keskiviikko 28. marraskuuta 2012

laululavan kutsu

Viime ajat pää on ollut ihan puuroa. En muista, mitä olen tehnyt muutama päivä sitten ja uneni ovat jännyysasteikolla "kerron Sannalle ostaneeni uudet jumppahousut" - jotka muuten ostin eilen. Oli jo aikakin, vaikkei välttämättä uniraportoinnin arvoista kuitenkaan.

Tämän seurauksena asioista kiinnostusasteikko ei ole ollut ihan huipussaan. Kunnes tänään tuli tieto, että Robbie Williamsin ensi kesän stadionkiertue ulottuu mm. Tallinnaan, Göteborgiin ja Kööpenhaminaan. Yhtenä järjestäjänä on luonnollisestikin suosikkipuljuni Live Nation Finland.

Fakta 1: Kahden perättäisen keikkafiaskon jälkeen päätin, etten enää Live Nationin tapahtumia tue.
Fakta 2: Robbie Williams on se artisti, jonka elämässäni haluaisin livenä nähdä.

Tätä pohtiessa.

Tällä hetkellä olen kallistumassa sille kannalle, että Robbie on riskin arvoinen. Sitä paitsi mahdollisen peruutuksen sattuessa olisin ainakin ulkomailla, se on sadasti parempi kuin sateinen Helsinki tai yöbussi kotiin. Jollei joku puhu minua maanantaiaamuun - jolloin Viron keikan liput tulevat myyntiin - mennessä ympäri, näillä mennään.


Venähtäneestä iltavuorosta kotituessani eteisen matolla odotti hömppälehden tilaajalahjana tullut kosmetiikkapaketti. Lumenen Blueberry Volume -ripsari, silmänympärysvoide (edellinen loppui eilen) ja elämäni ensimmäinen oikea kulmakynä. Mustanharmaa taitaa olla sävynä minulle auttamattoman tumma, mutta eihän se estä vähän kokeilemasta. Kelpaa.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

naked truth

Suomen blogimaailmassa on meneillään kampanja, jossa bloggaajat esiintyvät käsittelemättömissä kuvissa ilman meikkiä. Tausta-ajatuksena on muistuttaa, että blogien takana on ihan tavallisia ihmisiä ihan tavallisine ongelmineen. Kuvankäsittely on karannut lapasesta sekä julkisessa mediassa että blogien puolella. Jos oikeasti ihmiset ovat niin pikkusieluisia, että jaksavat nillittää/valittaa/kuittailla/huomauttaa siitä, ettei bloggaaja näytä vähintään Huippis-finalistilta, niin kyllä se vastakampanjan ansaitsee.

Ällö Penelope näyttää melkein tavikselta, sietääkin parannella!

Lisää kampanjasta kannattaa lukea suoraan alkulähteiltä eli Tyyliä metsästämässä -blogissa, josta myös seuraava lainaus on peräisin. Niinpä niin. 
"Kysymykseni kuitenkin kuuluu, että miksi ihmeessä sen kuuluisi olla jokin oletus, että kaikki kuvat käsitellään virheettömiksi? Miksi on niin kamalaa, jos valokuvassa näkyy jotain sellaista, mitä on mahdollista nähdä livenäkin? Meistä jokainen näyttää jostain kulmasta katsottuna kauniimmalta kuin jostain toisesta"
Katja kysäisi, lähdenkö mukaan kampanjaan ja se tuntui vähän turhalta - ei asian vaan oman nykyisen väsähtäneen realismin takia. En ole tyyli-, meikki- enkä muotibloggaaja, meikkaan tosi vähän, en jaksa maskeerata näppyjä tai silmäpusseja piiloon ja hiuksetkin on yleensä sama harakanpesä päivästä toiseen. En juurikaan muokkaa kuvia, paitsi värejä ja kontrasteja tarpeen vaatiessa, koska kamerani on superkehno. En itse asiassa edes julkaise kuvia itsestäni kovin usein - viimeisen vuoden ajalta löytyy lähinnä kourallinen matkakuvia, piti ihan tarkastaa. Suurin osa lukijoista taitaa lisäksi lisäksi tuttuja ja näin ollen minut ilman meikkiä monesti nähneet. Ja jos tämän blogin perusteella joku epätuttu luulee, että bloggaajan elämä on täydellistä kiiltokuvaa, niin terve...

Ja kaiken tämän jälkeenkin päätin sitten toisin: kannan korteni kekoon erittäin terveelliseksi katsomani kampanjan nimissä. Vaikka osallistuminen olisi ollut kymmenen muutaman vuoden takaiselle minulle paljon isompi juttu, tunnustan vielä joskus ihan lähimenneisyydessä ahdistuneeni siitä, että kävin Sokoksella ilman meikkiä. Tulee siis henkilökohtaisellakin tasolla tarpeeseen.

Tänään.
Tässä minä tänään, työpäivän päätteeksi ja hieronnan jälkeen naama pestynä, tukka hieronnassa ja baskerissa vanuneena (vähän saatoin kammata otsista pari tuntia aiemmin, hupsan). Viime viikon stressikraaterifinneistäkin on vielä sopivasti muisto jäljellä ja silmänaluset huutaa kaamosaikaa.

Kuvan ottamisen jälkeen kurkkasin, mitä kamerasta löytyy, kun kuvat menee ympäri ja kah, heti ensimmäisenä oli teemaan sopivaa materiaalia kesältä 2011. Hajosin. Bonuksena muutenkin toispuoleisesta naamasta puolet hammaslääkärin jäljiltä niin turvoksissa, että kahvikin pitää juoda pillillä. Muistan pelästyttäneeni Citymarketin kassan, kun yritin puhua sille. Ässä meininki! 

Joskus.

Epäsymmetrisyyksistä, hapsottavista latvoista, näpyistä, kainalomakkaroista ja muista tähdellisyyksistä voivat kaikki elämättömät täydellisyydentavoittelijat kirjoittaa huomionsa kommenttiboksiin, itse kun en ole niitä ikinä älynnyt. Kaikille leppoisille netinkäyttäjille toivotan kaunista marraskuun jatkoa.

tiistai 20. marraskuuta 2012

rokumentin recap

Rokumentti on taas tältä vuodelta ohi ja yksi toipumisiltakin pidetty välissä. Olo on tuttuun tapaan sekä haikea että helpottunut. Monta hienoa elokuvaa jäi näkemättä, mutta kieltämättä ehdin jo odottaa sitä, että ei tarvitse juoksennella kuvainnollisen minuuttikellon kanssa paikasta toiseen.

Nämä tuli siis nähtyä:
Pulp: The Beat is the Law - Fanfare for the Common People
Punaisen metsän hotelli
The Sacred Triangle: Bowie, Iggy & Lou 1971-1973
If a Tree Falls: A Story of the Earth Liberation Front
Something from Nothing: The Art of Rap
Marley
Cure for Pain: The Mark Sandman Story
Drive 

Tänä vuonna en onnistunut tekemään ainoataan hutivalintaa: kaikki elokuvat katsoin sujuvasti alusta loppuun. Eniten toivomisen varaa jättivät vähän yllättäen Sacred Triangle ja Something From Nothing - ensimmäisessä oli liian vähän artisteja, toisessa vähän liiankin kanssa. Ja sitten tietysti oli se Pulp-elokuva, joka ei itse asiassa juurikaan kertonut Pulpista ja kivan musiikkielokuvan sijaan päädyinkin todistamaan vähän lisää maailmantuskaa, tällä kertaa lähinnä kaivostyöläisten lakon muodossa. Vähän eriltä näytti arkistomateriaali kuin lakkokuvat Housut pois -leffassa, sen sanon.

Kaivostyöläisiä ja poliiseja. The Beat is the Law.

Kaivostyöläisiä, "poliiseja". Housut pois.

Ajatusten herättäjänä vahvin oli Punaisen metsän hotelli, jonka aiheuttaman ahdistuksen myötä kyynelehdin myös puolet seuraavan päivän If a Tree Falls -leffasta. Lisäksi tunnen vieläkin (tervettä) syyllisyyttä melkeinpä jokaisesta käyttämästäni paperituotteesta. Vastapainoksi Marley nousi hyvän mielen elokuvana ykköseksi, vaikka pitihän sielläkin kieltämättä hieman kyynelehtiä. Tunteet pinnassa ja silleen. Musiikillinen inspiraatio taasen löytyi tänä vuonna Cure for Painista. Driven, listan ainoan draamaelokuvan, olin onnistunut välttämään tähän asti enkä toki vieläkään kaikkia haarukkahenkisiä kohtauksia nähnyt, mutta olihan se hyvä.

Ensi vuotta odotellessa. Onneksi ranskalaisen elokuvan viikko on jo keväällä. Ja Doc Loungen Rokumentti-spesiaali tulevana torstaina :D

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

pesänrakennusvietti

En varsinaisesti ymmärrä kotoilua tai lifestyle-bloggausta trendeinä (tai välttämättä edes termeinä), mutta pakko arvostaa sitä, että niiden myötä sisustuksesta ja muusta kodinhoidosta ei enää puhuta pesänrakennusviettinä. 

Ei hyvä helvetti, miten olen aina inhonnut sitä sanaa. Onhan se myönnettävä, että tällekin sanalle on aikansa ja paikkansa, mutta jos joka ikinen sohvatyynyn ostaminen leimataan vaiheeksi, hapatukseksi tai jokaisen naisen sisällä automaattisesti tikittävän aikapommin ilmentymäksi, alan nähdä punaista sillä sekunnilla.

Ihan kuin olisi jotenkin väärin viihtyä kotonaan.

Olin ehkä 16 tai 17, kun ystäväni pohti, että miten siinä käykin niin, että Hannan huoneesta muotoutuu aina hyvä hengailuhuone. Paikka, jossa kaikki saavat viihtyä, löhötä ja viettää aikaa. Vaikka kyseisestä hetkestä on vierähtänyt aikaa jo melkein puoli elämää, olen vasta hiljalleen alkanut ymmärtää, että siinä tiivistyi minusta taas kerran jotain olennaista.

Minä oikeasti tykkään olla kotona. Nautin siististä kodista ja tuoreista leivonnaisista. Tykkään olla siellä yksin ja tykkään pyytää ihmisiä kylään. Tykkään myös käydä muilla kylässä juomassa teetä ja höpöttelemässä. Pitkään vähän häpesin tätä piirrettä itsessäni, menevä citynainenhan ei mitään erityisempiä tukikohtia tarvitse - maailmannaisista puhumattakaan: yksi ystäväni ei puoleentoista vuoteen purkanut ainoatakaan muuttolaatikkoa, sillä eihän sitä koskaan tiedä, milloin pitää taas nostaa kytkintä. Kansallista kotoiluinnostusta ja blogosfäärin sisustustrendejä on kuitenkin kiittäminen siitä, että enää ei ole kummajainen intoillessaan teepannuista, retroverhoista ja valokuvakehyksistä.

A Beautiful Mess - pahuuden pesä ja/vai inspiraation lähde?

Matkaa siihen pisteeseen, että oikeasti raaskisin ostaa mitään hintavampaa irtaimistoa on vielä kuljettavana. Onneksi halvallakin saa aikaan paljon kivaa. Jos siis ehtii. Tällä viikolla olen käynyt kotona lähinnä nukkumassa, joten tokikin mieleni pulppuilee kivoja ideoita, joilla piristää kotia. Lisäksi tungettuani vuoden satunnaista tavaraa ylimääräiseen kaapistoon, olen viimeinkin inspiroitunut tyhjentämään sen ja saamaan sen hyötykäyttöön. 

Koska voin hyvin kuvitella, miten ideoille ja inspiraatiolle käy ensi viikolla, kun toteuttamiseen olisi jopa mahdollisuuksia, turvaudun nyt vanhaan tuttuun. Listojen avulla asiat on ennenkin saatu tehtyä.

Ensi viikolla aion (realistinen lista):
- pestä lakanapyykkiä rohmuamasta kaikkea tilaa pyykkikorista
- laittaa kesäkengät ja -takit kaappiin ja siirtää talvivarusteet tilalle
- siivota ainakin yhden hyllyn mainitusta turhakekaapista
- käydä kaupoilla katsomassa muutamaa irtohyllyä keittiöön ja pimeänvaloja olkkarin ikkunaan
- kantaa parvekekalusteet kellariin kuivumaan
- haudutella piktästä aikaa kunnon borsch-keiton
- neuloa, polttaa tuoksukynttilää ja juoda kauniissa pannussa haudutettua teetä

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

this is hardcore

Minut tuntevat ja blogiani pidempään seuranneet varmasti tietävät, että rehdisti rakastan Rokumenttia. Elokuvissa käyminen on ihanaa, musiikkidokumenttien katsominen on ihanaa, arjen karnevaalin tuntu on ihana ja Rokumentti on mitä mainioin syy nauttia kaikista edellä mainituista.

Työvuorot poistivat listalta pari must see -elokuvaa - Kimmo Pohjonen -dokkari ja Calamari Union, nou! - mutta kyllä siltikin onnistuin seitsemän kahdeksan leffaa valitsemaan (alun kirjoittamisen jälkeen minulle noudettiin vielä lippu Pulp-dokkariin). Bonuksena päälle maanantaina muuten vain nähty Looper. Eilen virittäydyttiin musiikkielokuvien taajuuksille kotioloissa katsomalla Magical Mystery Tour.

Nyt kun tunnelmaan on päästy, ohjelmassa siis paikasta toiseen rientämistä, toivottavasti hyviä ja voimauttavia elokuvakokemuksia sekä muutama maailmantuskadokkari, enempää en uskaltanut tällä kertaa valita. Ja Kerubin burgeri. Jos en saa sitä loppuviikkoon mahtumaan, saatan pahoittaa mieleni.

Elokuvakarnevaalin ja viime hetken valinnan kunniaksi ehkä lemppari Pulp-biisini, joka löytyy lemppari Pulp-levyltäni.
 


Ajatukset liitelevät automaattisesti vuoteen -98 ja Trocaderon HMV:lle, jossa tämän ensimmäistä kertaa kuulin. Tosin nyt on varsin hyvä aika pitää jalat ja ajatukset tukevasti Joensuun kamaralla muutama päivä.

lauantai 10. marraskuuta 2012

pronssi - pronks - bronze

Minua ei lakkaa riemastuttamasta stereotyyppisen naisellinen puoleni, joka nousee esille aina, kun sitä vähiten odottaa. Viimeksi torstaina.

Sen lisäksi, että heräsin ärsyyntyneenä, päiväni täyttyi moninkertaisilla ensimmäisen maailman ongelmilla. Hyvin suunniteltu aikatauluni heitti häränpyllyä lähinnä hieronta-ajan siirtymisen takia (ongelma 1) ja toki vastassani oli vaatekriisi. Illalla oli smart casual -pukukoodin juhlat ja koska tässä kuussa piti alkaa loma- ja mahdollinen lomautussäästäminen ja ylimääräisiä menoeriä ollut vaikka kuinka (ongelma 2), tavoitteena oli mennä vaatekaapin sisällöllä. Sitten tajusin, että juhliin kaavailemani mekko auttamatta liian suuri (yhdistettynä ongelmat 3 & 4).

Hetki tuskailua, kiroilua ja kyyneleitä myöhemmin lähdin hierojalle ja "etsimään isänpäivälahjaa". Sain kuin sainkin paketin postiin ajoissa, mutta palasin kotiin mukanani mm. nämä:




Sanon "muun muassa", koska ostin myös uutta ihanaista luomiväriä ja Rimmelin uuden huulitussin - minä, joka en ikinä käytä huulipunaa!

Enkä voi edes väittää, että harmittaisi, vaikka tämä pistikin säästösuunnitelman ihan uusiksi. Kai se on tunnustettava, että toisinaan ostostelu oikeasti piristää. Sitä paitsi mekko on varsin ajaton ja uusille meikeillekin oli tilausta. Tussiin olen ihan rakastunut ja rusehtavan/pronssiin taittuvan luomiväripaletinkin kanssa olo oli taas parin vuoden tauon jälkeen kumman kotoinen. Uudistuneen minän voimin valloitinkin Murun tanssilattiaa sitten pikkutunneille. Jotenkin huomasi, etten ole päässyt tanssaamaan lähemmäs vuoteen...

Tyttöilyn vastapainoksi vetäisin toki eilen varsin miehekkään kokoisen mezeannoksen Kreetassa. Vähemmän romangiset ruokaöverit alkavat olla vuosipäiväperinne.

torstai 8. marraskuuta 2012

syysuupumus

Istuin eilen perjantaituopposella - jos sattuu olemaan viikonlopun töissä, keskiviikko on perjantai - vanhan kaverin kanssa.

- Mä en nykyisellään kyllä muutaman tunnin varoajalla ehdi ikinä.
- Vaikka olisi kuinka kiire, niin kyllä mä pyrin järjestämään tilaa vapaa-ajalle.
- Sitten kun oot töissä kaheksan tuntia päivässä, yrität seurustella  [as in: ylläpitää parisuhdetta, jälkihuomautus], harrastaa edes jotain liikuntaa ja opiskella osa-aikaisesti, niin kerro toki miten se onnistuu.

Nukuin pitkän yön kuin tukki ja heräsin silti ahdistuneena koko tilanteesta. Tuntuu kuin en olisi nukkunut ollenkaan. Luulin handlaavani arjen ihan hyvin, mutta ilmeisesti olin väärässä.

On ollut niitä viikkoja, jolloin ollaan ehditty nähdä Markon kanssa muutama tunti joskus arki-iltapäivänä, en ole ehtinyt Islolle lainkaan, enkä silti ole onnistunut olemaan myöskään kotona.

On ollut niitä tehokkaasti aikataulutettuja viikkoja, jolloin kaikki tuntuu olevan balanssissa ja asiat etenevät.

On ollut niitä hetkiä, jolloin onkin ilmaantunut yllättäen aikaa ja ollut sosiaalinen olo, mutta kaikilla tavoittelemillani ihmisillä on ollut älytön kiire ja olen nököttänyt yksin sohvalla tuntein olevani yksin universumissa.

On ollut jokunen myös varsin hyviä viikkoja, jolloin kaikki tuntuu loksahtavan mukavasti kohdilleen ilman enempää panostusta ja vahingossa saattaa vapaana hetkenä törmätä ystävään kaupungilla ja päätyä kahville.

Ja sitten on ollut roimasti näitä päiviä.

Garfield minus Garfield.

Nykyisellään harrastuksia tai sosiaalista elämää sisältävät päivät venyvät helposti yli 12-tuntisiksi. Näin myös eilen. Ihan oikeasti en tiedä, mistä sitä aikaa järjestäisin ex tempore. Jos kello soi 6.15, ennen kymmentä on oltava kotona.

Minulla ei ole liukuvaa työaikaa, joten työpaikalla ollaan silloin, kun lista niin määrää. Jos karsin opiskelusta, en pääse läpi kursseja, joita ei käytännössä voi uusia (paitsi maksamalla uudet 600 euroa ensi vuonna). Jos karsin liikunnasta, kroppa menee jumiin ja mieli kärsii. Parisuhdeajasta en haluaisi karsia, koska en halua ja yhteistä aikaa on muutenkin vähän. Ja koska tavoitteena on selvitä kaikesta järjissäni, pitää myös varata aikaa kotona olemiseen, lähinnä lukemiseen ja nukkumiseen. Muistan sen ajan, kun en tehnyt kumpaakaan, eikä kovin valoisaa aikaa ollut se. Tällä hetkellä kärsii kotielämä, siivoaminen, pyykkääminen ja ruuanlaitto, mitä en myöskään oikein arvosta.

(Aivot sulaa, kun ajattelen niitä kaikkia opiskelevia uraäitejä? Mitä helvettiä, miten?)

Eli ennen kuin keksin, miten tämän palapelin pitäisi toimia, olkaa ystävät kanssani kärsivällisiä. Tekemisten merkitseminen kalenteriin noin viikkoa ennen on ainoa selviytymiskeino, jonka tähän mennessä olen huomannut toimivan. Ei kovin spontaania, mutta minkäs teet.

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

ruokakuvia ja guinness-tossuja

Oho, saatoin nyt kyllä yllättää itseni: opiskeluviikonloppu oli oikeasti tuloksellinen. Näppis on laulanut kiitettävästi kaksi päivää ja nyt on molemmat infolukutaidon kurssin (pari päivää sitten vielä aloittamattomat) raportit johdantoa ja loppupäätelmiä vailla, ryhmätyö jäsennelty uudestaan, luetteloinnin ennakkotehtävät palautettu ja tiedonhakuharjoituksiakin saatu eteenpäin. Jostain syystä nyt ei ärsytäkään enää ihan niin suurilla asteikoilla, kumma homma.

Lisäksi ehdin viettää hengailuaikaa parin ystävän kanssa, katsoa neljä elokuvaa (yhden jopa teatterissa), aloittaa uusien säärystimien neulomisen ja ennen kaikkea olemaan rauhassa kotona. Koska screenshotit Optimasta ovat tylsää kuvitusta, keskityn sen suhteen nyt tähän jälkimmäiseen vapaa-ajan osioon.

Isäntäväen Guinness-tohvelit testissä. Kyllä.

Kuoharia, vaahtokarkkeja, macaroneja ja torttuja.
Ne tulivatkin tarpeeseen, koska...

...illan ohjelmassa oli Magic Mike jättimäiseltä kotiscreeniltä. Baccaa!

Ruippacroissantien voimin sunnuntain rupeamaan. Tein
ekaa kertaa, enkä tajunnut, minkä mallisia taikinakolmioita
tarvitaan. Nyt tiedän. Hyviä nämäkin olivat!

Herkkubanaanipitsa raporttiurakan päätteeksi. Tässä vielä ilman juusto(j)a.

Kaikki eivät banaanista perusta.

Minun puolestani useamminkin saisi olla pyhäinpäivän viikonloppu.

perjantai 2. marraskuuta 2012

lokakuun luetut

David Safier: Happy Family
Kirjan lähtökohta: itäeurooppalainen noita muuttaa Stephenie Meyerin kirjajulkkareista saapuvan riitelevän perheen naamiaisasujensa mukaisiksi hirviöiksi. Hilarity ensues. Tavallaan. Hölmön tarinan alle piiloutui isoa asiaa perhesuhteista, tyytymättömyydestä elämään, karanneista haaveista sekä työ- ja kotiminän yhteensovittamisesta. Omalla tavallaan realistinen siinä, että kukaan ei ollut virheetön: välillä teki mätki itse kutakin korville ja käskeä miettimään edes vähän. Lukukokemuksena kevyt ja harmiton, mielestäni ihan ok, kunnes harvinaisen typerä loppu sabotoi kaiken.

David Lebovitz: The Sweet Life in Paris
Amerikkalainen jälkiruokakokki muutti Pariisiin ja kirjoitti muille amerikkalaisille suunnatun humoristisen opuksen siitä, miten Pariisissa pitää ja ei pidä käyttäytyä. En ole jenkki, mutta lukiessa tuli vähän epämukava olo: apua, syyllistyinkö kaikkiin kulttuurillisiin epäkohteliaisuuksiin? Ilmeisesti en, koska muistaakseni minulle ei koskaan nihkeilty Pariisissa, vaikka en olekaan erityisen tyylikäs. Tämän kirjan jälkeen en silti välttämättä uskalla mennä sinne enää ikinä uudestaan. Paitsi että on pakko, koska kaikki ne herkut pitää maistaa! Puolet ajasta oli sokerihumala pelkästä tekstistä, puolet ajasta teki mieli alkaa leipoa ties mitä. Vaarallista luettavaa!

Onneksi tämän painoksen kannessa ei ollut kakkuja.


Kathryn Stockett: Piiat
Ihan yhtä vahvaa tunnereaktiota tämä ei saanut aikaan kuin leffaversio aikanaan, mutta himppusen piti junassa lukiessa kyynelehtiä kuitenkin. Hyvä romaani, tärkeä tarina, mahtavia hahmoja. Eipä tästä sen enempiä.

James Franco: Palo Alto
James Franco, tuo 34-vuotias, ulkoisesti James Deania muistuttava elokuva-alan moniottelija, huumorimies, muusikko, runoilija ja näemmä ihan pätevä kirjailija. Perketi. Palo Alto on kasa nopealukuisia novelleja teinien elämästä jossain lähimenneisyyden tuntumassa Kalifornian Palo Altossa, varmastikin mukana on myös omaelämäkerrallisuutta. Melko synkkää ja lohdutonta maailmaa Franco kuvaa, mutta on mukana myös valonpilkahduksia. Omalla tavallaan aika inspiroiva teos. Yhtä novellia lienee syyttäminen siitä, että harkitsen taas vakavasti piirustuskynän ottamista kauniiseen käteen pitkästä aikaa, kokonaisuutta siitä, että ylipäätään minkä tahansa luovan harrastuksen parissa työskentely tuntuu mielekkäältä. Eli toimii, vaikka kirjaa lukiessa sisäinen kukkahattutätini olikin paikoin kauhuissaan.

James näyttää mallia Movemberiin.

Miika Nousiainen: Metsäjätti
Kirja kaikille, jotka ovat ikinä asuneet Karkkilassa pienellä teollisuuspaikkakunnalla. Tai jotka ovat kiinnostuneet suuryritysten rakenteista ja poliittisista vaikutuksista kansantajuisesti. Tai jotka muistavat 80-luvun kunnolla. Muistaisinpa minäkin - koko ajan mietin, miten paljon enemmän saisin kirjasta irti, jos henkilökohtainen ajanlaskuni ei alkaisi vuodesta 1989. Nousiainen osaa kirjoittaa isoista asioita kevyesti, eikä lukiessa ahdistu ihan kuoliaaksi, vaikka ihan kamalaa maailmaa tässä kuvataan. Pelkäsin loppua ihan tuhottomasti, mutta onneksi turhaan. Pieni ihminen voi selvitä maailman rattaissa sittenkin.

Jupu: Koirapuistojen nainen
Päätin nyt laskea sarjakuva-albumin mukaan lukupäiväkirjaan, koska luin sen kannesta kanteen melkeinpä yhdeltä istumalta. Tykkäsin (ja tykkään) Jupun (Vuodatuksen romahduksen kautta kaikki sarjakuvat kadottaneesta) blogista ja etenkin ensimmäisestä albumista ihan älyttömästi, eikä tämä uusi ole ihan yhtä vahva. Ensimmäistä albumia varten oli tietysti paljon materiaalia, josta piti vain poimia parhaat päältä, toinen piti oletettavasti kerätä kasaan nopeammin. Muutamia ihan helmiä (ks. edellisen postauksen persetehdas), aika paljon ihan hyvää juttua ja reippaasti myös täytetavaraa. Mutta on se silti Jupu, sukupolveni (ja yhteiskuntaluokkani) naisten tunteiden tulkki.