2020

Päivälleen vuosi sitten kirjoitin: "Mutta onhan tässä iltaa vielä jäljellä hätyyttää melankolian riemuja. Tervetuloa, uusi kultainen 20-luku. Saatan juonia pääsi menoksi jo kaikenlaista."

20-luku on onneksi vähän pitempi ajanjakso, tämä alku kun ei ole ollut kovinkaan onnistunut.

Tätä vuotta luonnollisesti sävyttää korona. On ollut mieli maassa, ikävä ihmisiä ja turhautumista työrintamalla (tai lähinnä sen ulkopuolella). Kaikesta huolimatta aika on kulunut nopeasti ja on seassa paljon hyviäkin hetkiä, joista onneksi olen muistanut päivittää edes eri somekanaville, kun päässä tuntuu muuten pysyvän vain kaikki negatiivinen.

Joskus maaliskuussa, kun aurinko paistoi ja jää kantoi

 

Tammikuun ensimmäisenä päivänä taas heitin ilmoille toiveita:

Päätin mahdollisuuksien ja jaksamisen mukaan kävellä työmatkan edes kerran viikossa. Muutenkin haluaisin parantaa fyysistä kuntoa ja pysäyttää imetyksen loppumista seuranneen paisumisilmiön jo alkuunsa. Goodreadsiin laitoin optimistiseksi tavoitteeksi 60 kirjaa, minkä lähelle olisi ihana päästä. Lukemisen vastapainoksi haluaisin edelleen kirjoittaa enemmän, aamusivuja, blogia tai kirjeitä. Ja kotona haluaisin jonkinlaisen konkreettisen yläkerran remonttisuunnitelman aikaiseksi. Laatuaikaa perheen ja ystävien kanssa sekä itselle laitan myös toivomuslistalle, niin kotona kuin kodin ulkopuolella.

Jos jostain olisi lisäksi saatavilla konkreettisia valmiuksia ilmastoahdistuksen käsittelemiseen, otan ne kiitollisena vastaan.

 

Kävelin keväällä töihin sitkeästi ja aloin käydä taas salillakin. Juuri kun olin päässyt vauhtiin, koko yhteiskunta laitettiin kiinni. Ei ollut työmatkaa käveltäväksi enkä salillekaan uskaltanut. Minusta kuoriutui kyllä yllättävän uskollinen kotijumppaaja ja maalis-huhtikuun taitteessa aloitin juoksukoulun. Olen jotakuinkin samankokoinen kuin vuosi sitten, mutta juoksukoulu ja kahvakuula ovat tehneet kyllä tehtävänsä a) aerobisen kunnon ja b) hartioiden muodon suhteen. 60 kirjan tavoitteen ylitin kymmenellä ja sain Helmet-lukuhaasteen valmiiksi jo lokakuussa. Olen myös kirjoittanut tänä vuonna enemmän kirjeitä kuin aikoihin, pääasiassa tosin isälleni, johon muuta yhteydenpitokanavaa ei ole. Perheen kanssa on koronasyistä vietetty laatuaikaa kotona varmaan enemmän kuin kukaan olisi edes toivonut, ystävien kanssa ja kodin ulkopuolella ei juurikaan. Myös remonttisuunnitelma on edelleen tekemättä. Pitäisi varmaan jonkinmoisen arpavoiton, että oikeasti saisi aikaiseksi. Ilmastoahdistukseen ei ole apuja löytynyt, mutta korona-ahdistus on ainakin väliaikaisesti lyönyt sen laudalta.

 

Ennen kuminauhan hankkimista joskus keväällä

Koen kyllä olevani käytännössä lottovoittaja, että korona osui meillä taaperoaikaan. Lapsi piti keväälläkin rytmissä kiinni ja samalla on saanut seurata, miten pieni ihminen oppii koko ajan uutta, sopeutuu tilanteisiin ja havainnoi ympäristöään. Mietittiin myös jouluna sitä, että perutut tapahtumat toivat uudenlaista vapautta ja aikatauluttomuutta kesään, vaikka töissä pitkälti olinkin - tilanne oli kuitenkin sen verran rauhallinen, että uskalsimme lomalla matkustaa Suomessa, olla pitkään Karkkilassa ja hotellilomailla Tampereellakin. Olen viihtynyt kotona yllättävän hyvin, mutta kieltämättä pinnan alla kytee kaikenlaisia toiveita ja tarpeita, jotka odottavat parempia aikoja.

 

Fantastinen leipä

 

Tänä vuonna olen myös leiponut paljon, neulonut sukkia sekä opetellut nauttimaan kiireettyömyydestä, kahvilakäynneistä ja juoksulenkeistä iltamyöhään. Kävin Kuopiossa hotellissa katsomassa Ismo Alangon teemalauantain telkkarista ja ostin keikkaliput ensi vuodelle, molemmat ovat mielestäni ihan ok. Opetin lapsen tekemään lumienkeleitä ja laulamaan Pariisin kevään Imatrankosken. 

 

 

Kotikonnuilla kesällä

 

Jouluaattona otin koripallon käteen ensimmäistä kertaa varmasti kahteenkymmeneen vuoteen ja heitin heti korin. Jos se onnistuu, ei tämä elämä voi täysin toivotonta olla.

Marraskuun kirjat

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken

Rooneyn kirjoja on hehkutettu vähän ympäriinsä ja tämän luettuani ymmärrän kyllä miksi - ainakin tavallaan. Rooney tempaisee lukijansakin mukaan dublinilaisen taidekentän ihmissuhdekiemuroihin, nokkelaan sanailuun ja salaisuuksien verkkoon. Tapahtumat tuntuivat uskottavilta, mutta henkilöt rasittavilta ja minulle tuli olo, että olen tälle jo vähän liian vanha ja tylsä. Kymmenen vuotta sitten olisin rakastanut tätä kirjaa, nyt en ihan päässyt hypeen mukaan. 

Terhi Tarkiainen: Kitty, eli kuinka mies tuhotaan

Tarkiaisen uusin on pinnalta historiallinen viihderomaani, mutta pakenee kaikkia genremäärityksiä. 1700-luvun Lontooseen sijoittuva tarina kertoo naisen oikeuksista, ihmisyydestä ja rakkauden eri muodoista viihdyttävässä paketissa. Isältään apteekkaritaidon oppinut Kitty on omapäinen, herkullinen hahmo ja ainakin omasta näkökulmastani Elizabeth Bennetin kauppiasluokkainen ja neuvokkaampi sielunsisar. Muuten vahva tarina ei kantanut ihan loppuun asti, mutta riemukas kokemus tämä oli siitä huolimatta. Sisältövaroituksena on todettava, että Kitty sisältää jonkun verran todella graafisia väkivaltakohtauksia. Ei siis sovellu herkimmille lukijoille.

Anni Kytömäki: Margarita

Paljon hyvää on sanottu Kytömäen Finlandia-voittajasta eikä suotta. Harvoin kirja täyttää ajatuksia näin tehokkaasti silloinkin, kun sitä ei ole lukemassa, ja harvan kirjan äärellä tulee oikeasti itkettyä. Margarita kuitenkin oli tällainen kirja. Jos sitä pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, se olisi pakahduttava: minua pakahdutti yksilön tarpeiden ja valintojen merkityksettömyys sodanjälkeisen hyvinvointivaltion luomisen rattaissa; pakahdutti se, miten vähän aikaa on siitä, kun Suomen ikimetsät on lanattu teollisuuden tarpeisiin; pakahdutti ymmärrys siitä, miten paljon itse 80-luvulla syntyneenä olen hyötynyt isovanhempieni sukupolven tekemistä isommista ja pienemmistä uhrauksista. Toisaalta välillä pakahdutti jo se, miten kauniisti Kytömäki suomen kieltä käyttää ja millä lämmöllä kirjoittaa henkilöistään. Teemat ovat paikoin pelottavankin ajankohtaisia - osa sattumalta, osa tarkoituksella. Jos tätä haluaa lukea pelkästä uskottavuusnäkökulmasta, joutuu kyllä venymään aika tavalla, mutta jos kestää hitusen maagista realismia, en keksi Margaritasta huonoa sanottavaa. Kieli soljuu eteenpäin kuin puro, päähenkilö Senni ujuttautuu lukijan kuoren alle, ja etukäteen jännittämäni luontokuvaukset ovat hengittävä osa kokonaisuutta.

Miika Nousiainen: Pintaremontti

Onneksi tämä sattui lyhytlainaksi ja kirja oli pakko lukea vauhdilla Margaritan perään. Ilman Pintaremonttia olisin varmasti jäänyt vellomaan jonnekin Kytömäen luontokuvauksiin ja tarinankerrontaan, mutta tarpeeksi kevyt ja erilainen kirja heti perään onnistui purkamaan jumin ennen kuin se alkoikaan. Vaikka tämä on komediaa, lapsien, lapsettomuuden ja perhesuhteiden erilaisia puolia käsitellään ansiokkaasti ja tästä löytyy se puhutteleva tulokulma varmasti jokaiselle - itseäni vähemmän yllättäen nauratti etenkin lapsiperhehärdellin kuvailu kaikkine nyansseineen. Kaikki vedetään iloisesti överiksi ja joitain poikkeuksia lukuun ottamatta ratkaisu toimii. Pintaremontin tyyli taattua Nousiaista, muttei yltänyt mielestäni kirjailijan parhaimmistoon. 

H.P. Lovecraft: Väri avaruudesta ja muita Cthulhu-mytologian tarinoita (toimittanut ja kommentoinut Lauri Lattu)

Cthulhu ja muut suuret muinaiset ovat tulleet tutuiksi eri kulttuurituotteista vuosien varrella, mutta Lovecraftin alkuperäisiä novelleja en muista koskaan aiemmin lukeneeni. Tämä Laurin uusi käännös onkin hyvä johdatus noviisille - ja kommenttien ansiosta antaa varmaan uutta myös konkareille. Lovecraftin kieli on arkaaisuudessaan paikoin raskassoutuista ja siksi tämän lukeminen kesti kauan. Viihdyin kuitenkin kirjan kanssa hyvin, omaksi suosikikseni muodostui Varjo Innsmouthin yllä.

Kausimelankolia

Olen tässä hiljattain löytänyt uuden inhokkisanani: jouluttaminen.

Toki tässä on itsekin tullut harrastettua vähän kaikenlaista, mikä jonkin tason jouluttamiseksi lasketaan - askarrellut koristeita ja kortteja, laittanut valoja, miettinyt ruokalahjoja. Uusi sana vain aiheuttaa minulle näppyjä.

Tästä valittaminen saa kuitenkin minut tuntemaan itseni ankeuttajaksi. Tänä vuonna joulun viettäminen tuntuu alkaneen monilla marraskuussa ja tapahtuvan moninkertaisella volyymilla. Hyvä niin, jos se auttaa jaksamaan pimeän ajan ja kiristyvän koronatilanteen yli.

Ehkä tämä ämpyily on sellaista yleistä kausimelankoliaa.

Laitoin eilen ensimmäisen satsin joulukortteja postiin. Toinen lähtee sitten muhkeammissa kuorissa ja paketeissa myöhemmin tällä viikolla. Yllättävän paljon joulumieltä tuli jo siitä itsellekin, vaikka olo onkin kaihoisa. Omia sukulaisia ja vanhoja ystäviä on jo kova ikävä, ja ajatus siitä, että etelään pääsee sitten joskus tuntuu tosi kurjalta.

Toisaalta olen tosi iloinen, että meillä on viikko kotosalla ilman, että tarvitsee lähteä mihinkään. Ennemmin pitäisin ovet säpissä vierailtakin, mutta koska kodissani asuu muitakin, minulla ei taida olla asiasta täyttä päätösvaltaa.

Tehtiin eilen joulun kauppalistaa valmiiksi ja kaikki tuntui tosi pelkistetyltä ja tylsältä. Tänään aamulla lisäsin sinne jo täytetyt taatelit ja sieniwellingtonin. Jouluttajien Facebook-ryhmään on tästä vielä matkaa, mutta tarkastetaan viikon päästä tilanne.

Ainakin on popmusiikkia

Olispa juna.

Olispa Tallinnan vanha kaupunki.

Tai Helsinki, Turku tai Karkkila.

Olispa keikkoja.

Tiivistunnelmaisia teatteriesityksiä.

Elokuvafestivaaleja.

Olispa huolettomia ravintolailtoja.

Sunnuntaikahveilla notkumista.

Olispa juhlat, häät tai synttärit vaikka.

Olispa tanssitunteja.

Kaveri kuntosalilla.

Uimahallin sauna tai edes Hoplop.

Olispa tyttöjen päivä Matkuksessa.

Spontaaneja halauksia.

Siskon lapset kutitettavana.

Olispa jotain suunnitelmia.

Lokakuun luetut

Marko Annala: Kuutio

Annala on kiinnostava kirjoittaja jo sen takia, että kaikkien kolmen romaanin maailmat ovat hyvin erilaiset. Ne kaikki ovat kuitenkin omilla tavoillaan tavallisen miehen kasvutarinoita. Niin myös Kuutio, jota on markkinoitu kirjana isyydestä. Isä-lapsi-suhde onkin vahvasti läsnä, mutta minulle välittyi enemmän muut asiat - muutoksen hyväksyminen, oman tilan ottaminen ja itsenäisen aikuisen saappaisiin astuminen. Annalan tekstiä on erittäin miellyttävä lukea ja kirja soljuu eteenpäin omalla painollaan. Jonain toisena hetkenä olisin varmaan tykännyt tästä paljon enemmän, mutta juuri nyt keski-ikäistyvän miehen kriisi ei niin paljon puhutellut. Tarttumapintaa Kuutiosta löytyy silti varmasti monenlaisille lukijoille ja tätä suosittelee ilolla jo kielen ja kerronnan kannalta.

Niillas Holmberg: Jos itseni pelastan itseltäni

Helmet-haasteesta uupui saamelaisen kirjoittajan kirjoittama kirja ja Niillas Holmbergia löytyi työpaikan hyllystä. Kun runoilija vielä nostettiin myöhemmin esiin runovinkkauksessa, homma oli selvä. Olen tosi kehno arvioimaan runojen laatua, mutta pidin kovasti siitä, miten Holmberg nostaa kulttuuria esiin, ottaa kantaa ja samalla ravistelee stereotyyppistä kuvaa saamelaisista. Identiteetti on tässä runoteoksessa vahvasti läsnä ja muutama runo sai väristyksiä kulkemaan pitkin selkäpiitä.

Oyinkan Braithwaite: Sisareni, sarjamurhaaja

Mustan huumorin ryydittämä tarina sisaruudesta - ja sisaruskateudesta. Kaunis Ayoola saa kaiken huomion samalla kun isosisko Korede puurtaa töissä ja siivoaa siskonsa jälkiä hyvinkin kirjaimellisesti. Absurdiutta lähentelevästä juonestaan huolimatta jokainen sisarus maailmassa varmasti tunnistaa Koreden läpikäymät tunteet tavalla tai toisella. Tämä oli kaikin puoli riemukas kirja, mutta jostain syystä se sujahti muististani nopeammin kuin veitsi Ayoolan taskusta. 

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)

Yksi syksyn odotetuimmista pääsi vähän lässähtämään, vaikka nautinkin siitä, miten tarkkanäköisesti Holma osaa elämän kommervenkeistä kirjoittaa. Lisäiloa tulee siitä, että olemme samanikäisiä ja nuoruuden maantieteellisestä etäisyydestä huolimatta monet kuvatut tilanteet etenkin teinivuosilta olivat täysin tunnistettavia. Tosin pitkin tarinaa kuvatun häpeän tunnistaa varmasti jokainen ikään ja elämäntilanteeseen katsomatta. Kirjan paras anti tulee mielestäni vasta lopussa, sillä rakkaudesta Holma kirjoittaa ihan poikkeuksellisen kauniisti.

Trevor Noah: Laiton lapsi - värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa

Laiton lapsi ei ole raskas kirja, mutta koska siinä luonnollisesti käsitellään huomattavan paljon apartheidia, ihmisvihaa ei voi välttää. Opin aivan valtavasti uutta tätä lukiessani - ja huomasin, etten tiedä apartheidistä juuri mitään, vaikka (oletettavasti monien muiden eurooppalaisten tavoin) luulin olevani ihan kartalla. Muutenkin kirja sisältää Eurooppa-keskeisyyden pelmuttamista, mikä on mielestäni erittäin tervetullutta. Noahin tarinassa on onnellinen loppu, mutta tätä kirjaa tuskin olisi julkaistu ainakaan näin laajasti, jos Noah ei olisi urallaan niin menestynyt. Väkisinkin herää kysymys, mitä tapahtui niille, joiden tie ei vienyt Amerikkaan Late Night -isänniksi. Mikä tilanne on nyt, liki 30 vuotta apartheidin (virallisen) päättymisen jälkeen? Haluaisin myös lukea lisää Noahin äidistä. En varmasti ole ainoa.

Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys

Rakastin Komisario Palmun erehdys -elokuvaa lapsena. En edes tiedä, kuinka monta kertaa olen nähnyt sen, mutta koska edellisestä katsomiskerrasta voi olla hyvinkin 25 vuotta, monet asiat olivat unohtuneet. Esimerkiksi murhaaja. Hyvä niin, tätä oli paljon hauskempi lukea, kun tärkeimmät paljastukset tulivat yllätyksenä. Olen lukenut tosi vähän Waltaria, mutta jokaisen kohdalla olen aina jostain syystä hämmentynyt siitä, että pidän kirjasta. No, pääseepähän aina yllättymään iloisesti! Myös Komisario Palmun erehdys oli genressään vallan mainio ja juuri niin elävästi kirjoitettu, että auttamattomasti Joel Rinteen näköinen Palmu piirtyi mieleeni sivu toisensa jälkeen.

Mikä lasketaan?

Juttelin viime viikolla kahvitauolla miehen harrastuksesta ja työkaveri hetti katalan kierrepallon: onko sulla harrastuksia?

Niin. Onko? Viaton utelu on saanut päässäni melkoiset mittasuhteet. Vastasin, että ei oikeastaan, tai käynhän mä salilla, luen ja neulon.

Kaikki yllä mainittu pitää kyllä paikkansa. Tuntuu kuitenkin, että lukeminen ja liikunta on enemmän sellaista perustoimintaa. Nykyään harrastuksissakin pitää olla jotenkin tavoitteellinen tai ainakin suhtautua siihen intohimolla, että siitä kehtaa puhua.

Aloitin keväällä juoksukoulun ja syksyyn asti juoksinkin monta kertaa viikossa koko ajan vähän pitempiä matkoja. Nyt se on jäänyt vähemmälle. Jos juoksen lähiössä kerran viikossa ilman sen suurempia tavoitteita, se ei ole kummoinenkaan harrastus. Lihaskuntoakin teen lähinnä toimintakyvyn ylläpitämiseksi.

Olen kyllä paljon kotona ja laitan ruokaa. Koti ei ole sisustettu ja meillä on aina vähän sekaista, joten en koe harrastavani mitään hyggeilyä, kunhan puuhailen. Laittamani ruokakin on enemmän tavallista arkiruokaa kuin uusien jännittävien reseptien kokeilemista. Sama pätee neulomiseen. Teen lähinnä perussukkia ja säärystimiä, koska kärsivällisyyteni ei riitä isompiin neuleisiin ja olen laiska opettelemaan uutta. Telkkarisarjoja ei lasketa harrastukseksi, ellei hurahda niin, että elää ja hengittää kyseistä sarjaa, kuten Buffyn kanssa aikanaan kävi. 

Harrastustuotos hotellissa viime viikonloppuna.

Lukeminen on rakkain harrastukseni, mutta siihen ei liity mitään ekstraa. Kirjoittelen kyllä muistaessani ajatuksia ylös tänne blogiin lähinnä omaksi ilokseni, mutta tuntuu, että se laskettaisiin harrastukseksi vasta, jos pitäisin kaunista kirjagramia, jonne jaksaisin asetella sanat ja kuvat hienosti ja harkitusti maailman nähtäväksi. Satunnaisten ottamieni kuvien laatukin on vähän niin ja näin.

Nuorempana kävin tanssitunneilla ja kuvataidekoulussa. En ole merkittävän lahjakas kummassakaan taiteenlajissa, mutta ainakin se antoi tekemiselle selkeät raamit. Tänään minua kysyttiin kuntavaaliehdokkaaksi ja huomasin hetken kaikkea järkeäni harkitsevani, vaikka puoluekin oli väärä.

Ehkä tämä on tällaista ruuhkavuosien pohdintaa, en tiedä onko tässä elämäntilanteessa kovinkaan monella oikeasti aikaa ja energiaa harrastaa. Mutta olisihan se kiva, jos yksinkertaiseen kysymykseen osaisi vastata ajautumatta pieneen kriisiin.

Syyskuun luetut

Syyskuussa tuli näemmä luettua - ja kuunneltua. Yleensä ehdin korkeintaan yhden äänikirjan kuukauteen, mutta nyt niitäkin tuli kaksi.

Jonas Hassen Khemiri: Soitan veljilleni

Näin Khemirin tekstiin pohjautuvan näytelmän Joensuun kaupunginteatterissa jo monta vuotta sitten. Se oli käsittämättömän hyvä. Hieno on myös tämä pienoisromaani, jossa reiluun sataan sivuun todella löyhästi ladottua tekstiä on mahdutettu pökerryttävä määrä asiaa, tunteita ja pohdittavaa. Tykkäsin tästä valtavasti.

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin?

Tästä jäi hämmentynyt olo. Dekkarihyllystä löytyneessä kirjassa toki ratkotaan rikosta, mutta dekkarina tätä ei kannata lukea. Kuka murhasi Roland Barthesin? on satiiri ja postmoderni ilottelu, jossa on tosi paljon tapahtumia, viittauksia, filosofeja, julkkiksia ja ihan kaikkea. Välillä lukeminen soljui mukavasti, välillä oli turhauttavaa pakkopullaa. Kaikessa kaikkeudessaan kirja oli minulle vähän liian postmoderni, mutta oikealle yleisölle varmasti mitä riemastuttavin kokonaisuus.

Colson Whitehead: Nickelin pojat

Sain varoituksia siitä, että tämä kirja on aiheeltaan todella raskas. Amerikkalainen rotusorto ei tietysti itsessään ole mitenkään mieltäylentävä aihe, mutta ensimmäisen kolmanneksen pidin varoituksia liioiteltuina. Sitten tarina kääntyi isommalle vaihteelle. Nuorten rikollisten kuvitteelliseen kasvatuslaitokseen sijoittuva romaani on virallisesti fiktiota, mutta perustuu monilta osin todellisiin lähteisiin, se ei helpota tämän kirjan lukemista. Todella hieno ja kauniisti kirjoitettu kirja, jonka lukemisen jälkeen usko ihmiskuntaan on aika heikoissa kantimissa.

Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt

Kirjoittelinkin Kolun esikoiskirjan pohjalta ajatuksia jo aiemmin. Kirja nostaa esiin tässä ajassa tärkeitä pohdintoja suorittamisesta ja saavuttamisesta niin työ- kuin vapaa-ajalla, ja auttoi ainakin minua peilaamaan omaa olemistani ja tekemistäni vähän laajemmassakin mittakaavassa. Pienine puutteineenkin siis tärkeä avaus helposti omaksuttavassa muodossa. Paljon ajatuksia jäi kytemään pinnan alle ja palaan kirjan pariin mielelläni vielä monta kertaa uudestaan.

Jari Järvelä: Klik

Mitä jos maailman kuuluisimmat valokuvat onkin oikeasti ottanut suomalainen nainen? Klik on historian kamaluuksista huolimatta kevyt vaihtoehtohistoria, joka kurkistaa kulissien taakse. Ensimmäisen kolmanneksen olin tästä aivan innoissani. Sitten meno hyytyi, hahmoja ja tapahtumia tuli liikaa, vähitelleen ne muuttuivat vain väläyksiksi ja lopussa olin taas täysillä Klikin kyydissä. Historiaa voi tarkkailla vain ulkopuolelta, mutta ulkopuolelle jää aina lopulta tapahtumien ytimessä pyörivä Iriskin. Järvelä on todella sujuva kirjoittaja, mutta lukemista hidastaa jatkuvat googletukset tapahtumien ja henkilöiden vaiheista.

Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa

Oi miten pidin tästä. Tämä kirja tuntuu vanhan ajan dekkarilta, mutta lähtöasetelma on aivan uusi: takakansitekstissä mainittu Agatha Christien ja Black Mirrorin yhdistelmä ei ole kaukaa haettu. Jännite kantaa hienosti, vaikka loppu lässähtikin hieman. Vai väsähdinkö vain? Tämän tarinan kanssa täytyy nimittäin olla jatkuvasti tarkkaavaisena, ettei mitään mene ohi. Enempää kirjasta on vaikea avata spoilaamatta parhaita yllätyksiä. Art deco -henkinen kansi on muuten ihan mahtava.

Jenny Offill: Ilmastoja

Offilin romaani on sirpaleista havaintoproosaa. Suurta draaman kaarta tästä on turha hakea, mutta samaistuttavia välähdyksiä tulee vastaan vähän väliä. Pienten katkelmien lukeminen muistutti mielestäni jopa runoja. Trumpin Amerikkaan sijoittuva ja ilmastokriisin kanssa elämisestä kertova romaani on temaattisesti ahdistava, mutta se tuo myös yhteenkuuluvuuden tunnetta. Toistaiseksi paras kohtaamani tiivistys kirjasta on Hesarista: Kuinka voi tiedostaa maailman tuhoutuvan ja samalla huolestua, ehtiikö ostaa kaupasta sipsejä? Siinäpä se.

Édouard Louis: Ei enää Eddy

En ihmettele, että tästä on kohistu paljon. Ei enää Eddy on rankkaa luettavaa. Kuvaus homona kasvamisesta pienessä yhteisössä on itsessään aika rankkaa luettavaa, mutta köyhyyden kuvaus tuo siihen vielä ihan erilaiset ulottuvuutensa. Kirja on lyhyt ja paikoin vähäsanainenkin, mutta tiiviydessään raskas - tilaa hengähtää ei juuri ole. Alan kuitenkin olla aika väsynyt autofiktioon, joten Louisin esikoisromaani ei tehnyt niin isoa vaikutusta kuin jonain toisena hetkenä todennäköisesti olisi tapahtunut.

Aurinkomuki

Äidilläni on jo vuosia ollut iso, auringonkeltainen aamukahvimuki. Minä sen olen tainnut ostaa, Karkkilan Tuomareista joskus iät ja ajat sitten. Yllättävän hyvä ostos!

Äiti juo yhden mukin kahvia joka aamu. Tietysti se on huomattavasti isompi kuin tavallinen muki, mutta psykologinen ero kahteen mukilliseen taitaa olla merkittävä. Ja onhan se muki myös poikkeuksellisen iloisen näköinen yksilö.

Alan hiljalleen saada ajatuksesta kiinni. Raskauden jälkeen yhteen muumimukiin vähentynyt kahvimäärä ei enää riitä, kaksi tuntuu siltä, että antaisi periksi.

Nyt kun ollaan lopultakin pian roudaamassa hajonneita muumeja kierrätykseen, voisi olla oman hyvän mielen aamukahvimukin hankkimisen paikka. Tiimaria ei enää ole ja muutenkin voisi olla hyvä sauma panostaa vähän eettisempään porsliiniin. Etsinnät alkakoon!

Sup, sup

Minulla oli aikanaan kämppis, joka oli sitä ihmistyyppiä, joka kehtasi pyytää ja vaatia itselleen kaikenlaista - ja usein saikin haluamansa. Itselleni tyypillisesti olin lähinnä hämmentynyt ja pöyristynyt moisesta röyhkeydestä. 

Samoin olen aina pitänyt vähän hassuna sitä, että toivotaan asioita universumilta ja yhtäkkiä juuri toivotut esineet, asiat tai ihmiset ilmestyvät elämään ilman sen suurempaa vaivannäköä. Samoin kuin olen ihmetellyt sitä yhtä ystävää, joka pyysi aina pienen vastoinkäymisen kohdatessa hiljaa apua Jeesukselta, ja pian kaikki järjestyikin parhain päin.

Eikö kaikki maailman ihmiset vain pakerra hiljaa omien juttujensa parissa ja toivo salaa parasta? Kaikkea sitä.

En nyt ole kokonaan kelkkaani kääntämässä tässä asiassa, mutta aina joskus elämä yllättää. Olen esimerkiksi tänä syksynä ollut aktiivisen harmissani siitä, ettei minulla ole aikaa, kärsivällisyyttä tai energiaa lähteä sienimetsään (tai opetella tunnistamaan uusia sieniä, repertuaariini kuuluu vain kourallinen), vaikka tykkään sienistä kovasti. Ja kas, eilen naapuri laittoi viestin ja kysyi, syödäänkö meillä suppilovahveroita, oli nimittäin saanut kaverilta pussillisen ja osa oli jäänyt yli.

Kaksi minuuttia myöhemmin sienet olivat minulla. Osa tarkoitti tässä tapauksessa puolta muovikassillista, varmaan lähemmäs kymmenen litraa ainakin. Minulla ei ole ikinä ollut yhtä paljon suppiksia kerralla, itku meinasi päästä sekä ilosta että siivousahdistuksesta. Onneksi tänään oli lomapäivä, keittiön nurkassa kasvikuivuri pöhisi iloisesti muutaman tunnin ja nyt on sieniä niin paljon, ettei niitä tarvitse vaalia, vaan niitä voi oikeasti surutta käyttää. Ja sienin kanssa puuhailu myös tuntui aika palauttavalta, vaikka ei nyt varsinaista lomalta kaipaamaani lepäämistä ollutkaan.

Kyllä minä vielä suppiksensyöjiä perheestäni koulin, vaikka sieniskeptikkoja ovatkin. Tänään tein pikaisen shepherd's pien soijarouheesta ja ujutin soossiin mukaan suppilovahveroita. Marko ihmetteli, millä olin saanut tylsään kastikkeeseen niin paljon makua ja lapsikin söi hyvällä halulla. Myhäilytti.

Kiitos elämä, universumi ja ihana naapuri. Josko sitä vielä uskaltaisi toivoa jotain muutakin.

Vähän vähemmän väsynyt

Luin hiljattain Eeva Kolun uutuuskirjan Korkeintaan vähän väsynyt. Se kertoo sukupolveni naisten uupumuksesta niin työelämässä kuin muutenkin.

En ole palanut loppuun tai ollut uupumuksen tai masennuksen takia koskaan sairauslomalla. Siitä huolimatta kirja resonoi monella eri tasolla. Suuria ahaa-elämyksiä tuli vähemmän, mutta selvästi jotain jäi kytemään pinnan alle, sillä ajatukset kirkastuvat nyt melkein päivä päivältä.

Ensin konkretisoitui ajatus puuttuvasta tilasta. Omalla kohdallani se tarkoittaa ennen kaikkea kirjaimellisesti fyysistä tilaa kotona, johon voin levittäytyä ilman, että saan palautetta ympäriinsä lojuvista tavaroistani. Neliöt meillä ei ole lisääntymässä, joten tilaa on järjestettävä muuten. Osittain olen toimeen jo tarttunut, isompien muutosten suhteen aivoissa raksuttaa jo.

Tarvitsen tilaa myös itselleni mieluisille asioille. Se on pitkälti omista valinnoista kiinni, vaikka totta kai lapsen myötä oman ajan määrä ja laatu on muuttunut huomattavasti. Nyt pitää miettiä tarkemmin, mihin aikansa käyttää, ettei väsy ja paljon mieluisia asioita on jäänyt lähes kokonaan pois. Tuijotan töissä ruutuja päivät pitkät, joten iltaisin en koe sitä kovin mielekkääksi ja siksi esimerkiksi oma blogi ja muiden blogien lukeminen on jäänyt tosi vähälle. Nautin kuitenkin lukemisesta ja hiljaisuudesta. Eli olen nyt lyhentänyt päivittäisiä Netflix-tuokioitani ja lukenut enemmän. Se on hyväksi mielelle ja silti olen ehtinyt katsoa yhden jakson tämän hetken nollaussarjaani eli Luciferia melkein joka päivä. Sekin on hyväksi.

Tänään päätin, että minulla ei ole kiire. Töitä nimittäin on, paljon. Koko ajan on puristava tunne rinnassa, etten saa kaikkea tehtyä ajoissa - enkä saakkaan. Nyt se pitää hyväksyä ja yrittää tehdä homma kerrallaan rauhassa valmiiksi. Työmatkan poljin pyörä tänään rauhallisempaan tahtiin, enkä paahtanut verenmaku suussa. Huomattavasti helpompi oli tarttua heti toimeen, kun en heti ollut stressissä ja kärttyinen.  Illallakaan ei pitäisi olla niin kiire Luciferin ja kirjan pariin, etten ehtisi venytellä tai täyttää tiskikonetta.

Minulla on mielikuva, että joka syksy teen samanlaisia päätöksiä. Siihen on varmasti syynsä ja tiedän, että tällä kiireettömällä polullani tuskin pysyn kovin kauan, mutta ehkä seuraavalla kerralla aikataulukaaoksen vallatessa nämä askeleet on taas helpompi ottaa.

Haluan pitää mielessäni myös vähän aikaa sitten somesta löytämäni Nora Robertsin jonglööriajatuksen. Siinä on kaikki.

Kolun kirjaakin suosittelen lämpimästi milleniaaleille, vanhemmille ja nuoremmille, kaikille sukupuolille. Valmiita vastauksia kirjasta tuskin kaikille löytyy, mutta vertaistukea ja ajatuksia siitä löytyy varmasti itse kullekin.

Elokuun kirjat

Jessica Fellowes: Nuori, kaunis ja kuollut
Muistan tykänneeni Mitfordin murhista, mutta tämä kakkososa oli korkeintaan "ihan kiva". Fellowesin ajankuva on kyllä mainiota, mutta jotenkin tässä oli ihan liikaa kaikkea - paitsi ehkä päähenkilöiden syventämistä, koska edellisestä osasta tutut Louisa ja Guy tuntuivat jäävän kovin kaksiulotteisiksi. 20-luvun Lontoo muoti-ilmiöineen kuitenkin aika mehevää maaperää, joten sadepäivän viihteenä teekupposen seurassa tämä on ihan toimivaa luettavaa.

Helmet-lukuhaaste: 4 (Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä), 7 (Kirjassa rikotaan lakia), 15 (Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö)

Meeri Koutaniemi & Ann-Mari Leinonen: Vahvaksi rikotut - Tarinoita seksuaaliväkivallasta Suomessa
Vahvaksi rikottuja on tosi vaikea arvioida sen enempää tähdillä kuin sanoilla. Tämä kirja vaatii aikaa, sitä lukiessä on kestettävä painetta rinnassa ja palaa kurkussa. Tarinat toisensa perään ovat musertavaa luettavaa. Toivon kuitenkin, että tämä kirja löytää tiensä mahdollisimman monen ihmisen lukulistalle; kirjan naisten ansaitsevat tulla kuulluiksi ja seksuaalisen väkivallan yleisyydestä Suomessa on todellakin syytä puhua enemmän. Koutaniemen kauniit muotokuvat viimeistelevät muutenkin hienon kirjan.

Helmet-lukuhaaste: 9 (Kirjassa kohdataan pelkoja), 49 (Vuonna 2020 julkaistu kirja)

Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija
Kadonneiden tavaroiden vartija on periaatteessa ihan minun kirjani, episodimainen brittitarina, jossa rinnakkain kerrotut tarinat kulkevat hiljalleen kohti toisiaan. Sydänsuruja, itsenäistyviä naisia, ystävyyttä, haikeutta, kirjallisuutta, arvoituksia, omien polkujensa kulkijoita ja pannukaupalla teetä. Jostain syystä tämä jätti kuitenkin vähän kylmäksi: taianomainen maailma on kutkuttava, mutta unohtuu hahmojen tapaan pian tarinan päättymisen jälkeen. Joka tapauksessa Kadonneiden tavaroiden vartija on hyvän mielen romaani pienellä yliluonnollisella vivahteella ja sellaista kaipaavalle kyllä kirja paikallaan.

Helmet-lukuhaaste: 2 (Iloinen kirja), 16 (Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli), 21 (Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta - "Charles Bramwell Brockley matkusti yksin ja ilman lippua London Bridgen asemalta kello 14.42 lähteneessä junassa kohti Brightonia.")

Haruki Murakami: Kafka rannalla
Saatiin Kafka rannalla vuosia sitten joululahjaksi, mutta kirja jäi silloin lukematta. Kaveri ripitti aiheesta sen verran painokkaasti kesällä, että päätin tarttua tiiliskiveen. Vähän kehno lähtökohta lukea mitään, mutta kyllähän tämä oikein hyvä oli, jos ei pyyhkäissytkään minua täysin mukaansa. Maagisen realismin, kauniin kielen ja hitaasti avautuvien arvoitusten ystäville kyllä varsin suositeltavaa luettavaa. Parhaimmillaan Kafka rannalla olisi varmasti sellaisina kiireettöminä kesäöinä - tai joululomalla - kun saa valvoa niin pitkään kuin huvittaa ja uppoutua kirjan vietäväksi kaikessa rauhassa.

Helmet-lukuhaaste: 8 (Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi), 29 (Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva), 43 (Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja)

Anni Saastamoinen: Sirkka
Sirkassa on kaikuja sekä Mielensäpahoittajasta että Eleanorille kuuluu ihan hyvää -kirjan päähenkilönsä, mutta siitäkin huolimatta Sirkka on ihan selvästi omanlaisensa hahmo. Sirkka on Sirkka. Pidin tästä valtavasti. Niin hahmona kuin tarinana Sirkka pyyhkäisi minut mukaansa ensisivuilta lähtien ja molemmat vain paranivat, mitä pidemmälle pääsin ja kerroksia paljastui sipulimaisesti aina vain lisää. Erityisen paljon ilahduin lopusta. Kaikkien ei tarvitse olla päähenkilöitä, on ihan ok olla Sirkka.

Helmet-lukuhaaste: 21 (Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta - "Sirkalla on sivuhahmon nimi."), 41 (Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan)

Angie Thomas: Viha jonka kylvät
Tässä toinen kirja, jolle on periaatteessa mahdotonta tähtiluokitusta antaa. Thomasin esikoisromaani on tällä hetkellä pelottavan ajankohtainen ja tarpeellinen puheenvuoro tummaihoisen nuoren näkökulmasta. Vaikka tarina käänteineen vei mukanaan, samalla moni asia ärsytti. Aina niissä hetkissä muistin kertojan olevan 16-vuotias tyttö eli ärsytys kuuluu olennaisesti asiaan. Toivoisin, että mahdollisimman moni nuori lukisi tämän. Ja aikuinen myös.

Helmet-lukuhaaste: 9 (Kirjassa kohdataan pelkoja), 14 (Urheiluun liittyvä kirja), 35 (Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa)

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
Usein klassikot ovat klassikoita syystä ja niin oli tämäkin huikean hyvä. Tarina kipuilevasta, väsyneestä, pelkäävästä perheestä, ahdistavasta ja riipaisevasta parisuhteesta, tukahdutetuista toiveista, elämästä alkoholismin varjossa. Runomuodosta huolimatta kuin tiiviisti pakattua, huokosista ihon alle ujuttautuvaa proosaa. Ei niin musertava kuin pelkäsin, mutta jonnekin syvälle tämä jäi siitä huolimatta kaihertamaan.

Helmet-lukuhaaste: 1 (Kirja on vanhempi kuin sinä), 12 (Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera), 27 (Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani)

Mietin vaan, että

Vieläkö on ok kulkea kesäkengissä, vaikka ulkona tuoksuu syksy?

Joko suomalaisia omenoita kohta myydään torilla kilotarjoushinnalla?

Jos hilloan niitä omenoita, kuka sen kaiken hillon syö?

Miten selviän kaamosajasta, jos nyt jo väsyttää näin paljon?

Joko voi palata kuntosalille ja millä ajalla siellä käydään?

Onko ok viedä lapsi joskus omana vapaa- tai lomapäivänä päiväkotiin ja viettää se aika sohvalla kirjan ja teekupin kanssa?

Jos ostan syksyä varten ihanalta tuoksuvia teelaatuja, muistanko juoda ne vai päädynkö taas heittämään ne pois joskus vuosien päästä?

Mistä löytäisin sopivat farkut?

Vieläkö on grillikautta jäljellä?

Onko järkevämpi tehdä töissä pari ihan killerikuukautta vai ripotella asioita pitkin syksyä niin, että tuloksena on kokonaisuudessaan melko stressaava loppuvuosi?

Uskaltaako syyskuussa mennä Helsinkiin?

Oppiiko koskaan kestämään sitä, kun lapsi aamulla huutaa eteisessä "äiti, älä lähe vielä"?

Entä oppisinko vielä sienestämään?

Missä menee karkkilakon ja herkkujen vähentämisen raja?

Kannattaako näin syksyä vasten edes moista miettiä?

Heinäkuun luetut

Virpi Hämeen-Anttila: Paino: miten pääsin sinuiksi kehoni kanssa?

Jokainen painonsa tai kehonkuvansa kanssa koskaan kamppaillut löytää tästä varmasti tarttumapintaa. Toisaalta Paino voi olla hyvinkin silmiä avaava lukukokemus niille, joilla paino-ongelmia ei ole koskaan ollut. Eli ensisijaisesti kiitos Hämeen-Anttilalle siitä, että kirjoitti tämän kirjan. Painoa ja kehonkuvaa käsitellään monelta eri kantilta eri elämänvaiheissa. Koska omakin prosessisini on vielä pahasti vaiheessa, tuntuu samalla lohduttavalta ja harmilliselta ymmärtää, että kehonsa kanssa rauhan tekeminen on muillekin yhtä pitkäkestoinen ja kivulias prosessi. Olisin ehkä kuitenkin toivonut vielä yhtä oikolukukierrosta kustannustoimittajalta. Itselleni töksähtivät paikoin tietyt tekstiin jääneet puhekielisyydet ja tilityksen puolelle luiskahtavat kohdat, joita kuitenkin on harvakseltaan. Koska Hämeen-Anttila on niin hyvä kirjoittaja, ne pomppasivat väkisinkin silmään. Kirjaa kuvittavat piirustukset ovat muuten ihania. Niistä voisi painattaa vaikka kortteja!

Helmet-lukuhaaste: 3 (Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti), 17 (Tutkijan kirjoittama kirja), 24 (Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa)

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Mehiläiskato, tehomaatalous, eläinten oikeudet, kuolema ja sen käsittely. Isiä ja poikia neljässä polvessa. Lähitulevaisuuteen sijoittuva Enkelten verta on jo melkein kymmenen vuotta vanha kirja eli periaatteessa elän jo sen ajassa. Tarina on ajankohtaisempi kuin koskaan eikä lukiessa voi oikein olla varma, tapahtuuko tämä tänään vai vasta huomenna. Se tuntuu musertavalta. Pidin tästä paljon, mutta en haluaisi suositella kenellekään.

Helmet-lukuhaaste: 20 (Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja), 28 (Tulevaisuudesta kertova kirja), 35 (Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa)

Jonathan Van Ness: Over the Top

Jonathan Van Ness saattaa olla ihana hahmo ihanassa sarjassa, jonka jutuista tulee aina hyvälle mielelle, mutta Over the Top ei ole kiva kirja. Monta ikävää käännettä on osunut sille matkalle, miten pienestä lapsesta kasvaa se hölöttävä hiusekspertti, jota minäkin täällä kaukaisessa Suomessa arjen jaksamiseksi televisiosta katselen. Periaatteessa aina tekee mieli kohotella kulmia, kun verrattain nuori ihminen julkaisee muistelmansa, eikä tämä kirjallisestikaan ole sitä parhainta antia, oli tämä mielestäni kiinnostava ja monissa suhteissa painava puheenvuoro. Lisäksi Over the Top tuntuu jonkinlaiselta tilinpäätökseltä ja uuden vaiheen alulta. Se tuntuu lukijastakin puhdistavalta.

Helmet-lukuhaaste: 3 (Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti), 7 (Kirjassa rikotaan lakia), 9 (Kirjassa kohdataan pelkoja)

Anniina Mikama: Huijarin oppipoika

On melkoisen uhkarohkeaa julkaista koukuttavan ensimmäisen osan jälkeen huomion pois pääparin seikkailuista vievä prequel - joka sijoittuu vielä Helsingin sijasta ihan muualle. Mikama kuitenkin onnistuu. Huijarin oppipoika on mielestäni vähintään yhtä vetävä ja hykerryttävä kuin Taikuri ja taskuvaras. 1800-luvun alun Krakova piirtyy elävänä ja hengittävänä ympäristönä, Tom, Wiktor, Zofia ja Seweryn dynamiikaltaan ilahduttava seikkailijoiden joukko. Huijarin oppipoika käynnistyy varsin synkissä tunnelmissa eikä lukijaa ihmisyyden nurjilta puolilta myöhemminkään säästellä, mutta siitä huolimatta trilogian toinen osa saa auttamatta hyvälle mielelle.

Helmet-lukuhaaste: 2 (Iloinen kirja), 9 (Kirjassa kohdataan pelkoja), 30 (Kirjassa pelastetaan ihminen)

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

Tämä oli sattumalta jo kolmas tänä vuonna lukemani kirja, jossa on kirjakauppiaita, surua ja menetystä ja kärttyisiä miehiä syrjäseudulla (vrt. Uusia lukuja ja onnellisia loppuja sekä Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia). Tämä oli mielestäni myös niistä mielestäni paras. Zevinin romaani on ehkä enemmän rakkauskirje maailman kirjanörteille kuin hyvä romaani, mutta mukaansa se tempaisi silti ja kaikkien epäuskottavienkin juonenkäänteiden keskellä oleskelin täysin tyytyväisenä kirjan maailmassa. Ihana tunnelma ja hyviä novellivinkkejä, mitä parhain valinta lomakirjaksi.

Helmet-lukuhaaste: 16 (Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli), 25 (Kirjassa ollaan saarella), 26 (Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö)

Kesäkuun kirjat

Jokke Saharinen: Sielunveljet

Lovecraftin hengessä kirjoitettu kauhuromaani, jossa esiintyvät isossa osassa Joensuu ja aina yhtä kiehtova Oscar Parviainen sekä melko merkittävästi myös vanha työpaikkani, joten pakkohan tähän oli tarttua heti. Mitä mainioin idea, mutta hyvälle kustannustoimittajalle olisi kyllä ollut tarvetta. En tunne  genreä niin hyvin, että tietäisin mikä menee pastissin piikkiin ja mitkä ovat puhtaasti kirjoittajan omia valintoja, mutta osa ratkaisuista tuntui melkoisen kököiltä ja toistuvat kielelliset kikkailut laiskoilta. Tykkäsin eniten ensimmäisestä osasta ja ihan ilokseen tätä muutenkin luki, vaikka välillä nyppikin. Kunniamaininta Saharisen poikkeuksellisen hienolle kansikuvalle.

Helmet-lukuhaaste: 4 (Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä), 15 (Fiktiivinen kertomus, jossa on mukana todellinen henkilö), 49 (Vuonna 2020 julkaistu kirja)

Annamari Marttinen: Korsetti

Korsetti on hyvä esimerkki siitä, että joskus äänikirjalle on todellakin paikkansa. Aloin lukea Korsettia ensin e-kirjana, mutta takeltelin kertojanäänen kanssa pahasti. Noin neljäsosan kahlattuani vaihdoin äänikirjaan ja tarina alkoi heti soljua ihan eri tavalla. Hyvä niin. Korsetti oli intiimi kehityskertomus Paulista jonka sisällä elää myös Suski. En pysty mitenkään hahmottamaan, miltä on tuntunut elää transvestiittina Suomessa sen enempää nyt kuin etenkään kirjan tapahtuma-aikaan 80- tai 90-luvuilla. Korsetti toi asian lähemmäs helppotajuisesti ja lempeällä otteella. Tärkeä tarina, jonka kaltaisia soisin ilmestyvän lisääkin.

Helmet-lukuhaaste: 9 (Kirjassa kohdataan pelkoja), 18 (Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja)

Susanna Hynynen & Dess Terentjeva: Neonkaupunki

Sain keväällä vanhalta kaverilta Whatsapp-viestin, jossa kertoi siskonsa julkaisseen kirjan. Tajusin pian hypistelleeni nimeä tajumatta kirjaa jo aiemmin, mutta koska Elm Streetin ja venäläisen kansanperinteen yhdistäminen rosoiseksi fantasiaromaaniksi tuntui mielestäni hölmöltä, kirja jäi hyllyyn. Suoramarkkinointi toimi ja aika nopeasti tajusin itse olevani se hölmö. Tämä nimittäin toimii. Viisto ja väkivaltainen Neonkaupunki on raadollinen ja lohduton - ja todellakin nielee sekä hahmonsa että lukijansa purematta. Ympäristön ja tihenevän tunnelman voi lukiessa melkeinpä tuntea ja haistaa. Toivoa ei ole, mutta silti eteenpäin on porskutettava ja pienistä hetkistä löytää jotain jatkamisen arvoista. Jos ymmärsin lopun oikein, yksi lempparipahistelijoistani on luvassa seuraavassa osassa. Maltan tuskin odottaa.

Helmet-lukuhaaste: 3 (Kirja johon suhtaudut ennakkoluuloisesti), 45 (Esikoiskirja), 49 (Vuonna 2020 julkaistu kirja)

Pihla Hintikka: Hetken Pariisi on meidän

Hintikan esikoisromaanissa on melkeinpä kahden kirjan ainekset. Pariisin muoti- ja taidemaailmaa niin kimalluksineen kuin nurjine puolineen kuvataan kolmen naisen toisiinsa limittyvien tarinoiden kautta. Kirjan neljäs päähenkilö on Pariisi itse. Tarinat tasapainottavat toisiaan, mutta olisin mielelläni tutustunut naisiin paremmin ja sukeltanut syvemmälle jokaisen elämään. Myös kirjan lopussa kuvatut terrori-iskut olisivat mielestäni kaivanneet lisää tilaa. En silti valita, hyvin tämän parissa viihtyi. Hintikan kieli kaunista, tähtipölyyn on aina kiinnostava hetkeksi kurkistaa ja lyhyet luvut pitävät liian ahdistuksen loitolla.

Helmet-lukuhaaste: 35 (Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa), 37 (Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa), 49 (Vuonna 2020 julkaistu kirja)

Lomalla

En nyt muista, kuinka kauan olen fantasioinut siitä, että olisin yksin hotellilomasella. Makaisin keskivertoa fiinimmässä huoneessani kiireettömästi sängyssä, napostelisin jotain ja lukisin kirjoja. 

Aika kauan. 

Koska olen kuitenkin melko nuuka ja lisäksi syyllistyn helposti, moiseen hemmotteluun en ole vielä raaskinut satsata. Onneksi vähempikin riittää kaivatun fiiliksen tavoittamiseen.

Täällä sitä ollaan siis hotellissa, joka ei tosin ole millään tasolla fiini. Mies lähti kavereiden kanssa hummaamaan ja lapsi nukahti lopulta liian tapahtumarikkaan päivän viikon jälkeen, joten minä höystin iltapalaa sipseillä ja oluella. Nyt pitäisi vain valita fyysisen kirjan ja äänikirjan väliltä. 

Säädyllisesti laitoin vain osan sipsipussista lautaselle, mutta josko oikein heittäytyisin ja söisin koko pussin! Tai  jospa avaankin toisen oluen tai aloitan vielä uuden kirjan! Tai sitten menen vain nukkumaan ja saan kunnon yöunet. Kaikki nämä mahdollisuudet! Enkä edes ole nyt sarkastinen.

Ja kyllä, kavereita pääsen näkemään reissulla minäkin. Hiljainen lauantai-ilta kirjan ja balsamicosipsien kanssa kaukana kotitöistä oli oma valinta ja toivekin. En pistäisi pahakseni, vaikka näitä olisi vielä pari lisää.

Toukokuun kirjat

John Steinbeck: Hyvien ihmisten juhla

Opiskeluvuosien jäljiltä pelkään vähän Steinbeckia, enkä olisi osannut tähän tarttua ilman työkaverin suositusta. Kirja myytiin minulle hyvän mielen slice of life -klassikkona, mutta siitä löytyy sitä enemmän tasoja, mitä enemmän haluaa päätään niillä vaivata. Hyvien ihmisten juhlasta saa varmasti irti aivan eri asioita riippuen siitä missä ja miten sen lukee. Kirja on kaikenlaisia hanttapuleja, keppostelijoita ja puliveivareita pullollaan ja ihmisyydestä piirtyy vinjettien välityksellä hieno kokonaiskuva. Harvoin myöskään alkuperäisestä nimestä (Cannery Row) huomattavasti poikkeava nimi tiivistää kirjan sisällön yhtä näppärästi.

Helmet-lukuhaaste: 4 (Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä), 43 (Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja), 50 (Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja)

Marko Hautala: Leväluhta
Leväluhta imaisi (kehno sanaleikki on tarkoituksellinen) mukaansa heti, enkä uskaltanut malttanut laskea sitä käsistäni. Kuten usein Hautalan romaaneissa, alku kannatteli loppua paremmin, mutta tällä kertaa paketti pysyi mielestäni huomattavasti esimerkiksi Kuiskaavaa tyttöä paremmin kasassa ja vielä viimeisillä sivuilla huomasin jännittäväni leukaperiäni. Mukana on taas todelliset ympäristöt ja tutulta tuntuvat henkilöhahmot, jotka tekevät kaikesta jatkuvasti vähän pelottavampia.

Helmet-lukuhaaste: 9 (Kirjassa kohdataan pelkoja), 33 (Kirjassa tapahtuu muodonmuutos), 34 (Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana)

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Tuntuu aika hämmentävältä, että tämä yli kymmenen vuotta sitten Pulitzer-palkittu romaani on suomennettu vasta nyt. Takakansi sanoo, että Olivea on helppo sääliä ja vihata, mutta nämä eivät minulle jääneet päällimmäisiksi tuntemuksiksi. Stroutin tapa piirtää kuva päähenkilöstään välillä oman kertojanäänen, välillä läheisten ja välillä täysin sivuhenkilöiden kautta sai Oliven tuntumaan todelliselta, inhimilliseltä ja kaikessa epätäydellisyydessään sopivan säröiseltä. Minulle Olive Kitteridge on ennen kaikkea tarina siitä, ettei koskaan ole liian myöhäistä muuttua eikä ihmisen tarvitse olla mitenkään ihmeellinen tai rajoja rikkova koskettaakseen monia.

Helmet-lukuhaaste: 4 (Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä), 38 (Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu), 43 (Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja)

Heikki Valkama: Pallokala

Gastrodekkari, en tässä hetkessä keksi minua puhuttelevampaa viihdegenreä. Lukiessa tuli kuitenkin olo, ettei Valkama ole osannut päättää, haluaako kirjoittaa Japanin kulttuurioppaan, ruokakirjan vai dekkarin. Pallokalassa oli suloisessa sekamelskassa kaikki, eli yhtäältä liikaa elementtejä, toisaalta liian vähän sisältöä. Valkama on joka tapauksessa taitava kirjoittaja eli sujuvasti tämän luki, vaikka hienoisesti petyinkin. Sarjassa on jo kaksi osaa lisää, toivon ja oletan Japani-trivian ja murhuuhommien olevan niissä jo paremmin tasapainossa.

Helmet-lukuhaaste: 25 (Kirjassa ollaan saarella), 29 (Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva), 41 (Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan)

Huhtikuun luetut

Saila Susiluoto: Huoneiden kirja

Yksi tavoitteeni tälle vuodelle oli opetella lukemaan runoja. Työkaveri suositteli Susiluotoa ja hetken selailtuani, poimin kirjastosta mukaan tämän. Huoneiden kirjan runot olivatkin ihania, mutta koska en kertaistumalta oppinut runoja lukemaan, unohdin tekstit melkein heti lukemisen jälkeen. Sääli, mutta en luovuta vielä. Ehkä seuraavaksi kokeilen jotain muuta kuin proosarunoutta ja siirryn Susiluodon pariin sitten myöhemmin. Perehtyneemmille vinkiksi, että Huoneiden kirjaa voi lukea kuin I Chingiä.

Huoneiden kirja saattaa jäädä Helmet-lukuhaasteen ulkopuolelle, mutta se menee kyllä kohtaan 12 (Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera)!

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Taikuri ja taskuvaras oli suositus melko yhteneväisen lukumaun omaavalta ystävältä ja oi miten ihana tämä olikaan. Sitä jotenkin luulisi, että nuorten fantasian kentällä olisi jo kaikki kivet käännetty, mutta Mikaman trilogian avausosa oli raikas ja omanlaisensa, värikäs ja jännittävä mutta ei ahdistava. Kerronta tempaisi mukaansa ja 1800-luvun lopun Helsinki tuntui kutkuttavalta. Käänteitä oli hauska arvailla ja silti pääsin pari kertaa yllättymään. Kaikin puolin ilahduttava lukukokemus, seuraava osa on jo varauksessa.

Helmet-lukuhaaste: 11 (Vaihtoehtohistoria), 37 (Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa), 45 (Esikoiskirja)

Shin Kyung-sook: Jään luoksesi

On aika pysäyttävää tajuta, miten vähän tiedän etenkin Aasian maiden (lähi)historiasta - tässä tapauksessa Etelä-Koreasta. Nuoruudesta, ystävyydestä, rakkaudesta ja kipeistä menetyksistä kertovan kirjan tapahtumat punoutuvat Soulin 80-luvun mellakoihin, joista huolimatta tunnelma on verkkainen ja maalaileva. Monesti olin auttamattoman kujalla henkilöiden ja aikatasojen suhteen. Ehkä tekstin lukeminen olisi auttanut, kuuntelemalla otetta oli välillä vaikea saada.

Helmet-lukuhaaste:  16 (Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli), 18 (Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja), 32 (Kirja on alun perin kirjoitettu kielellä, jota et osaa)

Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin

Heikkilän kirjassa käsitellään myyttistä ranskatarta eri näkökulmista. Vaikka tarkoitus taitaa olla purkaa stereotypioita, paikoin ne tuntuvat vain vahvistuvan. Siitäkin huolimatta Bibistä burkiniin on viihdyttävää luettavaa ja antaa myös ajattelemisen aihetta.

Jäänee lukuhaasteen ulkopuolelle.

Louise Penny: Kylmän kosketus

Tykkäsin kovasti Pennyn dekkarisarjan avausosasta Kuolema kiitospäivänä. Sen jälkeen Kylmän kosketus tuntui aika lattealta. Hahmojen tarinoita ei viety tarpeeksi eteenpäin ja murhamysteeri ei ollut kovin kiinnostava, ja päähenkilön idolisointi lipsahti jo koomisen puolelle. Ehkä tämä on vain alkupään kankeutta, Penny on nimittäin kirjoittanut Gamache-sarjaan jo liki parikymmentä osaa. Toivottavasti niitä käännetään lisääkin, hyvää ja sympaattista vastapainoa väkivaltaisille nykydekkareille nämä joka tapauksessa ovat.

Helmet-lukuhaaste: 4 (Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä), 7 (Kirjassa rikotaan lakia), 9 (Kirjassa kohdataan pelkoja)

Joanne Harris: Jigs & Reels

Harrisin novellikokoelmasta on vaikea sanoa muuta kuin se, että kirja oli täyttä timanttia alusta loppuun. Maagisia ja hivenen nyrjähtäneitä mutta silti inhimillisiä tarinoita, joita oli ilo lukea. En ole montaa Harrisia aiemmin lukenut, mutta tämän jälkeen aion petrata.

Jäänee lukuhaasteen ulkopuolelle, mutta sopii venyttäen kohtaan 41 (Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan).

Agnès Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia

No niin. Tämä oli aika kamala. Juoni on pitkälti samankaltainen kuin huhtikuussa lukemassani Uusia lukuja ja onnellisia loppuja, mutta siinä missä Colganin romaani ilahdutti, tämä ärsytti. Edes Irlannin maaseutu ei auta. Loppuratkaisu pelastaa vähän, mutta ei niin paljon, että haluaisin tarttua jatko-osaan.

Helmet-lukuhaaste: 9 (Kirjassa kohdataan pelkoja), 25 (Kirjassa ollaan saarella),

Koronapäiväkirjat 3

Terkkuja taas täältä tunteiden vuoristoradalta.

Aloin tehdä rauhaa itseni kanssa siitä, että töihinpaluu tapahtuisi 14.5. tai ehkäpä jo samaisen viikon alusta. Vaan niin taas hetti maanantain tiedotustilaisuus kaiken päälaelleen. "Uloslainaus voidaan aloittaa välittömästi," kertoi hallitus. Ihanaa, kamalaa, yllättävää, kuumottavaa, kaikkea yhtä aikaa.

Käytännössähän mikään ei tapahdu hetkessä, mutta itselläni kutsu kävi töihin jo huomiseksi alle kahden vuorokauden varoajalla. Joustoa ensi viikkoon ei saanut edes päivähoidon varjolla, sellaista kun ei todellakaan ollut varattuna. Onneksi päiväkodissa oltiin joustavia ja täällä sitä istutaan viimeistä päivää vapaaherrattarina.

Sen kunniaksi siivosin eteisestä talvivaatteet pois. Eilen kävin läpi lapsen käyttövaatteet, viime viikolla raivasin pakastimen ja järjestelin kirjahyllyn. Omat kaapit ja kierrätykseen kaipaavat elokuvat odottavat vuoroaan, mutta ehtiihän tuota.

Olo on haikea samalla tavalla kuin loppukesästä hoitovapaan päättyessä. Tuntuu kuin kaikki yhteinen kiva loppuisi tähän, vaikkei niin tietenkään ole. Lapsi ilmoitti eilen ponnekkaasti, ettei aio mennä päiväkotiin enää ikinä. Tänään teki jo myönnytyksen, että voi mennä, jos äiti tulee mukaan. Yritän olla syyllistymättä liikaa. Kurjinta on, että parin viikon päästä alkaa lapsen kesäloma eli juuri, kun ehtii tottua uuteen rytmiin, onkin edessä taas kotoilua - äidin tosin ollessa jo työhommissa.

Meillä on ollut aika leppoisaa. Harrastetaan yhdessä videoyhteydellä taaperotanssia ja piirtämistä, luetaan, pyöräillään ja ulkoillaan. Kerrotaan paljon vitsejä, jumppaillaan ja kiipeillään sylissä. Pari kertaa viikossa soitetaan mummulle ja serkuille. Katsotaan Muumeja ja Dinotassuja. Toki myös ahdistaa ja välillä riidellään, mutta kaiken kaikkiaan viimeiset seitsemän viikkoa ollaan selvitty perheenä mallikkaasti, vaikka yksi meistä on tehnyt koko ajan myös kotoa käsin töitä ja toinen opettelee tunteidensäätelyä aktiivisesti. Siitä voin olla ylpeä.

Juuri nyt surettaa yhteisen ajan radikaali väheneminen ja arveluttaa oma jaksaminen työpaikan uudessa normaalissa. Illalla saatan tirauttaa pari kyyneltä. Mutta huomenna laitan työhousut jalkaan, pyöräilen keskustaan ja yritän olla pyörtymättä informaatiovyöryn alle. 

Lauantaina piti ajella äidin luoksi pihakaffille, mutta nyt en tiedä, onko se järkevää tai jaksamisen puolesta edes mahdollista. Viikonlopuksi aion joka tapauksessa kaivaa kesämekon kaapista ja tilata sushia, satoi tai paistoi. 

Koronapäiväkirjat 2

Kohta viisi viikkoa kotona. Yhtä kauan siitä, kun olen viimeksi meikannut. Tukka näyttää mopilta ja olen taantunut takaisin äitiysloman aikaisiin löysiin trikoovaatteisiin. Toisina päivinä se ahdistaa, mutta enimmäkseen ei kiinnosta.

Ensimmäisten viikkojen vihaisuus on nyt muutenkin vaihtunut välinpitämättömyyteen. Arki rullaa lapsen ehdoilla ihan sujuvasti, mutta sen ulkopuolella ei mikään. En enää tiedä, toivonko saavani palata töihin toukokuussa tai edes ennen juhannusta. Passi vanhenee kohta, mutta en tiedä, onko sen uusimisessa mitään järkeä.

En myöskään tiedä, toivonko että hallitus alkaa purkaa rajoituksia toukokuun puolivälistä alkaen vai toivoisinko niiden jatkuvan. Kaikki vaihtoehdot pelottavat, jos annan niiden ajattelemiselle yhtään tilaa. Olen onnellinen, koska ei tarvitse olla tekemässä minkäänlaisia päätöksiä.

Lauantaina yritin hakea salilta kahvakuulaa lainaan ja pelkästään aulassa pyörähtäminen alkoi vähän itkettää, koska se muistutti kaikesta normaalista, jota ei nyt ole. Satuin myös väärään hetkeen eli kuula jäi toistaiseksi saamatta. Jospa seuraavasta yrityksestä selvittäisiin kyyneleittä.

Oma mielenterveyteni on ollut viime aikoina ihan hyvällä tolalla, mutta silti kasassa pysyminen on veitsenterällä taiteilua. Pelottaa niiden puolesta, joilla asiat on huonommalla tolalla ja ne, joilla ei ole turvaverkkoa pitämässä pystyssä. Ahdistaa kaikki ne ihmiset, joiden taloudellinen tilanne ei kestä lomautuksia. Surettaa kaikki irtisanotut. Itkettää kaikki turhat koronakuolemat. Turhauttaa kun oikein mitenkään ei voi olla avuksi.

Istun siis hiekkalaatikolla lapiohommissa ja hengitän. Muutakaan en voi. 

En tosin taida olla ainoa, jota epätietoisuus ja poikkeusolot ovat alkaneet syödä. Tämä instapostaus puhutteli tänään kovasti.

Maaliskuun kirjat

Rebecca Solnit: Miehet selittävät minulle asioita

Nimen ja esipuheen perusteella odotin kevyempää esseekokoelmaa, mutta tämä nykypäivän klassikko oli täynnä painavaa asiaa alusta loppuun. Kaikesta huolimatta esseet on helppo lukea, omaksua ja sisäistää. Esimerkkitilanteet ovat pitkälti amerikkalaisia, mutta Miehet selittävät minulle asioita on mielestäni oikein hyvä perusteos nykypäivän feminismistä ja tasa-arvosta. Luulen kuitenkin, että sisältönsä puolesta sillä olisi enemmän uutta annettavaa miesoletetulle lukijalle.

Helmet-lukuhaaste: 21 (Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta), 24 (Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa)

Alice Hoffman: Noitasisaret

En yleensä ole suuri maagisen realismin ystävä, mutta Hoffman on aivan omanlaisensa kirjailija, jonka tekstissä on aina sadunomainen tunnelma ja kevyeltöä vaikuttavan kerronnan alle kerrostuu raskaita teemoja. Ne eivät ole rivien välissä tai pinnan alla, mutta niiden äärelle pysähtyminen lukijan vastuulla. Näin on myös Noitasisarissa, jonka tarina on tavallaan pieni ja kieli kaartelevaa, mutta silti koko ajan kuohuu. Tällä kertaa minun oli vaikea sukeltaa tarinaan sisään ja saada tunnelmasta kiinni, kunnes viimeisen kolmasosan aikana en malttanut laskea kirjaa käsistäni. Olen tykännyt muutamasta Hoffmanin kirjasta valtavasti, joten odotukset Noitasisarten suhteen olivat korkealla. Niitä kirja ei ihan lunastanut, mutta kulttiklassikko tämä on syystä. En muista nähneeni romaaniin pohjaavaa ysärielokuvaa, jonka kriittisenä teininä tuomitsin hömpäksi heti, mutta ehkä katson sen nyt.

Helmet-lukuhaaste: 7 (Kirjassa rikotaan lakia), 9 (Kirjassa kohdataan pelkoja), 47-48 (Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet)

Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja

Harmiton hyvän mielen kirja työttömäksi jäävästä kirjastonhoitaja Ninasta, joka toteuttaa unelmansa ja perustaa liikkuvan kirjakaupan Skotlantiin. Luin tätä koronaperäisen työkriisin puhjetessa ja hyvä niin, mitään muuta en varmasti olisi saanut luettua. Uusia lukuja ja onnellisia loppuja ei millään tavalla keksi pyörää uudestaan: juonenkäänteet on helppo arvata ennalta, mutta se ei haittaa. Se kuitenkin viihdyttää ja pitää mielenkiinnon yllä alusta loppuun. Ninan seikkailujen lomassa Skotlannin maaseutu nousee vaivihkaa kirjan todelliseksi päähenkilöksi.

Helmet-lukuhaaste: 2 (Iloinen kirja), 16 (Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli), 31 (Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla)

Katja Kettu: Rose on poissa

En ole aiemmin lukenut Kettua ja tämäkin valikoitui lähinnä sattumalta, kun Ellibsissä ei ollut saatavilla oikein muutakaan kiinnostavaa. Onnekasta, en muuta sano. Romaanin päähenkilö on Lempi, luonnonlapsi, puoliksi suomalainen, puoliksi ojibwa-intiaani. Lempin äiti Rose katosi 45 vuotta aiemmin ja samoihin aikoihin isä menetti muistinsa. Sairaan isän muistin hiljalleen palaillessa Lempi palaa lapsuutensa maisemiin ja saa lopulta selville, mitä äidille tapahtui. Romaanissa on paljon teemoja, joihin pureutua: katoamismysteerin lisäksi se on tarina rakkaudesta, identiteetistä, ulkopuolisuudesta ja erilaisista hyväksikäytön muodoista. Kaiken tämän keskellä se on myös kiinnostava katsaus lähihistoriaan. Amerikansuomalaisuudessa on minusta jotain puhuttelevaa ja Ketun kieli on ihanaa, vanhahtavaa suomea, jota ojibwa-sanasto täydentää. Kuuntelin tämän Eija Ahvon lukemana äänikirjana ja vaikka nautin Ahvon lukemisesta kovasti, haluaisin palata tähän joskus tekstinä, jotta saan rauhassa keskittyä sanoihin. 

Helmet-lukuhaaste: 18 (Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja), 33 (Kirjassa tapahtuu muodonmuutos), 46 (Kirjassa on sauna)

Inga Magga: Varjonyrkkeilijä

Yksi kevään eniten odottamiani uutuuksia ilmestyi tietysti niin, että kirjasto oli kiinni ja olin itse liian yskäinen asioidakseni kirjakaupassa. Malttamattomana ostin siis e-kirjan ja vaikka lukeminen onnistui sen kanssa ihan kelvollisesti, tuntuu kuin jotain olisi jäänyt kokemuksesta puuttumaan. Myös Varjonyrkkeilijä on tarina hyväksikäytöstä ja kahdessa aikatasossa kerrottu tarina etenee trillerin tapaan kiihtyvää tahtia ja lukiessa oli alati kasvava tunne siitä, että jotain pahaa tapahtuu ihan kohta. Enempiä spoilaamatta sanon, että loppu pääsi kuitenkin yllättämään parillakin tapaa. Vaikka langat sidotaan yhteen ja jonkinlainen katarsis saavutetaan, jää lukija viimeisten rivienkin jälkeen roikkumaan aavistuksen verran tyhjän päälle. En tiedä nyrkkeilystä mitään, mutta Maggan tapa kuvata lajia on intensiivisyydessään hengästyttävä. Vielä ansiokkaampaa on mielestäni hyväksikäytön kuvaus nuoren ihmisen näkökulmasta kaikessa ristiriitaisuudessaan. Kannen ja esittelytekstin perusteella Varjonyrkkeilijän kuvittelee olevan kevyttä lukemista, mutta tunnelma ja tapahtumat jäävät kummittelemaan mielen perukoille ja kömpivät esiin, kun sitä vähiten odottaa.

Helmet-lukuhaaste: 5 (Saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja), 14 (Urheiluun liittyvä kirja), 49 (Vuonna 2020 julkaistu kirja)

Koronapäiväkirjat

Siitä on nyt kaksi viikkoa, kun hallitus kertoi tiedotustilaisuudessaan, että suomalaisia palveluita suljetaan määräajaksi. Noin puolitoista viikkoa taas siitä, että meille ilmoitettiin, että työntekovelvoite loppuu välittömästi jatkuen ainakin 13.4. saakka. Käytännössä siis kaksi viikkoa palkallista vapaata, sitten palkatonta, lomaa tai mihin ikinä kenelläkin on mahdollisuus.

Melkoista tunteiden vuoristorataa ollut nämä menneet viikot. 

Olen kiitollinen, että minulla on pieni lapsi pitämässä arjessa ja rytmistä kiinni. Samalla koen suuttumusta ja turhautumista siitä, että työtämme ymmärretään niin vähän, että meidät pistetään ennemmin täydellä palkalla kotiin kuin annetaan tuottaa palveluita kuntalaisille ja tehdä tärkeitä rästitöitä. Pelottaa mitä tämä kaikki tarkoittaa pitemmällä aikavälillä, ei niinkään talouden vaan mielenterveyden näkökulmasta. Huoli läheisten fyysisestä terveydentilasta on toki myös olemassa, mutta se on vielä pysynyt käsiteltävällä tasolla.

Kun tulin töistä toistaiseksi viimeistä kertaa torstaina 19. päivä, olin jotenkin siinä uskossa, että tähän mennessä olisin siivonnut kotona noin kaiken. Istuttanut uusia kasveja, aloittanut juoksuharrastuksen, kirjoittanut kirjeitä, raivannut pakastimen, neulonut ystävien tuleville vauvoille kasapäin sukkia ja lukenut monta kirjaa.

En ole. 

Olen kyllä ulkoillut joka päivä, yleensä kahdesti. Kiikuttanut, lapioinut, ratsastanut keppihevosella ja lukenut Pikku hiiriä monta kertaa päivässä. Kun on omaa aikaa, istun lähinnä lamaantuneena ja selaan päämäärättömästi somea. 

Juuri tätä kirjoittaessa tuli tieto, että poikkeusolot jatkuvat näillä näkymin vielä 13. toukokuutta saakka. Työnantaja aloittaa uudet YT-neuvottelut. 

Ei tullut yllätyksenä kumpikaan uutinen, mutta aika hiljaiseksi veti silti. En tiedä, mitä tämä käytännössä tarkoittaa oman työntekoni kannalta, ei auta kuin odottaa lisäohjeita. Jos tarkoituksena on ratsastaa kepparilla vielä puolitoista kuukautta, sillä mennään. Kotijumppaa se ei vielä korvaa, mutta hyvä alku silti.

Helmikuun kirjat

Kaija Puura: Näin kasvatat lapsestasi mukavan aikuisen

Rakkautta, rajoja, yhteisiä ruokahetkiä, niillä pääsee jo pitkälle. Teoriassa ihan asiallinen tietokirja juuri siitä, mitä nimi lupaa. Vähän pintaraapaisuksi kuitenkin tuntui itse asia jäävän, enkä kokenut suuria ahaa-elämyksiä tätä lukiessa. Toisaalta jos oikeasti tuntee olevansa hukassa tai joku perheessä oireilee, tällaisesta kevyemmästä tietokirjasta voi olla isokin apu. Muillekin ihan toimiva kirja oman ajattelun ja käytösmallien tueksi.

Helmet-lukuhaaste: 3 (Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti), 6 (Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella), 17 (Tutkijan kirjoittama kirja)

Jussi Nikkilä: Näyttelijä

Nikkilän esikoisromaani on kiinnostava, ällöttävä ja paikoin ahdistava kasvutarina. Päähenkilö Viktorin ajelehtimen jossain orastavassa keski-iän kriisissä ei ole nimestään huolimatta sidoksissa uravalintaan ja kirjoittajan kanssa saman ikäisenä lukijana löysin tästä paljon tunnistettavaa. Toki tosielämän asioiden bongaaminen tuo lukemiseen oman lisänsä.  Näyttelijä on myös vaivihkaa melko postmoderni: tarina tarinassa, välillä siinäkin tarina - ja moniin mahdollisiin kritiikkeihinkin kirjailija tuntuu vastanneen jo tekstissään. Kuuntelin Näyttelijän Nikkilän itsensä lukemana äänikirjana ja vähäeleinen, melankolinenkin luenta teki tästä mielenkiintoisen kokemuksen, mutta väistämättä vaikutti myös omaan tulkintaani tekstistä. Viktorin yhtymäkohtia kirjailijaan itseensä voi vain arvailla, mutta googlen Näyttelijä saa kyllä laulamaan.

Helmet-lukuhaaste: 15 (Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö), 42 (Kirjassa on isovanhempia), 45 (Esikoiskirja) 

Jonas T. Bengtsson: Sus

Sus on kokoaan - parisataa sivua - suurempi kirja yhteiskunnan rakenteiden rakoihin pudonneen kööpenhaminalaisen nuoren elämästä. Hieno ja ilmava romaani toivottomuudesta. Helppo lukea, mutta vaikea sulatella. Riipaiseva, väkivaltainen ja  aivan kammottava - eikä vähiten siksi, että voin täysin uskoa päähenkilön olevan todellinen ja asuvan hehkutetun pohjoismaisen hyvinvointivaltion laitamilla.

Helmet-lukuhaaste: 6 (Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella), 6 (Kirjassa rikotaan lakia), 9 (Kirjassa kohdataan pelkoja), 32 (Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa

Jean Rhys: Siintää Sargassomeri

Tammikuun suosittelukoulutuksessa oli puhetta siitä, että tärkeintä luetussa kirjassa ei ole aina sisältö vaan se, minkä äärelle kirja meidät johdattaa. Tästä hyvä esimerkki on viime keväänä lukemani Vainola, josta en tykännyt yhtään, mutta se muistutti mieleeni Jean Rhysin. Kotiopettajattaren romaanin "esiosa" on ollut lukupinossani syksystä asti, lukulistalla paljon kauemmin. Koko ajan mietin, että olisi kannattanut lukea jo silloin opiskeluaikana, postkolonialistinen tulkinta olisi noussut ihan uusiin sfääreihin. Toisaalta nuorempana en ehkä olisi osannut käsitellä kaikkea sitä kammottavuutta, mitä Rhys Rochesterin ja Berthan Antoinetten välityksellä naiseudesta, ihmisestä kertoo.

Helmet-lukuhaaste: 1 (Kirja on vanhempi kuin sinä), 25 (Kirjassa ollaan saarella), 33 (Kirjassa tapahtuu muodonmuutos)

Katariina Leino: Noitasiskot

Tein taannoin päätöksen, etten enää tuhlaa aikaa huonoihin kirjoihin, mutta toisin kävi. Tämä oli nimittäin tosi huono. Noitasiskot on Tampereen Nätyyn sijoittuva nuortenkirja, ja vaikka kirjoittaja on dramaturgi, lukiessa tuli olo, ettei kirjoittaja tiedä nuorista, opiskelusta tai teatterista mitään. Sanasto oli kamalaa, juoni heppoinen, rinnalla kulkeva fantasiatarina tylsä, hahmot latteita, aikajana epäuskottava ja muutenkin kaikki tässä tökki. Teatterimaailmaan sijoittuvat tarinat kuitenkin puhuttelevat ja tarinan sijoittaminen Tampereelle oli ihan raikas ratkaisu. Tässä valossa voisin ehkä suositella aihepiiristä kiinnostuneelle 14-vuotiaalle, en juuri muille.

Helmet-lukuhaaste: 9 (Kirjassa kohdataan pelkoja), 39 (Kirjassa lennetään), 47-48 (Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet)

Melba Escobar: Kauneussalonki

Minulle myytiin tämä vähän erilaisena mutta sopivan kevyenä dekkarina. Ei ollut. Kauneussalonki oli kyllä hyvä ja kieltämättä siinä myös tapahtuu murha, mutta pääosassa ei ole sen enempää itse rikos kuin sen ratkaiseminenkaan. Nimi, dekkariluokitus ja etukanteen painettu tagline (Manikyyrejä, mutakylpyjä ja murhia!) johtavat siis potentiaaliseen lukijan pahasti harhaan. Kauneussalonki on kirja eri-ikäisistä naisista ja etenkin kolumbialaisen naisen asemasta. Siitä miten mahdottomien valintojen keskellä sen väärän tekeminen vie vain ojasta allikkoon. Miten ulkonäkö, sukupuoli ja yhteiskuntaluokka tekee ihmisistä vain nappuloita muiden peleissä. Ja siitä miten turvaverkkoa ei aina vain ole tai se ei riitä.  Sisältövaroitus: sisältää raiskauksia ja seksuaalista väkivaltaa. Myös tapahtumat ovat raadollisia. Tämä ei sovi herkimmille.

Helmet-lukuhaaste:  7 (Kirjassa rikotaan lakia), 32 (Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa), 50 (Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja)

Liikuntaneuvonnassa

Liikuntakevät ei ole lähtenyt käyntiin ihan yhtä vauhdikkaasti kuin tammikuun alussa toivoin, kiitos tammikuun flunssakierteen ja kevään stressipiikin töissä. Kävin sentään pari viikkoa sitten salin PT:n ilmaisessa liikuntaneuvonnassa.

En nyt odottanutkaan mitään mullistavaa alle tunnin tapaamiselta, mutta kieltämättä vähän turhautunut olo jäi. Sain kuitenkin neljän viikon liikuntasuunnitelman, joka ei ole liian kunnianhimoinen.

PT rauhoitteli ruuhapäätäni sanomalla, että kakskikin suoritusta neljän tavoitteesta on jo oikein hyvä viikon saldoksi. Itsestä ei vain tunnu siltä. Ensisijaisesti siksi, että kävely ja kehonhuolto ovat helpoimmat järjestää, mutta sali on se, mistä maksan ja haluaisin kunnolla hyödyntää. Lisäksi harmittaa, kun on tottunut tekemään vähintään kaksijakoista saliohjelmaa, ja kerta viikossa tuntuu liian vähältä. Tanssillisesta ryhmäliikunnastakaan en haluaisi luopua, koska sali on se, mitä tarvitsen, mutta tanssillinen on se, mistä oikeasti tykkään. Mutta millähän ajalla sitä enemmän kävisi?

PT toki kovasti painotti, että kyllähän isänkin täytyy ottaa vastuuta lapsesta, jotta äiti pääsee harrastamaan. Tottahan tuo. Mutta meillä minä olen se, joka on enemmän töissä, isä ja lapsi viettävät yhteistä laatuaikaa jo huomattavasti enemmän. Työpäivinä yhteinen hereilläoloaikani lapsen kanssa on 3-4 tuntia. Kovin usein en raaskisi siitä enää salihommiin lohkaista.

Turhauttavaa, kun vuorokaudessa, viikossa, kuukaudessa ei riitä tunnit harrastaa niin paljon kuin haluaisi.

Sekä tuttavapiiri että oma järki sanoo, että tilanne on väliaikainen. Lapsi kasvaa ja viikkorytmi muotoutuu siinä mukana. Lihaskunto ja oma hyvinvointi vaan kaipaavat toimia jo nyt.

Ehkä se kaksi kertaa viikossa on tosiaan jo jonkinlainen voitto. Toisaalta tältä viikolta puuttuu enää kehonhuolto, joten toivoakin on. Paria sataa euroa en silti ehkä raaski tässä tilanteessa PT:n henkilökohtaisen saliohjelman päivitykseen laittaa.

Tammikuun kirjat

George Orwell: Animal Farm

Viime vuoden Helmet-haasteen viimeinen täsmävalinta tuli luettua loppuun loppiaisena. Minulla on edelleen järkyttävän isoja aukkoja sivistyksessä tiettyjen klassikkokirjojen kohdalla, mutta nyt on edes Eläinten vallankumouksen mentävä aukko täytetty. Ja pirun hyvähän se oli, klassikko syystä. Paljon helpompi kuin pelkäsin ja vaikka lähdin lukemaan Neuvosto-satiiria, tasoja olikin paljon enemmän. Uskon palaavani tämän äärelle vielä joskus.

Helmet-lukuhaaste (2019): 3 (Kirja sellaisesta kirjallisuudenlajista jota et yleensä lue), 8 (Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen), 38 (Jossain päin maailmaa kielletty kirja)

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Harva kirja jättää näin ristiriitaisen olon. Maagiseen Jyväskylään sijoittuvan kirja on todella mielenkiintoinen ja harva - jos kukaan - suomalainen nykykirjailija käyttää kerronnan kieltä yhtä ilahduttavan nerokkaasti kuin Jääskeläinen. Mutta.

Nyt seuraa sisältövaroitus: kirjassa on muunsukupuolinen henkilö, ja aihetta on käsitelty niin, että minusta ainakin tuntuu, ettei kirjoittajalla ole asiasta mitään tietoa tai ymmärrystä. Se tekee juonenkäänteistä älyttömiä ja epäuskottavia jopa oman fantastisen maailmansa sisällä. Tiettyyn pisteeseen asti kirja on siis kiinnostava, koukuttava ja ihan mahtava, sitten alkaa tökkiä ja pahasti. Lopussa luisutaan sellaiseen alamäkeen, että oksat pois. Lisäksi Harjukaupungin salakäytävissä on kaksi erilaista loppua, eikä kirjaan tarttuessaan voi tietää kumman saa. Lopussa luvataan toinen versio kustantajan sivuilta, mutta sivu on poistettu, mikä oli todella ärsyttävää. Onnistuin silti hankkimaan käsiini molemmat loput, eikä kumpikaan toimi itsenäisenä. Yhteensä niistä saa kursittua kasaan ehkä jotain järjellistä, mutta silti olo on ontto. Ilman näitä sekoiluja tämä olisi hyvinkin neljän tähden kirja, nyt taisin täpätä Goodreadsissa kaksi. Ja niistäkin toinen tuli lähinnä Jääskeläisen hienolle kielelle.

Helmet-lukuhaaste: 16 (Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli), 35 (Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa), 44 (Kirjassa on kirjeenvaihtoa)

Robert Webb: How Not To Be a Boy

Aloitin Webbin muistelmien lukemisen jo syksyllä, mutta silloin takana oli liian monta julkkiselämäkertaa, ja ähkyssä tämä takkusi pahasti. Nyt kuitenkin ahmaisin loput kirjasta parissa päivässä. Se auttoi. Teksti etenee periaatteessa kronologisesti, mutta toisaalta ajassa hypitään keskustelunomaisesti ees ja taas, joten ihmisten, tapahtumien ja viittausten muistaminen oli helpompaa, kun luki enemmän kuin muutaman sivun kerrallaan. Ja kun sain rakenteesta kiinni, Webbin anekdootit pyyhkäisivät mukaansa täysillä. Webb on mielestäni ihan hulvattoman hauska ihminen, mutta ei tätä kannata hupilukemiseksi ottaa. Kirjassa käsitellään pelkoja, epävarmuuksia, isäsuhdetta, äidin kuolemaa, itsetuhoisuutta ja päihdeongelmia - sen verran kuitenkin huumorilla pehmennettynä ja iän tuoman viisauden valaisemana, ettei lukukokemus ole liian ahdistava. Aika monta koomikkoelämäkertaa kahlanneenkin tämä ilahdutti positiivisesti.

Helmet-lukuhaaste: 9 (Kirjassa kohdataan pelkoja), 13 (Kirjassa eksytään), 42 (Kirjassa on isovanhempia)

Terry Pratchett: Valtio

En ole ikinä oikein saanut Pratchettista kiinni, mutta Valtiosta pidin ihan valtavasti. En olisi itse sitä varmaan ikinä löytänyt, joten suuri kiitos ystävälle, joka ehdotti sitä taas horroksesta heräilevän lukupiirimme kirjaksi. Ehkä tämä toimi minulle muita Pratchetteja paremmin, koska se oli itsenäinen romaani, tai siksi että nuortenkirjasta alaviiteviidakko oli karsittu minimiin. Tai sitten vain oli oikea aika tälle valloittavalle, kokoaan suuremmalle vaihtoehtohistorialle, jossa tuhotulvan keskellä pelastuneet rakentavat yhteiskuntaa ja yhteisöä pala kerrallaan. Alku on toivoton, tarina ei. 

Helmet-lukuhaaste: 11 (Vaihtoehtohistoria), 24 (Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa), 40 (2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja)

Sananen lukemisesta

Olen viime aikoina miettinyt tosi paljon lukemista.

Parhaimmillaan rakastan lukemista. Lukeminen on ihanaa, mielestäni maailman paras harrastus. Saan olla päivät pitkät töissä kirjojen keskellä ja silti innoissani kannan niitä myös kotiin. Tekisi mieli lukea kaikki itseä kiinnostavat kirjat ja sitten vähän niitäkin, jotka eivät oikeastaan kiinnosta, koska miten sitä muuten ikinä sivistyy ja laajentaa omia näkökantojaan?

Keskittyminen vain on hankalaa. Omaa aikaa on vähän, minkä lisäksi olen nykyään iltaisin niin väsynyt, etten kovin kauan jaksa tekstiin uppoutua, vaikka ympärillä olisikin hiljaista (harvoin on). Lukeminen alkaa tuntua suorittamiselta, kirjapino kotona kasvaa ja aina se seuraava näyttää vähän houkuttavammalta kuin kesken oleva. 

Olin toissapäivänä suosittelukoulutuksessa, jossa käytiin läpi pääasiassa viime ja toissa vuonna julkaistuja kirjoja, jotka eivät syystä tai toisesta ainakaan vielä keiku varauslistojen kärkipäässä. Se ei varsinaisesti auttanut asiaa. 

Haaveilen aktiivisesti hotellilomasta, jolla nukkuisin pitkään, söisin rauhassa aamupalaa, makaisin puhtaissa lakanoissa ja lukisin kirjoja. Puhelin varmaan kannattaisi jättää kotiin, tai ainakin laittaa sammuttaa siitä kaikki mahdolliset sovellukset lomasen ajaksi. Sellaista odotellessa pitää yrittää pyhittää lukuaikaa kotona ja valita kirjoiksi vain sellaisia, joita oikeasti haluan lukea.

Goodreadsiin laitoin tälle vuodelle tavoitteeksi 60 luettua kirjaa. Jos Yllätys kasvimaalla, Muumipappa! ja muut genren edustajat laskettaisiin, se täyttyisi kirkkaasti ja ennen kesää, mutta ihan vielä en siinä pisteessä ole. Mahdoton tavoite ei missään nimessä ole, sillä luin viime vuonna 53 kirjaa (ja aika monta kertaa Yllätys kasvimaalla, Muumipappa!). Helmet-lukuhaastettakin aloin taas tehdä, että ajattelisin vähän oman laatikon ulkopuolelta, vaikka varsinaisia lukuvinkkejä en kaipaakaan enää yhtään lisää. Paitsi ammattimielessä.

Tässä samalla on tullut pohdittua paljon tänne blogiin tekemiäni kirjapäivityksiä. Goodreads on tehnyt ne periaatteessa tarpeettomiksi, eikä niistä ole iloa kuin minulle - jos aina minullekaan, kun niiden kirjoittaminen meinaa välillä tuntua lähinnä rasitteelta. Toisaalta blogimerkinnät ovat kuluneiden kuukausien aikana noussut arvoon arvaamattomaan, kun olen kääntynyt itse oman listani puoleen melkeinpä viikottain, kun olen tarkastanut jotain vuosia sitten luettua kirjaa ja sen herättämiä ajatuksia.

Ehkä siis jaksan blogin parissa ainakin siihen asti, että keksin paremman kanavan. Saa ehdottaa.

Tämän hetkinen odottavien pino näyttää tältä:

Siinä kiinnostaa kaikki. Haig on lainassa jo toista kertaa, Rhys odottanut vuoroaan jostain lokakuusta. Toive siis on, että helmikuun loppuun mennessä ne ja vaikka Bengtsson olisi luettu. Ja koska Juvaa ei todennäköisesti saa uusittua, olisi syytä varmaan selailla sitäkin. Ei vaikuta mahdottomalta. Kunhan nyt kolmen keskeneräisen parista pääsen niiden kimppuun ensin.

Aloitan siitä, etten avaa tänään Netflixiä, vaan vietän illan Pratchettin Valtion ja teekupin parissa. Ei kuulosta hullummalta.