Näytetään tekstit, joissa on tunniste nurina. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste nurina. Näytä kaikki tekstit

lauantai 16. tammikuuta 2021

Puhelin haussa

Kävin läpi blogijuttujani noin viiden vuoden takaa ja vielä enemmän kuin juttujeni sujuvuus (ja paljous) hämmästytti kuvien laatu.

Olipa paljon kirkkaita, hyvin sommiteltuja kuvia! Etenkin kun ottaa huomioon, ettei kuvaaminen ja kuvaustilanteiden valmisteleminen koskaan ole ollut vahvinta alaani. Toisin sanoen ainoa järkevä selitys on kamera. Vielä viisi vuotta sitten otin valtaosan valokuvistani oikealla kameralla enkä puhelimella. Voi kun vieläkin jaksaisi, etenkin lapsen kasvu taltioituisi paljon paremmin kameralla kuin kännykkäräpsyillä ikuistettuna.

Toki tässä kilpistyy myös nykyisen puhelimeni kehnous. Honor 7 Lite on auttamatta aikansa elänyt niin puhelinmallina kuin tänä konkreettisena yksilönäkin. Tarvitsisin uuden. Sellaisen, jonka akku ei tyhjentyisi hetkessä, johon mahtuisi kaikki tarvittavat sovellukset, joka toimisi nopeammin ja ottaisi myös säällisempiä kuvia. Eikä mielellään maksaisi satoja ja satoja euroja.

Mutta voi miten vihaan speksaamista. Olen jo pari kertaa päättänyt, että sopiva puhelin on löytynyt, mutta aina niistä ilmiintyy joku ongelma. Yksi ei tue Googlen sovelluksia, toisesta puuttuu kuulokeliitäntä. Muuten kaikki vaateet täyttävä malli löytyi viime viikolla, mutta sekin on valtamerilaivan kokoinen. Miksi nykypuhelimet ovat niin valtavia? Onko ainoa toivo pienemmästä puhelimesta siirtyä iPhonen käyttäjäksi? Siinä taas ei ole mitään järkeä, koska mikään muu taloutemme laite ei ole Applen tuote.

Joskus on ikävä yksinkertaisempia aikoja.



torstai 31. joulukuuta 2020

2020

Päivälleen vuosi sitten kirjoitin: "Mutta onhan tässä iltaa vielä jäljellä hätyyttää melankolian riemuja. Tervetuloa, uusi kultainen 20-luku. Saatan juonia pääsi menoksi jo kaikenlaista."

20-luku on onneksi vähän pitempi ajanjakso, tämä alku kun ei ole ollut kovinkaan onnistunut.

Tätä vuotta luonnollisesti sävyttää korona. On ollut mieli maassa, ikävä ihmisiä ja turhautumista työrintamalla (tai lähinnä sen ulkopuolella). Kaikesta huolimatta aika on kulunut nopeasti ja on seassa paljon hyviäkin hetkiä, joista onneksi olen muistanut päivittää edes eri somekanaville, kun päässä tuntuu muuten pysyvän vain kaikki negatiivinen.


Joskus maaliskuussa, kun aurinko paistoi ja jää kantoi

 
Tammikuun ensimmäisenä päivänä taas heitin ilmoille toiveita:

Päätin mahdollisuuksien ja jaksamisen mukaan kävellä työmatkan edes kerran viikossa. Muutenkin haluaisin parantaa fyysistä kuntoa ja pysäyttää imetyksen loppumista seuranneen paisumisilmiön jo alkuunsa. Goodreadsiin laitoin optimistiseksi tavoitteeksi 60 kirjaa, minkä lähelle olisi ihana päästä. Lukemisen vastapainoksi haluaisin edelleen kirjoittaa enemmän, aamusivuja, blogia tai kirjeitä. Ja kotona haluaisin jonkinlaisen konkreettisen yläkerran remonttisuunnitelman aikaiseksi. Laatuaikaa perheen ja ystävien kanssa sekä itselle laitan myös toivomuslistalle, niin kotona kuin kodin ulkopuolella.

Jos jostain olisi lisäksi saatavilla konkreettisia valmiuksia ilmastoahdistuksen käsittelemiseen, otan ne kiitollisena vastaan.
 
Kävelin keväällä töihin sitkeästi ja aloin käydä taas salillakin. Juuri kun olin päässyt vauhtiin, koko yhteiskunta laitettiin kiinni. Ei ollut työmatkaa käveltäväksi enkä salillekaan uskaltanut. Minusta kuoriutui kyllä yllättävän uskollinen kotijumppaaja ja maalis-huhtikuun taitteessa aloitin juoksukoulun. Olen jotakuinkin samankokoinen kuin vuosi sitten, mutta juoksukoulu ja kahvakuula ovat tehneet kyllä tehtävänsä a) aerobisen kunnon ja b) hartioiden muodon suhteen. 60 kirjan tavoitteen ylitin kymmenellä ja sain Helmet-lukuhaasteen valmiiksi jo lokakuussa. Olen myös kirjoittanut tänä vuonna enemmän kirjeitä kuin aikoihin, pääasiassa tosin isälleni, johon muuta yhteydenpitokanavaa ei ole. Perheen kanssa on koronasyistä vietetty laatuaikaa kotona varmaan enemmän kuin kukaan olisi edes toivonut, ystävien kanssa ja kodin ulkopuolella ei juurikaan. Myös remonttisuunnitelma on edelleen tekemättä. Pitäisi varmaan jonkinmoisen arpavoiton, että oikeasti saisi aikaiseksi. Ilmastoahdistukseen ei ole apuja löytynyt, mutta korona-ahdistus on ainakin väliaikaisesti lyönyt sen laudalta.
 

Ennen kuminauhan hankkimista joskus keväällä


Koen kyllä olevani käytännössä lottovoittaja, että korona osui meillä taaperoaikaan. Lapsi piti keväälläkin rytmissä kiinni ja samalla on saanut seurata, miten pieni ihminen oppii koko ajan uutta, sopeutuu tilanteisiin ja havainnoi ympäristöään. Mietittiin myös jouluna sitä, että perutut tapahtumat toivat uudenlaista vapautta ja aikatauluttomuutta kesään, vaikka töissä pitkälti olinkin - tilanne oli kuitenkin sen verran rauhallinen, että uskalsimme lomalla matkustaa Suomessa, olla pitkään Karkkilassa ja hotellilomailla Tampereellakin. Olen viihtynyt kotona yllättävän hyvin, mutta kieltämättä pinnan alla kytee kaikenlaisia toiveita ja tarpeita, jotka odottavat parempia aikoja.
 

 
Tänä vuonna olen myös leiponut paljon, neulonut sukkia sekä opetellut nauttimaan kiireettyömyydestä, kahvilakäynneistä ja juoksulenkeistä iltamyöhään. Kävin Kuopiossa hotellissa katsomassa Ismo Alangon teemalauantain telkkarista ja ostin keikkaliput ensi vuodelle, molemmat ovat mielestäni ihan ok. Opetin lapsen tekemään lumienkeleitä ja laulamaan Pariisin kevään Imatrankosken. 
 
 
Kotikonnuilla kesällä
 
Jouluaattona otin koripallon käteen ensimmäistä kertaa varmasti kahteenkymmeneen vuoteen ja heitin heti korin. Jos se onnistuu, ei tämä elämä voi täysin toivotonta olla.

maanantai 30. marraskuuta 2020

Ainakin on popmusiikkia

Olispa juna.

Olispa Tallinnan vanha kaupunki.

Tai Helsinki, Turku tai Karkkila.

Olispa keikkoja.

Tiivistunnelmaisia teatteriesityksiä.

Elokuvafestivaaleja.

Olispa huolettomia ravintolailtoja.

Sunnuntaikahveilla notkumista.

Olispa juhlat, häät tai synttärit vaikka.

Olispa tanssitunteja.

Kaveri kuntosalilla.

Uimahallin sauna tai edes Hoplop.

Olispa tyttöjen päivä Matkuksessa.

Spontaaneja halauksia.

Siskon lapset kutitettavana.

Olispa jotain suunnitelmia.

maanantai 20. huhtikuuta 2020

Koronapäiväkirjat 2

Kohta viisi viikkoa kotona. Yhtä kauan siitä, kun olen viimeksi meikannut. Tukka näyttää mopilta ja olen taantunut takaisin äitiysloman aikaisiin löysiin trikoovaatteisiin. Toisina päivinä se ahdistaa, mutta enimmäkseen ei kiinnosta.

Ensimmäisten viikkojen vihaisuus on nyt muutenkin vaihtunut välinpitämättömyyteen. Arki rullaa lapsen ehdoilla ihan sujuvasti, mutta sen ulkopuolella ei mikään. En enää tiedä, toivonko saavani palata töihin toukokuussa tai edes ennen juhannusta. Passi vanhenee kohta, mutta en tiedä, onko sen uusimisessa mitään järkeä.

En myöskään tiedä, toivonko että hallitus alkaa purkaa rajoituksia toukokuun puolivälistä alkaen vai toivoisinko niiden jatkuvan. Kaikki vaihtoehdot pelottavat, jos annan niiden ajattelemiselle yhtään tilaa. Olen onnellinen, koska ei tarvitse olla tekemässä minkäänlaisia päätöksiä.

Lauantaina yritin hakea salilta kahvakuulaa lainaan ja pelkästään aulassa pyörähtäminen alkoi vähän itkettää, koska se muistutti kaikesta normaalista, jota ei nyt ole. Satuin myös väärään hetkeen eli kuula jäi toistaiseksi saamatta. Jospa seuraavasta yrityksestä selvittäisiin kyyneleittä.

Oma mielenterveyteni on ollut viime aikoina ihan hyvällä tolalla, mutta silti kasassa pysyminen on veitsenterällä taiteilua. Pelottaa niiden puolesta, joilla asiat on huonommalla tolalla ja ne, joilla ei ole turvaverkkoa pitämässä pystyssä. Ahdistaa kaikki ne ihmiset, joiden taloudellinen tilanne ei kestä lomautuksia. Surettaa kaikki irtisanotut. Itkettää kaikki turhat koronakuolemat. Turhauttaa kun oikein mitenkään ei voi olla avuksi.

Istun siis hiekkalaatikolla lapiohommissa ja hengitän. Muutakaan en voi. 

En tosin taida olla ainoa, jota epätietoisuus ja poikkeusolot ovat alkaneet syödä. Tämä instapostaus puhutteli tänään kovasti.

perjantai 28. helmikuuta 2020

Liikuntaneuvonnassa

Liikuntakevät ei ole lähtenyt käyntiin ihan yhtä vauhdikkaasti kuin tammikuun alussa toivoin, kiitos tammikuun flunssakierteen ja kevään stressipiikin töissä. Kävin sentään pari viikkoa sitten salin PT:n ilmaisessa liikuntaneuvonnassa.

En nyt odottanutkaan mitään mullistavaa alle tunnin tapaamiselta, mutta kieltämättä vähän turhautunut olo jäi. Sain kuitenkin neljän viikon liikuntasuunnitelman, joka ei ole liian kunnianhimoinen.




PT rauhoitteli ruuhapäätäni sanomalla, että kakskikin suoritusta neljän tavoitteesta on jo oikein hyvä viikon saldoksi. Itsestä ei vain tunnu siltä. Ensisijaisesti siksi, että kävely ja kehonhuolto ovat helpoimmat järjestää, mutta sali on se, mistä maksan ja haluaisin kunnolla hyödyntää. Lisäksi harmittaa, kun on tottunut tekemään vähintään kaksijakoista saliohjelmaa, ja kerta viikossa tuntuu liian vähältä. Tanssillisesta ryhmäliikunnastakaan en haluaisi luopua, koska sali on se, mitä tarvitsen, mutta tanssillinen on se, mistä oikeasti tykkään. Mutta millähän ajalla sitä enemmän kävisi?

PT toki kovasti painotti, että kyllähän isänkin täytyy ottaa vastuuta lapsesta, jotta äiti pääsee harrastamaan. Tottahan tuo. Mutta meillä minä olen se, joka on enemmän töissä, isä ja lapsi viettävät yhteistä laatuaikaa jo huomattavasti enemmän. Työpäivinä yhteinen hereilläoloaikani lapsen kanssa on 3-4 tuntia. Kovin usein en raaskisi siitä enää salihommiin lohkaista.

Turhauttavaa, kun vuorokaudessa, viikossa, kuukaudessa ei riitä tunnit harrastaa niin paljon kuin haluaisi.

Sekä tuttavapiiri että oma järki sanoo, että tilanne on väliaikainen. Lapsi kasvaa ja viikkorytmi muotoutuu siinä mukana. Lihaskunto ja oma hyvinvointi vaan kaipaavat toimia jo nyt.

Ehkä se kaksi kertaa viikossa on tosiaan jo jonkinlainen voitto. Toisaalta tältä viikolta puuttuu enää kehonhuolto, joten toivoakin on. Paria sataa euroa en silti ehkä raaski tässä tilanteessa PT:n henkilökohtaisen saliohjelman päivitykseen laittaa.

sunnuntai 20. lokakuuta 2019

Ollapa jouten

Kuinka paljon ihminen voi kaivata joutenoloa?

Haaveilen ainakin kahden yön hotellilomasta, jolla makaisin villasukat jalassa sängyssä, lukisin kirjoja, söisin rauhassa aamupalaa ja olisin vaan. Kelpuuttaisin myös pitkän junamatkan itsekseni, kohteella ei niin väliä.

Samaan aikaan on paha mieli siitä, että lapsi haluaa ennemmin isin syliin lukemaan kirjoja eli voisin kuvitella, että jos haaveet ikinä toteutuvat, joutenolosta nauttimisen sijaan potisin vain syyllisyyttä. Kaikkea sitä. Tämä ei taida olla uutinen yhdellekään lapselliselle ja mitä ilmeisimmin kuuluu asiaan, mutta tasapainoa etsiessä.

Kävi ilmi, että minulla oli liikaa lomapäiviä varastossa, joten loppuvuodesta olen yllättävän paljon kotona. Toki lapsi lomailee siinä samalla kanssani, mutta jospa niihin päiviin saa vielä soviteltua vähän sitä omaakin aikaa.

torstai 18. huhtikuuta 2019

Kevät

Kevät on tullut myöhään, mutta silti jotenkin varkain. Viime viikonloppuna Karkkilassa havahduin pajunkissoihin ja heräileviin kukkiin. Luulin että siellä on kevät edellä, mutta tällä viikolla on ollut eittämättä keväistä täällä susirajallakin. En ole taipuvainen kevätmasennukseen, mutta tänä vuonna on jotenkin platku olo.

Sekä kevät että olotila heijastuu myös ruokaan. Koko ajan tekee mieli syödä lähinnä mansikoita, kirsikkatomaatteja ja basilikaa, kaikki rasvainen lähinnä ällöttää. Jostain syystä olen silti onnistunut syömään hälyttävän määrän suklaata ja selvästi imetyksen tuoma sokerisuoja alkaa hiljalleen kadota, joten kannattaisi ehkä panostaa ennemmin niihin tomaatteihin.

Tekisi mieli myös pukea päälle iloisia värejä, mutta vaatekaapista löytyy semisopivana lähinnä harmaata ja mustaa. Se on aika lannistavaa. Toukokuussa on ystävän häät edessä, jospa viimeistään edes sinne onnistuisi kaivamaan jotain iloista ja keväistä päälleen, ettei olo olisi ihan ankimus.

Mutta ehkä ensihätään voisi ostaa vaikka ruukkunarsissin.

torstai 31. tammikuuta 2019

Irti aikasyöpöistä

Olen taas viime aikoina kipuillut ajankäytön kanssa. Lapsi alkaa olla yhtäkkiä niin iso, että voin päivittäin helposti tehdä vähän omiakin juttuja. Voin vaikka lukea kirjaa, neuloa, leipoa, käydä salilla, kirjoittaa blogia tai katsoa rauhassa jakson verran jotain omaa sarjaa. Ihmeellistä!

Ihan vielä ei tosin ole uponnut kunnolla tajuntaan, että useimpina päivinä voin valita näistä yhden asian. Tai kaksi, jos valitsen neulomisen ja telkkarin. Hengailen, lenkkeilen, puuhastelen ja seurustelen lapsen kanssa tosi mielelläni, mutta välillä on vaikea muistaa ja hyväksyä oman ajankäytön nykyinen rajallisuus, kun kuukausiksi pois suljetut vaihtoehdot ovatkin taas auki.

Mutta onpa ainakin tiedossa, mihin en halua aikaani käyttää. Löysin hiljattain Facebookin asetuksista namiskan joka näyttää, kuinka paljon tuhlaan aikaa sovelluksen turhalla selaamisella. Tiesin kyllä, että istun liikaa puhelin kourassa, mutta kyllähän se vähän sielua nirhaisi nähdä ihan konkreettisia lukuja. Siitä voisi hyvin nipsaista aikaa parempaankin käyttöön. Vietin myös viime lauantaina ensimmäisen rapelipäivän ainakin puoleentoista vuoteen. Sitäkään ei ole tarvetta toistaa pitkään aikaan.

maanantai 20. elokuuta 2018

Tissi

Olen aina ihmetellyt pienten lasten bloggaavia vanhempia. Millä ajalla ja energialla niitä tekstejä oikein syntyy? Nyt kun tässä himpun vaille viisi viikkoa olen asiaa harjoitellut, ei ihmetys ole ainakaan vähentynyt.

Kaikki hiljaiset hetket pitää hyödyntää käymällä vessassa tai suihkussa, pesemällä pyykkiä, syömällä, desinfioimalla pulloja ja pumppuja, etsimällä sopivia vaatteita nettikaupasta, raikkoamalla yleistä entropiaa elintilasta että sekaan mahtuu, mitä näitä nyt on. Koska päiväunetkin jää useimpina päivinä vain haaveeksi, jäsennellyn tekstin tuottaminen ei useinkaan ole ensimmäisenä mielessä, jos aikaa jää puuhastelulta yli. Ja meitä on kuitenkin kaksi aikuista kotona melkein koko ajan!

Oman lisänsä pakkaan tuo se, että olen monien muiden tuoreiden äitien tapaan muuttunut henkisesti pelkäksi tissiksi, jolle ei kuulu kuin niitä samoja pulloja ja pumppuja, imetyskipuja tai onnistumisia ja vauvan ruokailujen kellottamista. Jos kipujen aiheuttamaa stressiä ja murhetta ei lasketa, tissiksi muuttuminen on minulle kyllä ihan ok. Se vaan tekee kuulumisten vaihtamisesta ja kirjoittamisesta aika tylsää.

Päässä kyllä pyörii lista asioista, joita olisin toivonut tietäväni etukäteen. Ehkä saan vielä aikaiseksi kirjoittaa sen ylös. Kunhan nyt vielä vähän jäsentelen ja aikaa ilmaantuu.

lauantai 31. maaliskuuta 2018

Salitauko


Salijäsenyys jäi tänään elämäntilannetauolle. Vähän ontto olo. Reilun kahden vuoden aikana olen käynyt siellä kuitenkin kahdesta viiteen kertaan viikossa säännöllisesti. Tänään kävin vielä veivaamassa tanssillisen lihaskuntotunnin ja huomasin, ettei tauko tullut ainakaan yhtään liian aikaisin.

Toisaalta siis helpottaa, kun voi keskittyä kunnolla ajattelemaan remppa- ja pakkaamishommia sen sijaan että tuntisi syyllisyyttä siitä, ettei ole ehtinyt kunnolla jumppaan tai salille. Toisaalta taas ahdistaa, koska pari typistettyäkin salikertaa viikossa on pitänyt mielen ja kropan paljon virkeämpänä kuin niinä aikoina, kun liikkumaan ei ole oikein ehtinyt.

Onneksi kevätaurinko on alkanut näyttäytyä nyt säännöllisemmin, joten säännöllisen liikunnan voi hyvin mielin kuitata kävelylenkeillä. Jotain näille lihaksillekin tartteis varmaan kuitenkin laatikoiden nostelun ohella tehdä, etten ihan rapakuntoon etenkään keskivartalon osalta taas luiskahda.

Ostin Markolle syksyllä kaksi kahvakuulaa, mutta ovat molemmat niin painavia, etten itse tee niillä juuri mitään. Pari kevyempää ei varmasti olisi huono hankinta niiden rinnalle - jos niitä vain muistaa kotona myös käyttää. Ja ehkä säännöllisen epäsäännöllisen Vesikko-harrastuksenkin voisi tässä viritellä taas käyntiin yli vuoden tauon jälkeen. 

Mutta jos joku osaa kertoa, miten tämä kaikki onnistuu ilman paineita, arvostan kovasti.

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Tänään askarruttaa

Miksi Vianan tofua ei saa Joensuusta?

Miksi kolmosen puikoista yksi häviää aina jonnekin?

Miksi Duolingon uusi päivitys on niin huono?

Miksi salille on niin vaikea lähteä, vaikka tietää että jälkeenpäin on hyvä olo?

Miksi työpaikalla on nyt melkein joka päivä kakkua tai muita leivoksia?

Miksi en harkinnut asuntokauppoja ennen kuin uusi asbestilainsäädäntö tuli voimaan?

Miksi minulle nyt mainostetaan tarjousmatkoja Espanjaan, kun en niitä enää aktiivisesti etsi?

Miksi lonkka kipeytyy nyt, kun olen taas innostunut kävelylenkeistä?

Miksi joistain vaatteista on niin vaikea luopua, vaikka niitä ei olisi käyttänyt vuosikausiin?

Miksi kampaamoiden hinnat hilautuvat koko ajan ylöspäin - lähelle kipurajaa ja sen yli?

keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Hanskat naulaan

Aaahhaha.

Mitäpä juuri kirjoitinkaan siitä, ettei aivokapasiteetti tunnu riittävän mihinkään ylimääräiseen? 

Kuten minulle eilen ystävällisesti selitettiin, The Disaster Artist on Joensuussa ensi-illassa juuri silloin kuin oli tarkoituskin, 2. helmikuuta. Itselleni vain on tuottanut näille viime metreille asti suunnattomia vaikeuksia ymmärtää, ettei perjantai 2. helmikuuta ole tosimaailmassa ensin tammikuun ja sitten heti uudestaan helmikuun puolella.

Tehokas tiivistys tämänhetkisestä olotilasta:
Työtasiat + viralliset asiat + terveydenhoito = Hanskassa
Kaikki muu = Ei hanskassa

Eilen tämä kaikki nauratti ja tänäänkin vielä vähän, mutta en tiedä kuinka kauan jaksan katsoa asiaa huumorilla. Lohduttaudun sillä, että onneksi tämä hanskallisuus menee ainakin toistaiseksi näin päin, niin olen edes töissä ja tapaamisissa oikeassa paikassa oikeaan aikaan. 

Viikonlopullekaan ei onneksi ole sovittuja menoja (paitsi leffatreffit sunnuntaina, har har). Voisin silloin heittää kaikki kuvaannolliset hanskat naulaan ja omistaa vapaan ajan ensisijaisesti kehon- ja mielenhuollolle.

Siihen asti aion tutkia vapaina hetkinä siivouskaappeja ja säilytysratkaisuja Pinterestistä. Ehkä niistä tarttuu jotain järjestystä päähänkin.


sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Kultakalan keskittymiskyky

Nyt juuri tuntuu, että asioita on hoidettavana ja mielessä niin paljon, ettei aivokapasiteettini riitä enää mihinkään ylimääräiseen. Keskittyminen mihinkään hyödylliseen tai hyödyttömäänkään on käytännössä olematonta. Yritän lukea lukupiiriin hyvää kirjaa, mutta pääsen eteenpäin vain pari sivua kerrallaan. Vaatekaappi pitäisi raikota, budjetti ja viikottainen kauppalista laatia ajatuksella. Mutta kun ei lähde. Kotona on sentään nyt siistiä, kun rykäistiin sunnuntai-illan kunniaksi kunnon perussiivous yhdessä.

Yritin karkottaa ruuhkaa mielestä ja rentouttavan hömpän toiveessa mentiin torstaina katsomaan The Greatest Showman. Virhe. 

En ikinä tiennyt, että voi olla olemassa puuduttavan tylsä musikaali. Juoni oli genrelle tyypillisesti lattea, mutta toisin kuin yleensä, siihen todellakin kiinnitti huomiota, koska biisit olivat tasapaksuja, koreografiat oudosti kuvattu, puvustus yllätyksetöntä, hahmot mitäänsanomattomia, eikä draaman kaarikaan jaksanut alun jälkeen enää kiinnostaa. Ainoan plussan ansaitsee Zac Efron, joka teki kaiken puuron keskellä varmaa ja hyvää työtä. Joskus näinkin!

Ärsyttää kyllä. Ihan jo siksi, että kun saan viimeinkin pysäytettyä itseni kulttuurituotteen äärelle, se ei olekaan vaivan arvoista. Huonoja elokuvia on toki katsottu ennenkin, mutta sellaisen kohtaaminen leffateatterissa on aina erityisen turhauttavaa. Tarkoituksena oli mennä katsomaan vastapainoksi tänään The Disaster Artist, mutta ilmoitetusta enskaripäivästä huolimatta sitä ei vielä näykään paikallisessa ohjelmistossa.

Onneksi Tapion kevätkauden matineasarja vaikuttaa erinomaiselta. Panostan parempien elokuvien toivossa siihen.

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Lusikallinen kerrallaan

Kaikkea sitä. Joudun tällä hetkellä terveyssyistä tarkkailemaan jokaista suupalaa poikkeuksellisen tarkasti. Tiedostan hyvin, ettei tämä ole mikään maailman suurin ongelma, mutta kylläpä silti korpeaa.

Toisaalta suren kaikkia niitä ravintolaruokia, joita en nyt voi syödä. Toisaalta en uskalla syödä juuri mitään, kun kaikki ruoka vähän pelottaa. Kävelin tänään Ison Myyn läpi ja Arnoldsin donitsit, joita en ole syönyt varmaan lähemmäs vuoteen, huutelivat nimeäni viekottelevasti vitriinistä.

Eniten haastetta on siinä, että olen viime vuosina tietoisesti opetellut pois vanhasta kalorilaskenta- ja laihdutusmielentilasta, mutta nyt aivoja pitää viritellä niille taajuuksille taas kerran. En haluaisi, se oli ennenkin vähän ahdistavaa aikaa. Tykkään kovasti ruuasta, mutta en millään haluaisi ajatella sitä koko aikaa.

Onneksi meillä on arkiruokavalio melko hyvissä kantimissa eli käytännössä tämä tarkoittaa vain ylimääräistä tarkkaavaisuutta ja tarkempaa suunnitelmallisuutta. Ja vaihtamista rasvattomaan maitoon. Kyllä tässä siis taaplataan eteenpäin, yksi päivä tai jopa ateria kerrallaan. Ja ehkä vielä saan tänä vuonna syödä laskiaspullankin, jos nyt jaksan kiltisti skarpata.

You said it, Ron.
[Kuva]

Siihen asti tarvitsen muuta ajateltavaa. Mihin Netflix-hömppään sitä sukeltaisi seuraavaksi? Muuten aloittaisin Parks & Recin alusta, mutta siinä syödään vohveleita ja calzoneja koko ajan.

keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Sään armoilla

Aaaargh! Takkiongelmat ratkaistu, matkakokoiset kosmetiikat hankittu, matkaoppaat kirjastosta haettu, rästityöt enemmän tai vähemmän tehty. Mutta kuinka huolissaan pitää olla perjantaille ennustetuista lumisateista ja sen vaikutuksista joukkoliikenteeseen?


Vastoin kaikkia tapojani tarkoituksenani on lentää Joensuusta Helsinkiin ja myöhästymisvaraa on vähän, mutta ei liiaksi. Tänään lennot ovat olleet myöhässä 20-40 minuuttia, minkä aikataulu vielä kestää ihan hyvin. Mutta jos myöhästyminen on tuntia pidempi, en ehdi enää seuraavaan koneeseen Helsingissä.


Toki perjantaina on vielä työpäivä, vaikkakin normaalia lyhempi. Hetken jo harkitsin, että pitäisin vielä suunniteltua enemmän ylityövapaita ja junastelisin kentälle tuttuun tapaan Tikkurilan kautta, mutta jos keli on yhtä kehno kuin eilen, niin ei sekään ratkaisevasti auta ja ihan yhtä lailla jumissa sitten ollaan.

Ahdistavaa. Stressattavaa olisi tässä kasapäin muutenkin ja kiukuttaa pyöritellä mielessä sellaista asiaa, jolle ei itse mitään mahda. 

Viimeksi äidin kanssa alkuvuodesta reissatessa olin yllättävän zen ja totesin vain, että mahdollista myöhästymistä murehditaan sitten kentällä, jos niikseen tulee. Miten sen teinkään? Jostain pitäisi kaivaa nyt se sama lungi asenne, muuten stressipirkko poksahtaa jo ennen lähtöä.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Everyday I'm not shuffling

Eilen tunsin itseni poikkeuksellisen vanhaksi.

Alla oli huonosti nukuttu yö, kun en kolottavilta polviltani meinannut saada unta. Siitä olisi voinut jo päätellä päivän vireen.

Polvet kuitenkin vetreytyivät päivän aikana ja töiden jälkeen suuntasin paikallisen katutanssiyhdistyksen järjestämään avoimen tason house workshopiin. Opettaja oli hyvä, mutta en ehtinyt jaloillani vispata kuin kolmasosan koreografiaan kuuluvista liikkeistä. Nuoremmat ympärillä sen sijaan nappasivat askeleet heti ja viilettivät keveästi ympäriinsä.

Workshopin kävin vielä iltateellä kaverin luona. Tarjolla oli teen seuraksi herkkuja, joita söin maltillisesti, mutta niitä seurannut närästys oli poikkeuksellisen kauhea ja loppuilta menikin sohvalla keskittyen siihen, etten oksenna. Onneksi lopulta nukutti ja tänään ei ole enää ihan niin kamala olla.

Mutta vähän oli sellainen olo, ettei ilmeisesti kannata tämän ikäisen ihmisen enää missään käydä, sohvalla vaan olla ja korkeintaan miettiä, neuloisiko seuraavaksi villatakin, shaalin vai kenties pitsikuvioiset polvisukat. Tosin pitää rajoittaa neuloosinkin kanssa, oikean käden kyynärvarren rasitusvamma oireilee taas ja sormien niveliäkin meinaa vähän jäykistää. Haha.

Liittyy itsensä vanhemmaksi tuntemiseen tietysti positiivisia puolia. En esimerkiksi kuollut workshopissa nöyryytykseen, kun en osannut mitään, mutta totesin tyynesti jälkeenpäin, että ei taida olla mulle sopivin laji. Parikymppisenä olisi ahdistanut paljon enemmän.

Tänään toteemieläimeni on silti ansaitusti Tiivi-Taavi.



lauantai 21. lokakuuta 2017

Kansallisgallerian hoteissa

Olen piipahtanut reilun viikon sisään kahdesti pikareissulla Helsingissä. Molemmilla oli aikaa syödä, käydä nopeasti yhdessä museossa ja ostaa eväät paluujunaan.

Ei ole erityisen ihmeellistä, että molemmilla kerroilla päädyin Kansallisgallerian hellään huomaan. Viime viikolla kävin katsomassa Petri Ala-Maunuksen Vaara-Suomen ja Ankallisgallerian aarteet Ateneumissa, eilen hilpaisin läpi Ars Fennican ja Korakrit Arunanondchain näyttelyn (enpä ihmettele, miksi taiteilijan virallinen hashtag on #korakrit). Onneksi Ars 17 oli jo nähty, muuten olisi tullut vielä enemmän kiire.












Ristiriitainanen olo näistä visiiteistä taas jäi. 

Tykkään valtavasti molemmista rakennuksista ja siitä, että voi piipahtaa katsomassa vain yhden tai pari juttua ilman taloudellista painetta. Toisaalta olisi joskus ihana käydä katsomassa näyttelyitä ihan ajan kanssa ja vähän laajemmalla säteellä rautatieasemasta (ulottuen edes sinne Kansallisgallerian kolmanteen putiikkiin - nyt olisi menossa varsin kiinnostava muotokuvanäyttelykin).

Mutta eihän täältä susirajalta käsin mitenkään ehdi kaikkea kiinnostavaa nähdä, ellei halua etelään suuntaavilla reissuilla luopua ihmisten kanssa vietetystä ajasta, perheen ja ystävien takia sinne kuitenkin tapaan ensisijaisesti reissata. Enkä haluaisi kaikkia lomia ja vapaita viikonloppujakaan muutenkaan museoissa nurkkia koluta.

Tylsiä valintoja on ihmisen elo täynnä. Ehkä pitäisi käyttää ne lyhyet hetket shoppailemalla ja syömällä, niin ei olisi tätäkään murhetta.

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Hirvikärpästen armoilla

Mietittiin toissapäivänä, mitä sellaisia paikkoja olisi lyhyen automatkan päässä Joensuusta, joita ei vielä ole nähty.

Keksin sitten kohteeksi Valamon.

Minä olen siellä käynyt muutamankin kerran, mutta viimeksi muistaakseni työasioissa neljä vuotta sitten. Markolle visiitti oli ensimmäinen. Päädyttiin kävelemään luostarialueelta lähtevä noin 4,5 kilometrin metsäreitti matkamiehen ristille ja takaisin. Infossa työntekijä muistutti, että metsässä voi olla tähän aikaan vuodesta märkää, mutta se oli kyllä melkoinen understatement.




Alkupää rantareitillä oli ihana. Muutama lätäkkö piti kiertää, mutta muuten kävely oli leppoisaa ja oikeasti aika virkistävää, vaikka maastossa oltiinkin. Palattiin metsän puolelta ja olisi kannattanut kääntyä takaisin ensimmäisen hankalasti ylitettävän paikan kohdalla. 

Jossain siinä vaiheessa, kun olin holahtanut mättään alla piileksivään lammikkoon nilkkoja myöten ensimmäistä, mutta en vielä toista tai kolmatta kertaa, muistettiin, miksi harvakseltaan tähän aikaan vuodesta viitsii edes metsään mennä - eli siis hirvikärpästen olemassaolo. Arggggh.





Kun lopulta epätoivoisen rämpimisen päätteeksi päästiin takaisin Valamon pihapiiriin, olin niin märkä ja kiukkuinen, että lähdettiin ajamaan samantien takaisin Joensuuhun kurvaamatta kahvila-ravintolan kautta. Kotimatka autossa meni hytistessä ja nyppiessä hirvikärpäsiä milloin mistäkin. Viimeiset löysin lauantaiaamuna lähtiessäni töihin. Tai ainakin hartaasti toivon, että ne oikeasti olivat viimeiset.

Ei nyt varsinaisesti harmita, että lähdettiin, mutta paremminkin olisi voinut tämän reissun taktikoida. Valamo on edelleen mielestäni mitä mainioin retkikohde, mutta ennemmin kesällä kuin lokakuussa, vaikka ruskainen metsä siellä kaunis olikin ja puolukoita riittäisi niin paljon kuin viitsisi kerätä. 




Seuraavalla kerralla aion kävellä matkamiehen ristin reitin sijaan hautausmaalta lähtevän maastoreitin taaborinvuorineen ja öljymäkineen, mielellään kumpparit jalassa ja huppu tiukasti päässä, oli vuodenaika mikä tahansa. Ja syödä sen jälkeen kaikessa rauhassa jalat kuivina Trapesan buffassa.

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Peili voi olla myös ystävä

Olen nukkunut viime aikoina huonosti. Loma on vain parin yön päässä, eikä enää jaksaisi skarpata. Luonnollisesti heräilen aamuöisin ja näen painostavia työunia.

Samalla stressaan siitä, ettei tässä kuussa ehdi käydä tarpeeksi jumpassa ja salilla. Järki sanoo, ettei maailma siihen kaadu, eikä kroppakaan muutamaan väliviikkoon romahda, pihi ihminen laskeskelee yksittäisten salikertojen hintaa ja ahdistuu.

Edellisistä huolimatta tai enemmänkin juuri niiden takia kampesin tänään itseni aamutuimaan sateessa salille.

Hölmöähän se oli, kun en oikeasti jaksanut normaaliin tapaan sarjoja tehdä. Mutta tulinpa siinä trikoot jalassa peilin edessä heiluessani havainneeksi, että lähteminen oli kaikesta huolimatta peliliike. 

Elin monta vuotta ilman kokovartalopeiliä, enkä aina meinaa muistaa, miltä oikeasti nykyään näytän. Viime aikoina on jotenkin vaikea taas ollut hyväksyä omat kehon kommervenkit. Muita ei varmaan kiinnosta huono ryhti tai ajamattomat kainalikarvat, mutta molemmista olen ehtinyt ottaa jo pulttia tällä viikolla - ja mennään vasta keskiviikossa.

Salin peili näyttää jumppavaatteissa armottomasti kerralla kaikki mahamakkarat, käsivarsien kuhmurat ja hiestä liistraantuneet hiukset. Mutta niiden lisäksi se näyttää pec flyn rintarankaa avaavan liikeradan, fysioterapian myötä korjaantuneemman nilkan asennon ja etenkin menneen kevään aikana voimaa saaneet reisi- ja pakaralihakset.

Ne tuskin kiinnostavat muita sen enempää kuin kainalonikaan, mutta tuleepahan itse keskityttyä välillä myös positiivisiin tulokulmiin.

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Raikas vappusää

Ulkona tuiskuttaa lunta ihan urakalla ja sen keskellä tuntuu vähän typerältä suunnitella kesälomamatkaa. Kalenteri - sekä perinteinen että uutukainen bullet journalini! - kuitenkin kertoo, että lähtöön on enää kuukauden verran aikaa, joten loputkin varaukset olisi varmaan syytä hiljalleen hoitaa pois alta. 

Menomatka ja majoitukset Malmösta ja Tukholmasta on jo plakkarissa, mutta kasa junalippuja erinnäisissä Pohjoismaissa sekä paluulautta on vielä varaamatta. Karttojakaan en ole vielä saanut selailtua, vaikka yleensä tässä vaiheessa Google Maps on jo tupaten täynnä omia paikkamerkintöjä.

Voisi illan ratoksi myös ostella lisää tapahtumalippuja, bongasin nimittäin toisenkin potentiaalisen keikan sopivasti Tukholmasta. Kukas sitä Ruotsiin asti pelkän Radioheadin takia lähtisi, ei tule ihan turha reissu nyt.

(Kyllä, se oli vitsi.)

Koska perinteiselle vapputerassille ei liene tänä vuonna asiaa, pitäisi varmaan korkata sima, että saisin kiinni siitä, missä kohtaa vuotta ollaan menossa. Ehkä simalasin kyydittämänä kartatkin alkavat jo houkuttaa?



Vaan ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Ei ehkä tunnu vappuviikonlopulta, mutta kerrankin ei tarvitse ulista, että kevät etenee niin kiitämällä, etten ehdi sitä edes huomata.