Epäilemättä se on minä joka murenee

Kuuntelin eilen illalla Zen Cafén Jättiläistä. Sen jälkeen laitoin soimaan vielä Tehosekoittimen valikoituja hittejä. Biisejä, joita olen kuunnellut aktiivisesti viimeksi yli 15 vuotta sitten, mutta jotka olivat jo silloin vanhoja.

Mielen täytti epämääräinen melankolia niin tehokkaasti, että iltapalalla istuva lapsikin kysyi, mikä ihme äitiä harmittaa.

Miten voi selittää alle 3-vuotiaalle, että suren keski-ikäistyneen Samuli Putron kautta omaa mennyttä nuoruuttani? Ja samaan aikaan vähän tätä maailmaa, jossa nykyiset nuoret eivät voi elää yhtä huoletta kuin minä 2000-luvun alussa. 

Parikymppisyys ei ollut minulle mitenkään valoista ja tasapainoista aikaa, enkä millään tasolla edes haaveile paluusta niihin vuosiin. Silti jotenkin kaihertaa huomata monien nuoruuden idoleiden - mutta ei Ewan McGregorin - harmaantuneen ja pönäköityneen, vuosien vierineen, nuoruuden riehakkuuden kadonneen ja omien kulmakarvojenkin paitsi kasvaneen myös vaihtaneen väriä. 

Samalla lapsi, joka juuri äsken oli pieni ja avuton käärö, osaa käydä johdonmukaisia keskusteluja ja havainnoida tarkkasilmäisesti ympäristöään - vaikka sitä, että minua surettaa, vaikka en itke tai kiukuttele.

Zen Cafén lyriikat eivät tietysti varsinaisesti auta melankoliaa väistymään. Mutta on ne kyllä vähäeleisyydessään hienoja.

Tänäänkin olen ollut vielä haikea. Huomenna edetään taas uudella vaihteella.

Suruaika

Isäni kuoli tällä viikolla.

Voisin kopioida suoraan tämän kirjoituksen syksyltä 2011, vaihtaa vain kuvan tilalle. Tunnistan myös tunteita, joita olen käynyt läpi joitain vuosia sitten.

Isän hiipuvaa vointia on toki seurattu jo vuosia ja olin kyllä jollain tasolla ymmärtänyt tämän olevan lähikuukausina edessä, mutta silti uutinen pysäytti. Vuorokausi meni sumussa ja edelleen aina yllättäen vatsaa vääntää, kun ymmärrän, etten näe isää enää koskaan. Hiljaisina hetkinä kuulen siskon äänen päässäni kertomassa uutista aina uudestaan.

On ollut kummallinen viikko. Mieleen pulpahtelee asioita, joita en ole ajatellut vuosiin. Yksi ilta muistelin, miten isän hiusmalli oli nimeltään avopiitles. Seuraavana päivänä mietin sitä, miten iskä tuli auttamaan minua pyykinpesukoneen kanssa joskus yläasteella, vaikka ei itse elämänsä aikana todennäköisesti pessyt koneellistakaan pyykkiä. Tänään kotiin tullessani kotona soi Röllin laulut ja muistin, että iskän suosikki oli Mauno Mato. Vasta aikuisena ymmärrän miksi. Lapsena diggailin itse enemmän Viimeistä dinosaurusta.

Näitä on varmasti odotettavissa tulevina viikkoina vielä vaikka kuinka.

Suru myös ilmenee minussa kiinnostavilla tavoilla. Jostain kumpusi tarve tilata aivan valtava määrä tavaraa nettikaupoista. Sen verran olen saanut suitsittua, että vasta muutama maltillinen tilaus on lähtenyt, mutta sormia syyhyttää edelleen. Huomaan myös, että vaikka muuten olen tunnesyöjä, suruuni en syö. Nälkä tulee, mutta on aivan sama, mitä syön ja kuinka paljon - kaikki maistuu lähinnä pahvilta. Olen myös ihan käsittämättömän väsynyt.

En pitänyt sairauslomaa, vaan jäin muutamaksi päiväksi etätöihin. Korona-aikana etelään ei kannata sännätä, jos mitään konkreettista ei voi tehdä, mutta täysi tekemättömyys tuntui vielä kamalammalta vaihtoehdolta. Keittiöstä käsin tein töitä vaihtelevalla tehokkuudella kolme päivää ennen kuin palasin työpaikalle. Teki kyllä hyvää, mutta vaikka kotona oli ihan skarppi olo, töissä muisti pätki ja muutenkin oli vähän puolitehoista toimintaa. Onneksi on ymmärtäväisiä työkavereita, jotka antoivat tilaa ja aikaa hoitaa hommia omassa tahdissa.

Kiitollinen voi olla monesta muustakin asiasta. Lapsi juurruttaa arkeen, toimelias sisko on hoitanut käytännön asiat. Suvun turvaverkko pitää huolta, jos emme itse pärjää. Oma käytännön työsarkani on kuitenkin vasta edessä. Mielessäkin työstettävää riittää vielä pitkäksi aikaa.

Kausimelankolia

Olen tässä hiljattain löytänyt uuden inhokkisanani: jouluttaminen.

Toki tässä on itsekin tullut harrastettua vähän kaikenlaista, mikä jonkin tason jouluttamiseksi lasketaan - askarrellut koristeita ja kortteja, laittanut valoja, miettinyt ruokalahjoja. Uusi sana vain aiheuttaa minulle näppyjä.

Tästä valittaminen saa kuitenkin minut tuntemaan itseni ankeuttajaksi. Tänä vuonna joulun viettäminen tuntuu alkaneen monilla marraskuussa ja tapahtuvan moninkertaisella volyymilla. Hyvä niin, jos se auttaa jaksamaan pimeän ajan ja kiristyvän koronatilanteen yli.

Ehkä tämä ämpyily on sellaista yleistä kausimelankoliaa.

Laitoin eilen ensimmäisen satsin joulukortteja postiin. Toinen lähtee sitten muhkeammissa kuorissa ja paketeissa myöhemmin tällä viikolla. Yllättävän paljon joulumieltä tuli jo siitä itsellekin, vaikka olo onkin kaihoisa. Omia sukulaisia ja vanhoja ystäviä on jo kova ikävä, ja ajatus siitä, että etelään pääsee sitten joskus tuntuu tosi kurjalta.

Toisaalta olen tosi iloinen, että meillä on viikko kotosalla ilman, että tarvitsee lähteä mihinkään. Ennemmin pitäisin ovet säpissä vierailtakin, mutta koska kodissani asuu muitakin, minulla ei taida olla asiasta täyttä päätösvaltaa.

Tehtiin eilen joulun kauppalistaa valmiiksi ja kaikki tuntui tosi pelkistetyltä ja tylsältä. Tänään aamulla lisäsin sinne jo täytetyt taatelit ja sieniwellingtonin. Jouluttajien Facebook-ryhmään on tästä vielä matkaa, mutta tarkastetaan viikon päästä tilanne.

Ainakin on popmusiikkia

Olispa juna.

Olispa Tallinnan vanha kaupunki.

Tai Helsinki, Turku tai Karkkila.

Olispa keikkoja.

Tiivistunnelmaisia teatteriesityksiä.

Elokuvafestivaaleja.

Olispa huolettomia ravintolailtoja.

Sunnuntaikahveilla notkumista.

Olispa juhlat, häät tai synttärit vaikka.

Olispa tanssitunteja.

Kaveri kuntosalilla.

Uimahallin sauna tai edes Hoplop.

Olispa tyttöjen päivä Matkuksessa.

Spontaaneja halauksia.

Siskon lapset kutitettavana.

Olispa jotain suunnitelmia.

Koronapäiväkirjat 2

Kohta viisi viikkoa kotona. Yhtä kauan siitä, kun olen viimeksi meikannut. Tukka näyttää mopilta ja olen taantunut takaisin äitiysloman aikaisiin löysiin trikoovaatteisiin. Toisina päivinä se ahdistaa, mutta enimmäkseen ei kiinnosta.

Ensimmäisten viikkojen vihaisuus on nyt muutenkin vaihtunut välinpitämättömyyteen. Arki rullaa lapsen ehdoilla ihan sujuvasti, mutta sen ulkopuolella ei mikään. En enää tiedä, toivonko saavani palata töihin toukokuussa tai edes ennen juhannusta. Passi vanhenee kohta, mutta en tiedä, onko sen uusimisessa mitään järkeä.

En myöskään tiedä, toivonko että hallitus alkaa purkaa rajoituksia toukokuun puolivälistä alkaen vai toivoisinko niiden jatkuvan. Kaikki vaihtoehdot pelottavat, jos annan niiden ajattelemiselle yhtään tilaa. Olen onnellinen, koska ei tarvitse olla tekemässä minkäänlaisia päätöksiä.

Lauantaina yritin hakea salilta kahvakuulaa lainaan ja pelkästään aulassa pyörähtäminen alkoi vähän itkettää, koska se muistutti kaikesta normaalista, jota ei nyt ole. Satuin myös väärään hetkeen eli kuula jäi toistaiseksi saamatta. Jospa seuraavasta yrityksestä selvittäisiin kyyneleittä.

Oma mielenterveyteni on ollut viime aikoina ihan hyvällä tolalla, mutta silti kasassa pysyminen on veitsenterällä taiteilua. Pelottaa niiden puolesta, joilla asiat on huonommalla tolalla ja ne, joilla ei ole turvaverkkoa pitämässä pystyssä. Ahdistaa kaikki ne ihmiset, joiden taloudellinen tilanne ei kestä lomautuksia. Surettaa kaikki irtisanotut. Itkettää kaikki turhat koronakuolemat. Turhauttaa kun oikein mitenkään ei voi olla avuksi.

Istun siis hiekkalaatikolla lapiohommissa ja hengitän. Muutakaan en voi. 

En tosin taida olla ainoa, jota epätietoisuus ja poikkeusolot ovat alkaneet syödä. Tämä instapostaus puhutteli tänään kovasti.

Koronapäiväkirjat

Siitä on nyt kaksi viikkoa, kun hallitus kertoi tiedotustilaisuudessaan, että suomalaisia palveluita suljetaan määräajaksi. Noin puolitoista viikkoa taas siitä, että meille ilmoitettiin, että työntekovelvoite loppuu välittömästi jatkuen ainakin 13.4. saakka. Käytännössä siis kaksi viikkoa palkallista vapaata, sitten palkatonta, lomaa tai mihin ikinä kenelläkin on mahdollisuus.

Melkoista tunteiden vuoristorataa ollut nämä menneet viikot. 

Olen kiitollinen, että minulla on pieni lapsi pitämässä arjessa ja rytmistä kiinni. Samalla koen suuttumusta ja turhautumista siitä, että työtämme ymmärretään niin vähän, että meidät pistetään ennemmin täydellä palkalla kotiin kuin annetaan tuottaa palveluita kuntalaisille ja tehdä tärkeitä rästitöitä. Pelottaa mitä tämä kaikki tarkoittaa pitemmällä aikavälillä, ei niinkään talouden vaan mielenterveyden näkökulmasta. Huoli läheisten fyysisestä terveydentilasta on toki myös olemassa, mutta se on vielä pysynyt käsiteltävällä tasolla.

Kun tulin töistä toistaiseksi viimeistä kertaa torstaina 19. päivä, olin jotenkin siinä uskossa, että tähän mennessä olisin siivonnut kotona noin kaiken. Istuttanut uusia kasveja, aloittanut juoksuharrastuksen, kirjoittanut kirjeitä, raivannut pakastimen, neulonut ystävien tuleville vauvoille kasapäin sukkia ja lukenut monta kirjaa.

En ole. 

Olen kyllä ulkoillut joka päivä, yleensä kahdesti. Kiikuttanut, lapioinut, ratsastanut keppihevosella ja lukenut Pikku hiiriä monta kertaa päivässä. Kun on omaa aikaa, istun lähinnä lamaantuneena ja selaan päämäärättömästi somea. 

Juuri tätä kirjoittaessa tuli tieto, että poikkeusolot jatkuvat näillä näkymin vielä 13. toukokuutta saakka. Työnantaja aloittaa uudet YT-neuvottelut. 

Ei tullut yllätyksenä kumpikaan uutinen, mutta aika hiljaiseksi veti silti. En tiedä, mitä tämä käytännössä tarkoittaa oman työntekoni kannalta, ei auta kuin odottaa lisäohjeita. Jos tarkoituksena on ratsastaa kepparilla vielä puolitoista kuukautta, sillä mennään. Kotijumppaa se ei vielä korvaa, mutta hyvä alku silti.

Auf Wiedersehen, Pet!

Tapanani on ollut kirjoittaa aina näin vuoden viimeisenä päivänä muistelua kuluneesta vuodesta. Tänään on erityisesti somen puolella näkynyt myös reilusti kertausta kuluneesta vuosikymmenestä.

Vaikka mennyt kymmenen vuotta on muovannut minua enemmän kuin uskallan edes ajatella, en jotenkin jaksa. Koko päivän on vallinnut tosi melankolinen olo ja tuntuu puristavalta muistella menneitä tai miettiä tulevaa.

Vuosi 2019 sisälsi paljon hienoja hetkiä ja monella tapaa tuntuu, että olen lopultakin juuri siellä missä pitääkin. Toisaalta vuotta on värittänyt enimmäkseen huoli, murhe ja menetykset, joiden takia en jää tätä vuotta kaipaamaan.

Vuoden alussa toivoin proosallisempia kuin aikoihin:

Vuonna 2019 haluan: 

... käyttää ruuanlaitossa vähemmän ja harkitummin eläinkunnan tuotteita, etenkin maitotuotteita.
... olla ahdistumatta liikaa töihinpaluusta syksyllä.
... olla paremmin perillä ystävieni kuulumisista ja voinnista.
... käydä salilla tai jumpassa edes kerran viikossa.
... lukea taas enemmän kirjoja.
... säilyttää edes hieman siitä leppoisasta lungi-Hannasta, joka minusta on viimeisten kuukausien aikana kuoriutunut. 

Lisäksi toivon edelleen terveyttä itselle ja perheelle, ja itselleni etenkin sitä, että työelämässä edessä oleva hyppy tuntemattomaan osoittautuu oikeaksi valinnaksi. Jää nähtäväksi.

Kipuilen edelleen eläinperäisten elintarvikkeiden kanssa. Harkitsin kovasti vegaanihaastetta tammikuulle, mutta yritän sen sijaan panostaa koko perheen pysyvämpiin valintoihin, omasta ruuastani kun reilusti yli puolet on jo nyt vegaanista. En tiedä ystävieni kuulumisista juuri mitään, koska olen ollut liian väsynyt tapaamaan ketään. Salijäsenyyden katkaisin keväällä ja olen ihan rapakunnossa. Itse olen ollut terveenä, perhe ei.

Toisaalta olen lukenut taas reilut 50 kirjaa vuoden aikana ja jopa nauttinut puuhasta. Lungi-Hanna ei ole kokonaan hävinnyt, vaikka välillä lähteekin lomalle. Ja mikä tärkeintä, alkupaniikin jälkeen toistaiseksi näyttää siltä, että hyppy tuntemattomaan kannatti eli töiden puolesta voin paremmin kuin vuosikausiin.

Isoja asioita, arkista menoa. Puolet ja puolet. Sitähän se elämä kai on.

Käytiin aamulla koko perheen voimin Tokmannilla ja Hoplopissa, minkä jälkeen totesin, että tässä väsymystilassa siinä on tarpeeksi raikulimenoa tämän vuosikymmenen tarpeisiin. Kotona saunan jälkeen avattiin toissakesänä lahjaksi saatu pikkuskumppa eli täällä istun taas hiljaisessa kodissa sohvalla ja valvon lapsen unta hiljalleen kuohuviiniä siemaillen. Saatanpa vielä syödä vähän joululta jääneitä juustoja ja keksejä, jos oikein villiinnyn.

Mutta onhan tässä iltaa vielä jäljellä hätyyttää melankolian riemuja. Tervetuloa, uusi kultainen 20-luku. Saatan juonia pääsi menoksi jo kaikenlaista.

Jouluangstin anatomia

Perinteinen jouluhepuli on täällä.

Tiedän, että meillä on tänä vuonna lahjojen ja korttien suhteen vapautuskortti, mutta ne eivät ole tuottaneet juurikaan ongelmia. Lahjoja on löytynyt kivasti ja kortitkin vein postiin päivää ennen viimeistä edullisempaa lähetyspäivää. Pyhien ruokalistakin alkaa muotoutua ja vaikka jonkinmoinen kokkausmeltdown on takuuvarmasti luvassa ensi viikolla, en jaksa ottaa siitä kummempaa stressiä.

Sen sijaan vuosittainen hyväntekeväisyysahdistus purkautuu nyt erityisen pahasti. 

Osallistuin tänä vuonna Hopen joululahjakeräykseen kahdella paketilla - yksi lapselle, yksi koko perheelle - ja kiikutin perinteisesti kortin yksinäisten ikäihmisten korttikeräykseen. Yleensä laitan vielä jouluaattona lahjoituksen pariin hyväntekeväisyyskohteeseen ja yritän muistaa, ettei yksi ihminen voi osallistua kaikkiin keräyksiin tai hankkia lahjoja alueen jokaiselle vähävaraiselle perheelle. 

Se vaan on ihan hiton vaikeaa yleensäkin, saati tänä vuonna. Pakko oli pysyä kaukana kaiken maailman Joulupuiden ja Hope-kuusien ulottuvilta sen jälkeen, kun olin omat pakettini toimittanut, että saisin järjen pidettyä mukana koko touhussa.

Samankaltaista tuskastelua on ilmoilla joka vuosi, mutta ehkä ne on nyt nämä maitoaivot, jotka korottavat kaiken kolmanteen potenssiin. Samanlaista oireilua oli nimittäin myös vauva-arjen vertaistuellani, jolle angstia yhtenä päivänä Messengerin välityksellä purin. Tutkimukseni otanta on pieni, mutta päätelmät ehdottoman päteviä. Yst. terv. fil. maist.

Luopumisen tuskaa

Meidän rakas Seat Ibiza siirrettiin virallisesti nimiini viime vuoden syyskuussa. Ollaan koko ajan tiedetty, että auto menee vaihtoon ennemmin tai myöhemmin ja tällä viikolla tulee vuosi siitä, kun ymmärrettiin, että kasvavan perhekoon myötä asia onkin akuutti. Tai meidän tapauksessa "akuutti".

Ei ajeta ihan hirvittävän paljon autolla, joten yllättävän pitkään jaksettiin säätää kaksiovisen auton takapenkille turvakaukaloa vöillä. Kunnes sitten pari viikkoa sitten halusin sukulointireissun lähestyessä lopultakin matkarattaat.

Valittiin kaksista mieleisistä ja budjettiin sopivista rattaista Britaxit, joissa jäi optio myös kaukaloyhteensopivuudelle. Kotiin tultuamme katsoin nettiautosta, josko Markon haaveilemaa automallia olisi lähialueilla myynnissä. Seuraavana päivänä käytiin koeajolla ja tehtiin tarjous, viime viikon maanantaina auto siirtyi meidän omistukseen. Tyypillinen hankintakuvio meille, mutta vähän pöljältä tuntuu ensin pohdiskella asioita vuoden verran ja sitten toimia kuin hetken mielijohteesta.

Koska kahdelle autolle ei taloudessa ole sen enempää tarvetta kuin haluakaan, on viimeinkin aika luopua Ibizasta. Siivosin auton tänään ja kirjoiteltiin juuri myynti-ilmoitus. Vaikka surutyötä on tehty pitkään, nyt kaihertaa. Ihmeellisen paljon, kun ottaa huomioon, miten paljon inhoan autoja ja niillä ajamista. Ibiza on vaarini vanha kauppakassi ja se on palvellut ensin vaaria, sitten äitiä ja lopulta meitä hyvin monta vuotta. Autosta luopuminen on väistämätöntä, mutta se tuntuu ihan kamalalta. Ehkäpä tästä vielä päästään yli, pakko kuitenkin toimia ennemmin järjellä kuin tunteella.

Mutta hei, ostakaa hyvä Ibiza. Monenmoisia pikkuvikoja, mutta periaatteessa ihan soiva peli. Ei maksa paljon.

Oi aikoja, oi sanoja

Hesarissa julkaistiin elokuun puolivälin tienoilla Jaakko Lyytisen mainio kolumni, jossa muistutettiin siitä, miten maailma nauroi takavuosina Janne Gallen-Kallela-Sirénin lausunnoille Gutenbergin galaksista - ja nyt on käynyt ilmi, että mies olikin kummallisten mielipiteidensä kanssa ihan oikeassa.

Gallen-Kallela-Sirénin pointti oli siis viisi, kuusi vuotta sitten se, että maailma on menossa kirjapainotaidon alusta asti vallinneesta tekstipohjaisesta ilmaisusta kohti kuvan valtakautta.

Tunsin kolumnia lukiessani piston sydämessä. Monien muiden tapaan pidin sekä Gutenbergin galaksia että koko lausuntoa melko äänekkäästi pelkkänä hörhöilynä. Siksikin nyt tuntuukin jotenkin erityisen pahalta tajulta, miten kauas itsekin on lipunut kirjoitetusta tekstistä, vaikka sitä näennäisesti edelleen tuotan ja kulutankin. 

Pidemmän aikaa on nimittäin vaivannut kirjoitusblokki. Päässä pyörii blogipostauksia, kirjeiden alkuja ja sekalaisia hajatelmia, mutta en saa niitä tallennettua mihinkään. Lopulta tulee usein kuitattua ajatukset parilla rivillä tai ennemmin vielä kuvapäivityksellä. Eilen pitkän työpäivän jälkeen en jaksanut tarttua nollausmielessä kirjaan vaan rönäsin sohvalla ja katsoin komediaa HBO Nordicilta. 

Olen aina tykännyt kuvista ja kuvallisesta ilmaisusta, mutta kokenut sanat siitä huolimatta omimmaksi ilmaisumuodokseni. Havahduin oman tekstin tuottamisen vähyyteen viime viikolla, kun kirjoitin pitkän päivityksen Facebookiin Joensuuhun muuttamisen vuosipäivän kunniaksi. Siitä tuli hetkessä tykätyin ja ehkä eniten kommentoiduinkin päivitykseni missään somessa ikinä. Varmaan se liippasi läheltä monia ja tekstiin liitetty, melkein 14 vuotta vanha kuvakin toki kiinnitti huomion. Jotenkin silti ajattelen, että osaa ehkä puhutteli teksti itse, se että oikeasti sain ilmaistua itseäni omalla äänelläni ja sillä välineellä, jonka kuitenkin ruosteessa ollessani parhaiten hanskaan.

[En minä oikeasti laske kaikkia Facebook-peukkuja, mutta tässä tapauksessa niiden vyöry kieltämättä kiinnitti huomion.]

Harmittomasta muistelosta kasvoi typerä olo. Miksi en kirjoita enää?  Miksi niin usein tulee sellainen tunne, etten osaa, eikä sepustuksillani ole mitään merkitystä minkään kannalta? Onko sillä väliä, lukeeko niitä juttuja kukaan, kun se kuitenkin on minulle luontaisin ja paras tapa jäsentää ajatuksia ja muodostaa kokonaisuuksia? 

Aloittaminen on aina vaikeinta, mutta vakaasti uskon siihen, että kirjoitustaito pysyy hyppysissä parhaiten kirjoittamalla. Joten aion yrittää. Toivottavasti se näkyy taas täyttyvänä päiväkirjana, vilkkaamin postiin lähtevänä kirjevihkona ja aktiivisemmin päivittyvänä blogina. Ei muu maailma peesissäni tee uukkaria kohti tekstipohjaista tiedonvälitystä ja itsekin jatkan varmaan Instagramissa ihan entiseen malliin, mutta pieni vastarinta kaiken visuaalisen vyöryn keskellä lienee ihan tervetullutta. 

Anteeksi, Janne. Ei tämä ajatuksesi ollutkaan hörhö. Mutta edelleen olen sitä mieltä, että silloisessa henkisessä ilmapiirissä valitsit sanasi vähän kehnosti - kuvataidemäen miehiä kun olet.

Tekemisen tarve

Jotenkin tehoton ja epäluova olo. Tuijottelen päivästä toiseen tyhjää tekstikenttää, mutta ajatus karkaa aina juuri ennen kuin saan sen kanavoitua sormista ulos.

Toisaalta samaan aikaan on palo päästä puuhaamaan jotain konkreettisemmalla tavalla luovaa. Yhtenä iltana en oikeasti pystynyt nukahtamaan, kun mietiskelin, miten kivaa olisi tehdä savitöitä ja etenkin dreijata. En ole keksinyt, mihin muuhun harrastukseen voisin tämän käsillä tekemisen tarpeen kohdistaa ja olo on aika hölmö.

Olen myös viikon sisään nähnyt kaksi musiikkinäytelmää, nekin saivat kytemään jotain, jota en osaa yhtä tarkasti määritellä. 

Yleensä kevään tullen tekee mieli siivota ja istuttaa. Nyt tekisi enemmän mieli heittäytyä ja oppia. Väylät vaan ovat hakusessa. Kaikki kansalaisopiston kiinnostavat kesäkurssit ovat alkaneet jo maaliskuussa. Olisin tässä hetkessä kypsä vaikka villiyrttikurssille, mutta vielä tulossa olevat tiiviskurssit järjestetään aikoina, jolloin en pääse. 

Mattojen kutominen taitokorttelissa? Keittokirjahaasteen paluu? Kirjaston elämäntaito- tai DIY-hylly? Youtube-joogakurssit?

Send help.

Erilainen juhannus

En edes muista, kuinka monta vuotta putkeen olen viettänyt kaupunkijuhannusta. Sillä on ehdottomasti puolensa, mutta on myönnettävä, että vaihtelu virkisti.

Juhannusviikonloppuna nukuin aamuisin pitkään, siivosin tuntikaupalla, kuurasin pihasaunaa, testailin uutta höyrypuhdistinta eri pintoihin, kestitsin useampaa erää vieraita, saunoin kolmesti, heitin talviturkin, pesin perintövillamattoni painepesurilla, sain kiljoona hyttysenpuremaa, kävin Suomen korkeimmalla vapaana virtaavalla koskella, pelasin Heitä sikaa ja join kaiken kaikkiaan neljä olutta.

Aikeissa oli myös lukea, katsoa elokuvia ja blogata Portugalin reissusta, mutta kaikkea ei voi ehtiä.

Huomaa kottikärryt!

Vaikka olikin tosi mukava viikonloppu, kolikon tummemmalla kääntöpuolella on syy, miksi sitä vietettiin. Pirun raskasta on koko ikänsä samassa paikassa asuneen ihmisen jäämistön setviminen, vaikka eihän se yllätyksenä tullut. Oikeasti ollaan tehty vasta pintaraapaisu ja todellinen savotta on vasta edessä. Hirvittää jo nyt. Mutta tavara kerrallaan kohti valmista.

Teillä tietymättömillä

Mietin aamulla, mitä misplace on suomeksi. Sanakirjamääritelmän mukaan se on hukata, kadottaa tai hävittää. Ei tunnu oikealta, koska englanninkielisessä sanassa selvästi ilmaistaan, että joku asia on vahingossa laitettu väärään paikkaan. Se ei ole siis välttämättä lopullisesti kadoksissa, tilapäisesti vain teillä tietymättömillä.

Oli miten oli, onpa orpo olo.

Onnistuin perjantaina - paremman termin puutteessa - tilapäisesti kadottamaan kihlasormukseni. Viimeinen varma näköhavainto siitä on kuntosalin pukukopissa, kun otin sen pois sormesta mennäkseni saunaan.

Muistan tosin myös noin 95% varmuudella laittaneeni sormuksen takaisin sormeen saunasta palattuani. 

Olin perjantai-iltana tosi väsynyt ja päätin tappaa aikaa tekemällä keittiöhommia ja keittämällä hilloa viimeisistä pakastemarjoista. Todennäköisesti olen ottanut sormuksen siinä vaiheessa pois sormesta, mutta valitettavasti laittanut johonkin, missä en yleensä sitä säilytä. Nyt en löydä sitä mitään, vaikka olen nuohonnut keittiön ja olkkarin moneen kertaan. Perjantain vaatteissa ei edes ollut yhden ainutta taskua, joten pyykkikorin suhteen en ole toiveikas. Salin löytötavaroihinkaan sormusta ei oltu eilen vielä palautettu.

Harmittaa ja käsi tuntuu alastomalta. Sormus on kuitenkin ollut sormessani joka päivä yli kaksi vuotta.

Rahallinen arvo ei toki ollut montaa kymppiä ja samanlaisen hankkii helposti uuden. Tuntuu kuitenkin vähän huijaukselta. Vähän samalla tavalla kuin vuonna 2007 saamani, varastetun tilalle hankkimani ajokortti ei vieläkään tunnu oikealta ajokortiltani, vaikka se on ollut lompakossani huomattavasti kauemmin kuin alkuperäinen.

Miksei kaikkiin tavaroihin voi vain soittaa?

J'ai cherché

Vähemmän yllättäen viime aikoina minua on puhutellut lähinnä unenomainen, surumielinen musiikki. Olen muun muassa kaivanut M. Heavenlyn vuosien tauon jälkeen hyllystä ja Ed Sheeranin Bloodstream on soinut repeatilla viimeiset pari viikkoa.

Siitä huolimatta - vai ehkä juuri siksi? - Ranskan aurinkoinen euroviisu pyyhkäisi mukanaan kuin lempeän kesäinen tuulenpuuska. Voi valloittavasti hymyilevä hammaslääkäri Amir Haddad, minkä teit.

Oli siellä toki muitakin suosikkeja, Georgian mahtava Midnight Gold etunenässä. Mutta Amir on se, jota popitin pitkin sunnuntain työpäivää, että sain yliväsyneenä klikkailtua palikoita InDesignissa paikoilleen.

Edes englanninkielinen kertsi muutoin oivallisen ranskaksi lauletun rallin keskellä ei haittaa. Tämä on kesäbiisini 2016.

Poikkeustila

En osaa suhtautua suru-uutisiin. Toisaalta sitä haluaa vain sulkea asian mielestään ja elää normaalia arkea. Samaan aikaan tuntuu epäreilulta, että normaali arki jatkuu, vaikka päällä on poikkeustilanne.

Vaan sama tunnehan se taitaa olla kaikilla muillakin.

Onneksi on olemassa jotain konventioita, joita seurata. Osanottoviestit, kukkatilaukset, järjestelyt, hiljaiset juttuhetket. Niillä päästään eteenpäin samalla kun se mainittu arki pyörii.

Kaupassa käydään, työt hoidetaan, kotia siivotaan, henkilökohtaista hygieniaa ei laiminlyödä, mitä näitä nyt on. 

Huomattiin tänään, että olkkarin ikkunan takana oleva koivu tekee jo pientä nuppua, ensi viikolla siinä varmaan on jo ihan oikeat hiirenkorvat. Kevät tulee kuitenkin.