Rakkaudella pidetty NKOTB-keikkapaita on siskon tuliainen konsertista vuodelta 1991.

Tukka, säärystimet ja hame edustivat noin vuotta 1993.

Flanellipaita oli kaikilla ehkä 1994.

Meikki muistutti kovasti juhlalookiani vuodelta 1995, ruskeaa rajausväriä ei tosin ollut.

Ja kaulaan päätynyt Protu-koru on luonnollisesti vuodelta 1997.

Itselläni ei ole kokovartalokuvaa vaatekerrasta, mutta naama sentään löytyy.

Juhlakalulta sain vielä oikeasti vaaleansinistä
luomiväriä tuohon päälle. Yves Rocherin helmiäs-
sävyt, never forget! Kulmia en tohtinyt nyppiä.

Ihan hyvä. Ensi kerralla pitää silti laittaa mietintämyssy päähän aiemmin.

Havaintoja:

En vieläkään saa tehtyä oikealle kääntyvää heittoa. Pirun pyörre.

Protu-koru ei ole ollut kaulassa ainakaan 15 vuoteen, mutta tuntui siltä kuin en olisi koskaan ottanutkaan sitä pois.

Pitää oikeasti ostaa oma flanellipaita. Mikä autuas lämpö sen kanssa oli tarpoa viikonlopun viimassa! Kyllä Seattlen pojat tiesivät.

Keikkakesä edessä

No niin. Sikakalliista tapahtumalipuista on viimeinkin ilmoitettu lahjan saajalle. Koska sen ja Robbien lisäksi minut on houkuteltu mukaan vielä kolmannellekin areenakeikalle. 

Keikkakesä 2017 näyttää siis toistaiseki tältä:

22.5. Bruno Mars, Helsinki

9.6. Radiohead, Tukholma

10.8. Robbie Williams, Tampere

1. Ihan budjettini takia kovasti toivon, että Suomen festarikesä ei tarjoaisi ihan hirveästi pakollista nähtävää juuri minulle.

2. Budjetista puheen ollen, olen ostoksista, sovituista reissuista ja eilisestä kampaajasta itselleni velkaa pitkälle alkuvuoteen. Onneksi kaali on sesongissa.

3. Radiohead-juonitteluni meni täydestä ja onnistuin yllättämään. Kerrankin!

Rokumentti

Rokumentti, jokavuotinen marraskuuni pelastaja, on taas ohi. Festariviikolla näin kahdeksan elokuvaa ja enemmänkin olisi mennyt, niin istumalihasten kuin ohjelmistonkin puolesta.

League of Exotique Dancers

Blur: New World Towers

Lost River

Mapplethorpe: Look at the Pictures

Elstree 1976

Oasis: Supersonic

Author: The JT LeRoy Story

Life, Animated

+

DocLounge: Strike a Pose

Bowie-retrospektiivi Taitokorttelissa

Onnistuin kyllä valitsemaan leffat tänä vuonna paremmin kuin hyvin! Blur, Elstree ja Strike a Pose olivat joukossa heikoimmat, mutta viihdyin niissäkin mainiosti. Mapplethorpe ja Supersonic olivat ehkä dokumentteina parhaat, kun taas JT LeRoy jäi eniten vellomaan päähän. Exotique Dancers ja Life, Animated puolestaan ovat ne, joita suosittelisin varauksetta kaikille puhuttelevina, mutta hyvän mielen dokumentteina.

Paljon parjattu Lost River painii ihan omassa sarjassaan jo siksi, että kyseessä oli näytelmäelokuva. Tykkäsin kyllä, mutta aloitus viimeistään klo 22 olisi ollut paikallaan, koska pimeässä, omituisessa ja unenomaisessa elokuvassa hereillä pysyminen tuotti reilua tuntia myöhemmin huomattavasti vaikeuksia. Olen silti tyytyväinen, että näin tämän teatterissa. Telkkarin ruudulta katsominen ei varmasti tee elokuvalle oikeutta.

Taitokortteli oli mitä parhain paikka ulkoilmanäytöksille. Onneksi pyllyynnyin paikalle, vaikka en ehtinytkään nähdä kuin kahdeksan videota.

Tänä vuonna jäi näkemättä mm. Gimme Danger, Accidental Courtesy, Everybody Wants Some!!, A Bigger Splash, Finding Joseph I, Cheer Up, Spandex Sapiens... Kuulin niistä kaikista niin hyvää, että pitää paikata nämäkin aukot mahdollisimmat pian.

Vaikka olisinkin jatkanut elokuvissa istumista sujuvasti toisenkin viikon, saattaa olla hyvä vähän levätäkin. Sunnuntaiaamuna todettiin molemmat, että olen poikkeuksellisen paljon loman tarpeessa. 

Tarve purkautuu valitettavilla tavoilla. Lauantaina olin niin väsynyt ja ärsyyntynyt ihmisiin, että jätin Saimaan keikan väliin ja suuntasin kotiin neulomaan lapasia. Se sentään on terapeuttista ja rentouttavaa. Ainakin siihen asti, kunnes saan hartiat ihan lukkoon puikkoineni. Mutta se hetki ei ole vielä täällä.

Solmussa somessa

Vaarini päätti aikanaan jättäytyä kehityksen kärryiltä siinä vaiheessa, kun videot tulivat koteihin. Olen aina miettinyt, missä vaiheessa teknologia etenee siihen pisteeseen, etten itse enää viitsi vaivautua. Ehkä se hetki on jo koittanut.

Olen tässä hiljattain rekisteröitynyt sekä Tumblriin että Goodreadsiin.

Tumlbr-tilin kanssa oli vahva alku. Loin tilin juuri ennen töistä lähtemistä, aikeena tutustua asiaan rauhassa kotona. Kotona en enää muistanut tilini salasanaa.

Goodreadsin kanssa menee paremmin. Olen jopa muistanut päivittää sinne lukemiani kirjoja - ja lisännytkin kaikki luetut kirjat muutaman viime vuoden ajalta. Olen myös selvittänyt, miten saan lisättyä sellaisia kirjoja, joita tietokannasta ei vielä valmiiksi löydy. En kuitenkaan ole jaksanut tuottaa tähtiä kummempaa sisältöä tai miettiä, miten yhteisöllisyyttä palvelussa voi tai kannattaa käyttää.

Mitä täällä pitää tehdä?!

Harmittaa, kun potentiaalisesti kiva asia menee hukkaan, mutta en ihan oikeasti jaksaisi nähdä tämmöisten eteen enää yhtään ylimääräistä vaivaa. Töiden puolesta pitäisi selvittää myös Snapchatin tai vähintään Instagram Storiesin syvin olemus, mutta niitäkin olen toistaiseksi vain vältellyt.

Jaksaisipa somettaa ihan kunnolla ja oikeasti perehtyä eri alustoihin, eikä vain luoda turhia haamutilejä ympäri internettiä. Twitter-tilinikin on vielä olemassa, mutta en ole tainnut käyttää sitä sitten sen yhden parin vuoden takaisen ajomatkan, kun toivottiin YleX:ltä jotain biisiä perjantai-illan ratoksi. Blogi on tällaisella iän ikuisella ja mahdollisimman vähän sosiaalisella alustalla. LinkedInissä käyn pyörähtämässä parin kuukauden välein, viimeksi kävin jopa klikkailemassa kavereille vähän suosituksiakin. Mutta en minä siitäkään oikeasti ole yhtään kartalla.

Voi vuosi 2000 ja scribble.nu. Tulkaa takaisin!

Keikkakenkutus

Jotenkin aina unohtaa, miten kauheaa rahanmenoa loppuvuosi on. Ilmaantuu pakollista ostettavaa, sisustusmaniaa, joululahjahankintoja, mitä kaikkea niitä nyt on. Hiuksiinkin otan yleensä raitoja aina marraskuussa, vaikka muuten tyydyn kampaajalla pelkkään saksikäsittelyyn.

Lisäksi tulevan vuoden kaikki kivat tapahtumat tulevat myyntiin.

Olen tässä viikon sisään ostanut sikakalliit tapahtumaliput* sekä piletin Helsingin kaupunginteatterin Shrek-musikaaliin. Ihan ok. Olin niitä suunnitellut ja vaikka maksutapahtumat kirpaisivat huomattavasti, pääsin ahdistuksesta aika nopeasti yli.

Tai noin ei voi ehkä sanoa, koska höyläsin valtaosan menoista luottokortille ja näin ollen kirpaisu jatkuu kuukausittain kunnes liput on maksettu. Mutta sanotaanko vaikka, että olen sinut ostosteni kanssa.

Sitten ilmoitettiin, että Robbie Williams tulee elokuussa Suomeen.

Voi miten haluaisin mennä!

Party Like A Russian kolisi ja kovaa, uutta levyä sulattelen ja vanhempikin tuotanto on ollut hiljattain aktiivipyörityksessä.

Tämä olikin ihan selvä peli, kunnes minulle selvisi lippujen hinnat. Sata euroa! Mitä ihmettä oikeasti? Ymmärrän, että Robbie maksaa ja artistilla on myyntiarvoa sekä paljon keski-ikäisiä, hyvätuloisia faneja. Mutta eikö niitä varten voisi olla jotain varakkaiden ihmisten spesiaalikatsomoita ja hölmöjä vippiruokailupaketteja kuten muillakin keikoilla nykyään? Kahdeksan euron hintahaitari ei nimittäin tuolla katsomon puolella paljon lämmitä.

Have it like an oligarch!

Olen siitä onnekkaassa asemassa, että minulla olisi oikeasti jopa mahdollisuus keikkalippu maksaa, kunhan vähän miettisin finansseja uudestaan. Kaikilla ei ole niin hyvä tilanne ja näissä asioissa muutamalla kympilläkin on jo iso merkitys.

Nyt parin päivän sulattelun jälkeenkin kiukuttaa edelleen niin paljon, etten oikeasti tiedä, haluanko alkaa kytätä lippukauppaa perjantaina. Käsittämätön ja ennenkuulumaton tilanne. Robbie Williams on kuitenkin yksi minulle rakkaimmista aristeista ikinä ja erinomaiseksi liveheilujaksi havaittu niin ulko- kuin sisätiloissa.

Mitä teen?! Auta, universumi! Kokemani tuntemukset ovat kokonaisvaltaisen riipiviä.

Ja kyllä, nämä liput ovat kalliimpia kuin ne, jotka juuri määrittelin sikakalliiksi tapahtumalipuiksi. Kyllä muuten keljuttaa.

* Sikakalliit tapahtumaliput ovat Markon yhdistetty syntymäpäivä- ja joululahja. Vaikka mies ei taida täällä blogissa juuri hillua, en ota paljastumisen riskiä. Vaikka varmaan se jo tietää. Ainahan se tietää. Keljuttaa sekin. 

Lokakuun luetut

On ollut jotenkin nihkeä lukukuukausi. Vika ei ole kirjoissa, en vain ole jaksanut keskittyä, eikä sopivia hetkiäkään ole oikein löytynyt. Valtaosa kuusta meni Galbraithin kahlaamiseen.

Robert Galbraith: Pahan polku

Cormoran Striken ja Robin Ellacottin tarina jatkuu. Tyyli on Rowlingin Galbraithin edellisistä dekkareista tuttu: sujuvaa tekstiä, vauhdikkaita juonenkäänteitä, kiperiä kiemuroita ja harvinaisen ällöttäviä rikoksia. Johtuuko sitten nihkeästä lokakuusta vai itse kirjasta, mutta tämä ei imaissut mukaansa samalla tavalla kuin kaksi edellistä osaa. Kolmen pääepäillyn nykyvaiheiden ja Strikeen liittyvien taustojen pyörittäminen toimi muuten hyvin, mutta koska luin kirjaa kiljoonassa pätkässä, eri hahmoja oli vaikea seurata. Murhamysteeristä huolimatta paikoin kiinnostavinta oli seurata Robinin kamppailua naisena jyräävien miesten maailmassa. Robin on aikamoinen teräsmimmi ja ihan jo odotan, mitä kirjailijalla on hihassa hahmon varalle.

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö

Tämä kirja oli älyttömän hyvä ja tuli selvästi elämääni juuri oikealla hetkellä! Vaikka muu takkusi, Kiven esikoisromaanin ahmaisin parissa päivässä. Aliisa, Ada, Alma ja Anni, täydellisen perheen neljä täydellistä tytärtä. Mutta onko kaikki oikeasti niin hyvin kuin kulissit antavat ymmärtää? Kasvukertomus etenee kolmen nuorimman sisaren kertomana kolmessa eri ajassa ja hiljalleen selviää, mitä itse kullekin vuosien saatossa on tapahtunut. Jokainen sisaruksista kamppailee omalla tavallaan suorituspaineiden, sisarussuhteiden, jaetun trauman, aikuisten maailmaan kasvamisen sekä oman äänen ja suunnan löytämisen kanssa, mutta jokainen jää kamppailunsa kanssa myös surullisen yksin. Almasta löysin kertojana vähiten tarttumapintaa, kirjan aloittaneen Adan pään sisään olisin palannut mielelläni vielä aikuisemmassakin vaiheessa. Joka tapauksessa valloittava ja pakahduttava romaani, jossa ääneen pääsevät täysillä tytöt ja nuoret naiset.

Paul Auster: Talvipäiväkirja

Omaelämäkerrassaan Auster kirjoittaa koruttomasti ja rehellisesti eletystä elämästä. Kirja tarjoilee tuokiokuvia ja hajatelmia 64-vuotisen elämän varrelta ja etenee enimmäkseen kronologisesti, mutta ilman otsikoita ja tuntuu toisinaan tajunnanvirralta tekstin poukkoillessa ajasta ja ajatuksesta toiseen. Talvipäiväkirjan kirjoittaminen lienee ollut kirjailijalle terapeuttinen prosessi, johon lukija hyppää huomaamattaan mukaan. Tämän luettuani koen tietäväni Austerista paljon ja toisaalta en juuri mitään. Kaikkea sävyttää omituinen tuttuuden tunne. En ehkä päässyt täysin Austerin nahan alle, mutta Auster kyllä ujutti itsensä minun nahkoihini. Viimeisellä sivulla tuli itku.

Kasvisproteiinia tomaattikastikkeessa

Meillä on viime viikkoina ollut (viimeinkin) testissä hiljattain markkinoille tulleet kasviproteiinituotteet.

Omaksi suosikikseni kiilasi kevyesti Oumph, jota voisin syödä vaikka joka päivä. Muut maut on vielä testaamatta, mutta BBQ-maustetusta pussista tein täytettyjä bageleita ja tomaatti-kermakastiketta perunamuusin kaveriksi.

Markolta vuolaimmat kehut tulivat maanantaina tekemästäni tomaattisesta nyhtökaurasoosista, joka kyllä maistui minullekin, mutta jätti vielä vähän toivomisen varaa.

Härkis todettiin molemmat lähinnä kehityskelpoiseksi, vaikka sillä höystetty muchos nachos ei ollutkaan välitön suksee. Härkistä oli tosin listalla eilenkin, tällä kertaa bolognesena. Purutuntuma ei vieläkään miellyttänyt, mutta arkiruokana miksi ei.

Fiksuimmat taitavat kuitenkin huomata jo kaavan, mihin meillä näitä tuotteita upotetaan. Niin paljon kuin tykkäänkin tomaatti(-kerma)kastikkeesta ja perunamuusista / spagetista, olisi kiva keksiä näistä jotain muutakin syötävää. Eli kaikki vinkit luovemmilta kokkaajilta otetaan ilolla vastaan.

Jatkoin muuten teemaa eilen töissä, kun söin lounaaksi S-marketista bongaamani Härkäpapu-perunasoselaatikon. Ihan ok eines kiireisiin päiviin, mutta ei ole itse tehdyn (nakki)perunasoselaatikon voittanutta.

ps. Cittarista bongaamani soija-viherpippurileikkele muistutti maultaan ja rakenteeltaan huomattavasti lauantaimakkaraa. Koska Tartex-tahnalla voi leikkiä syövänsä maksamakkaraa, kaikki lapsuuteni lohturuoat on kohta replikoitu kasvismuotoon! Napsahtavaa nakkia odotellessa.

Kusama

Vaikka olikin melko tiukka aikataulu, kerkesin viime viikon Helsinki-pyrähdyksellä sentään hilpaista HAMiin katsomaan Kusaman In Infinity -näyttelyn.

Harmittaa aina juosta näyttelyitä kiireessä läpi ja paljon jäi tälläkin reissulla näkemättä, mutta pikainenkin visiitti oli tervetullut. Vaikka taiteilija ei olisikaan entuudestaan tuttu tai - kuten minulla - teokset eivät välity kuvien kautta, Kusaman maailmasta on vaikea olla valloittumatta. Synkätkin aiheet käsitellään ilon kautta ja värimaailma on Suomen synkkenevässä syksyssä enemmän kuin paikallaan. Varsin voimaannuttavaa.

Jostain syystä näyttely aiheuttaa myös pakottavaa tarvetta ottaa selfieitä enemmän kuin vuoteen muuten yhteensä. Jotain tarttuvaa riemukkuuden taikaa siellä on ilmoilla!

Peiliselfieiden ottamistakin hienompaa oli nähdä Ylen dokkarista tuttu vaha-Kusama toisten portaiden yläpäässä. Topakka ilme kehottaa käymään ennen tammikuun loppua uudestaan paremmalla ajalla. Näin kaamosajan kolkutellessa ovella se ei olisi ollenkaan huono ajatus. 

Toivottavasti ehdin.

Näyttely on esillä Tennispalatsissa siis 22. tammikuuta saakka. Tee sinäkin itsellesi palvelus ja käy ihastumassa.

Pieni Placebo-pakahtuminen

Asioita joita jaksoin ennen ihan hyvin, mutta en enää top 3:

• Valvoa aamuneljään ja herätä silti ihmisten aikoihin.
• Elää voileivillä päiväkausia.
• Tehdä vuorokauden kestäviä reissuja toiselle puolelle Suomea.

Kaikki ovat valitettavia, mutta viimeinen ajankohtaisin. Pyörähdettiin viime viikolla Jennan kanssa katsomassa Placeboa Helsingissä. Jenna oli viisaasti kaupungissa lomailemassa vähän pidempäänkin, mutta itse lähdin liikkeelle torstaiaamuna yhdeksän junalla ja klo 15 seuraavana päivänä olin jo tekemässä viikonlopun ruokaostoksia Joensuun K-supermarketissa. Onneksi ostettiin keikkaliput jo keväällä, muuten en olisi jaksanut lähteä.

Palautuminen kesti huomattavan monta päivää. Tai koska tänään heräsin kätevästi 45 minuuttia kellonsoiton jälkeen, oletan prosessin olevan edelleen kesken.

Placebo oli kyllä ihana. Ja vaivan arvoinen.

Olen nähnyt bändiltä aiemmin puolikkaan keikan Provinssissa 2009 ja kokonaisen Ilosaaressa 2015. Vaan ei ole sisätilan voittanutta! Koska 20-vuotisjuhlakiertueella olevan bändin fanijoukko ei koostu enää pelkästään energisestä teiniväestä, lämppärin aikaan saliin saapuessa pääsi vielä varsin lähelle lavaa. Ja se olikin parasta. Jättimäisellä Hartwall Arenalla saattoi kuvitella olevansa intiimillä klubikeikalla ja taisipa olla ensimmäinen areenakeikkani ikinä, jolla ei juurikaan tarvinnut sivuscreenejä vilkuilla. Ei sillä että olisin niitä edes kovin hyvin nähnyt.

Tarinaa havainnollistakoon kuva, joka otettiin kun saavuimme (verrattain ajoissa) paikalle. Vaivoin mahduimme vielä sisään..

Kuvan ottamisen jälkeen siirryimme suosiolla oluselle.

Kahteen tuntiin ja varttiin mahtui 25 biisiä ja tunnelma vaan kohosi loppua kohden. Special K, Soulmates, Nancy Boy, Bitter End, Space Monkey ja Twenty Years lämmittivät erityisesti, Without You I'm Nothing Bowie-videoineen oli juuri niin pakahduttava kuin osasin pelätä.

Taas tosin kävi niin, etteivät ne omat tärkeimmät biisit mahtuneet settilistaan. English Summer Rain, Breathe Underwater, Haemoglobin, Taste in Men ja Battle for the Sun olisi nimittäin ollut ihan pirun siisti kuulla. Lisäksi olisin toivonut edes yhden ranskankielisen säkeistön Protect Me from What I Wantiin, mutta näillä mennään.

Oivallinen valinta oli myös näyttää Every You, Every Me -video ennen keikan alkua. 

Mutta olipa ihana taas seurata keikkaa, jolla bändi silminnähden nauttii lavalla. Oma Rokki-kokemukseni jäi aikanaan liian kaukaa katsottuna etäiseksi ja kavereiden keikkakertomusten perusteella pelkäsin pahinta. Molko ei julkisuudessa ole aina ollut lämpimin ihminen, mutta nyt silmät hymyilivät koko ajan ja poikamainen charmi on 44 vuoden iässäkin ilahduttavasti tallella.

Olin niin hehkuissani, että olisin tavoistani poiketen ostanut t-paidan ja/tai hupparin, mutta haluamastani painatuksesta ei ollut ladyfitiä, eikä hupparista enää kokoa. Nettikauppa palvelkoon, jos vielä vähän ajan päästä harmittaa.

Pakko vielä mainita, että Placebo toivoo, ettei keikoilla kuvattaisi. Rokissa viime vuonna juontaja välitti terveiset, nyt oli vain kieltomerkki ennen keikkaa screeneillä. Eihän täyskieltä nykyaikana mitenkään onnistu (kuten tästäkin postauksesta voi päätellä), mutta yllättävän hyvin näkyisi viesti kuitenkin menevän perille. Toisin sanoen satunnaisia kuvia napsaistiin alkukeikkapainotteisesti joka puolella, mutta ruutujen meri siinä permannolla oli huomattavasti muita kokemiani keikkoja pienempi. Ja hyvä niin, itsekin imaistui tunnelmaan paljon paremmin. Lisäksi muutamassa ensimmäisessä biisissä oli kännykkäkuvaamista ajatellen ilahduttavan hyvät valot, eikä bändi osoittanut ärsyyntymisen merkkejä kuvaajia kohtaan.

Taitavat tietää, mitä tekevät.

Pikareissulla en kehdannut mennä kenenkään kaverin vaivoiksi, joten yövyin Katajanokalla Eurohostellissa. Oikein asiallinen paikka: nelosen ratikkapysäkki ihan vieressä, siistit kylppärit ja vessat, kiva vastaanottoalue, ilmainen aamusauna ja lisämaksusta erinomainen aamiainen. 

Huone sen sijaan oli aika kauhea, mutta sentään siisti ja oikeasti kävin siellä vain nukkumassa. Aamujumeissa ihailin maisemaa, ikkunasta näkyi nimittäin sievä vanha talo.  

Ainoa asia, jota siis oikeasti kritisoin oli huoneen "sisustuselementti". Olisi nyt ollut rehdisti ankea luukku, nyt näyttää siltä, että joku on yrittänyt - huonosti vuonna 1993.

Huomaa kuvaajan paheksuva ilme.

Lämmöllä kuitenkin suosittelen, jos kaipaa kohtuuhintaista majapaikkaa kantakaupungissa. Ja Placeboa kaikissa tapauksissa.

Kahdeksan hössöttäjää

Viikkoja (kuukausia) stressaamani serkusten ruuanlaittokilpailu taputeltiin kasaan viikonloppuna. Pelkäsin kauheaa suorittamista, itkua ja hammastenkiristelyä ja tietysti itseni nolaamista epäonnistuneella annoksella. 

Tai ehkä eniten pelkäsin sitä, että muut epäonnistuvat ja pääpalkintona oleva Siro-astiasto lähtee mukanani kotiin, säilytystilaa kun ei oikeasti ole.

Ensimmäinen helpotus tuli aikataulupuolelle, kun sain kilpailun järjestäneeltä sedältäni luvan leipoa osuuteni perjantai-iltana kotona. Meidän osuudeksi jäi siis hankkiutua lauantaina paikalle, syödä sekä auttaa tarjoilussa ja siivoamisessa. Niin sitten lähdettiin aamuseitsemältä kohti Pirkanmaata 30 hengen luumupiirakka Ibizan takapenkillä.

Henna-serkku ikuisti leivonnaiseni. Toimii myös ilman vaniljakastiketta.

Matkan aikana kasvanut jännitys ja stressi laukesivat oikeastaan heti, kun päästiin paikalle. Tunnelma oli lämmin, eikä vartin myöhästyneitä edes katsottu pahalla silmällä. 15 kutsutusta serkusta kilpailemaan saapui kahdeksan ja suvusta koostuvaa tuomaristoa oli paikalla päätuomarina toimineen järjestäjän lisäksi 20. Olipa jotenkin ihana päästä puuhastelemaan kunnolla samalla aaltopituudella olevien ihmisten kanssa, se tietynlainen hössöttäminen kun taitaa olla meidän suvun määrittävin piirre (kuulemma pallinaamaisuuden lisäksi, ahem).

Ruokalistalle päätyi neljä alkuruokaa, yksi pääruoka ja kolme jälkkäriä, joista omani tarjoiltiin viimeisenä. Järjestyksessään nautitut ruokalajit olivat saaristolaisleipä savulohitahnalla, katkarapukasari, gratinoitu sipulikeitto ja juustoiset teeleivät, savutofu-parsakaalipiirakka, kermainen broileripasta (josta minulle oli erikseen ystävällisesti tehty noin neljän hengen annos erikseen ilman kanaa), paahtovanukas, vanilja-suklaatrifle ja kahvin kanssa tarjotut kookoksiset luumu-kauraneliöt.

Vettä! Suolaa!

Ihania ruokia, mutta etenkin jättimäisen triflen jäljiltä sokeriöveri oli tosiasia ja illalla oli oikean ruuan puutteesta ihan törkeän paha olo. Ajomatkan aikana syöty suklaa ei varsinaisesti auttanut asiaa. Onneksi Jaska-setä oli tehnyt pöytään salaattia tasapainottamaan vähän. En halua ajatella, mikä vointi olisi ollut ilman sitä.

Eniten koko päivässä harmittaa, että yritin tehdä leivonnaisesta pähkinäallergiselle kummipojalleni sopivan version, mutta metsään meni. Vasta leipoessa huomasin kookospussin kyljessä varoituksen pähkinäjäämistä. Paavo sai siis tilalla Fazerin muumilakun, joka näytti tekevän kauppansa, mutta kyllä silti hävetti.

Tsemppiäänestys. En edes tiedä, ketkä olivat viisi kirpsakan
luumuleivonnaisen ystävää, lahjomaton tuomaristo äänesti anonyymisti!

Osasin salaa etukäteen epäillä, ettei kenenkään tarvitse reissulta ihan tyhjin käsin poistua. Kun lopulta tajusin, että meistä joka ikinen lähtee kotiin 12 hengen Sirojen ja lukuisten tarjoiluastioiden kanssa, oli pakko vähän liikuttua. Niin pakattiin laatikot autoon ja ajeltiin sunnuntaina hyvin, hyvin varovasti kotiin. Seuraavaksi pitää sitten järjestellä varasto ja kaapit uudestaan, että ne saadaan pois lattialta. Hyviä konmarittajia otetaan mieluusti projektiin avuksi.

Tai vaihtoehtoisesti voisi suosiolla muuttaa isompaan asuntoon, jossa on tilaa kunnolliselle Siro-kaapille. Astiastoon kuuluu jopa sillivati.

ps. Luumu-kauraneliöt syntyivät Fannin & Kanelin aprikoosi-kauraneliöiden pohjalta. Pähkinän tilalla oli kookoshiutaleita, aprikoosin tilalla sesongissa olevia luumuja. Rasvaa laitoin taikinaan vähän enemmän ja tupsauttelin sekaan kardemummaa ja kanelia.

Pesuvaahto pelastaa

Jotenkin ihan poikkeuksellisen kamala ja väsyttävä viikko takana. Onneksi se on kohta ohi. Tietysti viikonloppuna pitää vielä istua noin 11 tuntia autossa ja matkustaa 900 kilometriä, mutta en aio ajatella sitä nyt, koska Ibiza starttaa pihasta vasta aamuseitsemältä.

Ruikuttamisen sijaan aion nyt keskittyä positiiviseen, nimittäin tekstiilien pesuvaahtoon. Olen suhtautunut asiaan yllättävällä intohimolla ja pidemmän aikaa.

Meille kannettiin alkusyksystä Markon lapsuudenkodista sinällään oikein sievä jatkettava ruokapöytä ja kuusi tuolia. Pöytä oli juuri sellainen, jota oltiin etsitty ja tuolien verhoilukin miellyttävän nautraali. Vanhassa ympäristössään ne vaikuttivat siisteiltä, mutta vanhasta, melko sekasortoisesta omakotitalosta pieneen kerrostalokaksioon siirtymisen jälkeen huomattiin, että vuosikaudet huolettomien siivojien ja monien kissojen taloudessa ovat tehneet tehtävänsä.

Pinttyneet tahrat ovat toki ärsyttäviä, mutta pahinta oli se haju. Minä ja herkkä nenäni toki haistamme kaiken voimakkaana, mutta jotain on todella pahasti vialla, jos lähietäisyydeltä haistamisen jälkeen kakoo minuuttikaupalla. Phuh.

Yritin etsiä tehokkaita suihkutettavia hajunsyöjiä, mutta tuloksetta. Yhtenä ajatuksena oli myös verhoilla tahrat piiloon, mutta en kestänyt ajatusta, että kaikki se paska lika jäisi tuolin sisään asumaan, eikä se hajukaa kauan jemmassa olisi pysynyt.

Sitten muistin omistavani höyrypuhdistimen.

Osa tahroista katosi jo ensihöyrytyksellä tietymättömiin. Sen lisäksi haju väheni ainakin 70 %. Riemu oli rajaton. Naiivisti oletin, että toinen höyrytyskerta riittäisi viimeistelemään projektin, mutta olin väärässä.

Muutamia viikkoja sitten nurisin asiaa vanhalle työkaverille, joka kiikutti minulle tarpeettomaksi jääneen purkin tekstiilin kuivapesuainetta. Testasin sitä muutamana tuoliin ja kas, isoimmat tahrat katosivat testiykilöistä harvinaisen pienellä vaivalla. Tämän viikon maanantaina käsittelin loputkin tuolit ja nyt ne ovat oikeasti ihan siedettävän siistit. Ja hajukin on pitkälti kadonnut! Jes, jes, jes! 

Jostain tosin edelleen silloin tällöin löyhähtää inha likainen tuolinpäällinen ja puuosatkin ovat kieltämättä kipeästi puhdistamista vailla. Mutta siitä huolimatta iloitsen jo siitä, että olen näin pitkällä.

Merkki oli Bio Shout ja alkuperäinen ostopaikka kuulemma niinkin eksoottinen paikka kuin Sokos. Ei kannata pelästyä hajua purkista haisteltuna, käytössä se on paljon miedompi.

Suosittelen.

Syyskuun luetut

Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään

Jonain keväänä herään kertoo Kertusta, ylisuorittajasta, tunnollisesta opettajasta, unelmatalossa elävästä aviovaimosta ja kahden lapsen äidistä, joka ei enää jaksa. Diagnoosina on masennus, jota seuraa pitkä sairausloma ja terapia. Rauanjoki kuvaa hienosti sitä, miten yksi tapahtuma voi yllättäen katkaista kamelin selän, kun painolastia on ehtinyt kasaantua jo vuosien ajan. Ja sitä, miten lähipiirin voi olla vaikea ymmärtää sairastunutta eikä kommunikaatio toimi, vaikka välit olisivatkin läheiset. Jonain keväänä herään on verrattain lyhyt romaani ja se on hyvä. Vaikka jo ensimmäisiltä sivuilta lähtien lukija uskoo Kertun vielä selviävän, pitempi masennuskuvaus voisi olla liiankin raastavaa luettavaa.

Outi Pakkanen: Katso naamion taa

Ylen vuonna 1989 tekemä kolmiosainen Katso naamion taa  on yksi traumatisoivimmista asioista, joita olen ikinä nähnyt televisiossa. Katsoin sen tuolloin ensiesityksen aikaan 7-vuotiaana ja 90-luvun puolella myös uusintana. Kirjakaupan pokkarihyllyä selatessani tajusin, etten ollut koskaan lukenut Outi Pakkasen alkuperäisromaania ja vaikka kylmät väreet menivätkin selkäpiitä pitkin pelkän nimen näkemisestä, päätin tarttua haasteeseen ja selättää traumat (tosin kirjaston lainakappaleella). Koska sarja mitä ilmeisimmin on hyvin uskollinen romaanille, suuria yllätyksiä ei tullut ja murhaajakin palautui mieleen melko pian. Lukeminen oli itse asiassa ihan miellyttävää - jos nyt ohittaa sen, että jouluaattona uusperheessä tapahtuu kamala murha. Tykkään kovasti Pakkasen tavasta kuvata Helsinkiä ja kirjoittaa napakoita ja uskottavia hahmoja, joten sinällään tämä on minusta oiva dekkari vaikka joulunpyhille tai muuten pimeään vuodenaikaan.

Sarjan traumaattisuus perustuu kohdallani pitkälti murhaajan käyttämään joulupukkinaamariin, jota en vieläkään meinaa kestää. Koska sitä ei visuaalisena elementtinä tietenkään ollut kirjassa mukana, ei lukeminen oikeaestaan karminut ollenkaan. Trauma selätetty! Ainakin melkein! Ehkä vielä katson sen sarjankin, se löytyy kokonaisuudessaan Youtubesta, josta on myös allaoleva kuvakaappaus napattu. Tai sitten en. Ynngggh.

Hui saatana.

Reidar Palmgren: Kirpputori

Yleensä ahmaisen Palmgrenit päivässä, parissa, mutta sinällään erinomaiseen Kirpputoriin tuhrautui pari viikkoa. Syy on yksinkertainen: Kimmo Saarinen. Kimmo on päähenkilönä poikkeuksellisen vastenmielinen, vastuuta pakoileva ja kaikesta muita syyttävä itsekeskeinen nahjus. Koska kirjaa kerrotaan Kimmon näkökulmasta, ajatuksia ei pääse missään välissä pakoon. Ymmärtämättömien kusipäiden piikkiin voi laittaa kosahtaneen työuran, tyssänneen taiteilijaelämän, myttyyn menneet ihmissuhteet, heikot välit teini-ikäiseen poikaan ja muut niin isot kuin pienet vastoinkäymiset. Palmgrenilla on hyppysissään taito kirjoittaa kylmät ympäristöt ja trooppeihin pohjautuvat hahmot eläviksi. Vaikka Kirpputorin käsittämä ajanjakso Kimmon elämässä on vain muutama päivä, päähenkilön pään sisälle pääsee kiitettävän - tai tässä tapauksessa valitettavan - hyvin. Tosimaailman kimmoja taitaa tuntea jokainen ja siksi kirja tahtoo naurattaa ja itkettää samaan aikaan. Pisteitä siitä, että vaikka Kimmo lopussa kokeekin kasvun hetkiä ja tärkeitä oivalluksia, ei kaikkea selitetä parhain päin ja tuleva jätetään auki, Kimmon omille harteille.

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Rakastin Totuus Harry Quebertin tapauksesta -romaania. Riemu olikin liki rajaton, kun huomasin, että Dickeriltä on ilmestynyt uusi käännös. Tämä ei tehnyt ihan yhtä suurta vaikutusta, mutta ensimmäisen kolmanneksen luettuani en silti meinannut malttaa laskea kirjaa käsistäni. Kirja on Harry Quebertista itsenäinen, vaikka kertoja onkin edellisestä tuttu Marcus Goldman, jonka oma ääni ja tausta pääsee nyt esille. Baltimoren sukuhaaran tragedia on ensisijaisesti kirja veljeydestä, ystävyydestä ja menneisyyden otteesta, rinnalla kulkevat rakkaus, sukuriidat ja sisaruskateus. Nimessä esiintyvään tragediaan viitataan jo alkusivuilta, mutta tapahtumat avautuvat hiljalleen ja niiden kaikki sävyt ovat selvillä vasta viimeisillä sivuilla, ja teksti piti ainakin minut hyppysissään muutamia lyhyitä suvantokohtia lukuun ottamatta todella hyvin. Dicker osaa kirjoittaa tiivistunnelmaisia trillerinomaisia tarinoita, mutta teksti on sen verran helppolukuista, että sitä on kaikkien helppo lähestyä. Tämänkin kanssa voi siis rauhassa vaihtaa vapaalle ja antaa tekstin vain viedä. Eikös Dickeriä ole jossain kuvailtu epä-älylliseksi versioksi Philip Rothista? Vähän ilkeää, mutta osittain osuvaakin.

Jostain syystä minua usein ärsyttää ranskankielisistä kirjoista tehtyjen käännösten kieli, mutta Dickerin kohdalla näin ei ole. Olisiko sitten sveitsinranska luonteeltaan sen verran erilaista tai kääntäjällä erilainen ote?