päiväreissu pirkanmaalle

Käytiin työporukan kanssa eilen kulttuuriretkellä Tampereella. Kyllä, päiväreissulla. Torin kupeesta lähtevässä bussissa piti olla aamulla klo 6, paluu Joensuuhun koitti lopulta 23.35.

Nyt väsyttää.

Virallisessa ohjelmassa oli Vapriikki ja Sara Hildénin taidemuseo. Kuudessa tunnissa ei ihan hirveästi muuta ehdikään, mutta ennätettiin sentään tippaleivälle ja limulle Amurin helmeen.

Vapriikin Afroditen valtakunta ei oikein minuun kolahtanut, mikä oli vähän yllättävää, koska odotin sitä kovasti ja aihe on kiinnostava. Tai ehkä olin vain liian nälkäinen. Tekstit olivat onneksi hyvät ja informatiiviset, mutta sopivan lyhyet, maha mouruten kun en jaksanut enää ruukkujen ja korujen katselusta pelkästään innostua.

Eniten huomiota jaksoin antaa kaikenlaisille tuttuakin tutummille käyttöesineille: kajalin (tai kohlin) levitysvälineille, pienille meikkirasioille, peileille ja muille kutkuttaville turhamaisuuksille. Opin myös, että pinsetit ovat ainakin 4000 vuotta vanha keksintö ja ovat vähintään viimeiset parituhatta näyttäneetkin melko samalta.

Myös korvikset ja kaulakorut ovat olleet yllättävän samannäköisiä Mesopotamiasta asti. Niitä en kuitenkaan kuvannut. Enkä kirkkaalla värillään ilahduttanutta turkoosinsinistä penislamppua, jonkalaista en ole kyllä missään nykypäivänä nähnyt.

Välissä söin Valssissa keittolounasta ja ihan liikaa maailman parasta ruisleipää. Sitten jaksoikin tutkiskella Vapriikin muuta tarjontaa. Aloitin polkemalla tätä hienoutta.

Opasteteksti sanoi, että yltääkseen kunnolla polkimiin pitää olla vähintään 160 senttiä pitkä. Protestoin. 166-senttisenä jouduin varpailla hipomaan polkimia. Pari senttiä pois ja jalat olisivat roikkuneet ilmassa. Hauskalta silti tuntui, vaikka aika keikkumista taisikin olla. Kymmenisen senttiä pitempi kollega näytti pyörän selässä jopa ihan järkevältä.

Kenkä- ja Lelumuseo olivat aika lailla ennallaan, vaikka edellisestä visiitistä taitaa olla jo kahdeksan vuotta. Enemmän jaksoinkin keskittyä Innovaatioihin ja niiden takaa vahingossa löytyneeseen Rudolf Koivu -näyttelyyn. Lisäksi spurtattiin Luonnontieteellisen museon läpi ihmettelemässä ja kauhistelemassa pieniä täytettyjä kavereita. Elukkavaaka kertoi minun olevan harmaahylje. Protestoin tätäkin. En sentään usko eilen painaneeni yli sataa kiloa, vaikka paljon sitä ruisleipää naamaani ahdoinkin.

Vapriikista hypättiin takaisin tilausbussiin ja kurvattiin Särkänniemen tietämille. Siellä oli vain yksi ennalta päätetty ohjelmanumero.

Olen onnistunut näkemään Warholin näyttelyn ennenkin ja bongannut monia töitä useista yhteisnäyttelyistä. En siis ollut ensimmäisen kerroksen Brio-laatikoista ihan yhtä fiiliksissä kuin 17-vuotiaana. Kollaasikokeiluna syntynyt Mick Jagger -sarja oli siellä omakuvien lisäksi minulle parasta antia.  Alakerrassa olikin sitten esillä harvinaisempia ja erityylisiä töitä, joten töllisteltävää olisi riittänyt pitemmäksikin aikaa. Seurueen kahvihammasta kuitenkin kolotti jo pahemman kerrna, joten kovin tarkkaan en ehtinyt syynätä. Hetken harmitti, mutta pakko myöntää, että Laitilan veriappelsiinilimu auttoi nestehukkatuntemuksiin huomattavasti.

En ollut ennen käynyt Sara Hildénissä. Hauska tila. Tuli ihan mieleen Louisiana-museo eri tasoineen, ikkunoineen ja vesistömaisemineen. Vinkki edullisten ulkomaanmatkojen markkinointitoimijoille: koe Kööpenhaminan lähiöt keskellä Tamperetta!

Viimeinen tunti päätettiin tappaa ekskursiolla Näsinneulaan. Ulkotasanne ei valitettavasti ollut auki, mutta hauskaahan se oli yrittää hahmottaa Tamperetta lasinkin läpi. Ensin en meinannut löytää mitään rakennuksia, mutta hiljalleen kerrostalojen keskeltä alkoi tulla esiin tuttuja muotoja. Suunniteltu skumppa maisemanäkymällä jäi juomatta, mutta ehtiihän tuota täällä kotonakin. Näkyyhän esimerkiksi Surakan baarin ikkunastakin jokimaisema.

Hauskasti sekä Afrodite- että Warhol-näyttelystä oli arvostelu tänään Hesarin kulttuurisivuilla. Ollaan sitä ajan hermolla täällä itärajallakin, vaikka sitten monsteribussireissulla, jos ei muuten! Kaiken kaikkiaan mielestäni siis hyvä ja kannattava reissu, mutta näin äkkiseltään en haluaisi lähteä uudestaan. 

Tänään herääminen oli nimittäin vielä huomattavasti eilistäkin tuskaisempaa.

3/5

Nyt seuraa ravintolaraportti.

Perjantaina oli tarkoitus käydä syömässä pitemmän kaavan kautta juhlatunnelmissa. Vaihtoehdoiksi valikoituivat Kielo, Aada ja Teatteriravintola. Mustana hevosena kisaan päätyi myös Utran uittotuvan pop up -ravintola, jossa tällä hetkellä on tarjolla venäläistä ruokaa. Menun lukuisten herkkujen johdattamana sinne tie lopulta veikin.

Venäläisen ravintolan puuttuminen Joensuun katukuvasta on mietityttänyt minua vuosien varella monet kerrat. Odotukset olivat siis asetelman ja suositusten perusteella korkealla.

Tutkin ruokalistaa useamman kerran etukäteen, mutta silti runsaudenpula iski tilausta tehdessä. Alkupaloina jaettiin lopulta zakuska-annos, mikä osoittautui ihan hyväksi ratkaisuksi. Sen verran isoksi osoittautui, että olisi yksinään käynyt pääruoasta. Jaettuna alkupalana toimi myös erinomaisesti, eikä mikään ollut pahaa, mutta suosikkini oli ehdottomasti paahdettu munakoiso saksanpähkinätäytteellä. 

Pääruoaksi valitsemani paistettu kuha ja kuningasrapuvoi osoittautui kuitenkin kunnon hudiksi. Kuhaa nyt on vaikea pilata, mutta päällä ollut rapuvoikönttä oli niin jäässä, ettei sulanut itsekseen kalan päälle, kuten ilmeisesti olisi ollut tarkoitus. Levittelin sen sitten pienempinä palasina kalalle ja lopputuloksena oli hileistä rapuvoita ja kylmää kuhaa. Lohkoperunatkin oli pakastepussista. Nurinaa.

Sen sijaan Markon valitsema Taigan lihapaistos oli ilmeisesti erinomaisen hyvä, vaikka juustoa ja lihaa olikin annoksessa niin paljon, että osa jäi - ennenkuulumatonta! - syömättä.

Olin myös haaveillut kunnon hatsapurista päiväkausia, mutta pop upin "hatsapuri" ei ollut sellaista nähnytkään. Alkupaloja syödessä itse asiassa luulin, ettei ravintolassa ole tajuttu hatsapuriin kuuluvan juustokuorrutuksen ideaa, mutta Markon pääruoasta se kuitenkin löytyi. Mystistä.

Jälkkärinä otimme suklaakakkua rommi-kirsikkahillolla ja kermavaahdolla. Hyvää oli, mutta sen verran tuhtia tavaraa, etten kokonaista olisi pystynyt syömään mitenkään.

Pop upissa on ilmeisesti tarkoitus vaihtaa listaa aika ajoin. Toivoisin silti, että henkilökunta koulutettaisiin kulloiseenkin listaan, sillä ainakin meidän tarjoilijamme oli onnellisen pihalla annosten sisällöstä ja ehkä muutenkin tarjoiluetiketistä. Kummallista oli myös, ettei paikasta löytynyt sen enempää englannin- kuin venäjänkielistäkään ruokalistaa. Meitähän tämä ei tietysti haitannut, mutta naapuripöydässä oli enemmän ongelmia.

Hintapuoli oli kuitenkin mielestäni suurinpiirtein kunnossa, yhteensä ruoille tuli hintaa viineineen kaikkineeen 82 euroa. Tosin sillä rahalla olisin odottanut oikeita pottuja.

Loppuarvio: ihan ok paikka, heikohko 3/5. Moni asia harmitti, mutta en vielä täysin lannistunut. Olen vilpittömän iloinen, että Joensuusta saa viimeinkin venäläistä ruokaa ja ainakin tattijulienne sekä kalakulibiak jäivät vielä huutelemaan nimeäni. Hyvinkin saatan siis mennä paikalle uudemmankin kerran, odotukset tosin ehkä vähän alempana. Samoin odottelen mielenkiinnolla, minkä teeman ympärille rakentavan seuraavan ruokalistan.

Kuvia illasta ei ole, koska olimme juhlimassa kihlasormusten saapumista, eikä puhelimen räplääminen sopinut tilanteeseen. 

Kyllähän tuo rinkula ihan hyvin käteeni istuu, vaikka vähän totuttelemista vielä vaatiikin.

En tosin oikeasti tiedä, mitä mieltä olen siitä, että kihlasormus laitettiin sormeen ensimmäistä kertaa Yrjö Laakkonen oy:n tiloissa.

säästösuunnitelma

Minulla on loppuvuodelle suunnitelmia. Ne liittyvät matkoihin, ja kyllä, nyt puhutaan monikossa.

Toki suunnittelen ja odotan kaikkea jo innolla, mutta kieltämättä nyt kysytään myös pitkäjänteisyyttä raha-asioissa. Olen ihan kiitettävän hyvä venyttämään penniä yllättävänkin pitkälle, mutta nyt venytystaitoa pitäisi kehittää entisestään.

Ei ihan vielä kesä.

Viikonloppuna humputin. Kävin ystävän kanssa salaatilla ja oluella, toisen kanssa viinilasillisella. Maanantain vapaapäivän kunniaksi piipahdettiin vielä pyörälenkin päätteeksi Tuulaakissa ja ostin pullan. Vaikka kotona olisi ollut niitä pakastimessa! Ei se yksi pulla tietysti maailmaa kaada ja tässä oli kyseessä aärimmäisen tervetullut sosiaalinen toiminta ja tuulettuminen, mutta lupasin itselleni tehostetun startin arjen alkaessa.

Terassilla tarkeni jo kumminkin ilman takkia.

Maailma, miksi olet niin täynnä houkutuksia? Onneksi lukeminen on ilmaista. Tänään kotimatkalla poimin Eskoilta mukaani uuden Ukkosmaine-kirjan, jonka ystävällinen kuriiri oli sinne nimelläni jättänyt. Osallistuin mesenoimiseen, joten tuntuu mukavalta pitää kirjaa hyppysissäni. Vielä mukavammalta tuntui huomata, että joskus muinoin nappaamani keikkakuva oli päätynyt koristamaan kirjan sivuja.

Bridget mukana kuvassa, koska olen viimeinkin päässyt sen rytmiin kiinni. Hurraa!

Koska en voi istua nenä kirjassa hamaan tulevaisuudeen, hyviä säästövinkkejä otetaan vastaan. Tai lähinnä itsekurin kasvatusvinkkejä. Hyvällä alulla olen jo, sillä Googlen Drivesta löytyy ihan kelvollinen säästösuunnitelman luonnos. Ehkä sen avulla pystyy vielä toteuttamaan ne vähän haihattelevammatkin suunnitelmat. Tai edes osan.

the grand budapest hotel

Joskus tulee niitä päiviä, kun liian vähien yöunien jälkeen päätä särkee ihan julmetusti, on liian kiire ja tekisi mieli siirtää sovitut elokuvatreffit jonnekin DVD-julkaisun jälkeiseen aikaan.

Taas kerran totean, että tällaisissa hetkissä intuitio voi olla todella väärässä ja elokuviin kannattaa ehdottomasti mennä vaikka sitten apteekin kautta. Etenkin jos tarjolla on Wes Andersonia. Tein niin eilen.

Oi Anderson, sinä mieleiseni naiivin ja absurdin välimaastossa liikkumisen taituri. Muita tuotoksia mitenkään väheksymättä, The Grand Budapest Hotel saattaa olla mielestäni Andersonin paras elokuva. Eikä vähiten Ralph Fiennesin takia. Kuten julisteesta näkyy, elokuvassa on kaikki eli katsomon julkkisbongarille elokuva on pelkkää juhlaa. Kankaalla juhlii kuitenkin pääosassa ihanan epätyypillisesti roolitettu - ja käsittämättömän iätön - Fiennes.

Juoni on mainio, mutta tavallaan taas kerran elokuvakokemuksen kannalta epäolennainen. Christie-diggarille kuitenkin upposi tarinankerronnaltaankin. Näyttelijöiden ohella minua kutkutti kuitenkin eniten elokuvan visuaalinen ilme ja se, miten Anderson on saanut ihmisnäyttelijät toimimaan fyysisesti ja visuaalisesti kuin nuket ikään. 

Katsokaa tämä.

Paitsi jos ette ole ikinä tykänneet mistään Wes Andersonin elokuvasta, niin sitten ei ehkä kannata.

Paitsi että katsokaa silti. Tarjoan hämmentyneet sympatiakahvit, jos kokemus on kurja.

Joskus tulee muuten myös niitä päiviä, kun liian vähien yöunien jälkeen päätä särkee ihan julmetusti, on liian kiire ja tekisi mieli ottaa aikalisä. Silloin on ihan ok olla menemättä tanssitunnille ja laittaa rauhassa ruokaa, pakata tavarat ja kadottaa pala palalta kaaosta kotoa. Tein niin tänään. Huomenna hyppään aamukuuden junaan ja kiidän tapaamaan suvun uutta tulokasta, ja niitä ennestään tuttuja myös.

hyviä asioita

Pelkään pahoin, että vereni rauta-arvot heittelevät taas. Tai ainakin olo on hälyttävän samanlainen kuin alkuvuodesta. Koko ajan väsyttää, päätä särkee, en tunne nälkää ajoissa, mikään ei kiinnosta ja sohvalta nouseminen on sula mahdottomuus. Ja tämä kaikki luonnollisesti nostaa muutenkin pulputtelevan stressitason jonnekin sfääreihin.

Yritin kovasti nollata vapaapäivinä ja onnistuinkin mielestäni ihan hyvin, mutta heräsin silti tänään aamulla ennen herätyskelloa, ennen seitsemää.

Aamun perusteella uskallan väittää, että myös suorittajaminä on tehnyt pahemman laatuisen paluun. Ennen töitä ehdin laittamaan tämän ja huomisen päivän lounaat valmiiksi, leipoa illaksi kasvispiirakan, pestä koneellisen pyykkiä, tiskata ja purkaa viimeinkin loput tavarat Tampereen-reissun jäljiltä. Ja sitten sätin itseäni, kun imurointi jäi iltapäivään.

Lukijoille ja ennen kaikkea minulle kerrottakoon, että töihin piti lähteä kymmeneltä. Armeliaampi ote voisi olla paikallaan.

Armeliaampi voisin olla myös kulunutta viikkoa kohtaan. Kun olo on ihan letku, meinaa muistaa vain kurjat asiat, vaikka kivojakin on sattunut tielle melkeinpä roppakaupalla. Esimerkiksi:

• En ollut saanut kirjastosta ilmoitusviestiä varauksen saapumisesta ja varaus meni ohi. Laitoin kuitenkin kirjan uudelleen varaukseen ja se saapui samana päivänä.
  
  

• Maijalta koekäyttöön otetut korkonilkkurit ovat hyvät kävellä, eivätkä saa jalkojani kipeiksi. Nyt minulla on aikuiskengät. Tai on, kunhan lunastan ne virallisesti edelliseltä omistajalta.
  
  
• Katsoimme Nolanin Batman-trilogia tiistaina loppuun, minkä johdosta keskustelimme ilahduttavan paljon Nolanin Batman-trilogian eri puolista. Lisäksi trilogian katsominen on tarkoittanut paljon Cillian Murphya ja Gary Oldmania telkkarissani.
  
  
• Löysin Amazonista sopivan USB-audioadapterin kympillä, eikä siis tarvitse upottaa sataa euroa läppärin kuulokeliitännän korjauttamiseen.
  
  
• Sain tilinauhan. Kaikki töissä vietetyt illat ja sunnuntait näkyvät viimeinkin myös palkkakuitissa.
  
  
• Selätin hetkellisesti Billy Crystal -inhoni ja katsoin kuukausien psyykkaamisen jälkeen Kun Harry tapasi Sallyn pitkästä, pitkästä aikaa. Hurraa! Inhoan silti edelleen Billy Crystalia.
  
  
• Sain Paheessa kakkupalan kaupanpäällisiksi maistiaisen uudesta minttubrowniesta.
  
  
• Jaksoin perjantain kiinteytysjumpassa tehdä kaikki vatsalihasliikkeet.
  
  
• Mieliorkesterini Tundramatiks kävi Joensuussa ilmaisella keikalla. Keikka oli mainio. Ostin oheismyyntipisteestä koekuuntelematta uuden levyn ja se osoittautui erinomaiseksi päätökseksi.
  
  
  
  
  
  
• Viikon paras uutinen on kuitenkin se, että minusta tuli uudemman kerran täti. Kävin jo vähän hepuloimassa vauvanvaateosastolla. Tiistain palkkapäivää odotellessa.

maaliskuun luetut

Maaliskuun kirjat käsittelivät naisia.

Paula Havaste: Kaksi rakkautta

Onneksi Maija suositteli tätä, sillä itse en olisi tarttunut tähän kirjaan kuuna päivänä, koska tapaan karttaa kaikkia Suomen sota-aikoihin sijoittuvia romaaneja. Havasteen romaania lukiessa ymmärsin kuitenkin mm. sen, että minua kiinnostaa arjen kuvaus kirjallisuudessa. Kaksi rakkautta kertoo siis sota-ajan arjesta, päähenkilönsä Annan kautta kotiin jääneistä ja haaveensa hukanneista naisista. Kerronta tuntui realistiselta, mutta kerronta piti myös lukijan kiinni arjessa, eikä lukukokemus siis tuntunut liian raskaalta. Sota-ajan asetelman alla Kaksi rakkautta on myös aikaansa asenteellisesti ehkä edellä olevan Annan kasvutarina naiivista nuoresta naisesta aikuisuuteen. Enempää en kerro, ettei arjen sekaan mahtuvat isommat juonipaljastukset mene pilalle.

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Aika usein minua ahdistaa: feminisimiä ei kuulemma enää tarvita, kaikki mahdollinen on säännöillä kielletty ja syömisestäkin on tullut pirun vaikeaa. Ilmeisesti Johanna Sinisaloakin ahdistaa. Auringon ydin on dystooppinen yhteiskuntasatiiri, jonka maailma muistuttaa kovasti omaamme, mutta jossain 1800-luvulla on tapahtunut vinksahdus. Romaanin Suomessa naisista on jalostettu tottelevaisia, miehiä miellyttäviä eloisia. Nautintoaineetkin ovat johtavan viranomaisen, Terveysviraston, toimesta kaikki kielletty ja alamaailma diilaa chiliä. Kirjassa vaihtelee muutama kertojanääni, kirjeet ja erilaiset tekstilähteet, joissa valotetaan kirjan maailman historiaa ja yhteiskunnallista tilannetta. Minussa tämä ainakin herätti paljon ajatuksia ja koska tapahtumia tuli väkisinkin peilattua ympäröivään yhteiskuntaan, se herätti myös tervettä tarvetta nousta barrikadeille. Suosittelen.

Christian Jungersen: Poikkeus säännöstä

Kirjan keskiössä on neljän naisen (ja yhden poissaolevan miehen) työyhteisö Tanskan kansanmurhien tutkimuskeskuksessa. Pientä yhteisöä repivät ystävyys- ja valtasuhteet ja työpaikkakiusaaminen tekee ihmisistä hirviöitä. Kiusaamisen ohella käsitellään luonnollisesti melko mittavasti enemmän ja vähemmän tunnettuja kansanmurhia. Kirja käsitteleekin ensisijaisesti ihmisen pahuutta ja sitä, kuinka se voi manifestoitua niin pienessä kuin isossakin mittakaavassa. Välissä tarjotaan erään päähenkilön kirjoittamia artikkeleita otsikolla Pahuuden psykologia. Artikkelien lukeminen olisi varmasti tuonut tarinaan syvyyttä, mutta pakko tunnustaa, että itse luin niitä harppoen, jos ollenkaan. Itse juoni etenee vaihdellen jokaisen naisen näkökulmasta, mutta puolia ei lukijana voi olla valitsematta. Asetelma on jännittävä ja tarttumapintaa on paljon, mutta jostain syystä kirja onnistui koukuttamaan vasta viimeisen muutaman sadan sivun aikana. Ehkä pidin liikaa taukoja. Yli 600-sivuinen kirja on harvinaisen nopealukuinen ja olisikin ehkä ollut peliliike lukea sitä pitempinä pätkinä kerrallaan.

Tiivistettynä maaliskuun lukuvalinnoista totean, että sota on hanurista, maailma on hanurista ja ihmiset ovat hanurista. Mikään kirjoista ei ollut mitenkään erityisen raskas, mutta tunnen nyt tarvetta siirtyä lukemaan pelkkiä Neiti Etsiviä.