painavaa asiaa kottikärryistä

Milla aina muistelee sitä, kuinka joskus 80-luvun puolivälin tienoilla meidät vietiin Punkaharjun Kesämaahan. Siellä oli lapsille liikennepuisto täynnä jos minkälaista vempelettä. Minä kuulemma tartuin ensimmäisinä pieniin lasten kottikärryihin ja työntelin niitä onnellisena loppuajan. Sattumuksen vuoksi minulle ostettiin omat keltaiset kottikärryt kotiin, ne olivat meillä monta vuotta ja vaikka ne olivatkin rakkaat, eivät ne nauttineet samanlaista suosiota kuin punkaharjulaiset sukulaisensa.

En muista Kesämaan kärryjä kunnolla, mutta kuvia olen nähnyt.

Ne omat vaaleankeltaiset kärryni muistan, niissä oli eläinkuva siinä kärryosassa (aseteltuna niin, että työntäjä itse voi sitä ihastella) ja vihreät kahvat.

Kun olin kesällä 1999 ensimmäisessä kesätyössäni arkeologisena avustajana, tykkäsin eniten siitä, kun muutaman kerran saatiin Emmun kanssa täyttää kottikärryt täyteen roskaa ja joutomaata ja kärrätä pois.

Sen jälkeen en ole muistaakseni näin kerrostaloasujana ja kesämökittömänä päässyt kottikärryjä työntämään. Minun näkökulmastani se on edelleen pääsemistä, ei joutumista.

Ja edelleen olen sitä mieltä, että kottikärryt ovat yksi kivoimmista ja jännimmistä asioista, jotka tiedän. Niissä on yksinkertainen ja selkeä design, silti spagettikäsikin jaksaa työntää niillä raskasta kuormaa. Tasapainon ja kehon hallintaa kuitenkin tarvitaan, ihan ilmaiseksi ei painavat tavarat paikasta toiseen siirry. Siinä on jotain hienoa ja palkitsevaa. Sitä paitsi kottikärryissä voi tunnetusti kuljetella myös kavereita. Ja mikä vielä hienompaa, assossioin kottikärryihin automaattisesti (punaiset tai mustat) näppylähanskat, jotka ovat myös kivoja, joskaan ei ihan niin jänniä.

Oli aika nurja olo äsken. Jatkuva väsymys ja taloudellisten asioiden pohdinta veivät jonkun harjanteen yli. Päädyin pitkällisen turhan datailun jälkeen kuvagooglettamaan kottikärryjä. Kävi ilmi, että nekin alkavat olla designtuote. Ajatella. Ilmeisesti joku muukin tässä maailmassa fanittaa kärryjä. Hyvä niin. Kerrankin uskon, että uudelleentuotteistaminen ei vie silmissäni hohtoa joltain. Tai jotenkin tuntuu aika epätodennäköiseltä, että kottikärryfanituksesta tulisi valtavirtaa.

Kaikesta huolimatta olen sitä mieltä, että kottikärryissä on vähän sama juttu kuin kumppareissa. Uusia malleja ja värejä voi tulla markkinoille, mutta se perinteinen keltainen kärry ja vanhat kunnon nokialaiset ovat kuitenkin kaikkein parhaat.

Tässä kirjoittamisen jälkeen tulee väkisin mieleen, että kannattiko tämä nyt edes kirjoittaa. Kyllä kannatti. Bloggasin joskus muutama vuosi sitten kirjastojen hienoudesta (jo ennen kuin tajusin haluavani alalle). Tämä ei ehkä kollektiivisesti ajateltuna ole yhtä merkityksellinen aihe, mutta subjektiivisesti katsottuna painoarvo näyttäisi olevan melkoinen.

kipeilyä

Orastava flunssa iski loppuviikosta. Koitin koluta Joen yötä ja sen oheishulinoita kaikesta huolimatta, mutta samaan aikaan olin ärtynyt, koska silmiä ja päätä särki, kurkkua kutitti ja voimat olivat ihan poissa.  Kaikki kävivät hermoon. Väsymyksessäni meinasin sanoa tosi rumasti muutamalle naiselle teatterilla ja heittää juuri ostetun siiderin Cornerin baarimikon naamalle. Eli tein peliliikkeen ja lähdin epäkohteliaitten ihmisten keskeltä kotiin katsomaan telkkaria ja nukkumassakin olin (villasukat jalassa) hyvissä ajoin ennen puoltayötä.

Samana iltana tauti iski Markoon, mutta voimallisemmin. Eli toisin sanoen siellä suunnalla tauti alkaa jo taittua, kun taas minulla näyttäisi edelleen olevan orastavasti nenä tukossa, kurkku vähän turvoksissa ja kaikki voimat juuri sen verran vähissä, että kun luulee jaksavansa ulos, pääsee kahden, kolmen korttelin päähän. No, ainakaan ei enää pyörrytä ja jalat kantaa sentään kauppaan ja takaisin.

Heitän kuitenkin haasteen flunssalle: tule käymään kunnolla. Mielellään nyt tällä viikolla, kun ei ole yliopistotouhut vielä alkaneet. Ei sillä, etteikö minulla olisi aikaa sairastaa myöhemminkin. Reiluuden nimissä olisi kuitenkin kiva, että jos olen täysin veto pois ja tukossa, täällä olisi vastavuoroisesti ihminen keittämässä inkivääriteetä, pakottamassa syömään perusruokaa ja valitsemassa paskoja elokuvia.

(Kunhan ei tule se Samin tauti, jossa kurkku mystisesti turpoaa viikoksi ja menee sitten itsestään pois, eikä kukaan tiedä mistä johtuu.)

Valehtelin. Koskeehan se alkava koulusyksy vähän minuakin, joskaan ei vielä ensi viikolla. Jotenkin hyvä kutina siitä kaikesta, olen ihan innoissani. Vähän hassuttaa opintojen etenemisen tahti, vähän eri systeemi, mihin olen tottunut. Syksyllä pitäisi tulla kahdeksan pistettä kasaan. Mutta jee! Jee! Ja tanssitunnitkin alkaa ihan pian. Koitan nyt saada uuden moodin tälle viikolle ja keskittyä tähän kivoihin asioihin syksyssä, enkä vaikka työnhakuun. Ehkä se vielä jossain kolossa onnistuu.

Mistä ilmaantui hinku kuunnella Poets of the Fallin ekaa levyä?

fantastic mr fox

Eipä vähemmän yllättäen sitten tippunut töitä. Valinnassa kuulemma painotettiin kaupallista koulutusta ja työkokemusta alalta, jota minulla on aika paljonkin. Herää kysymys, että jos se koulutus oli pakollinen, miksi minut edes haastateltiin. No minkäs teet.

Uutta matoa koukkuun, sanoisi optimisti.

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, sanoisi pessimisti.

Törmäsin eilen sattumalta kävelykadulla vanhaan ystävään, joka pikkutakissa ja solmiossa puhui kännykkään seminaarin kahvitauolla. Kulttuurialan miehiä, ei vielä valmistunut. Oman mediaseksikkään alan vakitöissä reissaamaassa Helsingistä (lentäen) Joensuuhun ja Joensuusta (lentäen) Ruotsiin. Että ehkä tässä on vielä toivoa, vaikka en olekaan yhtä charmantti tapaus. Joka tapauksessa kyseisen herrasmiehen kohtaaminen piristi kummasti. Jauhettiin hetki kuulumisia ja käytiin yhdessä karkkikaupassa. Perussettiä.

Sattumuksen jälkeen tallasimme Markon kanssa karkkipussit ja DVD laukussa rönöttämään telkkarin ääreen. Image ei valehdellut. Fantastic Mr Fox taitaa hyvinkin olla Wes Andersonin paras elokuva tähän mennessä. Ja ainakin ihan sikkehyvä niiq.

"Fo real?" tarkensi katu-uskottava poikaystäväni Filkan hyllyllä varmaan kolmesti. Pidin kuitenkin pääni ja käytin tehoavaa myyntitaktiikkaa. "Wes Andersonin nukkeanimaatio, joka perustuu Roald Dahlin kirjaan. Ja siinä on George Clooney, joka on kettu. Ei voi olla huono." Olin oikeassa.

Tekisi silti mieli ärähtää Filmtownin genreluokituksista. Hot Fuzz ja Shaun of the Dead on molemmat toimintahyllyssä. The Squid and the Whale on komediahyllyssä. Ja mistä löytyikään Fantastic Mr Fox? Kyllä, lastenelokuvista. Ja kyllä, (Imagea mukaillen) lastenelokuvaluokitus on juuri se syy, että elokuva floppasi Jenkeissä, joka taas sai dominoefektillä aikaan sen, ettei se saanut elokuvateatterilevitystä vaikkapa Suomessa.

Filmtownin elokuvaluokittelijoille siis tiedoksi: päät pois takamuksista ja silmät auki! Tuntuu ihan äärimmäisen nurinkuriselta, että eletään vuotta 2010 ja vieläkin automaattinen oletus on, että jos se on animaatio, se on lapsille. Kun ei se aina vaan ole. Ei sillä, olen viimeinen ihminen väittämään, että lastenanimaatioissa olisi mitään vikaa, mutta koko perheen hupiseikkailuna tämä kyseinen taideteos kyllä karkottaa kohdeyleisönsä (fo real!) ja harmistuttaa suurimman osan katsojistaan.

Ja muille tiedoksi, että kaivakaa Fantastic Mr Fox sieltä lastenelokuvien joukosta ja katsokaa se. Se on Wes Andersonin nukkeanimaatio, joka perustuu Roald Dahlin ihanaan satukirjaan. Ja siinä on George Clooney (ja Jason Schwartzman ja Meryl Streep ja Owen Wilson ja..), joka on kettu. Ei voi olla huono.

// edit: Musiikista vuonna 2010. Huom! Sisältää saatananpalvontaa. Joensuussa tai ehkä Venäjällä.

keskityn

Kävin eilen työhaastattelussa, joka meni aika hyvin. Mahdollisesta työpaikasta kuulee tänään joko puhelimitse (jos hyvin käy) tai sähköpostitse (jos ei), voi siis vaan kuvitella, pysynkö täällä yhtään aloillani. Kello on kirjoittaessa melkein puoli yksitoista aamulla, miksei mitään ole vielä kuulunut?!!

Pääasia kuitenkin, että jotain väylää viesti tänään kulkee. Se on ystävällistä toimintaa. Lisäksi kypsä minä ajattelee, että oli tosi kiva päästä haastatteluun. Harvemmin olen edes siihen vaiheeseen päässyt, viimeksi alkuvuodesta, ja tämä olikin sitten toinen melkein viikon sisään. Lisäksi kuulin, että hakemuksia tuli 30-40, haastatteluun otettiin 7. Eli koitan nyt keskittyä ajattelemaan tätä jonkinlaisena voittona joka tapauksessa.

Keskittymiskyky oli kuitenkin asian takia vähän kateissa jo eilen illalla. Siivosin ruokakaapit ja kylppärin. Illalla koitin keskittyä Vinhan nettisivuihin ja sitten Hotakaisen Juoksuhaudantiehen. Ei onnistunut.

Toisin sanoen päädyin taas katsomaan True Bloodia, tuota jatkuvaa angstaukseni aihetta. Miksi se on niin koukuttava, vaikka minusta se on oikeasti vähän tosi kökkö? Katson sarjaa huolimatta siitä, että se ärsyttää minut siihen pisteeseen, että sen kehnouksista on valitettava jatkuvasti. Käy uuvuttavaksi minullekin tämä kaikki valittaminen, saati kuuntelijoille. Hitto vie.

Olen aina tykännyt vampyyreista, mutta eikös ilmiö ole tässä viimeisen 5-10 vuoden imetty ihan kuiviin? (No pun intended. Paitsi vähän.) Suututtaa, että oikeasti mielenkiintoisesta perinteestä on kehittynyt jotain billcomptoneita. Mitä enemmän paljaita takamuksia, tissejä ja ruudulla näkyvää seksiä, sen intensiivisempi jakso on olevinaan. Suomalaisen elokuvan parissa kasvaneelle tämä ei ole kovin eksoottista eikä se palvele juonta mitenkään.

Jos positiivista halutaan tästä etsiä, niin ehkäpä sitten kaikki se paljas pinta pyrkii muuttamaan jotain amerikkalaisessa ajattelussa. Epäilen.

Ja kaikesta valittamisesta ja väninästä huolimatta katson sarjaa kiltisti, koska joku käsikirjoittaja on sentään onnistunut piilottamaan jotain mielenkiintoista juonentynkää edes yhteen mielekkääseen hahmoon kerrallaan. Kun ensin meinasin luovuttaa sarjan suhteen, Ericille alettiin rakentaa persoonaa ja taustaa. Kun Eric meni latteammaksi, alettiin Samille tehdä samaa. Koska minusta Sam on söpö (sarjan kontekstissa ainakin), katson jo kolmatta kautta. Surullista. Etenkin siksi, että tiedän juuri tuon kuvion olevan käsikirjoituksen pointti. Olen television ja kökkökulttuurin uhri.

Pitäisi ehkä oikeasti vaihtaa sarjaa (tai ainakin laajentaa, koska kaikesta huolimatta haluan nähdä, miten tuo etenee). How I Met Your Mother on listassa, draamaehdotuksia otetaan vastaan.

snap crackle pop

Haimme tänään brunssille bulgarian jugurttia ja muroja. Njams.

Puoliksi aidolla uteliaisuudella, puoliksi kauhulla sitten taas seurasin, kuinka Marko lappoi jugurttiin mukaan ensin parin lusikallisen edestä hunajaa ja sitten niin paljon intiaanisokeria, että jugurtti muuttui melkein siirapin väliseksi. Sitten kuulemma meni alas. Pakko oli maistaa ja hyi nyt helvetti, mitä kamaluutta. Itse kun laitoin murojen päälle pienen lorauksen hunajaa lähinnä esteettisistä syistä. Annoksen päätteeksi join innoissani lasillisen greippimehua, koska se on suosikkini. Sama mehu sai Markon irvistelemään ihan samassa mittakaavassa kuin siirappijugurtti minut.

Ollaan tässä hyvä tovi jo tunnettu ja aika monet jugurttihetketkin vietetty, mutta nämä sokeriasiat ei vaan lakkaa hämmentämästä.

Keittiöpsykologi on jäljittänyt syyn lapsuuteen: Marko on kasvanut Valion maustettujen jugurttihirmujen parissa. Minä en ole ikinä oikein ollut niiden ystävä. Sen sijaan muistan tenavana ihan innoissani syöneeni kyllä viiliä (en rupea tekopyhäksi, kyllä siihen kanelia ja sokeria meni ihan reippaalla kädellä). Mummilla ja vaarilla käydessä syötiin juurikin tuota bulgarian jugurttia, joka oli mielestäni outoa, mutta sain sen aina jollain ilveellä menemään alas. En tiedä, johtuuko tämä nyt taas vanhempieni nerokkuudesta vai enkö vain silloinkaan oikein tykännyt sokerilitkuista vai mistä on kyse. Mutta yhden asian olen havaintojeni perusteella päättänyt.

Jos saan ikinä lapsia, niille ei sokerilitkuja syötetä. Maustamattomasta saa monenlaista vaikka hillolla, marjoilla tai hedelmillä. Kaiken tämän ravintotietoisuuden keskellä pitää kai ihan reiluuden ja rehellisyyden nimissä mainita, että syödyt murot olivat minun lapsuuteni herkkua. Riisimurot, nuo ravintorikkain aamiaistuote tietämyksessäni.

---

Solidaarisuuskalenterin tämän viikon sitaatti on muuten pyörinyt mielessä aika paljon viime aikoina ja vaikka se ei sokeri-ihmettelyyni ihan suoraan liitykään, laitan sen tähän. Lähde on alunperin Yhteishyvä 6/2009:

Mummo osasi eettisen kuluttamisen periaatteet luonnostaan. Hän osti laatua, kun jotakin tarvitsi. Hän käytti ruokatarpeet viimeiseen pisaraan, ja tähteistäkin syntyi aina uutta ja maittavaa. Mummo tiesi, että hitaammin, lähempää, vähemmän ja kauniimmin syntyy parempaa. Nykykuluttaja tarvitsee asiantuntijoita kertomaan saman viisauden.

Koska menimme rikki?

hei huopikkaat

Tänään annoin itseni luovuttaa.

Asensin GreyMatterin blogikseni reilu neljä vuotta sitten. Koska olen minä, en tietenkään päivittänyt ohjelmistoani sittemmin (if it ain't broken jne) ja nyt palveluntarjoajani sulki systeemit oma-aloitteisesti minulle kertomatta. Sain lopulta udeltua, mistä on kyse, ja hakemistot luvattiin avata uudestaan, jos suostun päivittämään ohjelmistoni. Sen toki tein. Paitsi että sitten ei toiminut enää mikään. Aikani tapeltuani päätin antaa olla.

Blogitta en kuitenkaan osaa olla. Scribble.nu palveli minua 2000-2002. Bloggerin kanssa tappelin 2002-2006. 2006-2010 olin tuon GreyMatterin huomissa. Ja nyt taas täällä Blogspotissa, mikä on vähän outoa, sillä Bloggerin levittyä vannoin, etten tämän pariin koskaan palaa. Olen tänään istunut yhtäjaksoisesti koneella kauemmin kuin aikoihin ja meinneiltä vuosilta tutut jumitukset ja säryt ovat vallanneet kroppani. Paluun on tehnyt myös samoilta ajoilta tuttu maaninen olotila, jossa haluaa saada kaiken valmiiksi ja kuntoon heti. Kierre on valmis. Yritän nyt pärjätä tällä oranssilla puneratavalla (ärh), ettei mene iltakin tässä nököttäessä.

Omiin ulkoasuihin tottuneelle ihmiselle tällaisen valmiin alustan käyttäminen on uutta ja ihmeellistä ja väärää ja huonoa ja kirjoituskentän muotoiluasetuksen on tyhmät ja mitä kaikkea. Mikään ei toimi juuri niin kuin pitäisi ja muutenkin on kummastunut olo vähän kaikesta. Toisaalta vaihtoehtoja on juuri niin paljon, kun jaksaa ympäriinsä klikkailla. Ja tämä varmaan päivittää itse itsensä.

Eli ehkä tämä tästä. Yritän. Aamulla epätoivon yli mentiin hölmöillä linkeillä. Viralliset päivän piristäjät: possu ja kissa. Sydän.