Suruaika

Isäni kuoli tällä viikolla.

Voisin kopioida suoraan tämän kirjoituksen syksyltä 2011, vaihtaa vain kuvan tilalle. Tunnistan myös tunteita, joita olen käynyt läpi joitain vuosia sitten.

Isän hiipuvaa vointia on toki seurattu jo vuosia ja olin kyllä jollain tasolla ymmärtänyt tämän olevan lähikuukausina edessä, mutta silti uutinen pysäytti. Vuorokausi meni sumussa ja edelleen aina yllättäen vatsaa vääntää, kun ymmärrän, etten näe isää enää koskaan. Hiljaisina hetkinä kuulen siskon äänen päässäni kertomassa uutista aina uudestaan.

On ollut kummallinen viikko. Mieleen pulpahtelee asioita, joita en ole ajatellut vuosiin. Yksi ilta muistelin, miten isän hiusmalli oli nimeltään avopiitles. Seuraavana päivänä mietin sitä, miten iskä tuli auttamaan minua pyykinpesukoneen kanssa joskus yläasteella, vaikka ei itse elämänsä aikana todennäköisesti pessyt koneellistakaan pyykkiä. Tänään kotiin tullessani kotona soi Röllin laulut ja muistin, että iskän suosikki oli Mauno Mato. Vasta aikuisena ymmärrän miksi. Lapsena diggailin itse enemmän Viimeistä dinosaurusta.

Näitä on varmasti odotettavissa tulevina viikkoina vielä vaikka kuinka.

Suru myös ilmenee minussa kiinnostavilla tavoilla. Jostain kumpusi tarve tilata aivan valtava määrä tavaraa nettikaupoista. Sen verran olen saanut suitsittua, että vasta muutama maltillinen tilaus on lähtenyt, mutta sormia syyhyttää edelleen. Huomaan myös, että vaikka muuten olen tunnesyöjä, suruuni en syö. Nälkä tulee, mutta on aivan sama, mitä syön ja kuinka paljon - kaikki maistuu lähinnä pahvilta. Olen myös ihan käsittämättömän väsynyt.

En pitänyt sairauslomaa, vaan jäin muutamaksi päiväksi etätöihin. Korona-aikana etelään ei kannata sännätä, jos mitään konkreettista ei voi tehdä, mutta täysi tekemättömyys tuntui vielä kamalammalta vaihtoehdolta. Keittiöstä käsin tein töitä vaihtelevalla tehokkuudella kolme päivää ennen kuin palasin työpaikalle. Teki kyllä hyvää, mutta vaikka kotona oli ihan skarppi olo, töissä muisti pätki ja muutenkin oli vähän puolitehoista toimintaa. Onneksi on ymmärtäväisiä työkavereita, jotka antoivat tilaa ja aikaa hoitaa hommia omassa tahdissa.

Kiitollinen voi olla monesta muustakin asiasta. Lapsi juurruttaa arkeen, toimelias sisko on hoitanut käytännön asiat. Suvun turvaverkko pitää huolta, jos emme itse pärjää. Oma käytännön työsarkani on kuitenkin vasta edessä. Mielessäkin työstettävää riittää vielä pitkäksi aikaa.

Vähän vähemmän väsynyt

Luin hiljattain Eeva Kolun uutuuskirjan Korkeintaan vähän väsynyt. Se kertoo sukupolveni naisten uupumuksesta niin työelämässä kuin muutenkin.

En ole palanut loppuun tai ollut uupumuksen tai masennuksen takia koskaan sairauslomalla. Siitä huolimatta kirja resonoi monella eri tasolla. Suuria ahaa-elämyksiä tuli vähemmän, mutta selvästi jotain jäi kytemään pinnan alle, sillä ajatukset kirkastuvat nyt melkein päivä päivältä.

Ensin konkretisoitui ajatus puuttuvasta tilasta. Omalla kohdallani se tarkoittaa ennen kaikkea kirjaimellisesti fyysistä tilaa kotona, johon voin levittäytyä ilman, että saan palautetta ympäriinsä lojuvista tavaroistani. Neliöt meillä ei ole lisääntymässä, joten tilaa on järjestettävä muuten. Osittain olen toimeen jo tarttunut, isompien muutosten suhteen aivoissa raksuttaa jo.

Tarvitsen tilaa myös itselleni mieluisille asioille. Se on pitkälti omista valinnoista kiinni, vaikka totta kai lapsen myötä oman ajan määrä ja laatu on muuttunut huomattavasti. Nyt pitää miettiä tarkemmin, mihin aikansa käyttää, ettei väsy ja paljon mieluisia asioita on jäänyt lähes kokonaan pois. Tuijotan töissä ruutuja päivät pitkät, joten iltaisin en koe sitä kovin mielekkääksi ja siksi esimerkiksi oma blogi ja muiden blogien lukeminen on jäänyt tosi vähälle. Nautin kuitenkin lukemisesta ja hiljaisuudesta. Eli olen nyt lyhentänyt päivittäisiä Netflix-tuokioitani ja lukenut enemmän. Se on hyväksi mielelle ja silti olen ehtinyt katsoa yhden jakson tämän hetken nollaussarjaani eli Luciferia melkein joka päivä. Sekin on hyväksi.

Tänään päätin, että minulla ei ole kiire. Töitä nimittäin on, paljon. Koko ajan on puristava tunne rinnassa, etten saa kaikkea tehtyä ajoissa - enkä saakkaan. Nyt se pitää hyväksyä ja yrittää tehdä homma kerrallaan rauhassa valmiiksi. Työmatkan poljin pyörä tänään rauhallisempaan tahtiin, enkä paahtanut verenmaku suussa. Huomattavasti helpompi oli tarttua heti toimeen, kun en heti ollut stressissä ja kärttyinen.  Illallakaan ei pitäisi olla niin kiire Luciferin ja kirjan pariin, etten ehtisi venytellä tai täyttää tiskikonetta.

Minulla on mielikuva, että joka syksy teen samanlaisia päätöksiä. Siihen on varmasti syynsä ja tiedän, että tällä kiireettömällä polullani tuskin pysyn kovin kauan, mutta ehkä seuraavalla kerralla aikataulukaaoksen vallatessa nämä askeleet on taas helpompi ottaa.

Haluan pitää mielessäni myös vähän aikaa sitten somesta löytämäni Nora Robertsin jonglööriajatuksen. Siinä on kaikki.

Kolun kirjaakin suosittelen lämpimästi milleniaaleille, vanhemmille ja nuoremmille, kaikille sukupuolille. Valmiita vastauksia kirjasta tuskin kaikille löytyy, mutta vertaistukea ja ajatuksia siitä löytyy varmasti itse kullekin.

Mietin vaan, että

Vieläkö on ok kulkea kesäkengissä, vaikka ulkona tuoksuu syksy?

Joko suomalaisia omenoita kohta myydään torilla kilotarjoushinnalla?

Jos hilloan niitä omenoita, kuka sen kaiken hillon syö?

Miten selviän kaamosajasta, jos nyt jo väsyttää näin paljon?

Joko voi palata kuntosalille ja millä ajalla siellä käydään?

Onko ok viedä lapsi joskus omana vapaa- tai lomapäivänä päiväkotiin ja viettää se aika sohvalla kirjan ja teekupin kanssa?

Jos ostan syksyä varten ihanalta tuoksuvia teelaatuja, muistanko juoda ne vai päädynkö taas heittämään ne pois joskus vuosien päästä?

Mistä löytäisin sopivat farkut?

Vieläkö on grillikautta jäljellä?

Onko järkevämpi tehdä töissä pari ihan killerikuukautta vai ripotella asioita pitkin syksyä niin, että tuloksena on kokonaisuudessaan melko stressaava loppuvuosi?

Uskaltaako syyskuussa mennä Helsinkiin?

Oppiiko koskaan kestämään sitä, kun lapsi aamulla huutaa eteisessä "äiti, älä lähe vielä"?

Entä oppisinko vielä sienestämään?

Missä menee karkkilakon ja herkkujen vähentämisen raja?

Kannattaako näin syksyä vasten edes moista miettiä?

Koronapäiväkirjat 3

Terkkuja taas täältä tunteiden vuoristoradalta.

Aloin tehdä rauhaa itseni kanssa siitä, että töihinpaluu tapahtuisi 14.5. tai ehkäpä jo samaisen viikon alusta. Vaan niin taas hetti maanantain tiedotustilaisuus kaiken päälaelleen. "Uloslainaus voidaan aloittaa välittömästi," kertoi hallitus. Ihanaa, kamalaa, yllättävää, kuumottavaa, kaikkea yhtä aikaa.

Käytännössähän mikään ei tapahdu hetkessä, mutta itselläni kutsu kävi töihin jo huomiseksi alle kahden vuorokauden varoajalla. Joustoa ensi viikkoon ei saanut edes päivähoidon varjolla, sellaista kun ei todellakaan ollut varattuna. Onneksi päiväkodissa oltiin joustavia ja täällä sitä istutaan viimeistä päivää vapaaherrattarina.

Sen kunniaksi siivosin eteisestä talvivaatteet pois. Eilen kävin läpi lapsen käyttövaatteet, viime viikolla raivasin pakastimen ja järjestelin kirjahyllyn. Omat kaapit ja kierrätykseen kaipaavat elokuvat odottavat vuoroaan, mutta ehtiihän tuota.

Olo on haikea samalla tavalla kuin loppukesästä hoitovapaan päättyessä. Tuntuu kuin kaikki yhteinen kiva loppuisi tähän, vaikkei niin tietenkään ole. Lapsi ilmoitti eilen ponnekkaasti, ettei aio mennä päiväkotiin enää ikinä. Tänään teki jo myönnytyksen, että voi mennä, jos äiti tulee mukaan. Yritän olla syyllistymättä liikaa. Kurjinta on, että parin viikon päästä alkaa lapsen kesäloma eli juuri, kun ehtii tottua uuteen rytmiin, onkin edessä taas kotoilua - äidin tosin ollessa jo työhommissa.

Meillä on ollut aika leppoisaa. Harrastetaan yhdessä videoyhteydellä taaperotanssia ja piirtämistä, luetaan, pyöräillään ja ulkoillaan. Kerrotaan paljon vitsejä, jumppaillaan ja kiipeillään sylissä. Pari kertaa viikossa soitetaan mummulle ja serkuille. Katsotaan Muumeja ja Dinotassuja. Toki myös ahdistaa ja välillä riidellään, mutta kaiken kaikkiaan viimeiset seitsemän viikkoa ollaan selvitty perheenä mallikkaasti, vaikka yksi meistä on tehnyt koko ajan myös kotoa käsin töitä ja toinen opettelee tunteidensäätelyä aktiivisesti. Siitä voin olla ylpeä.

Juuri nyt surettaa yhteisen ajan radikaali väheneminen ja arveluttaa oma jaksaminen työpaikan uudessa normaalissa. Illalla saatan tirauttaa pari kyyneltä. Mutta huomenna laitan työhousut jalkaan, pyöräilen keskustaan ja yritän olla pyörtymättä informaatiovyöryn alle. 

Lauantaina piti ajella äidin luoksi pihakaffille, mutta nyt en tiedä, onko se järkevää tai jaksamisen puolesta edes mahdollista. Viikonlopuksi aion joka tapauksessa kaivaa kesämekon kaapista ja tilata sushia, satoi tai paistoi. 

Sananen lukemisesta

Olen viime aikoina miettinyt tosi paljon lukemista.

Parhaimmillaan rakastan lukemista. Lukeminen on ihanaa, mielestäni maailman paras harrastus. Saan olla päivät pitkät töissä kirjojen keskellä ja silti innoissani kannan niitä myös kotiin. Tekisi mieli lukea kaikki itseä kiinnostavat kirjat ja sitten vähän niitäkin, jotka eivät oikeastaan kiinnosta, koska miten sitä muuten ikinä sivistyy ja laajentaa omia näkökantojaan?

Keskittyminen vain on hankalaa. Omaa aikaa on vähän, minkä lisäksi olen nykyään iltaisin niin väsynyt, etten kovin kauan jaksa tekstiin uppoutua, vaikka ympärillä olisikin hiljaista (harvoin on). Lukeminen alkaa tuntua suorittamiselta, kirjapino kotona kasvaa ja aina se seuraava näyttää vähän houkuttavammalta kuin kesken oleva. 

Olin toissapäivänä suosittelukoulutuksessa, jossa käytiin läpi pääasiassa viime ja toissa vuonna julkaistuja kirjoja, jotka eivät syystä tai toisesta ainakaan vielä keiku varauslistojen kärkipäässä. Se ei varsinaisesti auttanut asiaa. 

Haaveilen aktiivisesti hotellilomasta, jolla nukkuisin pitkään, söisin rauhassa aamupalaa, makaisin puhtaissa lakanoissa ja lukisin kirjoja. Puhelin varmaan kannattaisi jättää kotiin, tai ainakin laittaa sammuttaa siitä kaikki mahdolliset sovellukset lomasen ajaksi. Sellaista odotellessa pitää yrittää pyhittää lukuaikaa kotona ja valita kirjoiksi vain sellaisia, joita oikeasti haluan lukea.

Goodreadsiin laitoin tälle vuodelle tavoitteeksi 60 luettua kirjaa. Jos Yllätys kasvimaalla, Muumipappa! ja muut genren edustajat laskettaisiin, se täyttyisi kirkkaasti ja ennen kesää, mutta ihan vielä en siinä pisteessä ole. Mahdoton tavoite ei missään nimessä ole, sillä luin viime vuonna 53 kirjaa (ja aika monta kertaa Yllätys kasvimaalla, Muumipappa!). Helmet-lukuhaastettakin aloin taas tehdä, että ajattelisin vähän oman laatikon ulkopuolelta, vaikka varsinaisia lukuvinkkejä en kaipaakaan enää yhtään lisää. Paitsi ammattimielessä.

Tässä samalla on tullut pohdittua paljon tänne blogiin tekemiäni kirjapäivityksiä. Goodreads on tehnyt ne periaatteessa tarpeettomiksi, eikä niistä ole iloa kuin minulle - jos aina minullekaan, kun niiden kirjoittaminen meinaa välillä tuntua lähinnä rasitteelta. Toisaalta blogimerkinnät ovat kuluneiden kuukausien aikana noussut arvoon arvaamattomaan, kun olen kääntynyt itse oman listani puoleen melkeinpä viikottain, kun olen tarkastanut jotain vuosia sitten luettua kirjaa ja sen herättämiä ajatuksia.

Ehkä siis jaksan blogin parissa ainakin siihen asti, että keksin paremman kanavan. Saa ehdottaa.

Tämän hetkinen odottavien pino näyttää tältä:

Siinä kiinnostaa kaikki. Haig on lainassa jo toista kertaa, Rhys odottanut vuoroaan jostain lokakuusta. Toive siis on, että helmikuun loppuun mennessä ne ja vaikka Bengtsson olisi luettu. Ja koska Juvaa ei todennäköisesti saa uusittua, olisi syytä varmaan selailla sitäkin. Ei vaikuta mahdottomalta. Kunhan nyt kolmen keskeneräisen parista pääsen niiden kimppuun ensin.

Aloitan siitä, etten avaa tänään Netflixiä, vaan vietän illan Pratchettin Valtion ja teekupin parissa. Ei kuulosta hullummalta.

Auf Wiedersehen, Pet!

Tapanani on ollut kirjoittaa aina näin vuoden viimeisenä päivänä muistelua kuluneesta vuodesta. Tänään on erityisesti somen puolella näkynyt myös reilusti kertausta kuluneesta vuosikymmenestä.

Vaikka mennyt kymmenen vuotta on muovannut minua enemmän kuin uskallan edes ajatella, en jotenkin jaksa. Koko päivän on vallinnut tosi melankolinen olo ja tuntuu puristavalta muistella menneitä tai miettiä tulevaa.

Vuosi 2019 sisälsi paljon hienoja hetkiä ja monella tapaa tuntuu, että olen lopultakin juuri siellä missä pitääkin. Toisaalta vuotta on värittänyt enimmäkseen huoli, murhe ja menetykset, joiden takia en jää tätä vuotta kaipaamaan.

Vuoden alussa toivoin proosallisempia kuin aikoihin:

Vuonna 2019 haluan: 

... käyttää ruuanlaitossa vähemmän ja harkitummin eläinkunnan tuotteita, etenkin maitotuotteita.
... olla ahdistumatta liikaa töihinpaluusta syksyllä.
... olla paremmin perillä ystävieni kuulumisista ja voinnista.
... käydä salilla tai jumpassa edes kerran viikossa.
... lukea taas enemmän kirjoja.
... säilyttää edes hieman siitä leppoisasta lungi-Hannasta, joka minusta on viimeisten kuukausien aikana kuoriutunut. 

Lisäksi toivon edelleen terveyttä itselle ja perheelle, ja itselleni etenkin sitä, että työelämässä edessä oleva hyppy tuntemattomaan osoittautuu oikeaksi valinnaksi. Jää nähtäväksi.

Kipuilen edelleen eläinperäisten elintarvikkeiden kanssa. Harkitsin kovasti vegaanihaastetta tammikuulle, mutta yritän sen sijaan panostaa koko perheen pysyvämpiin valintoihin, omasta ruuastani kun reilusti yli puolet on jo nyt vegaanista. En tiedä ystävieni kuulumisista juuri mitään, koska olen ollut liian väsynyt tapaamaan ketään. Salijäsenyyden katkaisin keväällä ja olen ihan rapakunnossa. Itse olen ollut terveenä, perhe ei.

Toisaalta olen lukenut taas reilut 50 kirjaa vuoden aikana ja jopa nauttinut puuhasta. Lungi-Hanna ei ole kokonaan hävinnyt, vaikka välillä lähteekin lomalle. Ja mikä tärkeintä, alkupaniikin jälkeen toistaiseksi näyttää siltä, että hyppy tuntemattomaan kannatti eli töiden puolesta voin paremmin kuin vuosikausiin.

Isoja asioita, arkista menoa. Puolet ja puolet. Sitähän se elämä kai on.

Käytiin aamulla koko perheen voimin Tokmannilla ja Hoplopissa, minkä jälkeen totesin, että tässä väsymystilassa siinä on tarpeeksi raikulimenoa tämän vuosikymmenen tarpeisiin. Kotona saunan jälkeen avattiin toissakesänä lahjaksi saatu pikkuskumppa eli täällä istun taas hiljaisessa kodissa sohvalla ja valvon lapsen unta hiljalleen kuohuviiniä siemaillen. Saatanpa vielä syödä vähän joululta jääneitä juustoja ja keksejä, jos oikein villiinnyn.

Mutta onhan tässä iltaa vielä jäljellä hätyyttää melankolian riemuja. Tervetuloa, uusi kultainen 20-luku. Saatan juonia pääsi menoksi jo kaikenlaista.

Ollapa jouten

Kuinka paljon ihminen voi kaivata joutenoloa?

Haaveilen ainakin kahden yön hotellilomasta, jolla makaisin villasukat jalassa sängyssä, lukisin kirjoja, söisin rauhassa aamupalaa ja olisin vaan. Kelpuuttaisin myös pitkän junamatkan itsekseni, kohteella ei niin väliä.

Samaan aikaan on paha mieli siitä, että lapsi haluaa ennemmin isin syliin lukemaan kirjoja eli voisin kuvitella, että jos haaveet ikinä toteutuvat, joutenolosta nauttimisen sijaan potisin vain syyllisyyttä. Kaikkea sitä. Tämä ei taida olla uutinen yhdellekään lapselliselle ja mitä ilmeisimmin kuuluu asiaan, mutta tasapainoa etsiessä.

Kävi ilmi, että minulla oli liikaa lomapäiviä varastossa, joten loppuvuodesta olen yllättävän paljon kotona. Toki lapsi lomailee siinä samalla kanssani, mutta jospa niihin päiviin saa vielä soviteltua vähän sitä omaakin aikaa.

Uusi alku

Sinne ne menivät: äitiysloma, vanhempainvapaa, hoitovapaa ja vielä vuosilomakin. Mitä ihmettä? Kun kävin helmikuussa sopimassa työn aloituksesta, syyskuuhun tuntui olevan ikuisuus. Ei sitten ollutkaan.

Mielelläni olisin vielä jatkanut vapaaherrattarena, mutta taloudellinen tilanne kannustaa palkkaan kotihoidontuen sijaan. Huomenna aamulla pitäisi siis saada itsensä työreleisiin ja hankkiutua keskustaan ennen kahdeksaa. Koska tämä on ollut ajankohtaista viimeksi 25.5.2018, hiemasen hirvittää. 

Samoin hirvittää päiväkodin aloitus, joka osuu kätevästi samaan kohtaan kuin oma ensimmäinen työpäiväni. Jälkikasvu on onneksi sosiaalisempaa sorttia ja tykännyt tutustumiskerroilla sekä päiväkodin tädeistä että lapsista kovasti, mutta itseni puolesta jännitän. Yritän miettiä, olenko ollut ikinä lapsesta erossa kahdeksaa tuntia kerrallaan (ehkä kerran tai pari, josta iso osa uniaikaa), mutta nyt sellaisia päiviä läiskäistäänkin heti eteen viisi. Tänään olen istunut monta kertaa tippa linssissä ja halaillut varastoon. Ihan kuin tuo remuiitu sylissä pysyisi, seikkailemaan on päästävä!

Onneksi Markolla on vielä töiden puolesta joustavampaa ja päiväkotihommia voidaan harjoitella rauhassa vielä tällä viikolla, eikä pitkille hoitopäivillekään ole tarvetta ainakaan ainakaan vielä, ei välttämättä koko syksynä. Se lohduttaa vähän. Väistämättömät iltavuorotkin tarkoittavat sitä, että kiireettömiä aamuja on luvassa vielä jatkossakin.

Jotakuinkin kolmasosa minusta on muutoksesta innoissaan, kolmasosa jännittää uutta arkea ja kolmasosa on kauhusta kankea. En siis palaa vanhaan tuttuun työpaikkaan, vaan aloitan uudessa tehtävässä uudessa työyhteisössä. Toki paikka on tuttu melkein kymmenen vuoden takaiselta harjoittelujaksolta ja tuttuja työkavereitakin on jo valmiiksi iso liuta, mutta se ei poista kauhua. Mitä oikein ajattelin? Osaanko mitään? Nauravatko kaikki uuvelolle? Mitä oikein olen mennyt tekemään?

Tänä viikonloppuna sää on hellinyt ja ollaan yritetty tehdä kivoja kesäasioita. On ollut brunssia, pyöräilyä, leikkikenttähommia ja pieni patikointi Kuhasalossa. Yritän kertoa itselleni, että kivaa vapaa-aikaa ehditään viettää vielä tulevaisuudessakin, mutta juuri nyt en ymmärrä, miten viikon ja vuorokauden tunnit voivat ehtiä enää mihinkään. Mutta riittäväthän ne, kunhan alkujärkytyksestä selvitään.

Ensimmäisten viikkojen väsymykseen olen onneksi tänään nohevasti valmistautunut pyykkäämällä kaiken.

Kulttuuritädin uudet kuviot

Kävin tänään Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivän kunniaksi allekirjoittamassa uuden työsopimuksen ja samalla toimittamassa virallisen ilmoituksen siirtymisestä vanhalle työpaikalle. Juhlistin asiaa käymällä lattella ja pikkubrowniella, kun kerrankin olin ihan yksin kaupungilla. 

Kummallinen olo.

Sain tiedon uudesta työpaikasta jo ennen juhannusta eli sopeutumisaikaa on ollut. Koska kuitenkin siirryn saman työnantajan palveluksessa ja saman toimialan sisällä eri yksikköön perhevapaan päätteeksi, tilanne ei ollut ihan mutkaton, vaan käytännön kuvioiden selvittämiseen on tarvittu lisäkseni molempia esimiehiä, henkilöstöyksikköä ja jopa liiton lakimiesta. Se on vienyt yllättävän paljon energiaa, vaikka käytännössä osuuteni on ollut muutama tapaaminen, pari puhelua ja jonkun verran sähköposteja suuntaan ja toiseen. Tätä epävarmuuden tilaa on kuitenkin kestänyt kuukausia ja samaan aikaan oma aivokapasiteetti olisi riittänyt lähinnä parsakaalin, vaippakokojen ja ryömimishommien miettimiseen.

Tietysti kävin pyörähtämässä vanhalla työpaikalla myös siellä omallakin työpisteellä ja tuntui siltä kuin olisin mennyt kotiin. Aika haikeaa. Aloitin työssä lokakuussa 2011 pitkän työttömyysjakson jälkeen ja sitä on pitkälti kiittäminen siitä, että jäin Joensuuhun. Vuosiin on mahtunut ylä- ja alamäkiä, paljon stressiä ja vielä enemmän opittuja asioita, Ainakaan nyt ei silti kaduta. Uuteen työhön hakeutumiselle oli vahvat järkisyyt ja se on myös työpaikka, josta olen haaveillut kymmenisen vuotta. Vanhasta luopuminen vaan on tunnetusti minulle aika hankalaa.

Töihin menen vasta syksyllä eli puoli vuotta on vielä aikaa olla kotona. Se tuntuu tosi lyhyeltä ajalta ja varmasti menee nopeammin kuin uskonkaan, etenkin kun juuri nyt ajatus lapsen hoitoon laittamisesta lähinnä ahdistaa. Aamun perusteella on töihinpaluusta kuitenkin yllättävän hyvä mieli. Vielä ehdin panikoitua, mutta jospa selviäisin edes elokuulle ennen unettomia öitä.

Aamusta opin myös sen, että seuraavan puolen vuoden aikana voisin pitää kyllä muutaman itsellisen latte- ja browniehetken lisää. Yllättävän pienistä asioista on näemmä äidin akkujen lataaminen kiinni. Koko reissuun meni nimittäin bussimatkoineen alle kolme tuntia.

Työpaikan ovi kiinni

Jäin lomalle. Latauduin asiaan henkisesti koko viime viikon, mutta kyllä tämä silti pienen sulattelun taitaa pään sisällä vielä vaatia.

Viikonloppu meni vielä melkoisella minuuttiaikataululla, mutta onnistuin silti eilen nukkumaan kahdet päikkärit ja viime yönä noin 8,5 tunnin yöunet. Tänään on nukuttanut koko päivän. Voisi siis ehkä päätellä, ettei loma alkanut ainakaan liian aikaisin ja että kuitattavaa väsymystä on kevään aikana kertynyt ihan riittämiin.

Varasin myös eilen kampaajan tälle päivälle ja hierojan torstaille. Yritän nyt viettää hyvällä omallatunnolla hemmottelun teemaviikkoa, vaikka tekemistä kotona riittäisi kyllä. 

Tekemisen luonne kotona on muuttunut. Koska päätettiin siirtää osa remonttihommista suosiolla loppuvuoden puolelle, enää ei ole niinkään konkreettista rempattavaa ja purettavaa, vaan järjestelemistä ja siivottavaa. Eli (tällä erää) loppusuoralla mennään, joskin tämähän se ärsyttävin vaihe on, kun edistymistä ei enää näe samalla tavalla. Mutta ehkä tämä tästä vielä valmistuu, hylly kerrallaan jos ei muuten. Purin tänään matkalaukullisen vaatteita kaappiin ja lepäilin sen jälkeen vartin verran vaaka-asennossa. Voisin jatkaa samalla suhteella loppuviikon.

Ja ehkä tässä voi alkaa jo miettiä ikkunoiden pesemistä, pihan laittamista ja viimeisiä huonekaluhankintoja. Kunhan jaksan tästä sohvalta nousta...

Viikko muuton jälkeen

Viikko eloa uudessa kodissa takana eli luonnollisesti istun junassa matkalla etelään.

Rehellisesti sanottuna ei olisi kyllä paljon napostellut lähteä, mutta jos on ostanut John Cleese -liput jo elokuussa, niin minkäs teet. Pitkään arvoin, harmittaako enemmän väsymys, rahanmeno ja potentiaalinen Cleesen missaaminen ja vaikka kaikki painavat vaakakupissa huomattavasti, päädyin sitten kuitenkin viimeiseen. Onneksi loppuviikosta on aikaa olla kotona ja vähän arpoa väri- ja huonekaluhommia lisää. Ellei lähdetä Kuopioon Ikeaan ja autokaupoille. Ehhehe.

Itse muutto meni yllättävän hyvin, koska kantajia tuli paikalle yli odotuksen. Vanhan asunnon neljä tuntia kestänyt loppusiivous otti melkeinpä enemmän voimille, mutta vuokranantaja vaikutti meihin tyytyväiseltä ja palautti takuuvuokrankin mukisematta. Joskus juuriharjan heiluttaminen kannattaa, vaikka heräsikin taas kysymys, miksei itseään varten ikinä viitsi siivota yhtä perusteellisesti. Vanhat asunnon kammottavat pinnat alkoivat näyttää nimittäin huomattavasti kivemmilta käsittelyn jälkeen.

Hyvin kyllä huomasi, että olen mentaalisesti skarpannut vappuun asti, koska tiistai-iltana alkoi olla kyllä takki aika tyhjä. Positiivista on se, että parin siirtymäaamun jälkeen on nukuttanut myös aamuyöstä - kunnolla ekaa kertaa sitten vuodenvaihteen. Töihin palaaminen vapun jälkeen oli karmaisevaa, ensisijaisesti siksi että sielläkin on menossa vuoden kiireisin aika, eikä nämä muuttojen ja Cleese-keikkojen takia ripotellut lomat varsinaisesti kevennä aikataulua.

Laatikkokaaoksesta, keskeneräisestä remontista ja sieltä täältä löytyvistä kittiyllätyksistä huolimatta uusi koti vaikuttaa edelleen ihanalta ja omalta. Tästä voisi siis päätellä, että kaikki on stressin ja väsymyksen arvoista. Tästä vaan jollain lihaksilla yli ja eteenpäin.

Pientä pintaremonttia

Pieni on suhteellinen käsite. Jollekin seinien ja lattioiden uusiminen voisi olla helppo nakki, mutta kaksi remonttinoviisia on joutunut kyllä koetukselle.

Kolme yötä vanhassa kodissa jäljellä. Olo on yllättävän haikea, vaikka muuttoa olenkin odottanut viikkoja kuukausia vuosia. En ole aikuisiällä asunut missään niin pitkään kuin tässä. Valtaosa tavaroista on pakattu, muutama hassu laatikko keittiössä odottaa vielä urakointia. Paniikki ehtii toki iskeä vielä perjantaina, mutta muuta en olettanutkaan.

En voi kyllä suositella tätä alle kahden viikon pintaremonttiaikataulua. Päätettiin maksaa remppafirmalle olkkarin lattian vaihtamisesta, mutta kaikki muu ollaan tehty "itse". Marko onkin tehnyt hommia ihan oikeasti, mutta itse olen ollut lähinnä hyödyksi kevyissä tapetinpoisto- ja muonitushommissa. Ilman remppataitoisia ja poikkeuksellisen kilttejä ystäviä oltaisiin oltu pulassa, mutta onneksi apua kysyvälle löytyy. 

En pysty uskomaan, miten pitkällä remonttihommat on - kaikki akuuteimmat tavoitteet taidetaan jopa saavuttaa ennen h-hetkeä. Olo on epäuskoinen. Tätä kiitollisuudenvelkaa tosin ei pysty millään ikinä kuittaamaan.

Tietysti edellinen ei tarkoita sitä, etteikö hommia riittäisi makkareiden pinnoissa ja alakerran vessassa vielä muuton jälkeenkin, mutta se on sivuseikka. Olkkarin lattia ja seinät oli tavoitteena ja niitä paljon enemmänkin on viimeisen puolentoista viikon aikana ehditty.

Vaikeinta on ollut kestää se, että kaaos vain muuttuu koko ajan pahemmaksi ennen kuin tilanne konkreettisesti paranee. Ja se että on pitänyt jaksaa käydä töissä samaan aikaan, kun on ollut tämä härdelli päällä. Onneksi huominen ja perjantai on lomaa, niin voi keskittyä vain yhteen asiaan kerralla. Huomenna toivottavasti näen uuden lattiankin valmiina. Sitä odotellessa.

Irtiotto

Eilen alkoi kymmenen päivän loma - tai siis neljän, mutta pääsiäisen ja viikonlopun bonusvapaapäivät saavat aikaan ihan kiitettävän breikin kevääseen.

Olen perinteisesti juhlinut loman alkamista isolla irtokarkkipussilla tai kakkukahveilla. Se ei ollut nyt vaihtoehto, mutta huomasin tällä viikolla, että ruokavalioni kestää kuin kestääkin tällä hetkellä pieniä määriä täysjyväpastaa. Juhla-ateria koostui siis pastasta, tofurkysta, sienistä, parsakaalista, kaurakermasta, oluthiivahiutaleista ja tomaatista. 

Vähän surulliseltahan tuo näyttää, mutta kuukausien pastattomuuden jälkeen maistui kyllä oikeasti juhlalta tämäkin annos. Pieniä ovat ihmiset ilot nykyään.

Loma ei kyllä tullut ainakaan yhtään liian aikaisin. Tajusin nimittäin tässä hiljattain, että viimeisen 6,5 vuoden aikana pisin vapaani on ollut kolme viikkoa ja neljä päivää. Ilmankos on ollut vähän väsymistä arkirytmiin ilmoilla. En oikeasti tajua, millä lihaksilla amerikkalaiset olemattomine lomineen pärjäävät työuransa loppuun.

Tänään ei ollut kyllä ihan yhtä ihana ensimmäinen loma- tahi vapaapäivä kuin olisin toivonut. Heräsin taas aamulla ennen kuutta ja jos nukkumaan menee Pekko Käpin jälkeisessä keikkahurmiossa vasta puoliltaöin, olo on vääjäämättä nuutunut koko päivän. Sain sentään käytyä salilla ja saunassa, käytyä kirjastossa ja nähtyä kavereita. Ehkä tämä tästä.

Harmillisesti ensi yö ei ole paljon pitempi, koska pitää herätä aamujunaan ja yleensä minulle harmiton kellojen kääntäminen osuu nyt tosi huonoon saumaan. En tajunnut tätä lippuja varatessa, muuten varmaan olisin lykännyt lähtemistä ainakin päivällä. Mutta nukutaan sitten reissussa - kevyt sukulointi ja kylpylälomanen Tallinnassa onneksi sallivat myös lepoa. Toivokaamme parasta.

Väsyttää

Olen ollut viimeisen viikon ihan tosi väsynyt. Sammun iltaisin kuin lamppu ja aamulla kellon soidessa olen edelleen täydessä unessa. Eilen illalla en meinannut pystyä enää mihinkään ja alkoi jo huolestuttaa.

Tänään aamulla aloin hahmottaa kokonaisuutta. Tein sairastapauksen vuoksi noin viikon ajan 1,5 ihmisen työt. Sen lisäksi aloitin viime viikolla uudet tanssitunnit ja joogakurssin, muusta saleilusta ja liikunnasta tietenkään tinkimättä. Viime viikolla kävin alkuviikosta kahdesti päivässä kissavahtihommissa ja loppuviikosta näin poikkeuksellisen paljon kavereita pariin päivään, yhden kanssa ehdin jopa elokuviin. 

Jossain välissä olen myös varannut lomamatkan Roomaan, bingettänyt Outlanderin kakkoskauden loppuun, katsonut kaksi missaamaani DCU-elokuvaa, keittänyt hilloa, neulonut yhdet junasukat ja lukenut 800 sivua Harry Potteria.

Että ilmankos uuvuttaa iltaisin, tyhjiä minuutteja tai hidasta olemista ei paljon päivään tuon kaiken jälkeen jää. Iltojen pimetessä kun muistaisi, että kivaojakaan juttuja ei tarvitsisi olla tekemässä tauotta 17 tuntia vuorokaudessa.

Ja tästä eteenpäin ainakin jonkin aikaa ihan vain oman tontin hoitaminen töissä saa luvan riittää.

Kesällä minulle suositeltiin Headspacea rahoittumiseen. Jos sillä pääsisi edes alkuun?

Löytöjä omasta kaapista

Kaivoin tällä viikolla kaapista vanhan lempimekkoni, jota en ole käyttänyt moneen vuoteen. Kroppa ei ole tuntunut sopivan siihen enää entiseen malliin, mutta en ole toisaalta malttanut nakata sitä kierrätykseenkään. Töissä oli kuitenkin erikoisilta, jota ajatellen vaate tuntui luontevalta valinnalta.

Juhannuksena joskus muinoin.

"Tuo mekko kyllä sopii sulle tosi hyvin" totesi kampaajani, jolle oli sattumalta aika samana aamuna.

"Ihana mekko!" huudahti puolestaan työkaverini heti kun pääsin töihin.

"Mikäs kaunotar se sieltä tulee!" hihkaisi toinen kun olin vielä laittanut huulipunaakin.

"Oli kyllä niin hieno asustus eilen, että ihan katsoin, että onko meille tullut uusi työntekijä" mietiskeli vielä seuraavana aamuna viimeinen.

Mekko tuntui kieltämättä omastakin mielestä hyvältä päällä ja yritin tyynesti ottaa kohteliaisuudet vastaan. Mutta vähän kieltämättä jäi mietityttämään. Näytänkö normaalisti muiden silmissä ihan seinästä revityltä ja olenko oikeasti laittautuneena niin harvinainen näky nykyään, että kaikilla menee mekon myötä pasmat sekaisin?

Mene ja tiedä. Palautteesta innostuneena kyllä melkein jo ratkaisin "mitä laittaa päälle Bruno Marsin keikalle"-dilemmani samalla fiftarimekolla, mutta käytännön syistä päädyin lopulta perusettiin eli farkkuihin ja trikoopaitaan. Tosin saatan vielä hyvinkin joutua ostoksille. Brunolla on varmaan sen verran bling-meno, että omat vaatteet tuntuvat lähinnä juuttisäkiltä joka tapauksessa, mutta en ollut varautunut siihen, että täällä etelässä on näin lämmin!

Larppasin jo kesää juomalla siiderin pihaterassilla ja huomenna kuulemma grillataan. Hyvin voin ostaa pikkukengät ja kesäisemmän koltun tähän jatkoksi.

Pitää myös palautua

Työterveystarkastuksen jälkimainingeissa meneillään on aktiivinen Hanna kuntoon -projekti. Tärkein saavutus on ollut työpisteen ergonomian tarkastaminen ja pian toivottavasti parantaminen, mutta ajatusremonttiakin pitäisi tehdä.

Usein tuntuu, ettei työpäivän jälkeen ehdi palautua, vaikka ohjelmassa ei ihmeellisiä asioita olekaan. Siihen liittyen muistilista itselle asioista, jotka tarjoavat vaihtoehdon suoratoistopalveluille.

Tykkään:

- Värittää

- Leipoa piirakoita ja pikkuleipiä

- Kuunnella Crackedin podcasteja samalla kun puuhastelen muuta

- Venytellä

- Hypistellä lankoja lankakaupassa

(Olosuhteet vaativaa hauskaa: kirpparituotteiden hinnoittelu)

Haluaisin hankkia:

- Piirustusvälineet

- Ompelukoneen

- Mehulingon

Ja opetella käyttämään niitä myös. Lisäksi haluaisin pari uutta huulikiiltoa, ihan muuten vaan.

Sukkapari kerrallaan

Huono viikko. Selkään sattuu, töissä huumori ei veny, meno on kuin tervassa tarpoisi ja muutenkin on kaikin puolin tympeä olo. Haaveissani on tällä hetkellä hyvinkin konkreettinen tarve jokseenkin abtraktille asialle eli "muutokselle".

Oikeasti mielekkäät hetket viime päivinä ovat olleet niitä, kun olen huomannut itselleni iloa tuottaneiden puuhastelujen ilahduttaneen myös muita - postin toimittamat pienet villasukat instassa, helpottunut hymy toimitettuani ruokaa tuoreelle vauvaperheelle, sellaiset jutut. 

Nyt siis pohdituttaa, miten saisin kanavoitua tämän tunteen jotenkin laajemminkin arkeen. Miten voi valjastaa sen, ettei ole suurten linjojen vaan pienten tekojen ihminen? Sellainen joka menee sukkapari kerrallaan kohti parempaa huomista.

Näiden vähän hahmottomien toiveiden lisäksi haluaisin juuri nyt seuraavat asiat:

- Kiireetöntä aikaa kotona.

- Ulkoilua auringonpaisteessa.

- Uusia jumppavaatteita.

- Lipaston makkariin.

- Kookosöljyhieronnan.

Ensi viikolla voisi omistaa vähän aikaa ihan vaan itselle. Kampaajan varasin jo.

Hitti vai huti?

Jo pidemmän aikaa on tehnyt mieli aloittaa bullet journalin pitäminen. Ajatus on hauska: yhdistetty kalenteri, päiväkirja ja muistilista, jota voi koristella - tai olla koristelematta - niin paljon kuin haluaa. Koko elämä organisoidusti yksien kansien välissä!

Ongelma on lähinnä siinä, etten oikeasti tarvitse bullet journalia. Nykyinen systeemini on aika hyvä.

Työasiat kirjoitan työkalenteriin ja ruksaan joka päivän kohdalta tehdyt työt tai siirrän eteenpäin tarpeen mukaan. Muistiinpanot myös jäävät kalenterin kanssa töihin, jotta kantaisin mahdollisimman vähän työajatuksia kotiin.

Päiväkirjaa en enää muista kirjoittaa, mutta aamuisin tyhjennän päätä ja organisoin ajatuksia parin sivun verran  muistikirjaan. Sinne myös kirjoittelen tavoitelistoja ja koristelenkin sivuja aina silloin tällöin.

Hoidettavat asiat ja muut tärkeät siviilielämän muistiinpanot löytyvät Gmailin luonnoksista. Vähän koruton ratkaisu, mutta sitä ei voi koskaan unohtaa kotiin (toisin kuin nykyään aika vähällä käytöllä olevan Solidaarisuuskalenterin): Gmailiin pääsee tarvittaessa joka koneelta tai vaikka puhelimella.

Käytännössä siis jo toteutan bullet journalia, mutta vähän epäortodoksisesti kolmella eri alustalla ja se toimii kohdallani oikein mainiosti.

Mutta kun haluan.

Tulee mieleen vähän ne ammoiset ajat, kun aloitin bloggaamisen ehkä vuonna 2001. Käytin alkuun Scribble.nu-palvelua, joka toimi päiväkirjanomaisesti ja ulkoasua sai muokata mielin määrin. Omani olikin samannäköinen kuin silloisen domainini kulloinenkin ulkoasu. Mutta koska kaikki muut käyttivät Bloggeria, halusin siirtyä Scribblestä sinne. Kun Scribble lopulta kaatui, taisin kurvata pikaisesti Bloggerin kautta GreyMatterin käyttäjäksi ja kun en enää jaksanut sen kanssa säätää, palasin huomattavasti parantuneen Bloggerin huomiin näiden huopikkaideni kanssa vuonna 2010. Tietysti olen koko ajan ollut vähän katkera siitä, etten näine alustoineni pääse LiveJournalin käyttäjien kuumaan sisäpiiriin. Vähän pöljää, kun koko harrastuksen ainoa tarkoitus on horista omia asioitani jossain internetin kulmassa itselleni ja pienelle lukijakunnalle.

Siispä mietityttää. Onko bullet journal oikeasti kohdallani toimiva, elämänlaatua parantava ratkaisu ja hauskaa näpertelyä vai taas yksi turhauttava projekti, jonka suhteen luovutan alkuinnostuksen jälkeen?

Mutta jos vastaan tulee kiva muistikirja, jossa on viivat/ruudukko ja vähintään 31 alakkaista riviä, otan sellaisen (tai vinkin) vastaan mielelläni. Ihan näin varuilta huutelen...

Solmussa somessa

Vaarini päätti aikanaan jättäytyä kehityksen kärryiltä siinä vaiheessa, kun videot tulivat koteihin. Olen aina miettinyt, missä vaiheessa teknologia etenee siihen pisteeseen, etten itse enää viitsi vaivautua. Ehkä se hetki on jo koittanut.

Olen tässä hiljattain rekisteröitynyt sekä Tumblriin että Goodreadsiin.

Tumlbr-tilin kanssa oli vahva alku. Loin tilin juuri ennen töistä lähtemistä, aikeena tutustua asiaan rauhassa kotona. Kotona en enää muistanut tilini salasanaa.

Goodreadsin kanssa menee paremmin. Olen jopa muistanut päivittää sinne lukemiani kirjoja - ja lisännytkin kaikki luetut kirjat muutaman viime vuoden ajalta. Olen myös selvittänyt, miten saan lisättyä sellaisia kirjoja, joita tietokannasta ei vielä valmiiksi löydy. En kuitenkaan ole jaksanut tuottaa tähtiä kummempaa sisältöä tai miettiä, miten yhteisöllisyyttä palvelussa voi tai kannattaa käyttää.

Mitä täällä pitää tehdä?!

Harmittaa, kun potentiaalisesti kiva asia menee hukkaan, mutta en ihan oikeasti jaksaisi nähdä tämmöisten eteen enää yhtään ylimääräistä vaivaa. Töiden puolesta pitäisi selvittää myös Snapchatin tai vähintään Instagram Storiesin syvin olemus, mutta niitäkin olen toistaiseksi vain vältellyt.

Jaksaisipa somettaa ihan kunnolla ja oikeasti perehtyä eri alustoihin, eikä vain luoda turhia haamutilejä ympäri internettiä. Twitter-tilinikin on vielä olemassa, mutta en ole tainnut käyttää sitä sitten sen yhden parin vuoden takaisen ajomatkan, kun toivottiin YleX:ltä jotain biisiä perjantai-illan ratoksi. Blogi on tällaisella iän ikuisella ja mahdollisimman vähän sosiaalisella alustalla. LinkedInissä käyn pyörähtämässä parin kuukauden välein, viimeksi kävin jopa klikkailemassa kavereille vähän suosituksiakin. Mutta en minä siitäkään oikeasti ole yhtään kartalla.

Voi vuosi 2000 ja scribble.nu. Tulkaa takaisin!

Takaisin töihin

Laiturikahvit [x]

Mattopyykki [x]

Mustikkapuska [x]

Laiskuus keittiössä [x]

Jätskikioskijätskit [x]

Palaneet olkapäät [x]

Kesäteatteri [3x]

Kiireetön aika kirjapinon kanssa [-]

Terassinotkuminen [-]

Uimarantalöhöily [-]

Bonus: töihinpaluupainajaiset [x]

Kesäloma otti ja huiteli menojaan. Olen sanonut sen ennenkin ja sanonpa taas: kolme viikkoa on ihan liian vähän. Historiallisesta kyllä, vietin lomastani yli puolet ihan kotona ja se olikin ehdottomasti peliliike. Ehdin sopivasti siinä mustikkahysterian ja muun huitelemisen lomassa sentään vähän maata sohvalla ja tuijottaa Netflixiä.

Silti viikko ihan nukkumista varten olisi tullut tarpeeseen. Sosiaalisuuskiintiö on täynnä ja vapaa-aika tuntuu jostain syystä ihan älyttömän ruuhkaiselta, vaikka menoja ei mitenkään erityisen paljon kalenterissa olekaan.

On tässä sentään paljon hyvääkin. Arkeen palaamisen pelastus on nimittäin se, että kaksi ensimmäistä työviikkoa ovat repaleisia eli normaali rytmi odottaa vastan kuun loppupuolella. Lisäksi älysin viimeisen lomaviikon mennä nukkumaan ja herätä edes Markon arkirytmin mukaisesti, vaikka onkin omaani muutaman tunnin myöhäisempi.

Nyt yritän keskittyä pitämään mielessä, että kaikkiin kulttuuritapahtumiin ei aika- ja rahavarat riitä ja vaikka liikunta on hyvästä, ei salille tarvitse enää punkea jos ensin polkee vastatuulessa Marjalaan ja takaisin. Se on pitkä matka se, etenkin puolityhjällä takakumilla.