Toodeloo 2015

Tai tooraloo, kuten Australiassa on ilmeisesti korrektia toivottaa! Pitäisi varmaan muuttaa Australiaan, kun uusi vuosi osuu aina pahimpaan väsymysaikaan ja pää on sumussa. Veikkaisin, että nämä vuosikertaukset olisivat sävyltään huomattavasti positiivisempia aurinkoisena aikana. Nytkin olen pari päivää palauttanut mieleeni vain stressiä ja murhetta, vaikka vuoteen on mahtunut hyviä hetkiä vaikka kuinka.

Toisaalta Australiassa pitäisi kestää kaikkia inhoja öttimönkiäisiä arjessa. Ehkä Joensuu on sittenkin Wagga Waggaa parempi. Olkoon se ensimmäinen hyväksi listattu asia vuodelta 2015!

Tammikuun alussa naputtelin itselleni jo perinteeksi muodostuneet toiveet tulevalle vuodelle:

Vuonna 2015 annan itselleni luvan siis hankkia uusia vaatteita. Mitä monikäyttöisempiä ja ajattomampia, sen parempi. [...]  Väsyneelle olemukselle on tehtävä jotain. Voisin samalla innolla etsiä ratkaisua myös iho-ongelmiini. [...] Muutenkin fyysiseen - ja sitä kautta henkiseen - hyvinvointiin haluaisin panostaa. Käydä edes silloin tallöin hieronnassa, muistaa syödä hankkimiani superfoodeja vähän säännöllisemmin ja välttää luisumasta taas aneemisiin veriarvoihin. Haluaisin myös käydä enemmän teatterissa, kirjoittaa enemmän kirjeitä, opetella tekemään blinejä, keskittyä paremmin siihen mitä olen tekemässä niin töissä kuin vapaa-ajalla ja murehtia tulevaisuutta huomattavasti vähemmän. Ainakaan yksin keskellä yötä.

Keväällä ja kesällä hankin jonkin verran käyttövaatteita ja heivasin vanhoja kirpparille kassikaupalla. Olen nukkunut koko vuoden pääasiassa hyvin ja veriarvot ovat kohdallaan, itse asiassa todella hyvällä mallilla. Teatterissakin olen käynyt ennätyksellisen monesti, muistaakseni yli kymmenen kertaa.

Toisaalta superfoodit makaavat edelleen enimmäkseen koskemattomina, hieronnassa en ole käynyt kertaakaan ja iho on ennallaan. En ole tehnyt blinejä tai kirjoittanut yhtään kirjettä. Töissä olen pystynyt keskittymään kiitettävästi, vapaa-ajalla en. Murehdin kaikkea jatkuvasti, toisinaan myös yöaikaan.

Kuvapuolella on tänäkin vuonna vahvempi onnistumisprosentti:

Harrastin kiitettävästi liikuntaa ja sain hankittua vähän uusia jumppavaatteitakin. Kotoa löytyy nyt uusi sänky ja läppäri, ruudulla vilahtavan Downton Abbeynkin ehdin katsoa kokonaan - kahta viimeistä jaksoa lukuun ottamatta (en kestä!). Reissasin niin Suomessa kuin ulkomaillakin ja ehdin pari kertaa myös kylpylätouhuihin sekä rentoilemaan että polskimaan. Ruokaa laitoin etenkin keittokirjahaasteen myötä alkuvuodesta aktiivisesti, mutta syksyn tultua en ole enää jaksanut kokkailla. Koti-Marko on kuitenkin pitänyt huolta, että olen väsyneenäkin syönyt hyvin ja monipuolisesti.

Levyjä sen sijaan en ostanut kuin pari, kodin sisustaminen on pahasti ja kaoottisesti vaiheessa, ja alkuvuodesta hyvin startannut vaatekaapin sisällön uusimisprojekti lopahti kesän jälkeen kokonaan. Ajattomia mekkoja en hankkinut ainuttakaan. 

Toivoin vuosi sitten, että tämä vuosi olisi edeltäjäänsä tasaisempi ja valoisampi. En tiedä siitä sitten. Olen ollut ihan ylistressaantunut ja potenut syyllisyyttä milloin siitä, etten tee tarpeeksi asioita, milloin siitä, etten ole tarpeeksi kotona. Myös maailman tilanne ahdistaa enemmän kuin koskaan ja olen potenut voimattomuutta sen edessä.

Omassa elämässä isoin asia on kuitenkin se, että muutimme viimeinkin virallisesti yhteen. Se on vaatinut näin monen vuoden jälkeenkin paljon totuttelua ja hermoja, mutta myös helpottanut elämää monin tavoin.  Muuton myötä myös heivasin paljon vanhaa roinaa nurkista pois ja henkinen painolasti keveni joka säkillisellä. Asiaan sinällään liittymättä on mainittava, että Marko kevensi päätään ja leikkasi rastat pois. Vastoin kaikkia odotuksia mies komistui silmissäni, vaikka muutamat kyyneleet saatoinkin hiusten muistolle tirauttaa.

Isä täytti kesällä 70 ja juhlimme lähisuvun kesken. En juurikaan koe yhteenkuuluvuutta laajemman suvun kanssa, mutta juhlissa oli lämmin olo ja tajusin kuuluvani siihen yhteisöön.

Muutenkin perhe ja ystävät pitivät pään joten kuten kasassa hektisimpinäkin aikoina. Marko muistutti, ettei ole pakko jumpata, jos ei jaksa, ja kiikutti minut sopivasti pois kaupungista aina siinä vaiheessa kuin silmät pyörivät hyrrinä päässä ja peruuttamattomat ylikierrokset uhkasivat. Totesin jälleen kerran Kuopion olevan tähän tarkoitukseen maailman paras matkakohde.

Näin sekä Don Huonot että Lemonatorin ja hullaannuin Rokissa Tom Odellista. Alkuvuodesta pyörähdimme tyttöjen rentoutumismatkalla Tallinnassa, kesälomalla kävin muun muassa Muumimaailmassa ja Prahassa. Joulukuussa hotellilomailin Helsingissä. Nyt lomakatse on jo tulevassa ja Britteinsaarilla.

Työporukan matkassa Kolilla helmikuussa.

Mysteerikuva 60's Palaverin hämärissä uusista kuontaloista toukokuussa.

Varaiskäilemässä Naantalissa heinäkuussa.

Virpin kanssa Brewdogin samplereilla elokuun alussa.

Vuoden olennaisimmat: uusi avokki, uusi sänky ja uudet muumilakanat syyskuussa.

Bonuskuva öttimönkiäisistä vapaasta Joensuusta yhtenä elokuun yönä:

Joskus tämä on paras paikka asua.

Tulevan vuoden toiveita ja tavoitteita listaan ajan kanssa myöhemmin. Tälle vuodelle on kuitenkin vielä yksi tavoite. Juoda sen verran viisaasti hyvää olutta, ettei 2016 starttaa päänsärkyisenä ja kärttyisenä, eikä varsinkaan krapulassa. Pitäkää peukkuja.

Lomaleffat

Tuttu sanoi joulun jälkeisenä sunnuntaina, että ei ole tehnyt moneen päivään muuta kuin syönyt ja katsonut leffoja. Kateus iski.

Minä en tiedä, mihin aikapoimuun kaikki vapaat hetkeni katosivat, mutta minä näin koko puolentoista viikon joululomallani kolme elokuvaa, en lukenut lähellekään tarpeeksi ja palapelikin on kesken. King's Quest, syytän sinua! Oikeasti pelasin vain muutaman tunnin joulupäivänä, mutta syntipukki pitää aina olla.

(Itse asiassa leijonan osan illoista ja vähän päivistäkin taisi viedä Marrying Mr Darcy, mutta koska sain sen joulupukilta, sitä ei lasketa!)

Kaksi nähdyistä elokuvista kävin onneksi katsomassa elokuvateatterissa. Väisteltyämme ansiokkaasti spoilereita yli viikon, käytiin tapaninpäivänä viimeinkin Markon kanssa katsomassa uusi Star Wars. Eilen viimeisen vapaapäivän kunniaksi taas katsastimme tyttöjen kanssa Macbethin.

Star Wars ei aiheuttanut minussa kummoistakaan ennakkohypeä ja leffateatteristakin poistuin pika-arviolla "ihan kiva". Muutamaa tuntia myöhemmin ei meinattu päästä liikkeelle, kun jumitettiin molemmat erilaisilla Star Wars -triviasivuilla ja leffasta on puhuttukin joka päivä sekä kaksin että isommalla porukalla ties missä yhteyksissä. 

Hype tuli siis jälkijunassa, mutta sitäkin voimallisempana. En malta odottaa jatkoa! Haluan nähdä tämän heti uudestaan!

(Kuva)

Vaikka Markon veli tiesi alkuviikosta kertoa, ettei kukaan enää nykyään odota Shakespeare-filmatisointeja, huomattavasti kovemmat odotukset kohdistuivat minun taholtani Macbethiin. Olen odottanut sydän sykkyrällä kesästä saakka. Traileri näytti harvinaisen lupaavalta ja Fassbender on toki Fassbender. En varsinaisesti pettynyt.

Elokuva näytti mielettömän hyvältä harkittuine kuvineen ja värimaailmoineen, jambi taittui näyttelijöiden suussa kauniisti, Fassbender teki laatutyötä, Paddy Considine oli täydellinen Banquo ja muutenkin roolitus oli mennyt täysin nappiin. Taistelukohtauksissa oli rosoinen mutta kaunis koreografia ja tulkinnassa oli tehty muutamia kiinnostavia valintoja varsinaisesti itse tekstiin kajoamatta. Kirsikkana kakun päällä oli äänimaailma: hiljainen puhe, tärisyttävä huuto, piinaavan omaperäinen score ja toisinaan täydellinen, ravisteleva hiljaisuus. Huh.

(Kuva)

Kaiken tämän hienouden keskellä minä kiemurtelin penkissäni ja yritin parhaani mukaan keskittyä. Pirun flunssa. Luulin sen olevan jo tarpeeksi aisoissa leffailua ajatellen, mutta olin väärässä.

Hype on hiljaisempaa laatua, mutta Macbethinkin katson vielä uudestaan. Terveenä, isolta ruudulta, kaukana maailman melusta. Sitten joskus. Hail Macbeth.

Muistutus itselle

Hyvä tavoite ensi vuodelle voisi olla viettää enemmän aikaa kotona.

Jouluflunssa sai minut kiinni pari päivää sitten ja olo on aika nurja. Yleisfiilis on kuitenkin ihan erilainen nyt kuin normaalisti kipeillessä, koska olen ehtinyt ladata vähän akkuja kotisohvalla. 

Ihmeitä tekee, kun ei ole kiire minnekään. 

Aloinkin taas aktiivisesti haaveilla kuusituntisesta työpäivästä tai neljän päivän työviikosta. Uskon vakaasti, että niissä piilee ratkaisu moniin ihmisen ja yhteiskunnan ongelmiin.

Näistä rentoilutunnelmista hyppäämme autoon ja suuntaamme kohti Ylä-Savoa. Ei haittaa. Olen nimittäin kuullut huhua, että lapinlahtelaisilla sohvillakin voi sairastaa.

Tähän mennessä joululomalla

Jouluvapaat ovat puolessa välissä. Varsinaiset lomapäivät on jo pidetty, mutta töihin tarvitsee mennä vasta ensi keskiviikkona.

Tähän mennessä olen muun muassa...

...istunut noin 885 kilometriä autossa ja viimeiset 155 kilometriä junassa.

...ollut parin yön hotellilomasella ja missannut kaikki Helsigin näyttelyt liian aktiivisen sosiaalisen elämän takia.

...käynyt Semifinalissa pitkästä aikaa ja nähnyt Antagonist Zeron ensimmäistä kertaa.

...sukuloinut, kyläillyt, tavannut vanhoja ja uusia tuttuja - sekä yhden ihan pari päivää uuden ihmisen.

...juonut kyläillessä ihan liikaa kahvia ja kärsinyt seurauksista.

...pistänyt pienen omaisuuden ruokakauppaan, ravintoiloihin ja pieniin lahjaostoksiin.

...löytänyt joulumielen Kerubista Joulutähden keikalta.

Yritin myös videoida sairastuneelle Markolle Haaveissa vainko oot mun, mutta en ilmeisesti osaa käyttää puhelimeni video-ominaisuutta kovin hyvin. Mutta ajatus lienee tärkein.

Nyt hiljennytään kotona kaikessa rauhassa pari päivää ennen uutta kierrosta. Ohjelmassa hallitusta kivempi SSS: sauna, sohva ja Star Wars. Toiseen, melkein yhtä hyvään S-sarjaan kuuluvat Samu Sirkka, seitankinkku ja suklaa.

Omassa joulussa parasta on kyllä se, että kaikki kasassa olevat paketit on oikeasti meille. Niitä on yllättävän paljon. T: aikuinen.

Ulos lounaalle

Käyn valitettavan harvoin ulkona lounaalla. Ehkä juuri siksi se edelleen edustaa pientä irtiottoa arjesta ja tuntuu aina yhtä juhlavalta. Lisäksi ulkona lounastaminen on mitä mainioin tekosyy tavata ihmisiä, joiden kanssa ei muuten syystä tai toisesta ehdi viettää aikaa.

Näinpä eilen kävimme epäsäännöllisen säännöllisen lounaskaverin kanssa testaamassa Kauppakadulle juuri avatun Local Bistron. Minä söin lohta perunamuusilla ja timjamimaidolla, seuralainen häränpihviä Peltolan sinihomejuustolla, puikulaperunoilla ja ruusukaalilla. Molempiin kuului lisäksi salaattipöytä, alkukeitto ja kahvi.

Kuva on epätarkka, kun en kehdannut säätää. Ja oli kauhea nälkä.

Vierastin timjamimaitoa, mutta se oli aikamoista herkkua.

Plussaa todella kivasta sisustuksesta, sievistä astioista ja ennen kaikkea ruuasta: kaikki oli todella hyvää. Ainoa mikä ruokaratkaisuissa oikeasti ihmetytti oli, että salaattipöydässä ainoa kasvisproteiini (kikherneet) oli samassa salaatissa, jossa oli jo kanaa. Eikä missään lukenut, mitä salaatit sisältävät. Olisin muuten kysynyt henkilökunnalta, mutta avajaisviikolla kiireisimpään lounasaikaan riitti huisketta.

Tarjoilupuoli vaatii sen sijaan vielä vähän viilaamista. Lounas maksetaan saapuessa tiskille ja ainakin vielä kassatoiminta oli vähän hidasta, mikä venytti jonoa ulos asti pitkäksi aikaa. Muuten taas oli vähän turhankin tehokasta: samaan pöytään istutettiin mitään kysymättä toinen seurue - mikä oli meille aivan ok, mutta olisi ehkä ollut syytä kysyä, odotammeko seuraa - ja parin metrin päästä kahvia hakiessa vesilasitkin ehdittiin kerätä pois.

Vaan ehkä tilanne tasaantuu, kun toiminta asettuu uomiinsa. Ensi vuoden puolella siis uudestaan testaamaan, makupuolesta kun ei todellakaan jäänyt kiinni.

Aika hyvä lounasvalikoima alkaa olla jo Joensuussakin! Liharajoittunutkin voi oikeasti valita sen mieluisimman, ei ainoaa budjettiin sopivaa vaihtoehtoa. Kun vaan raaskisi käydä useammin. Vai häviäisikö siinä sivussa se juhlan tuntu?

Vuodenaikastressi hoidettu

Istun sohvalla ja kun käännän katseen vasemmalle, näen virallisen sesonki-ikkunamme. Viime päivien valossa yllättävän levollinen olo.

Muita en ole vielä ehtinyt koristella.

Onnistuin nimittäin jotenkin kehittämään stressin aikatauluttamattomasta viikonlopustani. Lopulta jossain Raxin kolmannen pizzapalan tietämillä päätin heittää stressin mäkeen ja tein nopeita päätöksiä. Toisin sanoen laitoin yhdelle ystävälle tiedustelun, voiko alustavasti sovitun hengailun siirtää maanantaille ja vastasin toiselle, että on tervetullut illan aikana kylään mihin aikaan haluaa.

Joskus liikkuviin osiin näemmä sotkeutuu, vaikka niitä ei kovin montaa olisikaan.

Sittemmin aloin murehtia kokonaisvaltaisesti sitä, pidänkö perjantaina suunnitellusti muutaman ylityötunnin pois vai ottaisinko sittenkin yhden ylimääräisen lomapäivän ennen pidempää joulubreikkiä. Sitten hermostuin ja anoin lomapäivän nukkumatta enää yön yli.

Terveisiä tulevaisuuden minälle: nopea päätös stressaa huomattavasti vähemmän kuin vaihtoehtojen loputon punnitseminen. Varsinkin tällaisessa tilanteessa, jossa kumpikaan vaihtoehto ei varsinaisesti ole huono.

Muuten onneksi ei ole aikataulumurheille enää sen kummemmin sijaa. Joulukortit on kirjoitettu ja viimeistä lukuun ottamatta toimitettukin. Koti on enemmän tai vähemmän siisti ja lahjoistakin puuttuu vain muutama pieni yksityiskohta. Jospa ei tarvitsisi enää tämän vuoden puolella ottaa edes ministressiä!

Siitäkin huolimatta kaikesta päätellen ylimääräinen lomapäivä tulee enemmän kuin tarpeeseen. Olen näemmä käyttänyt blogiteksteissä tunnistetta "stressaa" tänä syksynä kahdeksan kertaa. Blogin viisivuotisen historian aikana sillä tunnisteella 21 kirjoitusta.

Marraskuun luetut

Danuta Reah: Pelkkää pimeyttä

Pelkkää pimeyttä pelaa tutulla pelolla: mitä jos pimeydessä oikeasti vaaniikin joku? Debbie näkee myöhään illalla juna-asemalla hahmon, joka saattaa olla - tai olla olematta - seudulla liikkunut sarjamurhaaja. Siitä alkaa epämääräisen pelon ja ihmiselle kovin tyypillisen "eihän minulle nyt mitään käy"-ajattelun välinen kamppailu. Kirjan kertoja vaihteli minun makuuni vähän turhan usein, mutta enemmän harmitti se, että loppu meni ihan överiksi. Kaksi kolmasosaa kerronta piti kuitenkin mukavasti otteessaan, joten täysin en halua tätä lytätä. 3/5 ja ihan passeli kirja, jos haluaa välillä lukea vähän erilaisen dekkarin.

Joël Egloff: Edmond Ganglion ja poika

Kirja kertoo hautaustoimistosta pienessä kaupungissa, jossa kukaan ei enää kerta kaikkiaan kuole. Kun lopulta saadaan joku haudattavaksi, alkaa sattua ja tapahtua. Kirjastotuttu suositteli tätä pieneksi absurdiksi välipalaksi ja sitä tämä oli. En ole vieläkään ihan varma, mitä kirjassa oikeastaan tapahtui, mutta se ei oikeastaan haittaa, koska mustaa huumoria tarvitaan aina. Huomionarvoista on myös, ettei teksti keljuttanut minua yhtään samalla tavalla kuin monissa ranskalaisissa nykyromaaneissa. Annan siis sama absurdin suosituksen eteenpäin.

Terry Pratchett: Raising Steam

Koska olen ihastunut Moist von Lipwigiin ja tykkäsin Going Postalista kovasti, halusin lukea myös herra Lipwigin viimeisimmät seikkailut. Olen pantannut kaverilta lainattua kirjaa hyllyssä tammikuusta ja odottanut oikeaa hetkeä, mutta tämä ei tainnut olla se. En nimittäin saanut tästä kiinni yhtään. Olin aina toisinaan parikymmentä sivua ihan tarinan imussa ja sitten tipahdin uudestaan kärryiltä. Ei Raising Steam varsinaisesti huono ollut. Taattua Pratchettia edustaa kaunis ja nokkela kieli. Myös edellisistä osista tuttu, meille jo arkipäiväiseksi muuttuneiden keksintöjen rantautuminen Kiekkomaailmaan on hauskasti läsnä. Silti jotain jäi puuttumaan, ehkä Moist von Lipwig itse. Alati kasvava hahmogalleria tuntui lähinnä kakofoniselta. Kovemmalle Pratchett-lukijalle toiminee paremmin, itselleni tuli lähinnä ikävä yksinkertaisempia postitoimiston aikoja.

Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus

Todiste siitä, että kirjavinkkien kaivaminen Pinterestistä kannattaa! Tämä oli koukuttavin teos, jonka olen lukenut pitkään aikaan. Antikvariaatissa työskentelevä Margaret ei lue eläviä kirjailijoita, kunnes saa sellaiselta kirjeen. Siitä lähtee tarina, joka imaisi ainakin minut niin pahasti mukaansa, etten malttanut kirjaa kädestäni laskea. Enempää juonikuviota ei kannata selittää, sen kannattaa antaa purkautua itse verkkaiseen tahtiin sivu sivulta. Tarinan aikakaudesta annetaan viitteitä, mutta toisaalta sillä ei ole merkitystä. Kolmastoista kertomus onkin yllättävän ajaton sekoitus gotiikkaa, historiaa ja kuolematonta rakkautta kirjoihin. Se muistuttaa trilleriä, rakkaustarinaa, kummituskertomusta ja perhesaagaa olematta puhtaasti niistä mitään. Lukija luulee takakansitekstin perusteella arvaavansa tarinan koukut ja käänteet, mutta itse ainakin sain iloisesti huomata olevani väärässä. Kolmastoista kertomus on ihana kirja sekä ehdottomasti parhaimmillaan villasukat jalassa teen ja pikkusuolaisen kanssa nautittuna. 

Kaikille yhtä paljon, vähän mutta sopivasti

Otsikko on lainaus Joensuun kaupunginteatterin Rahakabareen laulusta, jossa kerrotaan pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentamisesta. Se tuntuu nyt tärkeämmältä kuin ehkä ikinä ennen tiedostavan elämäni aikana.

Teatterissa käyminen on ihanaa, mutta kieltämättä näin pimeimpään vuodenaikaan olisi syytä katsoa jotain kevyempää välissä. 

Kävin reilun viikon sisään katsomassa musikaaliksi naamioidun yhteiskunta- ja talouskritiikin Rahakabareen lisäksi iloisen YT-ajan Metsäjätin ja naistensairaalaan sijoittuvan Lumikit. Viimeisenä näkemäni kabareen toinen puoliaika teki tiukkaa, kun yhtäkkiä alkoi pelottaa ihan kaikki. Istuin yksinäni kaupunginteatterin ison näyttämön parvella ja yritin keskittyä itku kurkussa näytelmään ajatusten laukatessa ties minne kammottavista sairauksista terrori-iskuihin.

Ennen joulua pitäisi vielä nähdä Aina joku eksyy. Saa nähdä, miten pää pysyy kasassa.

Rahakabareen ajoitus oli sikälikin huono, ettei se juurikaan auttanut parhaillaan potemassani hyväntekeväisyyssyyllisyydessä. Tykkään eniten osallistua pienen mittakaavan tempauksiin, joissa voi osallistua pienestikin, mutta voi olla varma, että apu tavoittaa tarvitsijansa suoraan.

Tänä vuonna olen tukenut nuorten turvataloja joulukalenterin muodossa, lähettänyt joulukortin yksinäiselle vanhukselle ja osallistunut Joulupuu-keräykseen yhdellä paketilla. Lisäksi kiikutin joulukuun alun kunniaksi kahdet sukat turvapaikanhakijoille SPR:n toimistolle.

Nyt omatunto soimaa, kun en hankkinut Joulupuuhun toistakin pakettia, neulonut enempää sukkia tai lähettänyt jouluksi ruokalahjakorttia tarvitsevalle perheelle. Mitenhän sitä saisi taottua päähänsä, ettei ihan kaikkien joulumieli ei ole minun vastuullani ja saan käyttää rahaa myös omaan hyvinvointiini.

Toistaiseksi olen yrittänyt pakoilla ajatuksia terapiakokkailun muodossa. Täällä juhlitaan Suomen itsenäisyyttä jättimäisellä kattilalla borssikeittoa. Mikäs sen sopivampaa. Hehe.