En högtid att fira

No niin. Nyt kävi näin.

Vähän hassu olo. Toki tiesin, että ruotsin tehtävät lähenevät kovaa vauhtia loppuaan, mutta nyt en oikein tiedä, mitä tekisin. Saksaa on Duolingolla tahkottavana vaikka kuinka ja ranskaakin huvittaisi taas palautella mieleen, mutta kaipaan myös ruotsin kanssa uusia haasteita.

En vieläkään usko, että Duolingolla voi kovin tehokkaasti opiskella täysin uutta kieltä, mutta kertaustyökaluna se on erinomainen.

Kuluneen puolen vuoden aikana olen saanut yllättävän hyvin taas kiinni ruotsista ja sanastoakin on tarttunut mukaan ihan mukavasti, vaikka petrattavaa toki riittää reilusti edelleen vähän joka saralla. Pelkään pahoin, että jos nyt jätän kielen harrastamisen pois, olen lähtötilanteessa alta aikayksikön.

Mitä tässä vaiheessa kuuluu tehdä? Ladata joku uusi sovellus, lainata kasa ruotsinkielisiä lastenkirjoja, hankkia kirjekaveri? Hjälp!

Maailmaa pakoon marjapuskaan

Sanovat, että nykyihmiset voivat huonosti, koska eivät vietä tarpeeksi aikaa metsässä.

Tiedä sitten, miten aukottomasti tuo pitää paikkansa, mutta juuri nyt kyllä olen vahvasti sitä mieltä, että ajatuksessa piilee ainakin totuuden siemen. Istuttiin viikonloppu marjapuskassa, lopputuloksena 4 litraa mustikoita, 4 litraa metsävattuja ja 4 litraa viinimarjoja. 

Vaikka maailman tilaa tuli murehdittua myös metsässä kykkiessä, mieli on nyt huomattavasti levollisempi kuin jos olisin viettänyt viikonlopun koneen ääressä jokaista uutta uutista kytäten. Tänään töissä maailmantuska alkoi kyllä vyöryä päälle ihan urakalla. Eli vaikka pakastin narisee jo liitoksistaan - huolimatta siitä että muutama litra lahjoitettiin jo eteenpäinkin - sormet syyhyävät pian takaisin. 

Alaselkä tosin on aggressiivisesti eri mieltä.

The Heavy Entertainment Show

Robbie Williams oli Ratinan stadionilla vajaa viikko sitten, niin myös minä.

Tykkäsin itse stadionista kovasti. Miten ihan Tampereen keskustaan mahtuukin noin iso paikka, joka ei kuitenkaan haittaa liikkumista mitenkään tai ole visuaalinen haitta? Taisin tajuta koko stadionin olemassaolon vasta alle viisi vuotta sitten, vaikka Tampereella olen kyllä pyörinyt enemmän tai vähemmän aktiivisesti vuosikaudet.

 

Robbien lippuhintojen porrastus oli tällä kertaa olematonta ja päädyin maksamaan neljä (4) ylimääräistä euroa inner pit -paikasta läheltä lavaa. Se kannatti. Lämppärinä toiminut Erasure oli juuri aloittanut, kun käveltiin alueelle ja suoraan käytännössä lavan eteen. Tsekkaa jos et usko - valtaosassa kuvista ei ole zoomia tarvinnut painella (mistä johtuen kuvat kyllä kannattaa klikata täysikokoisiksi, jos oikeasti haluaa nähdä, mitä niissä tapahtuu). Itse oikeastaan tajusin, miten lähellä oltiin vasta siinä vaiheessa, kun huomasin näkeväni Robbien käsikarvat miehen kävellessä lavan eteen rakennetulla catwalkilla vielä lähemmäs. Kyllä, keskityin olennaiseen.

Liput olivat kuitenkin mielestäni myös kohtuuttoman kalliit ja tulikin olo, että vaikka niin artisti kuin fanit ovat ikääntyneet, ei se automaattisesti heijastu kaikkien tulotasoon. Toisaalta keski-ikäisille suuntaamisesta otettiin myös kaikki ilo irti niin välispiikeissä kuin lämppärivalinnoissakin. Kyllä, siellä soitti Erasure. Julistin jo paikan päällä Andy Bellin olevan uusi housu- ja jorausidolini, eikä tämä käsitys ole viikossa mihinkään horjunut.

Screenit olivat taas huikean hienot, enkä perillä enää ihmetellyt, miten tuotanto oli rakentamassa paikkoja jo viikkoa ennen keikkaa. Jaksoin myös viihdyttyä odotellessa screeneillä näkyvistä työmiehistä, jotka liisteröivät kokonaiskuvaa kiitettävästä paikoilleen ainakin puoli tuntia. Samalla pystyi seuraamaan, kuinka kauan keikan alkuun arviolta on aikaa. Ja sehän alkoi minuutilleen ilmoitettuna ajankohtana. Kiitän! Alkunauhana oli jostain syystä Eminemin Lose Yourself, jonka merkitystä en ihan vielä ole onnistunut koodaamaan.

Vähän tekisi kyllä mieli nurista keikan kestosta. 11 + 1 (soolo)studioalbumia käsittävä ura toki takaa sen, etten olettanutkaan kuulevani kaikkia suosikkibiisejäni, mutta olin varautunut bailaamaan ainakin reilut kaksi tuntia ja siihen nähden 1h 45min tuntui auttamattoman lyhyeltä ja setti suppealta. Toisaalta bussiliikenne oli keikan jälkeen niin tukossa, etten halua edes ajatella, miten myöhään oltaisiin oltu nukkumassa, jos Robbie olisi heilunut lavalla pidempään.

Nämä kuultiin:
The Heavy Entertainment Show
Let Me Entertain You
Monsoon
Party Like a Russian
Minnie the Moocher
Freedom
Love My Life
(Medley)
Come Undone / Never Forget
Millennium
Somethin' Stupid
Rudebox
Kids
Sweet Caroline
Feel
Rock DJ

+
She's the One
Angels
My Way

Jos Robbien käsittämätöntä karismaa, upeita taustalaulajia, bändiä ja tanssijoita ei lasketa, Heavy Entertainment Show, Party Like a Russian ja Feel olivat minulle ehdottomasti konsertin parasta antia, Freedom ja sen aikana screenille heijastettu George Michaelin kuva taas koskettavinta. Isi Williams kävi jälleen fiittaamassa ja sydän pyörähti ympäri, Robbie itse liikuttui silminnähden Love My Lifen aikana - minkä lisäksi keikkakokemus aiheutti sen, ettei biisi ole enää omissa korvissanikaan ihan kauheaa tuubaa. 

Iloisin yllätys taisi kaikesta tästä huolimatta olla Rudebox, jonka myös vastoin kaikkia tapojani kuvasin Markoa ajatellen videolle. Voi miten arvostankaan sitä, ettei sen levyn olemassaolo ole enää vaiettu salaisuus. Muusta yleisöstä päätellen sen hienous ei silti vieläkään ole laajalti ymmärretty asia.

Yhden yön reissut tuppaavat olemaan raskaita, mutta kyllä se taas kannatti ja kavereitakin tuli nähtyä rauhassa ilman liiallista kellon kyttäämistä.

Eli loppujen lopuksi harmillisin puoli tässäkin keikassa oli se, että monta kuukautta on ollut koko ajan jotain, mitä odottaa. Robbie oli niistä viimeinen ja nyt on vähän tyhjä olo. Mitä sitä keksisi seuraavaksi?

Heinäkuun kirjat

J.K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki

Potterit alkavat päästä kunnolla vauhtiin ja lukijan on vaikea yrittää pitää tahti maltillisena. Azkabanin vanki saattaa olla kirjoista kaikkein paras ja kehityskaaren kannalta tärkein. Tällä lukukierroksella olikin ilahduttavaa tutkia, mietin huolellisesti menevän velhoseikkailun pinnan alla tulevia tapahtumia tekstissä pedataan ja hahmojen kaarta rakennetaan. Samoin nyt aikuise(mpa)na lukijana on herkempi huomaamaan, miten monella tasolla Pottereita voi lukea. Olinkin ihan unohtanut, miten kylmäävää ankeuttajien kuvaus onkaan ja ehkä nyt enemmän mielen ongelmia ymmärtävänä sille osaa myös antaa enemmän painoarvoa. Toisaalta Azkabanin vanki tuntuu minusta edelleen selkeästi lastenromaanilta, sarjan loppuosien oikeasti aikuiset teemat häämöttävät vielä kulman takana.

[Mutta ettei ihan tasoille pelkästään mennä, niin sitä vaan tässä mietin, että mitähän minä olen parikymppisenä Siriusta niin fanittanut? Team Remus!]

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö

Hautala lienee parhaita suomalaisia kauhukirjailijoita pitkään aikaan, mutta Kuiskaava tyttö ei ihan osunut maaliin. Alku on kyllä vahva: Hautala rakentaa asetelma ja tunnelmaa huolella. Ensimmäinen kolmannes oli hitaudessaan ja hienovaraisuudessaan ihan pirun pelottava ja piti otteessaan tehokkaasti. Loppupuolella kaikki kääntyi vähän turhan isoille kierroksille ja tunnelma lässähti, enkä oikein jaksanut enää ottaa vastaan ratkaisevia käänteitä. Kyllä tätä silti ihan ilokseen luki, vaikka viisaampi olisi varmaan lukenut päivänvalossa eikä silloin, kun on yksin kotona. Bonusta myös miljöön todentuntuisesta kuvailusta. Teki ihan mieli lähteä retkelle Vaasaan katsomaan paikkoja!

Portia de Rossi: Unbearable Lightness: A Story of Loss and Gain

Tein seutukirjastoon hankintaehdotuksen tästä ja ilokseni se meni läpi. Lukematta toivoin, että Portia de Rossin syömishäiriökertomuksesta olisi apua sairauden kanssa kamppaileville, mutta nyt vähän arveluttaa. Unbearable Lightness sukeltaa suoraan näyttelijän Ally McBeal -vuosiin ja tekstin pohjalta voi piirtää silmiensä eteen tarkan kuvan sairauden eri vaiheista. Tarkka kuvaus avaa syömishäiriöiden luonnetta ihmisille, jotka eivät välttämättä niistä vielä tiedä, mutta yksityiskohtineen se voi pahimmillaan olla myös tosi triggeröivä. Rakkaus näyttää toimineen avaimena tervehtymiseen ja parempaan itsetuntoon, mutta olisin toivonut vähän kattavampaa käsittelyä paranemisen vaiheista. Nyt prosessi ja sen kesto jäivät vähän arvailun varaan, vaikka muuten teksti oli raastavankin avointa.

Erik Axl Sund: Varjojen huone

Jee, nyt ne on luettu! Viime kuussa toivoin toiseen päähenkilöön Jeannetteen tasoja ja ne jäivät valitettavasti edelleen uupumaan, mutta sentään Sofiasta muodostui lopulta monin tavoin kokonainen hahmo. Muutenkin kirjailijakaksikko sai mielestäni varsin hyvin kieputettua pitkään irrallisiltakin tuntuvat langat osaksi samaa vyyhtiä, vaikka paljon jätettiin vielä auki. Ykköskirjan tasolle tämäkään ei ahdistavuudessa onneksi enää noussut, mutta äärimmäisiltä inhottavuuksilta ei tässä viimeisessäkään Varistyttö-kirjassa lukijaa säästetty - muutama uusikin ihmisluonnon pimeän puolen ilmentymä oli saatu mahtumaan mukaan. En vieläkään ymmärrä, miksi lopulta luin nämä kaikki ja pikaisella kirjablogien vilkaisulla en ole tunteidenkin kanssa yksin. Lopussa urhealle lukijalle tarjottiin edes jonkinlaista ohuesti verhoiltua katarsista, mutta laihalta lohdulta tuntui kolmen romaanin mittaisen paskavyöryn jälkeen. Olo on ristiriitainen. Varistyttöihin kannattaa mielestäni tarttua, jos etsii helppolukuista psykologista dekkaria, mutta ei kavahda hitaasti avautuvia kokonaisuuksia tai niitä perimmäisiä kammottavuuksia. Itse kyllä kaipaan näiden jälkeen jotain ihan muuta eli nordic noir jääköön osaltani hetkeksi hyllyyn.

Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä?

Nopolan pienet pakinat olisivat parhaimillaan ääneen luettuna tai yksitellen makusteltuna, mutta menivät ne näin kansien välistäkin parilta istumalta. Hauskoja pieniä ajatelmia arkisista tilanteista, jotka rönsyilivät omia polkujaan muodostaen lopulta valmiin tekstin, kuivaa huumoria unohtamatta. Muutama piti ottaa talteenkin.