10 + 1 kuvaa muulta lomareissulta

Kotona. Tämä on ollut turhin päivä ikinä, jollei lasketa sitä, että kävin aamutuimaan muuttoapuna. Muuten päivä on mennyt lähinnä nukkuessa, kiukutellessa ja sohvalla. Ehkä huomenna on jo tasaisempi olo. Ainakin toivon niin, ettei mene koko viikko ihan harakoille.

Teboil Tähtihovi. 300 ajokilometriä takana, 1400 edessä.

Tiukka Mario Kart -turnaus viihdyttää lapsia ja aikuisia sen aikaa, että
täti saa ruuan pöytään.

Olin aiemmin tosi katkera, että olin liian pieni osallistuakseni tähän
mielenilmaukseen. Vähän olen vieläkin.

Jos force majeure iskee, brunssi on aina oiva vaihtoehto. Lämmin suositus
Ekbergin brunssista, joka on Helsingin mittapuulla puoli-ilmainen.

Sompasaunasta on panoraamanäkymä Katajanokalta Tervasaaren, Pohjoisrannan,
Merihaan, Kalasataman ja Mustikkamaan kautta Korkeasaareen. Älyttömin paikka.

Albertinkadun Pii Poo.

Pyhäjärven (UL) rantaraitti.

1-vuotias halusi tarjota Riitta-kissallekin mustikoita.

Jälkeispolttareissa mökillä pienen suolammen rannalla. Opin juuri että läheisen
isomman vesistön nimi on Kolmperse, sen vieressä olevan Tämäkohdun jo tiesin.
Lähistöllä on myös Kökköpää. Karkkilan paikannimet ftw.

10-vuotishääpäiväjuhlat Aitorannassa Pyhäjärven (Pirkanmaa) rannalla.
Horisontissa siintää Näsinneula.

Taisin tehdä tämän vuosituhannen uintiennätyksen uimalla noin viikossa kuusi kertaa. Mukaan mahtui järvi, lampia ja Itämeri. Jokeen en ole vielä tänä vuonna ehtinyt pulahtaa.

Näyttelyitä taas kolusin ennätyksellisen vähän. Fiskarsin kesänäyttelyn lisäksi kävin kurkistamassa Taidehallin Minä: Omakuva ajassa -näyttelyn ja Helsingin kaupunginmuseon Helsexinki-näyttelyn. Siinä se. Ellei kahveja Karkkilan Pakarissa lasketa.

Ehkä ihan hyvä keikauttaa kesämenojen suhde näinkin päin. Sitä paitsi näkeehän sitä taidetta kaupungillakin.

+1 Arvo Parkkilan patsas Lapinlahden puistikossa Helsingin
Forenom-kämppämme välittömässä läheisyydessä.
Ihminen nousee roskalaatikosta.

Reissussa parasta oli kiireetön elo Karkkilassa, vanhat ystävät ja perjantai-illan hepuli. Raskainta oli matkalaukkuelämä, joka vei veronsa, vaikka itse pidin asemapaikkaa samana paljon pidempään kuin Marko. Kello on puoli seitsemän. Onko ok mennä jo nukkumaan? Muutakaan tekemistä en keksi.

10 + 1 kuvaa Raaseporista

Maanantaina piti lähteä ajamaan kohti Savoa, mutta ei sitten jaksettukaan. Jäätiin siis pyörimään Katajanokalle vielä hetkeksi. Tiistaina pakattiin pojat autoon ja lähdettiin päiväreissulle kohti Raaseporia.

Olen käynyt Fiskarsissa viimeksi yli kymmenen vuotta sitten, mutta hämmentävän hyvin muistin kaikki rakennuksetkin. Koska lähtö oli kankea ja seurueen ruokataktikointi huonoa, joten ensimmäisenä piti suunnata syömään. Fine dining oli budjettisyistä right out ja haaveilemamme Laundry Café lähinnä katastrofi. Onneksi jo sieltä muinaiseltlta edelliseltä reissulta tuttu Café Antique palveli lopulta kaikkia tyydyttävästi ja kohtuuhintaan.

Aika söpöjä hotelleitakin alueella olisi ollut, mutta kyllä Fiskarsin päivässä halutessaan suorittaa.

Maailma tarvitsee lisää slakitiilirakennuksia.

Käytiin myös kurkkaamassa Petri Ala-Maunuksen ja Minna Suoniemen kuratoima Greetings from SUOMI -kesänäyttely. Tykkäsin ehkä enemmän näyttelyn ideasta kuin itse näyttelystä, mutta olisi harmittanut jättää väliin. Harmillisesti rakennuksen ikkunoita rempattiin samalla ja jyskeessä oli vaikea keskittyä erityisesti videoteoksiin.

Liisa Hietanen, Veli (2014)

Marko katsoi taidenäyttelyn sijasta sorsia ja maisemaa.

Fiskars Villagen jälkeen halusin vielä piipahtaa samalla vaivalla Raaseporin linnassa, jossa olen käynyt viimeksi alle kouluikäisenä. Google Maps ohjeistaa perille jotain ihan kummallista reittiä, joten kannattaa ennemmin käyttää silmiä ja luottaa kyltteihin.

Linna ei tietysti Turun linnaan tai Olavinlinnaan verratessa ole erityisen iso tai vaikuttava, mutta itse tykkäsin kyllä. Linna ei näy tielle, joten perillä on hiljaista ja se tuntuu sijaitsevan jossain ihan omassa todellisuudessaan. Melkein kaikkialle saa mennä ja ympäristö on todella kaunista. "Ihan hyvä vitosen linna" kuului seurueenkin arvio, kun alun nurinasta päästiin yli.

Raaseporista tuli kyllä hauskan ja haikeankin nostalginen olo, koska yhdistin maiseman ja tunnelman vahvasti lapsuuden kesiin ja niihin kotimaan lomareissuihin, jota silloin perheen kanssa tehtiin. Voisin kyllä kuvitella, että alle kouluikäisenä linnan rauniot ovat tuntuneet paljon isommilta. Kuten koko Etelä-Suomi ylipäätään. Eihän täällä ole pitkä matka minnekään!

Vielä sananen Fiskarsin kesänäyttelystä. Suosikkini oli Jarno Vesalan hieno ja himpun karmiva videoteos / installaatio ja muutenkin videot tuntuivat olevan näyttelyn puhuttelevinta antia. Alla olevaa Kim Simonssonin Maja-teosta (2017) olisin siitä huolimatta voinut katsella pidemmänkin tovin.

Ilmeisesti työpaikan syysretken kohteena olisi juurikin Fiskars ja tämä näyttely. En tiedä, onko sinne pointtia enää tämän reissun jälkeen lähteä, mutta ehkä matkaan päätyessä voisi fiilistellä rakennuksia ja kahviloita koko rahan ja vaivan edestä.

10 + 1 valokuvaa Porvoosta

Koska kesälomalle haaveilemani roadtrip Pohjois-Suomeen jouduttiin käytännön syistä perumaan, suunnattiin Markon kanssa viime viikolla yhden yön hotellilomaselle Porvooseen.

Kaupunki ei tehnyt ehkä yhtä suurta vaikutusta kuin Naantali pari vuotta sitten, mutta sen verran ihana se kuitenkin oli, että suosittelin sitä varauksetta päiväreissukohteeksi kaverin ulkomailta visiteeraavalle isälle. 

Omalta isältäni kysyin matkavinkit ennen lähtöä. "Kivikirkko on hieno, Hansa-olut hyvää ja onhan siellä se Brunberg", kuului tiivis vastaus. Hansa-olutta ei kaiketi enää tehdä ja Brunbergin kauppakin oli niin täynnä aasialaisia turisteja, etten mahtunut ovesta kunnolla sisälle. Kirkkoa käytiin kuitenkin ihmettelemässä samalla kun käyskenneltiin ympäri vanhaa kaupunkia.

Oltiin perillä sen verran myöhään, että nähtävyydet alkoivat mennä kiinni, mutta riittihän tuota katsottavaa muutenkin Runebergin kotimuseo jäi kyllä sen verran kaihertamaan, että pitänee eksyä Porvoon maisemiin uudemmankin kerran lähitulevaisuudessa.

Näkymä vanhalta sillalta...

...ja sillalle.

Vähän pittoreskimpi Jokikatu kuin kotona.

"Sehän näyttää Spedeltä" totesi Marko, kun Runebergia lähestyttiin.

Lisäksi hyvistä ruokaravintoloista näyttäisi olevan peräti runsaudenpula. Pienen skouttauskierroksen päätteeksi päädyttiin lopulta Fryysarinrantaan, jonka siika-alkuruoka sai aikaiseksi sellaisen ylistyspuheen, että Markon suusta harvoin moista kuulee. Miljöö oli myös ihan poikkeuksellisen ihana, etenkin kun onnistuttiin nappaamaan terassin ainoa varjpisaoisa pöytä. Ihan huokeimmasta päästä tämäkään ravintola ei tietysti ole, mutta alku- ja pääruuat sekä juomat molemmille kustansivat lopulta 82 euroa, joka tuntui varsin kohtuulliselta. 

Illalla käytiin harrastamassa vähän barhoppingia, joka osoittautui yllättävän vaikeaksi. Suosikiksi niin kahvi- ja oluttarjonnan kuin ympäristönkin puolesta että nousi Paahtimo.

Tatti-omenarisotto ja pähkinäleipä oli ainoa kasvisannos, mutta todella hyvää.

Yövyttiin B&B Ida-Mariassa Raatihuoneen torin laidalla. Varaussivustoilla oli heikommasin tarjontaa, mutta bongasin paikan Porvoon kaupungin sivuilta. Huone oli mukava, paikka tunnelmallinen, sijainti loistava ja aamiainen hyvä, mutta äänieristys sekä pihalle, aulaan että muihin huoneisiin olematon. Yhden yön reissulle se oli kuitenkin oikein passeli. 

Muutenkin pitää kiitellä kaupungin panosta, nettisivuilta löytyi selkeästi jaoteltuna kaikki tarpeellinen, jopa kartat ilmaisista pysäköintipaikoista!

Välikatu, kotikatu.

Matalat kattoparrut olivat sekä tunnelmalliset että hasardit.

Aamiaisbuffet oli mitä ihanin ja pieneen paikkaan käsittämättömän kattava.

Perjantai-iltana teki vielä mieli shoppailla, mutta lauantaina kauppojen ollessa auki en jaksanut enää kummemmin kiertää. Piipahdin kuitenkin Skafferissa ja PetriS Chocolate Roomissa pikkuostoksilla. Parempi ehkä näin, ainakin sisustuskauppoihin olisi varmaan saanut upotettua pienen omaisuuden. Ja ostin sentään hienon Porvoo-kangaskassin matkamuistoksi.

PetriS aiheuttaa mielitekoja, mutta ostin vain keksejä mukaan.

Kaupungin uudempi keskusta jäi vähemmälle huomille, mitä nyt kaupassa poikettiin hakemassa iltapalatarpeita. Pikavilkaisu auttoi kyllä ymmärtämään, miksi natiivikavereiden mielestä Porvoossa ei ole muuta näkemisen arvoista kuin vanha kaupunki ja jokiranta. Etenkin Cittarin ympäristö oli vanhojen puutalojen jälkeen melkoinen kokemus.

+1 uudempi Porvoo Cittarin porttikongissa.

Itse kyllä uskon, että sieltäkin olisi löydettävissä kätkettyjä helmiä. Ja olisihan niitä luontokohteitakin. Ja Haikon kartano on tietysti edelleen kokematta, kun tällä reissulla ei vielä raaskittu.

Rag'n'rok

Rokki rokattu ja Joensuu jätetty hetkeksi taakse.

Tänä vuonna ei jotenkin ole erityisen paljon sanottavaa. Nothing But Thieves ja Rag'n'Bone Man olivat odotetusti ihania, Hellacopters mainio, Pixies vähän väsynyt, Ewert and the Two Dragons valitettavan väärässä slotissa , Helsinki-Cotonou Ensemble todellakin oikeassa slotissa ja Ultra Bran keikallakin ympäröivä hurmos tarttui, vaikka omat akut alkoivatkin olla jo aika vähissä.

Nothing But Thievesin keikalle ei ollut tunkua. Mutta ihana oli.

'

Vaihdoin Mewin keikan pullavohveliin.

Ja Imagine Dragonsin aikana hengasin O:ssa.

Rag'n'Bone Man olikin nuorisoidoli ja tunsin itseni tättäräksi.

Protip 1: vaikka yleisössä olisi aggressiivinen tunku, reunoilla on väljää.

Protip 2: kunnon rokkibrunssi pelastaa paljon. Ihan tosi.

Periaatteessa siis ihan hyvä viikonloppu ja lähtölaukaus kesälomalle. Pysyin jopa budjetissa, vaikka tunnuinkin hengaavan anniskelussa enemmän kuin ikinä. Kaiken kiinnostavan kasvisruuan loppuminen ennen sunnuntai-iltapäivää tietysti teki osansa. Moitteita tuleekin lähinnä itselle huonosta ruokataktikoinnista ja festivaalille kehnoista vessa- ja narikkauudistuksista.

Vuosi vuodelta suoraan Rokista lomalle siirtyminen kuitenkin vie aina vain enemmän mehuja ja nyt tuntuu, että toipuminen on erityisen pahasti vaiheessa, vaikka eletään jo torstai-iltaa. Intensiivinen kyläily ja sukulointi eivät tietysti varsinaisesti auta asiaa, mutta ehkä elo tästä vielä tasaantuu.

Peili voi olla myös ystävä

Olen nukkunut viime aikoina huonosti. Loma on vain parin yön päässä, eikä enää jaksaisi skarpata. Luonnollisesti heräilen aamuöisin ja näen painostavia työunia.

Samalla stressaan siitä, ettei tässä kuussa ehdi käydä tarpeeksi jumpassa ja salilla. Järki sanoo, ettei maailma siihen kaadu, eikä kroppakaan muutamaan väliviikkoon romahda, pihi ihminen laskeskelee yksittäisten salikertojen hintaa ja ahdistuu.

Edellisistä huolimatta tai enemmänkin juuri niiden takia kampesin tänään itseni aamutuimaan sateessa salille.

Hölmöähän se oli, kun en oikeasti jaksanut normaaliin tapaan sarjoja tehdä. Mutta tulinpa siinä trikoot jalassa peilin edessä heiluessani havainneeksi, että lähteminen oli kaikesta huolimatta peliliike. 

Elin monta vuotta ilman kokovartalopeiliä, enkä aina meinaa muistaa, miltä oikeasti nykyään näytän. Viime aikoina on jotenkin vaikea taas ollut hyväksyä omat kehon kommervenkit. Muita ei varmaan kiinnosta huono ryhti tai ajamattomat kainalikarvat, mutta molemmista olen ehtinyt ottaa jo pulttia tällä viikolla - ja mennään vasta keskiviikossa.

Salin peili näyttää jumppavaatteissa armottomasti kerralla kaikki mahamakkarat, käsivarsien kuhmurat ja hiestä liistraantuneet hiukset. Mutta niiden lisäksi se näyttää pec flyn rintarankaa avaavan liikeradan, fysioterapian myötä korjaantuneemman nilkan asennon ja etenkin menneen kevään aikana voimaa saaneet reisi- ja pakaralihakset.

Ne tuskin kiinnostavat muita sen enempää kuin kainalonikaan, mutta tuleepahan itse keskityttyä välillä myös positiivisiin tulokulmiin.

Kesäkuun luetut

Erik Axl Sund: Unissakulkija

Varistyttö-trilogian toinen osa ei onneksi ollut yhtä ällöttävä ja raskas kuin ensimmäinen, mutta oli tässäkin sulateltavaa. Jossain trillerin, dekkarin ja psykologisen romaanin välimaastoon sijoittuva kirja ei päästä lukijaansa temaattisesti helpolla, mutta nopealukuinen se kyllä on.Vaikka lyhyiden lukujen ansiosta tämä toimikin mitä parhaiten reissukirjana, se ei ollut minusta myöskään yhtä vetävä kuin avausosa. Toisaalta toisesta päähenkilöstä Sofiasta paljastui tasoja, joita ei vielä ensimmäisen perusteella olisi ajatellut olevan olemassa - samanlaisia tasoja toivoisin myös murhatutkimusta vetävään Jeanetteen. Cliffhangeriin tämäkin loppui ja nyt jo ihan mielenkiinnolla odotan, miten Jeanette ja Sofia lopulta saavat kaiken ratkaisua. Kevyt lukukokemus on tuskin silloinkaan edessä.

Charlaine Harris: Sydänverellä

Nyt on viimeinenkin Sookie-kirja luettu. Toisin kuin monet muut, en jaksa olla kovinkaan pahoillani loppuratkaisusta - lähinnä tunnen hämmennystä siitä, että Harris ylipäätään muisti sitoa edes näin monet langanpäät lopuksi yhteen. Kiireen ja uupumuksen makua tässä kuitenkin on. Mielestäni kaiken True Blood -huuman keskelläkin olisi kannattanut hengähtää hetki ja kirjoittaa tarinoita vähän verkkaisemmin, enemmällä ajatuksella. Samalla 13-osaiseksi venytetty kokonaisuus olisi hyvinkin voinut tiivistyä kymmeneksi, eikä aina välillä olisi tarvinnut lukea satoja sivuja filleriä. Nyt pitää löytää uutta nollausviihdettä.

Fariba Nawa: Oopiumin maa : erään naisen matka lapsimorsianten ja huumekeisareiden Afganistaniin

Joskus on hyvä, että luettavan kirjan valitseekin joku muu. Luen muutenkin surullisen vähän tietokirjallisuutta, eikä Afganistan aiheena ole ollut mitenkään ykkösenä valintapinossa. Se on sääli. Tätä lukiessa nimittäin taas ymmärsin, miten Eurooppa-keskeinen historianopetus Suomessa on. Opin paljon uutta. Lapsena Afganistanista Yhdysvaltoihin paenneen Nawan kirja antaa pilkahduksen siitä, miten tavallinen ihminen - etenkin nainen - on jäänyt jalkoihin maassa, jossa jokainen vallankumous on käytännössä tarkoittanut vain hirmuhallinnon vaihtumista toiseen. Monet yhdysvaltalaiset arvot omaksuneen nuoren naistoimittajan tutustuminen afgaaninaisten todellisuuteen saa olon tuntumaan avuttomalta. Poikkeuksellisen kylmäävältä tuntuu myös länsimaisen huumekaupan ja afganistanilaisten elämän - ja pahoinvoinnin - suora yhteys. Hyvä mielihän tästä kirjasta ei taatusti tule, mutta suosittelen luettavaksi siitä huolimatta.

Neil Hardwick: Hardwick's Sauce eli Neilin tähteet

Hauska pieni kirja Hardwickin Suomen kuvalehdessä 80-luvulla julkaistuja pakinoita. Tekstit löytyvät rinnakkain englanniksi ja suomeksi, joista voi sitten valita sen, jota paremmin taitaa. Koska minulle Hardwick edusti (ja tulee aina edustamaan) suomalaisen kasarikomiikan ykkösnimeä, oli ilo lukea mieheltä englanninkielistä tekstiä - myös siksi, että käännökset olivat paikoin kökköjä tai käytännössä mahdottomia toteuttaa. Etenkään nykynäkökulmasta ja naislukijana kaikki tekstit eivät tietysti ole täysin ongelmattomia, mutta monet pakinoista ovat edelleen kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin pelottavan ajankohtaisia. Lukiessa nauratti ääneen moneen kertaan ja tekisikin mieli napsia pari osuvinta tekstiä johonkin talteen.