Marraskuun toivelista

Olen ostanut viime viikkoina enemmän vaatteita kuin aikoihin. Oli kyllä syytäkin, vanhat vaatteet alkoivat olla todella karussa kunnossa. Olen yrittänyt myös panostaa ajattomuuteen ja monikäyttöisyyteen eli ostoslistalla on ollut perusfarkkuja, lämpimiä sukkahousuja, Nanson trikoopaitoja ja käytettyä Marimekkoa. 

Perustoppeja, hyvä neule ja kunnollisia legginsejä vielä uupuu, mutta muuten alkaa vaatekaappi olla ihan hyvässä jamassa. Ajatuksissa pyörii vielä muutama haavevaate ja lisäksi kaipaan uusia keittiövälineitä.

Tässäpä oiva aasinsilta marraskuun wishlistiin.

1. Tämä ihan maailman hienoin Marimekon Kaivo-kuosinen turkoosi huivi, jota en ostanut ystävämyynnistä, eikä se tietysti löydy enää valikoimasta. Paluuta odotellessa.

[Marimekko]

2. Melkein mitä vaan Neulomon nykyisestä mallistosta, mutta eniten haaveilen juuri nyt näistä Outi-legginseistä.

[Weecos]

3. Pieni mortteli. Ja heti alkuun kasa kardemumman siemeniä, joita sillä murskata.

[KitchenTime]

4. Kunnollinen lettupannu hyvällä kahvalla. Tämä taitaa olla haaveista akuutein.

[KitchenTime]

5. Muumipappa-koristetyyny. En tarvitse sitä mihinkään, mutta näin tyynyn Kiasman kaupassa pari viikkoa sitten, eikä se jätä mieltäni rauhaan.

[Suomalainen elokuvapalvelu]

Kiva tietysti haaveilla asioista, joita ilmankin ihan hyvin pärjää, mutta joiden toteuttaminen ei olisi myöskään sula mahdottomuus. Paitsi ehkä marihuivin, kun en siihen viime viikollakaan raaskinut 60 euroa laittaa, eikä se varmasti halvemmalla ainakaan uudestaan myyntiin tule. Tilinauhaa odotellessa.

Zeldan jalanjäljissä

Kun muutenkin on taas kova tarve uudistaa vaatekaappia, ei ilmeisesti pitäisi katsoa telkkaria ollenkaan. Tai korkeintaan jotain armeijasarjoja.

Ilmeisesti tällä hetkellä miellyttää klassiset linjat vuosisadan alkupuolelta. Olen jo pitemmän aikaa haaveillut Oulanderista Claren 40-luvun garderoobin vaatteista. Äsken taas katsoin Amazon Primesta pari jaksoa Z: The Beginning of Everythingiä ja bongasin Zeldan maailman kauneimmat korkkarit.

Kuvakaappaus on kuvakaappaus. Tarkkoja lähikuvia esimerkiksi täällä.

Näen jo miten kulkisin noissa tilaisuudesta toiseen ja yhdistäisin luontevasti yhtä lailla mekkoihin, farkkuihin ja tunika-leggins-yhdistelmiin! Luotan siihen, että joku Googlella tavoitettava on jo selvittänyt kenkien alkuperän ja mistä sellaiset voisi saada.

Löytöjä omasta kaapista

Kaivoin tällä viikolla kaapista vanhan lempimekkoni, jota en ole käyttänyt moneen vuoteen. Kroppa ei ole tuntunut sopivan siihen enää entiseen malliin, mutta en ole toisaalta malttanut nakata sitä kierrätykseenkään. Töissä oli kuitenkin erikoisilta, jota ajatellen vaate tuntui luontevalta valinnalta.

Juhannuksena joskus muinoin.

"Tuo mekko kyllä sopii sulle tosi hyvin" totesi kampaajani, jolle oli sattumalta aika samana aamuna.

"Ihana mekko!" huudahti puolestaan työkaverini heti kun pääsin töihin.

"Mikäs kaunotar se sieltä tulee!" hihkaisi toinen kun olin vielä laittanut huulipunaakin.

"Oli kyllä niin hieno asustus eilen, että ihan katsoin, että onko meille tullut uusi työntekijä" mietiskeli vielä seuraavana aamuna viimeinen.

Mekko tuntui kieltämättä omastakin mielestä hyvältä päällä ja yritin tyynesti ottaa kohteliaisuudet vastaan. Mutta vähän kieltämättä jäi mietityttämään. Näytänkö normaalisti muiden silmissä ihan seinästä revityltä ja olenko oikeasti laittautuneena niin harvinainen näky nykyään, että kaikilla menee mekon myötä pasmat sekaisin?

Mene ja tiedä. Palautteesta innostuneena kyllä melkein jo ratkaisin "mitä laittaa päälle Bruno Marsin keikalle"-dilemmani samalla fiftarimekolla, mutta käytännön syistä päädyin lopulta perusettiin eli farkkuihin ja trikoopaitaan. Tosin saatan vielä hyvinkin joutua ostoksille. Brunolla on varmaan sen verran bling-meno, että omat vaatteet tuntuvat lähinnä juuttisäkiltä joka tapauksessa, mutta en ollut varautunut siihen, että täällä etelässä on näin lämmin!

Larppasin jo kesää juomalla siiderin pihaterassilla ja huomenna kuulemma grillataan. Hyvin voin ostaa pikkukengät ja kesäisemmän koltun tähän jatkoksi.

Vuoden 2016 viimeinen

Uudenvuodenaatto. Monena vuonna päivä on kulunut töissä, mutta tänään olen vapaalla. Olo on kummallisen apea. Tekisi mieli hautautua peiton alle ja herätä ensi vuonna, mieluiten vasta maanantaina. Jalkauduin kuitenkin joen toiselle puolelle uudenvuodenbrunssille ja illaksikin olisi tarkoitus suunnata kyläilemään.

Vastoin yleistä mielipidettä vuosi 2016 ei ole mielestäni ollut kamalin ikinä, mutta onhan siinä kieltämättä ollut sulateltavaa Suomen kammottavasta nykypolitiikasta maailman tapahtumiin ja lukuisten lapsuuden ja nuoruuden sankareiden poismenoihin. Menetyksiä on tullut lähipiirissäkin - onneksi isompien kokoontumisten suhde on kuitenkin ollut kahdet häät, yhdet hautajaiset.

Vuosi sitten esitin vuodelle 2016 tällaisia toiveita: 

Haluaisin kirjoittaa enemmän - kirjeitä, blogia, tajunnanvirtaa, mitä vain - ja lahjoittaa järjestelmällisemmin hyväntekeväisyyteen. Haluan jatkaa vaatekaapin suunnitelmallista uudistamista ja panostaa sitäkin kautta omaan hyvinvoiintii, joka tuppaa unohtumaan maailman melskeissä. 
Kaikkein tärkeimpänä toiveenani on oppia hallitsemaan stressiä paremmin. Intervallityössä intensiivisiltä jaksoilta ei voi välttyä, mutta niistä aiheutuvaa oireilua olisi tarpeen kontrolloida paremmin. Haluan oppia olemaan jouten ja olla muutenkin leppoisampi tyyppi kiireenkin keskellä. Tähän liittyvä konkreettinen tavoitteeni onkin tiuskia vähemmän ja päästää ärsytyksestä irti nopeammin.
Lisäksi haluaisin elää pelkäämättä - sekä pääni sisällä että kävellessäni kotikaupunkini kaduilla. Tästä saattaa kehkeytyä myös vuoden 2016 suurin haaste.

Aloitin syksyllä aamusivujen kirjoittamisen. Jaksoin muutamia viikkoja ja nyt kirja makoilee ikkunalaudalla unohtuneena. Huomasin kuitenkin, että kun aamulla kirjoitti pari sivua asioita mielen päältä pois, muutakin tekstiä syntyi paljon kivuttomammin. Hyvä havainto. Kesällä aloin myös SPR:n kuukausilahjoittajaksi, loppuvuodesta olen tehnyt kertalahjoituksia ainakin Amnestylle ja Suomen Luonnonsuojeluliitolle. Vaatekaapista on poistunut paljon turhaa, mutta kehittämisen varaa löytyy vielä. Toisaalta kaksi haavemekkoa on löytänyt tiensä luokseni ja toinen on päällä tälläkin hetkellä (uskalsin ottaa laput lopulta pois).

Stressinhallinta. Niin. Tärkein toive ja suurin kompastuskivi. Syksyn mittaan olen muuttunut taas harmaaksi stressipalloksi, enkä osaa toimia sen kanssa. Kotona olen sentään ollut leppoisampi ja vähemmän kiukkuinen eli kai tätä onnistumisena voisi pitää. Joensuussa en ole pelännyt, mutta stressin mukana yleiset pelkotilat maailmantilasta, tulevaisuudesta ja ihan kaikesta ovat kyllä olleet pinnalla. 

Hyvää ja huonoa siis. Tosin taas on todettava, että tavoitekuvat oovat pahuksen hyviä! Niiden suhteen on jälleen huomattavasti parempi saavutus- / onnistumisprosentti. Ensi vuodellekin sellainen on jo tekeillä.

Olisin voinut laittaa puolikkaan täpän sekä ulkoiluvaatteisiin että teatterikuvaan. Ostin siis ulkoilutakin (mutta en housuja) ja kävin tänä vuonna kiitettävästi teatterissa (mutta en kuvan Kansallisoopperassa). En oleskellut juurikaan luonnossa tai tehnyt käsitöitä itselle, mutta oma talous ja sen kirjanpito ovat aika hyvin mallillaan, uusi ruokapöytä ja tuolit tulivat taloon (ei ehkä se haaveilemani pyöreä malli, mutta kuitenkin), pääsin Lontooseen, Portoon ja Lissaboniin, pari kertaa Tallinnaan sekä hotellilomaselle Helsinkiin, Markon kanssa ehdittiin viettää enemmän yhdessä aikaa ja ihania, oikeasti ravitsevia nuudelikeittojakin söin kiitettävissä määrin.

Lontoossa äidin kanssa tammikuussa.

Päiväreissulla Kolilla maaliskuussa.

Markon kanssa Portossa kesäkuussa.

Paavon kanssa kesäteatterissa heinäkuussa.

Ensimmäiset silmälasit marraskuussa.

Eniten harmittaa se, ettei tänä vuonna ollut enempää aikaa ja energiaa ystäville ja perheelle. Jotenkin tuntuu, että aika on kadonnut johonkin ja minä olen jäänyt sen jalkoihin. Toisaalta olen tänä vuonna nähnyt monia vanhoja ystäviä, joita en ole tavannut vuosikausiin ja kävin myös koppaamassa kasan Siro-astioita serkussarjani ruuanlaittokisassa.

Ehkä tunne ehtimättömyyden tunne johtuu siitä, että tänä vuonna olen kaivannut poikkeuksellisen paljon vaihtelua. Tekisi mieli muuttaa ja työelämässä kaipaan uusia haasteita. Arki on tuntunut tasapaksulta tarpomiselta, enkä ole oikein jaksanut innostua asioista. Paitsi vuosi sitten jouluna aloitetusta King's Questista, jonka pelasin (hieman Markon avustuksella) tänä vuonna kokonaan. Nyt haluaisin pelata jotain muuta, mutta en tiedä mitä, koska kiinnyin kovasti King's Questin Grahamiin. 

Olenkin elänyt tänä vuonna tylsästi pitkälti lomasta lomaan. Vuotta ovat rytmittäneet enimmäkseen matkat, keikat ja festarit. NOS Primavera Portossa oli yksi vuoden huippuhetkiä, mutta kesän aikana käytyä tuli myös Ilosaarirockissa, Beach Partyssa ja Flow'ssa. Vuoden lämmittävin keikkakokemus oli Placebo lokakuussa Hartwall Areenalla.

Vuoden parhaista kulttuuririennoista mainittakoon lisäksi Rokumentti, Poika-valokuvanäyttely, HAMin näyttelyt pitkin vuotta ja teatterireissut Kuopioon ja Kotkaan. Katsoin myös Game of Thronesin kokonaan.

Alkuvuodesta hankin elämäni ensimmäisen salijäsenyyden, jota on jäljellä vielä kuukausi. Olen yllättänyt itseni ja saanut raahattua itseni ohjattujen tuntien lisäksi kerran tai kahdesti viikossa kuntosalille, mikä on edelleen mielestäni tappotylsää mutta hyödyt ovat ilmiselvät. Muutos kropassani ei taida olla silmin nähtävä, mutta tunnen kyllä itse, missä ja kuinka paljon lihakset ovat vahvistuneet. Kävin myös alkusyksystä inhassa kehonkoostumusmittauksessa, jossa positiivisena yllätyksenä tuli ilmi lihasmassan yllättävän kova prosentti.

Loppuvuodesta sain myös hankittua silmälasit, joita minulle suositeltiin jo pari vuotta sitten. Totuttelu on vielä kesken. Ne ovat ensisijaisesti lähikäyttöön: töihin, neulomiseen ja lukemiseen. Ärsyttävää on, etten optikon lupauksista huolimatta näe niillä kovin hyvin kauas eli vaikkpa telkkarin katsominen neuloessa on lasit päässä hankalaa. Siksi varmaan töissä muistan laseja käyttää, kotona en. Silti on hassua, miten vähän omistuiselta olo lasit päässä on tuntunut.

Mainitsemin arvoista on myös, että loppuvuodesta 2016 nuoressa 34 vuoden iässä oivalsin primerin käytön nerokkuuden. Nyt on valaistunut ja vähän typerä olo samaan aikaan.

Luin muuten tänä vuonna taas viikkomäärään istuvan 52 kirjaa. Mukaan mahtui monta hyvää ja kasa kehnompiakin. Sekalaiset suosikit vuoden saldosta ovat kuitenkin tässä:

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Joe Hill: Sarvet
Alice Hoffman: Punainen puutarha

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö

Sari Pöyliö: Ihmisen veri

Lämmin suositus kaikista. Punaiseen puutarhaan palaan vielä ensi viikolla.

Jouluflunssan jäljiltä en yski enää paljoakaan, joten seuraava etappi on siirtyä eteläiselle ruutukaavalle laittamaan vuosi pakettiin kuohuviinin siivittämänä. Jää nähtäväksi, onko yleinen tunnelma enemmän haikea vai riehakas. Kaiken tähän vuoteen liittyvän takia veikkaan tasaisesti molempia.

Tänä vuonna aion tehdä yhden uudenvuodenlupauksenkin. Mutta palataan siihenkin sitten 2017.

Oma ysäri

Olin viikonloppuna ysäriteemaisilla kolmekymppisillä. Kaikessa haipakassa unohdin miettiä asua ennen edellistä iltaa, ja vaikka sainkin oikein hyvän vaatekerran raavittua päälleni, panostuksen puute jäi harmittamaan.

Ysäri on aika joustava käsite ja pitää sisällään useampia elämääni määrittäviä aikakausia. Täytin kahdeksan vuonna 1990 ja ehdin vuosikymmenen aikana kasvaa lapsesta täysi-ikäiseksi. Siihen väliin mahtuu vaikka mitä.

Oli poolopaidat, kukkaliivit, hassut hatut ja pyöreät aurinkolasit.

Hopparifarkut, Mic Mac, Jack & Jones ja rautakaupasta hankitut ketjut.

Batiikkivärjätyt vaatteet, huonosti istuvat vyötäröfarkut ja halpislenkkarit, joihin oli mustalla 

tussilla kirjoitettu ihanien miesten nimiä.

Oli kukkamekot, kotelomekot, pitsimekot, kässässä tehdyt flanellimekot.

Harmaameleeratut, alkoholimerkkien logoilla varustetut ja torilta ostetut säkkipaidat.

Minimekot, maximekot ja kasa korkkareita, joita en kehdannut pitää julkisesti.

Kuviolliset pyöräilyhousut, hiihtarit, housuhameet, haalaripyjamat, pastellinsävyiset collegeasut.

Oli anorakit, sammarit, tennarit, maiharit.

Tennissukat, jenkkisukat, säärystmet ja ensimmäiset itse neulotut villasukat.

Värikkäät silkkihuivit, jenkkihuivit, venäläishuivit, ei kaulahuivia pakkasellakaan.

Tupsupipot, urheilupipot, Bulat, baskerit, nurinpäin käännetyt lippikset.

Liian isot villapaidat, flanellipaidat, neppareilla kiinni laitettavat farkkupaidat.

Pikkureput, vyölaukut, hippikassit, rintamerkeillä koristellut olkalaukut.

Läpinäkyvät paidat, liian antavat narutopit, hopeanhohtoiset vaatteet, aikuismaiset kauluspaidat.

Otsatukka, poikatukka, geeliheitto, törtsä, permanentti, saparot, hennalla värjätty pitkä tukka.

Tätä kaikkea ja niin paljon muuta oli minun 90-lukuni - ja pelkästään ulkonäön puolesta. Sen kaiken tai edes tärkeimmän mahduttaminen yhteen iltaan on liikaa, liian pakahduttavaa ja oikeasti mahdotonta.

Vaatetuksesta muotoutuikin lopulta pieni aikamatka:

Rakkaudella pidetty NKOTB-keikkapaita on siskon tuliainen konsertista vuodelta 1991.

Tukka, säärystimet ja hame edustivat noin vuotta 1993.

Flanellipaita oli kaikilla ehkä 1994.

Meikki muistutti kovasti juhlalookiani vuodelta 1995, ruskeaa rajausväriä ei tosin ollut.

Ja kaulaan päätynyt Protu-koru on luonnollisesti vuodelta 1997.

Itselläni ei ole kokovartalokuvaa vaatekerrasta, mutta naama sentään löytyy.

Juhlakalulta sain vielä oikeasti vaaleansinistä
luomiväriä tuohon päälle. Yves Rocherin helmiäs-
sävyt, never forget! Kulmia en tohtinyt nyppiä.

Ihan hyvä. Ensi kerralla pitää silti laittaa mietintämyssy päähän aiemmin.

Havaintoja:

En vieläkään saa tehtyä oikealle kääntyvää heittoa. Pirun pyörre.

Protu-koru ei ole ollut kaulassa ainakaan 15 vuoteen, mutta tuntui siltä kuin en olisi koskaan ottanutkaan sitä pois.

Pitää oikeasti ostaa oma flanellipaita. Mikä autuas lämpö sen kanssa oli tarpoa viikonlopun viimassa! Kyllä Seattlen pojat tiesivät.

Ostoshepuli

Tunnettu tosiasia on, että kaikki kosmetiikkatuotteet loppuu samaan aikaan, kaikki alkkarit ja sukat kulahtaa samaan aikaan ja farkkujakin on yleensä vain yksi puolittain ehjä pari kerrallaan käytössä. Sitten hankkii kasan uusia kerralla ja kierre on valmis.

Vähemmän tunnettu, tai ainakin vähemmän muistettu, tosiasia taas on, että kun ostosputken saa kerran päälle, sitä ei saa poikki.

Olen yleensä aika kehno shoppailija, mutta viimeisen viikon sisään olen ostanut farkut, kaksi paitaa, kolmet rintaliivit ja yhdet fiinit alkkarit, käsilaukun, kuivashampoon, hiuspuuterin, rajausvärin, kynsilakan ja huulipunan. Muistaakseni en muuta.

Vaatteille oli akuutti tarve, eikä hyvät rintsikatkaan hukkaan mene. Kuivashampoo ja hiuspuuteri on aktiivikäytössä, mutta meikit ja käsilaukku on kyllä rehdisti humputtelua. Yllättävän vähän on paha mieli tullut toistaiseksi tästä kulutushysteriasta, mutta en kyllä aio laskea, paljon siihen on mennyt rahaa.

Meinasin jo vannoa, etten osta seuraavaan kuukauteen mitään, mutta Marko lupasi viedä minut viikonloppuna synttärimatkalle Matkukseen. Hups.

Paluu normaaliin olkoon edessä maanantaina.

Juhlamekko

Naisena sitä helposti ajautuu juhlavaatelimboon: hankkii uuden kivan vaatteen juhliin, vapauttaa sen muuhun käyttöön juhlien jälkeen ja joutuu taas ostamaan uuden vaatteen seuraaviin juhliin.

Taitaa olla aika tavallinen kuvio.

Piristäviä poikkeuksiakin löytyy. Niin kauan kuin muistan, Annikki-tädilläni on ollut juhla-asuna turkoosi pellavapuku. Se on nähnyt monet juhlat vuosien varrella, koska tädin päällä on melkeinpä aina sama asu. Toisaalta pellavapukua ei käytetä koskaan muuten, joten juhlavuus ja juhlantuntu säilyy, vaikkei se suoraan kaupan rekiltä olekaan.

Markon kaverilla oli häät viikonloppuna ja vaateinventaariota tehdessä tajusin, että kaappi oli täynnä arkikäyttöön vapautettuja entisiä juhlamekkoja. Alkoi ärsyttää. Päätin ottaa askeleen kohti Annikin vaatefilosofiaa ja investoida vaatteeseen, jota käytetään tästä eteenpäin vain ja ainoastaan juhlissa.

Kiersin kauppoja, mutta valitsin lopulta Miss Windy Shopin, jonka mekoista olen haaveillut jo pitkän tovin. Kuoseja ja malleja ees taas klikkailtuani ostoskoriin päätyi  Teal Green Butterfly Tea -mekko. Hyvä valinta! Itse asiassa niin hyvä, että samaa mekkoa oli katsellut sekä kaaso että morsian, mutta onneksi molemmat olivat universumin johdatuksesta päätyneet eri kuosiin. Huh. Toisaalta mietittiin, että voiko sitä ihmistä syyttää siitä, että on hyvä maku. Olisin silti ehkä kuollut häpeästä.

Uusi kolttu ja Markon perintöpuku. Ei parhaat ilmeet,
mutta muissa kuvissa myrskytuuli heitti tukan silmille.

Hintaa mekolle tuli tylliunelman kanssa 138 euroa. En kovinkaan usein osta yli satasen vaatteita, joten tämä saa kyllä tosiaankin luvan kulkea useamman juhlakeikan mukana.

Toisaalta seuraavat tiedossa olevat juhlat ovat tietty häät samassa kaveriporukassa. Koska en ole vielä päässyt Annikin tasolle juhlavaatefilosofiassa, en välttämättä kärsi mennä samassa koltussa sinnekin. Mutta uutta en osta. Pakko tuolta pursuavasta kaapista on jotain löytyä.

ps. Uudesta juhlavaatteesta huolimatta: jos jossain kirpparilla tulee vastaan Marimekon Samovaari-kotelomekko missä tahansa värissä kokoa 42 tai 44, olen ehdottoman kiinnostunut!

Kirppiskasan paluu

Meillä on viikon verran kimppapöytä kirppiksellä. Vanhan kokemuksen pohjalta olin toki osannut varautua pettymyksiin, mutta ainahan se harmittaa, ettei kauppa käy toivotulla tavalla.

Eniten ihmetyttää se, etten osaa yhtään aavistaa, mikä menee kaupaksi ja mikä ei. Kivoista kesävaatteista sain myytyä vain yhden tunikan (3 €), mutta huonolla tavalla vuosituhanteen vaihteen muodin mukaiset aurinkolasit (1 €) hävisivät kasasta kyllä. Samoin kaikki kirjat.

Itse asiassa kävi taas niin, että tavarat, jotka olisi ihan sama pitää hyllyssä tai antaa ilmaiseksi eteenpäin menivät kaupaksi heti. Vastavuoroisesti ne, jotka oikeasti haluaisin myydä jatkokäyttöön jäivät edelleen odottamaan uutta omistajaansa.

Kaikki onneksi pääsivät tällä kertaa omilleen ja hieman jopa voitolle. Kaksi isoa kassillista tavaraa kirpparille kannoin, mutta vain yhden toin takaisin. Edistystä sekin tietysti. Mutta mihin hittoon minä nyt nuo kaikki vaatekaapista jo pois raakatut, kotiin palautuneet vaatteet taas tungen?

Vanha kunnon vaatteidenvaihtoilta saattaisi hyvinkin olla taas paikallaan.

Kenkäkauppoja

Haluaisin olla sellainen ihminen, jolta löytyy sopivan tyylikkäät, hauskat tai erikoiset kengät tilanteeseen kuin tilanteeseen.

Ongelma 1: En kestä kaapeista pursuilevaa roinaa.

Ongelma 2: Inhoan kenkien ostamista.

Jälkimmäinen ongelma taitaa olla se ratkaisevampi. 

Inhottavaa kenkäostostelusta tekee jo se, että minulla on ärsyttävän tavallinen kengänkoko, 40/41, joten kivoimmat mallit ovat yleensä jo ehtineet mennä ennen kuin havahdun kenkätarpeisiin.

Lisäksi minulla on vaikeat jalat. Lapsesta asti olen tiedostanut vaivaisenluun riskin ja vasemmasta jalasta sellainen jo löytyy. Holvikaari on molemmista jaloista laskeutunut jo pykälän, ellei parikin.

Kuuden vuoden takainen molempien nilkkojen niveltulehdus sekä nuorempana vaivanneet - ja edelleen aika ajoin oirehtivat - toistuvat akillesjänteen ja kantakalvojen tulehdukset myös asettavat omat vaatimuksensa.

Esteettisen ja fyysisen ongelman välimaastosta löytyvät vielä nilkat, jotka ovat minulla sattumoisin varsin sievät ja sirot. Eli niiden kanssa melkein mikä tahansa nelikymppinenkin kenkä näyttää helposti pellejalkineelta. Argh.

Luonnollisesti jos löydän jalalleni todella hyvän ja silmää miellyttävän mallin, se yleensä poistetaan tuotannosta viimeistään seuraavana vuonna (Ristomatti Ratia -tennarit, never forget!). Tai sitten jalan muoto elää juuri sen verran, että edellisenä talvena hyvin palvelleet luottokengät aiheuttavat seuraavana infernaalisia nivelkipuja (El Naturalistat, never forget). Toisaalta niitä ei kannata laittaa mäkeenkään, koska seuraavana vuonna ne voivat taas olla aivan passelit (El Naturalistat nämäkin).

"Jee."

Rakastin Ratia-tennareita niin paljon, että halusin ne kuvana postaukseen.
En näemmä juurikaan kuvaa kenkiä. Kuvassa juuri ja juuri tunnistettavat
Ratiat Suomenlinnassa kesällä 2008. Omistin samat kengät myös oranssina.

Yleensä siis ratkaisen tilanteen vähemmän viisaasti niin, että ostan uudet kengät vasta ehdottoman pakon edessä, kärsin kunnes ne muotoutuvat jalkoihini sopiviksi ja käytän niitä niin kauan, kuin ne suinkin pysyvät edes suurin piirtein kasassa.

Tänä keväänä olikin vastassa se hetki, että kaikki kesäkenkäni - mystisesti neljä vuotta vanhoja Tokmanni-sandaaleita lukuun ottamatta! - olivat ihan luokattoman huonossa kunnossa. Pakko oli nöyrtyä kaupoille.

Ensimmäinen ja tärkein etappi: tennarit tai vastaavat. Ei ihan lenkkarit, mutta mahdollisimman hyvät kävellä. Kiersin, kokeilin, tuskastuin. Vierastin ensin Riekerin memory foam -kenkien lenkkarimaista ulkonäköä, mutta ne ovat taivas jaloille ja olen päättänyt, että ne menevät mekonkin kanssa. Maksoivat alessa viisikymppiä.

Seuraava etappi: ballerinat, arkeen ja vähän siistimpäänkin kontekstiin. Ballerinoja on kaikkialla, mutta harvoin niitä voi kengiksi kutsua. Näistä muotoutuikin projektin suurin murhe. Mitään ihan rimpulaa ei jaloilleni voi enää ostaa ja kunnon kengistä oli jo ennen vappua koot loppu (ks. tekstin alku). Pitkän etsimisen ja turhien Zalando-seikkailujen jälkeen lopulta löysin tyydyttävän parin Anttilasta. Maksoivat neljäkymppiä. Toistaiseksi voin käyttää niitä vain parina päivänä putkeen, sillä remmi painaa vielä liikaa.

Kolmas etappi: korkkarit, hyvät seisoa ja kävellä, mutta sopivat myös juhlavampaan kontekstiin. Ballerinoja ostaessani löysin itse asiassa Anttilasta elämäni korkkarit, mutta Riekerin viime vuoden mallista ei ollut enää kokoa (ahem). Kävin voivottelemassa ongelmaani Joen kengässä, jossa sanottiin suoraan, ettei vanhasta mallista tällä koolla kannata edes haaveilla - mutta mites olisi tämä melkein samanlainen, mutta huomattavasti halvempi Mode Erikan kenkä? Mukaan lähti. Hinta 39 euroa.

Mitä ihmettä? En ole vielä täysin vararikossa, nyt on kenkä joka (arki)tilanteeseen ja kahdet niistä ovat vieläpä törkeän hyvät jalassa. Riekerit ovat toistaiseksi suosikkini, mutta korkkarit ehdottomasti paras löytö. Jaksoin niissä viime perjantaina aamukahdeksasta puoli neljään, ja vielä olisi mennyt toinen mokoma. Toivottavasti ballerinatkin päätyvät vielä luottokengiksi, kunhan maltan kärsiä sen verran, että ajan ne kunnolla sisään.

Väri-ilottelusta ei näissä ostoksissa voi puhua, mutta se olisikin ehkä ollut liikaa vaadittu. Pinkit luottotennarit ovat sitä paitsi vielä melkein käyttökunnossa, jos huomioväriä kaipaa.

Ja nyt voikin alkaa psyykata itseään syksyä varten. El Naturalistan kävelykengät vetelevät jo viimeisiään.

Miljoona mekkoa

Hullu humputteluviikko takana. Säästölinja menee päälle nyt.

Ostin tällä viikolla muun muassa pitkään haaveilemani Marimekon Kurkistus-liivimekon. Rahat sitä varten oli sivussa ja hetki tuntui oikealta. Laitoin mekon päälleni sovituskopissa, enkä melkein malttanut ottaa sitä pois, koska vaate oli niin ihana.

Jostain syystä en ole enää varma, pidänkö sitä sittenkään. Laput on varmuuden vuoksi kiinni ja kuitti tallessa.

Isolla todennäköisyydella vaiheilu johtuu ainakin osittain siitä, että ostoksen innoittamana kävin vähän läpi vaatekaappini tankopuolta ja pistin mekot järjestykseen. Siirsin viisi todella kivaa mekkoa kierrätyspinoon ja silti kaappiin jäi viisitoista (15) vielä kivempaa hengariin.

Nyt käsi ylös, joka muistaa minun käyttäneen mekkoja tuossa määrin. Ikinä.

Miten halvatussa niitä on niin paljon? Miksei niistä voi luopua, kun en niitä usein käytäkään? Miksi löydän kaikista vaatekaupoista uusia mekkoja niin helposti? Miten niitä oppisi käyttämään?

Kahta puhelinta ja isoa avainnippua viitenä päivänä viikossa ympäriinsä kuljettavana arvostan taskuja, mikä puolestaan poistaa valtaosan mekoista arkikäytöstä. Pohdittiin jo jotain kevyttä kangaskassiratkaisua, mutta vierastan vähän sitäkin.

Pliis, taskut vakiovarusteiksi mekkoihin.

Liiviliikkeessä

Tänään oli se päivä, kun käytin 160 euroa alusvaatteisiin.

Toisin sanoen kävin lunastamassa synttärilahjaksi saamani rintsikkalahjakortin tänään Changella. Olin ensimmäistä kertaa oikeassa liivikaupassa. Pihinä ihmisenä olen aiemmin tuskastellut ketjuliikkeiden alusvaateosastolla ja etsinyt sopivaa mallia ja kokoa. Hyviäkin on löytynyt, mutta uusia hakiessa ne ovat yleensä jo poistuneet mallistosta.

Tarkoitus oli vain katsella alustavasti valikoimaa, mutta myyjä osoittautui äärimmäisen kivaksi, ystävälliseksi ja taitavaksi.

Päädyin siis heittämään vielä omat 80 euroa pottiin ja nyt on kahdet uudet liivit, alkkarit, kaksi paria sukkiksia ja maailman pehmoisin yöpaita. Kaikki paitsi sukkikset ovat sattumalta Intimate Britney Spears -mallistoa.

Ei edes kaduta. Kunnon liivit päällä olo on nimittäin yhtä juhlaa.

Ilon keskellä on samalla taas vähän typerä olo. Miksi, miksi, miksi en ole aiemmin antanut ammattilaisen mitata oikeaa kokoa? Olin kyllä tietoinen, että pitkään käytössä ollut koko ole todennäköisesti se ihan oikea, mutta en silti osannut ajatella, miten helppoa rintsikoiden sovittaminen voi kunnon liikkeessä olla. Myyjä kantoi koppiin kivoja kuoseja toisensa jälkeen ja kaikki istuivat kuin valettu. Siitä sitten valitsemaan parhaat päältä. On itse asiassa ihme, että mukaan lähti vain kahdet.

Olo on valaistunut. 80 euron rintsikkaraha osoittautui aika paljon isommaksi asiaksi kuin antaja osasi kuvitellakaan.

Toimikoon tämä teksti paitsi oman riemun jakamisena, myös lämpimänä vinkkinä sinne lukijapuolelle. Joulukin tulla jolkottaa.

Prahan puoliväli

Keskiviikkoaamu ja Prahan reissun puoliväli häämöttää keskipäivän korvilla.

Mitä olen muun muassa oppinut:

- Nähtävää olisi enemmän kuin ihminen pystyy sisäistämään.

- Ystävällinen asiakaspalvelu on iloinen yllätys, ei sääntö.

- Metroaseman vessaa ei tule käyttää.

- Hyvä kahvia ei ole helppo löytää.

- Mikään ei maksa mitään. Päiväbudjettini on 50 euroa. Noin kolmasosa on jäänyt kumpanakin päivänä käyttämättä.

- En osaa navigoida tässä kaupingissa ja olen eksyksissä koko ajan.

- Osaan vielä olla hostellissa! Olen tosin noin ainoa täällä, joka ei reppureissaa ympäri Eurooppaa.

- Reppureissaavat juttukaverit saavat aikaan matkahaaveita.

- Pashmina-huivi ja shortsit on nerokas ydistelmä säähän kuin säähän.

Eilen oli riemukas hetki nähdä itsensä vanhan arvorakennuksen jättipeileistä päivän samoamisen jälkeen. Kunnon muotibloggaajahetki:

- Housut: Citymarket

- Paita ja kengät: Tokmanni

- Laukku: Amazon

- Huivi: Pariisin halpiskauppa

Vaan nyt kohti linnaa ja puistoja! Aion olla antaumuksella turisti.

Kesäloma

Minulla on ollut tapa aloittaa kesäloma viime vuosina rytinällä: suoraan töistä johonkin, ajankohdan salliessa siitä Rokkiin ja sitten heti reissuun.

Tänä vuonna viimeinen työpäivä olikin keskiviikko eikä perjantai. Töistä menin siis HM:n aleen, sitten kodin kautta jumppaan. Illalla katsoin Netflixiä.

Rytinäsuunnitelmiakin toki oli, mutta taktisesti nukuin ihan todella huonosti tiistain ja keskiviikon välisen yön eli ne oli pakko perua, kun silmissä pyöri ja päähän sattui. Eli ehkä parempi näin, vaikka keskiviikkona korpesikin.

Ensimmäisen lomapäivän sitten aloitinkin villisti siivoamalla. Sekä Marko että Milla totesivat, ettei ekana lomapäivänä saa siivota. Mutta pidinpä pääni! Sain matot puhtaalle lattialle ja nyt ei tarvitse enää siivota ennen ensi tiistaina starttaavaa kesälomareissua! Iloitsen tästä ihan oikeasti.

Sitä paitsi jos aloittaa siivoilun jo aamusta, ehtii vaikka mitä muuta.

Kuten Vesikioskiin herkkulounaalle.

Peltolan sinihomejuustoa, päärynää ja pinjansiemeniä. Lounaskaverissa härkää.

Sekä Toripubiin ja Kuunari Elinalle päiväkaljalle.

Loma-Hanna poseeraa melkein rennosti.
Mukana menossa muovituoppi ja uusi kesätoppi!

Ja vielä perinteiseen Rokkitorstain saunailtaan, joka olikin tänä vuonna entistäkin idyllisemmissä maisemissa.

Heitin myös kahden todistajan läsnäollessa talviturkin! Hyrrr. Ei ollut erityisen iloinen tapahtuma, mutta tulipahan tehtyä. Ja ehkä näin heinäkuun puolivälin korvilla oli jo korkea aikakin, oli lämpötila mikä tahansa.

Tänään taas otin jälleen yhden askeleen kohti keski-ikäisyyttä ja ostin valkoisen kesätakin.

Lisäksi omistan pitkästä aikaa kunnon kumisaappaat. Rokki saa tulla.

Elämä on juhla

Tai ainakin viime aikoina on juhlia piisannut. 

En olisi jättänyt sen enempää graduistujaisia, valmistujaisia, synttäreitä kuin euroviisuvalvojaisiakaan pois, mutta kieltämättä mielessä kävi tänään, että olisi lähitulevaisuudessa mukava viettää vapaa sunnuntai niin, että olisi nukkunut kunnon yöunet alle.

No, ehkä ensi viikolla. Jos kaukaa saapuvilta vierailtani maltan.

Muuten olo on yllättävän keveä. Olen valitettavan huono luopumaan materiasta, mutta ylitsepursuavat tavaramäärät ovat aiheuttaneet henkistä ahdistusta jo pitemmän aikaa. Eilen yritin myydä tavaraa siivouspäivän kirpparilla. Harmillisen pieni osa löysi uuden kodin, mutta ne tärkeimmät kuitenkin: lahjaksi saadut mutta vyötäröltä puristavat ihanuusfarkut sekä kaksi vanhaa rakasta bändipaitaa saivat arvoisensa kodin ja Seppo noukki mukaansa vielä Buffy-romaanitkin! Ja vaikka itsekin vähän ostostelin, jäin sentään kympin plussalle, joten ei mennyt päivä ihan hukkaan kuitenkaan.

Siinä nelisen tuntia vanhoja vaatteitani järjestellessä ja katsellessa sain sitä paitsi etäännytettyä itseäni niistä harvinaisen hyvin. Kirjat ja käsilaukut kannoin takaisin kotiin, mutta loput roinat sitten raaskikin antaa tuntemattomille hyötykäyttöön.

Kuvan 60-lukuhenkinen pallomekko etsii vielä uutta omistajaa!

Toisin sanoen sain tänään viimeinkin kannettua kuukausia (vuosia) nurkissa pyörineet "nää voisi vaikka kirpparille viedä"-osaston vaatteet Fidan laatikkoon. Niitä oli viisi kassillista.

Eilen jo kannoin säkillisen kierrätykseen kelpaamatonta roinaa suoraan roskiin. Ja heti on helpompi hengittää.

bounce bounce

Katja kirjoitteli urheiluliivilöydöstään eilen - ja todistin onnistuneet ostokset livenä jo päivää aiemmin - ja varsin ajankohtaiseen saumaan löytö osuikin. Olen ostanut uudet urheiluliivit viimeksi pari, kolme vuotta sitten ja ne alkavat olla paitsi tosi kulahtaneet, myös äärimmäisen epämukavat päällä.

Uuteen ryhmäliikuntapaikkaan siirtymisen myötä olen tänä keväänä laittanut liikuntaharrastukseen enemmän rahaa kuin koskaan aikaisemmin, joten on sulaa hulluutta, ettei liikuntavaatepuoli ole kunnossa. Vanhojen housujen kanssa voin vielä elää, mutta povekkaana ja hyppiviä lajeja harrastavana kunnon liivien puute tarkoittaa oikeasti aika ajoin ihan rehellistä fyysistä tuskaa.

Jos jostain syystä asian ymmärtäminen on vaikeaa, sitä voi yrittää hahmottaa Shock Absorberin sivujen Bounce-O-Meterillä, jonka löysin tänään. Huom! En ota vastuuta myötäkivusta, jota sovellus saattaa aiheuttaa.

Katjan vinkkaamat Ellos-liivit voisivat periaatteessa olla ratkaisu asiaan, mutta tosi omituisen mallisena ihmisenä suhtaudun postimyyntiin aina skeptisesti. Ennemmin turhaudun sovituskopissa miljoonaan kertaan ja poistun lopulta kelvollisten ostosten kanssa kuin äärimmäisen suurella todennäköisyydellä koen saman tuskastelun kotona ja joudun hoitamaan vielä palautuksetkin postitse.

Näinpä hajosin eilen Sokoksen sovituskoppiin. Nerokkaana strategianani oli käydä etsimässä Shock Absorber -liiveistä oikea koko ja tilata ne sitten netistä vähän edullisempaan hintaan.

Hahaa.

Tuhersin siellä useamman liivikoon kanssa, mutta jos ympärysmitta osuikin oikeaan, kuppikoko oli väärä ja kun lopulta yritin laittaa oletettavasti sopivalla ympärysmitalla ja kuppikoolla varustettuja liivejä päälle, ne olikin jotkut erikoisjuoksuliivit, joissa oli niin tuhat klipsiä, etten enää osannut ujuttautua liiveihin sisään.

Voi sitä tuskaa ja hammastenkiristystä. Kokeilin myöhemmin vielä muun merkkisiä perinteisempiä liivimalleja, mutta ne olivat kaikki väärän kokoisia ja mallisia eli kurjat päällä.

Jotenkin päädyin sitten Citymarketin kassalle uuden muumimukin kanssa. Humputtelu ei toki ratkaise ongelmaa, mutta harvinaisen hienolla mukiuutuudella on liiviangstin vastapainoksi henkistä hyvinvointia parantava vaikutus. Eläköön materialismi!

Tänään töiden jälkeen kirmaisin Lindexille ja ostin kompromissiliivit. Ei parhaat, mutta ainakin nykyisiä paremmat ja auttavat eteenpäin kunnes kerään taas voimia Shock Absorbereiden testaamiseen ja/tai rohkeutta postimyynnin ihmeellisen maailman valloittamiseen. 

Bonuksena leopardikuosi.

Tai jos kompromissiliiviit osoittautuvat toimiviksi, haen saman tien vähintään kolme paria lisää. Voi kun edes rintaliivien istuvuus olisi muita vaatteita helpompi ennustaa. Turha toivo.

taskuja siellä, taskuja täällä

Perinteinen vuodenaikaan liittyvä ongelma: viimeiset lahjat uupuvat vielä, mutta kaupoista tuntuu löytyvän vain kaikkea ihan mahtavaa itselle.

Eilen yritin Punnitse & Säästä -reissun jälkeen kulkea laput silmillä Myyn läpi, mutta mikäs siellä Marimekon liikkeessä nimeäni huutelikaan.

Kuva Marimekko.

Aaa, Kurkistus-tunika! Haluan!

Tokihan se klassisempi taskumekkomalli eli Kihlatasku löytyy jo kaapistani, en vain käytä sitä. Mekkoihanuus on äidin 70-luvun peruja, mutta kun en ole äitini tapaan rakenteeltani pieni ja siro, S-koon mekon kaula-aukko hilautuu liian ylös ja näyttää hölmöltä. En ole raaskinut siitä kuitenkaan luopua, vaan olen luottanut siihen, että ratkaisen ongelman luovasti vielä jonain päivänä. Sitä odotellessa... 

Huomattavasta samankaltaisuudesta huolimatta Kurkistus on joka tapauksessa ihan eri vaate kuin Kihlatasku ja tuo malli minulle erittäin passeli. En ehkä nyt tässä rahatilanteessa kuitenkaan tee 140 euron heräteostosta, kun en muutenkaan sen hintaluokan vaatteita juuri ostele, joululahjoja itselle on jo ihan riittämiin ja sain tänään viimeinkin hankittua (Luottokunta hankki) ne kipeästi tarvitsemani talvikengät. Mutta ehkäpä tuossa olisi säästötavoite keväälle. Olen vain kärsimätön.

Onneksi joululahjarintamakin alkaa olla enemmän tai vähemmän kunnossa. Muutama pieni tervehdysmuotoinen puuttuu enää - ja niistäkin osa löytyy satavarmasti taidemuseon puodista eli kovin kauas työpaikalta ei tarvitse niitä varten jalkautua. Tehtävälista loppuviikolle on muutenkin yllättävän lyhyt. Eilisen stressipallojen pikkujouluspesiaalin jälkimainingissa ja suvun suru-uutisten aallokossa tieto tuntuu harvinaisen helpottavalta.

ps. Muille joensuulaisille kenkäangstisille tiedoksi, että visiitti Koskikadun pieneen kenkäpuotiin kannatti jälleen. Valikoima on ehkä kaupungin paras, asiakaspalvelua saa varmasti eikä näitäkään saappaita oltu hinnalla pilattu, vaikka toivebudjettini ylittivätkin. Jostain syystä kaupan olemassaoloa ei vain meinaa ikinä muistaa.

kuinka pelastaa kukkaro ja maailma

Olen viime aikoina kevyen kesälukemisen sijaan jostain syystä lukenut Jonathan Safran Foerin kirjaa Eating Animals sekä Laura Honkasalon uutusteosta Nuukaillen.

Vaikka ne näennäisesti käsittelevät eri asioita, ihmisen oikeutta syödä lihaa ja penninvenyttämistä arjessa selviytyäkseen, yhteneväisiä teemoja on paljon. Nuukailemalla ja syömällä kasvipitoisempaa ruokaa säästää paitsi omia rahojaan, myös luonnonvaroja. Honkasalon kirjan alaotsikko "eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman" pätee siis yllättävän hyvin molempiin.

Molemmat kirjat sisältävät painavaa asiaa, mutta minulle loppupeleissä aika vähän uutta tietoa. Omat tuntemukseni kiteytyvät siihen, että olen alkanut uudestaan kyseenalaistaa kalansyönnin (Safran Foer) ja sen sijaan, että miettisin rahaa normaaliin tapaani paljon, mietin sitä nyt koko ajan (Honkasalo).

Koska en oikeasti halua jättää kalaa pois ruokavaliostani, keskityn nyt murehtimaan rahasyyllistymistä.

Olen lähipiiriltä kuullut viime aikoina monesti, että olen poikkeuksellisen hyvä rahojeni kanssa. Paljon mahdollista. Sitkeää opettelua se on kuitenkin vaatinut.

En voi millään muotoa väittää, että olisin taianomaisesti aina pärjännyt omillani. Sekä yhteiskunnan että vanhempien taloudellinen tuki on tullut ehdottomasti tarpeeseen vuosien varrella. 

Kun lopultakin sain palkkatöitä, karkasi työttömänä opeteltu kurinalaisuus jonnekin taivaan tuuliin ja huoleton rahankäyttö karkasi hetkeksi täysin lapasesta. Toisin sanoen viimeistään viikkoa ennen palkkapäivää tili huusi tyhjyyttään ja minimaaliset ruokaostokset piti tehdä luotolle, jonka sitten maksoi pois palkan tultua - ja kierre oli valmis.

Huolellisen budjetoinnin opin nimenomaan työttömyysaikana ja niitä taitoja olen hiljalleen kaivanut naftaliinista.

Ihan ideaali tilanne ei toki ole vieläkään. Nykyään palkkapäivän alla tili on edelleen useimmin nollilla, mutta ei ennen kuin kaapissa on ruokaa viimeisillekin päiville. Eri tarkoituksiin säästettävä raha on siirretty ulottumattomiin toiselle tilille jo paljon aiemmin. Minulla on puskurirahasto. Toisaalta tarpeellisten hankintojen kyljessä tulee edelleen helposti ostettua paljon ylimääräistä, vaikka kotona tuntuukin toisinaan pelkältä tavarakaaokselta. Viikonloppuna totesin omistavani tuhottoman määrän kivoja mekkoja, mutta viimeksi tänään kävin haaveilemassa Zalandon sivuilla Desigualin alessa uusia - Desigualejahan on kaapissani vasta yksi.

Siksi syyllistynkin Honkasalon kirjaa lukiessani vähän väliä, vaikka oikeasti tiedän kotitekoisten pullien olevan ihan hyvin uunissa.

Melkein puolitoista vuotta joka ikinen ostokseni on kulkenut taulukkolaskentaohjelman kautta. Se tietysti vaatii viitseliäisyyttä ja pienen vittuilun kestämistä sekä tutuilta että tuntemattomilta (viimeksi viime viikolla minulle napistiin siitä, että kuitit tuhoavat luontoa). Se on kuitenkin kummankin arvoista, sillä tiedän täsmälleen, mihin rahani valuvat. Yllätys ei ole, että (vuokran ja laskujen lisäksi) isointa lukua näyttävät ruokakaupan ja ravintolan sarakkeet.

Oikea nuukailija söisi vähemmän ulkona ja kotonakin varmaan enemmän kaurapuuroa, mutta olen ihan liian hedonisti siihen. Kotona kokkaaminen on ihanaa, ja osaan oikeasti tehdä edullisista - ja yleensä melko eettisistäkin - raaka-aineista hyvää perusruokaa. Mutta olisinko silti vaihtanut lauantaista ystävän kanssa vietettyä Amarillon burgerihetkeä mihinkään muuhun? Tuskinpa vain.

En ole vielä lukenut Honkasaloa loppuun, mutta toivon, että viimeisiltä sivuilta paljastuu taikakikka siihen, miten syyllistymisen kanssa eletään tai tullaan sinuiksi. Koska kaiken keskellä jopa minun järkeni sanoo, että olen rahojeni kanssa ihan hyvä, eikä minun tai maailman talous kaadu ketjuravintolassa nautittuun vuohenjuustohampurilaiseen.

Tasapainoksi ja vaihtelun vuoksi tänään ohjelmassa on ystävän kanssa kotona kokkailua, ruokalistalla tofua maapähkinäkastikkeessa. Minun tofuni on GM-vapaata. Maapähkinävoi on sitä hyvää ja halpaa Lidlin versiota. Sisäiset safranfoer ja honkasalo saavat puolestani pitää vapaaillan ja nostaa vaikka jalat ylös.

investointeja elämään

Ah, veronpalautukset, nuo aikuiselämän vuoden kohokohdat. Tänä vuonna palautukset ovat kohdallani joitain satasia ja ajattelin investoida sen pääasiassa itseeni - jo etukäteen. Tällä viikolla olenkin siis käynyt suuhygienistillä (hurraa!) ja ottamassa pitkästä, pitkästä aikaa raitoja hiuksiin (hurraa!).

Lopputuloksena on huomattavasti paremmalta tuntuvat (ja näyttävät) hampaat ja astetta vaaleampi tukka, brittiasteikolla jo ihan oikea blondi. Samalla hauskasti oma värini alkoi taas näyttää paljon punaisemmalta - ja silmät sinisemmältä. Sain myös ihan mahtavia vinkkejä hiusteni föönaamiseen, mikä onkin hyvä, koska en tohtinut vielä kovin jyrkkää polkkaa kampaajan ehdotuksista huolimatta napsaista. Ehkä sitten keväämmällä. 

Yritin kuvata uuta kuontaloa Katjalle, mutta koska kännykkäkamerani ei oikein toimi sisävalossa, ei eroa juurikaan huomaa. Laitan kuvan kuitenkin tänne, koska näytän siinä mielestäni harvinaisen kivalta. Hähää.

Uusi neule keskiviikon löytö Fidasta, 4 €.

Koska päänahkani on kuulemma erityisen huolestuttavassa kunnossa, tarttui kampaamosta mukaan myös hoitotuotteita. Silver-vaikutuksella olevia muotoilujuttuja unohdin vielä ostaa. Se on kuitenkin edessä, koska haluan ennemmin viileän sävyiset raidat kuin kellervät. Sanomatta kuitenkin selvää, että kun yleensä käytän kampaajaan maksimissaan 40 euroa, nyt sinne upposi pieni omaisuus. Ja tulinhan toki vielä Eskojen kautta kotiin, koska Swings Both Ways ilmestyi tällä viikolla.

Loput rahat ajattelin pistää säästöön tai investoida osittain joululahjoihin. Tietysti suuhygienistin ja kampaajan varaamisen jälkeen tuli tietoon, että keväällä Suomeen saapuu sekä Backstreet Boys että Robbie Williams, eivätkö etenkään jälkimmäisen liput ole ihan halvat. Sisäinen 17-vuotiaani heitti kuitenkin sen verran ison voltin, että kävi  varsin selväksi, mihin ne loput palautusrahat uppoavat. 

Sisäisen 17-vuotiaan bailauksesta huolimatta aikuisminä potee kieltämättä raha-ahdistusta. Mutta eikös keikkaliput ole vähän kuin investointi tulevaan hyvinvointiin?

ihana, kamala numero

Täytin tänään 31 vuotta. Olen tässä useamman päivän yrittänyt miettiä, mitä se tarkoittaa - vai tarkoittaako mitään sen kummempaa. En ole päässyt mihinkään lopputulokseen, mutta päässäni on pyörinyt keskustelu joidenkin vuosien takaa.

Hanna: Jonne von Hertzen on 31.

Katja: Kolkytyks! Mieti, miten ihanaa!

Tämän ihanan iän (miksi se silti tuntuu vähän pahalta?) saavuttamisen kunniaksi pidin pienet illanistujaiset. Laitoin päälle mekon, meikkasinkin pitemmän kaavan mukaan. Oli jonkin verran lämpöä ja selkä jumissa, joten olo oli nurja. Onneksi muistin viime vuonna Kööpenhaminasta ostamani juhlahatun ja kaivoin sen kaapista käyttöön ensimmäistä kertaa. Kannatti. Kuumetta oli edelleen ja selkään sattui, mutta hattu paransi elämänlaatua hetkessä huomattavasti. Baariin en hatussa lähtenyt, mutta siinä vaiheessa ei enää tarvinnutkaan.

Tästä ehkä kuvastuu, etten ole kummoinenkaan tyylibloggaaja, irtopohjavuoka ja muut roinat jäivät sulostuttamaan kuvaa. Oppitunti on kuitenkin tärkein: hassu hattu kannattaa aina ja vanhat lempimekot kannattaa aika ajoin kaivaa kaapin perukoilta, ne ovat olleet lemppareita syystä.

Muita parhauksia: Marko sanoi, että tekee minkä tahansa kakun vain haluan. Tilasin siis Guinness-kakun. Voi niin hyvää! Bonuksena Katja leipoi ihan jumalaisen juustokakun. Tietysti tässäkin piilee oppitunti: jos tiedossa on juhlat istuvassa mekossa ja kaksi eri kakkua, ei kannata vetää ihan hulluja hiilariähkyjä joitain tunteja aikaisemmin. Mutta ehkä hyvä ruokapäivä on tukkoisuuden arvoinen.

Hiilariövereistä ja orastavasta kuumeesta johtuen tämä varsinainen syntymäpäivä on mennyt aika jumittavissa ja hiljaisissa merkeissä. Harmittaa. Pitää ehkä keskittyä siihen, että eilen oli ennen juhliakin erinomainen päivä. Mutta siitä lisää huomenna.

the sexy bootcut

Loputtoman etsimisen, itkun ja hammasten kiristyksen jälkeen löysin lopultakin sopivat housut Joensuusta eilen. Juhlapäivä!

Tänään aamulla housuja jalkaan laittaessa riemu repesi entisestään. Niissä nimittäin roikkui lappu.

Minä halusin vaan ihan perushousut vähän levenevällä puntilla eikä liian korkealla vyötäröllä. Vahingossa tulinkin ostaneeksi hoikentavat hottishousut! Mikä säkä! Ja vielä voisi näyttää jopa paremmalta päälläni kuin skinny jeans? No ei kai. Nyt jos koskaan on tämän hymiön aika: :'D