dweezil soitti, minä havainnoin

Minua aina huvittaa, kun joku käy katsomassa mitä tahansa taidetta ja jälkipuinnin sanoilla "enhän minä siitä mitään ymmärtänyt, mutta..." Jotenkin en jaksa muistaa, että joskus se on rehellisin mahdollinen reaktio.

Näin kävi minulle eilen, kun Markon synttärilahjan muodossa päädyin katsomaan Zappa Plays Zappaa Kulttuuritalolle. Lopputuloksena oli, paremman termin puutteessa, varsin antropologinen keikkakokemus.

Frank Zappa on minulle tuttu lähinnä hahmona ja muutamina Markon esitteleminä suosikkiralleina. Nostan hattua uralle, mutta oma-aloitteisesti en muista koskaan Zappaa kuunnelleeni. Eli enhän minä keikasta oikeasti mitään ymmärtänyt, mutta olihan se kovasti viihdyttävää seurata ihan järjettömän taitavia muusikoita ja vuosikymmenien fanituksen aiheuttaman hurmoksen vallannutta yleisöä.

Että onneksi mentiin.

Alkupuoliskolla tuli kaikki härötilutus, väliajan jälkeen kuultiin popimpaa tuotantoa. Keikka kestikin arviolta sata vuotta (3,5 tuntia) ja siinä sivussa ehti miettiä yhtä sun toista. Isoimmaksi miinukseksi koin selkeän johtohahmon puutteen. Ben Thomas oli käsittämättömän taitava, mutta ihan vielä karisma ei riittänyt pitämään hommaa kasassa, vaikka tyyppi näyttää olleen yhtyeen päävokalisti jo lähemmäs viisi vuotta. Muitakaan ottajia ei manttelille ollut. Harmi.

Ehkä tästä syystä intouduin myös miettimään mahdollista työpaikkailmoitusta: "Etsitään monia eri tyylejä ja rekistereitä hallitsevaa laulajaa, joka taitaa lisäksi kitaran, vetopasuunan, munniharpun ja beatboxauksen. Olethan valmis pistämään itsesi likoon myös tanssien ja hyväksyt, ettet ole show'n tähti! ps. syvä ymmärrys Frank Zappan tuotannosta pakollinen." Ehkä tässä tilanteessa ylitsehyökyvä karisma on jo liikaa vaadittu.

Kulttuuritalolla oli liian vähän henkilökuntaa, joten narikassa/baarissa kaikkia selvästi harmitti ja stressasi. Tunnelma salissa oli kuitenkin pääasiassa hyvä ja innostunut. Yleisön ikähaitari taisi liikkua välillä 10-75, mutta painopiste oli selkeästi 50-60-vuotiaissa miehissä, joista iso osa näytti siltä, ettei rokkikeikoille enää helposti lähdetä. Ihaninta olikin seurata yleisön lämpenemistä, menneen fanituksen nousemista takaisin pintaan ja paikoin suoranaista sekoamista. Pisteet siis yleisölle fiilistelystä, bändille taas erinomaisesta soitannasta ja näkyvästä rakkaudesta soitettuun tuotantoon. Lisäksi suomipisteet Satumaan mahduttamisesta ensimmäisen puoliajan loppuun. Näytti ja tuntui olevan tunnelma sekä lavalla että lattialla siinä vaiheessa korkealla katossa.

Siellä hihittelimme yhdessä, kauluspaitasedät, vanhat hipit, nuoret progenörtit, paljettitoppibilettäjät, 10-vuotiaat tenavat ja minä, kaikki sulassa sovussa.

sofian matkassa

Kohtalokkaaksi tangoksi naamioitu tanssillinen kuntoliikunta on erinomainen stressinpoistaja ja fiiliksennostattaja. Mutta mitä tehdä, jos kaukana ja usein myöskin kaukomailla majaileva ystävä ilmoittaa olevansa kaupungissa juuri - ja ainoastaan - viikkoja odotetun tanssitunnin aikaan?

Sanomattakin selvää, että ystävä, omenasacher ja santsiglögi kiilaavat edelle. Pari tuntia maailmanparannusta, höpäjöintiä popkulttuurista ja tuomitsematonta ymmärrystä arjen ankeuksista tuli enemmän kuin tarpeeseen.

Koska kakkuja ja munkkeja on mahtunut muihinkin hetkiin lähipäivinä, tangoamisellekin olisi tarvetta. Olo on karu kovin tukkoinen. Loppuviikko menee maailmalla, mutta ensi viikon tangoja ja muuta ohjattua liikkumista odotellessa voisin edes yrittää pysyä erossa rasvaisista leivonnaisista.

Kahvihetkestä kotiuduttuani hyökkäsin taas digiboksin kimppuun. Boksiparka on muutenkin kovilla ja Teeman elokuvafestivaali lisäsi kierroksia entisestään. Katsottavaa olisi siis noin miljoonasti enemmän kuin aikaa, mutta josko tästä yksi kerrallaan selvitään. Lyhyen kestonsa takia tiistai-illan elokuvaksi valikoitui Sofia Coppolan Somewhere.

Hyvä valinta.

Lehtikirjoittelun luonteesta päättelen, että noin koko muusta maailmasta  poiketen, minulla ei ole erityistä viha- eikä rakkaussuhdetta Sofia Coppolaan. Somewhere on kuitenkin ollut katsomislistalla ilmestymisestään asti ja voi miten hyvin se minulle toimi. Elokuvassahan ei sinällään tapahdu yhtään mitään ja silti se vangitsi sohvannurkkaan puoleksitoista tunniksi varsin tehokkaasti. Jotain ohjaajan pitää tehdä todella, todella oikein, että ensimmäinen dialogiton 15 minuuttia hujahtaa ohi. 

Tai että jaksaa katsoa minuuttikaupalla tätä:

(Oikeasti en tiedä, kauan tämä naamiokohtaus kesti. Toisaalta se tuntui ikuisuudelta, toisaalta meni ohi liian nopeasti. Ja miksi Stephen Dorff kipsinaamiossa on niin pelottava? Kysynpä vaan.)

Ja tosiaan, se kesto. Voi miten piristävää katsoa puolitoistatuntinen elokuva. Siinäkin ajassa ehtii sanoa (tai Somewheren tapauksessa ehkäpä jättää sanomatta) ihan tarpeeksi. Kiireenkin keskellä ehtii istua siksi aikaa alas ja rauhoittua, kun taas 2,5-tuntiset, saati yli kolme tuntia kestävät, leffahetket on jo huomattavasti hankalampi järjestää.

maapähkinävoikakkunen

Marko täytti pyöreitä ja mikäs sen parempi tekosyy kokeilla viimeinkin jättimäisen Reese's Peanut Butter Cupin tekemistä. Itse tekeminen oli helppoa, mutta koska joka välissä piti pohjan/täytteen/kuorrutteen antaa levätä, vierähti leipomuksen parissa koko perjantai-iltapäivä ja vähän iltaakin.

Hyvää ja maapähkinäistä oli, mutta resepti kaipaa vielä vähän hiomista. Johtuiko suomalaisista raaka-aineista, liiallisesta vatkaamiseta vai mistä, mutta täytteen ja kuorrutteen koostumus jäi varsin löysäksi ja leikkaaminen oli sotkuista. Onneksi itse syömistä pehmeä rakenne ei haitannut.

Alkuperäinen ohje täältä.

Pohja:
115 g huoneenlämpöistä voita
1,25 dl tomusokeria
1 keltuainen
¾ tl vaniljauutetta
> 3 dl vehnäjauhoa
0,6 dl kaakaojauhetta

Täyte:
85 g huoneenlämpöistä voita
1,75 dl maapähkinävoita
1,2 dl siivilöityä tomusokeria
2 rkl kuohukermaa

Päällys:
1,2 dl kuohukermaa
100 g tumma(hko)a suklaata

Koristeeksi:
Sormisuolaa

1. Tee taikina: Vatkaa pehmeä voi ja tomusokeri yhteen (n. minuutti). Lisää keltuainen, vanilja ja vatkaa kunnes taikina on tasaista. Kääntele mukaan voi ja kaakaojauhe ja vatkaa rauhallisesti, kunnes seos on tasaista. Anna levätä kelmutettuna jääkaapissa ainakin tunti.

2. Lämmitä uuni n. 160 asteeseen. Kaulitse taikina kahden leivinpaperin välissä n. 35 cm pyöryläksi. Asettele taikina 24 cm piirakkavuokaan ja painele reunoille. Anna levätä jääkaapissa 20 minuuttia.

3. Paista pohjaa n. 15 minuuttia piirakkapainojen alla (myös kypsentämätön riisi tai kuivat herneet käyvät). Poista painot ja maista vielä n. 5-10 minuuttia. Jäähdytä.

4. Valmista täyte: sekoita yhteen voi, maapähkinävoi, tomusokeri ja kerma. Vatkaa kunnes seos on tasaista.

5. Levitä täyte mahdollisimman tasaisesti jäähtyneelle pohjalle. Anna levätä jääkaapissa n. 30 minuuttia.

6. Tee suklaakuorrutus: laita rouhittu suklaa kulhoon. Lämmitä kerma kiehuvaksi ja kaada suklaarouheen päälle. Anna levätä n. 2 minuuttia ja sekoita tasaiseksi. Kaada kuorrute täytteen päälle ja anna levätä huoneenlämmössä 2 tuntia tai jääkaapissa 30 minuuttia. Lisää sormisuola juuri ennen tarjoilua.

Suolahippuset päällä ovat erityisen olennainen osa herkkukokemusta.

investointeja elämään

Ah, veronpalautukset, nuo aikuiselämän vuoden kohokohdat. Tänä vuonna palautukset ovat kohdallani joitain satasia ja ajattelin investoida sen pääasiassa itseeni - jo etukäteen. Tällä viikolla olenkin siis käynyt suuhygienistillä (hurraa!) ja ottamassa pitkästä, pitkästä aikaa raitoja hiuksiin (hurraa!).

Lopputuloksena on huomattavasti paremmalta tuntuvat (ja näyttävät) hampaat ja astetta vaaleampi tukka, brittiasteikolla jo ihan oikea blondi. Samalla hauskasti oma värini alkoi taas näyttää paljon punaisemmalta - ja silmät sinisemmältä. Sain myös ihan mahtavia vinkkejä hiusteni föönaamiseen, mikä onkin hyvä, koska en tohtinut vielä kovin jyrkkää polkkaa kampaajan ehdotuksista huolimatta napsaista. Ehkä sitten keväämmällä. 

Yritin kuvata uuta kuontaloa Katjalle, mutta koska kännykkäkamerani ei oikein toimi sisävalossa, ei eroa juurikaan huomaa. Laitan kuvan kuitenkin tänne, koska näytän siinä mielestäni harvinaisen kivalta. Hähää.

Uusi neule keskiviikon löytö Fidasta, 4 €.

Koska päänahkani on kuulemma erityisen huolestuttavassa kunnossa, tarttui kampaamosta mukaan myös hoitotuotteita. Silver-vaikutuksella olevia muotoilujuttuja unohdin vielä ostaa. Se on kuitenkin edessä, koska haluan ennemmin viileän sävyiset raidat kuin kellervät. Sanomatta kuitenkin selvää, että kun yleensä käytän kampaajaan maksimissaan 40 euroa, nyt sinne upposi pieni omaisuus. Ja tulinhan toki vielä Eskojen kautta kotiin, koska Swings Both Ways ilmestyi tällä viikolla.

Loput rahat ajattelin pistää säästöön tai investoida osittain joululahjoihin. Tietysti suuhygienistin ja kampaajan varaamisen jälkeen tuli tietoon, että keväällä Suomeen saapuu sekä Backstreet Boys että Robbie Williams, eivätkö etenkään jälkimmäisen liput ole ihan halvat. Sisäinen 17-vuotiaani heitti kuitenkin sen verran ison voltin, että kävi  varsin selväksi, mihin ne loput palautusrahat uppoavat. 

Sisäisen 17-vuotiaan bailauksesta huolimatta aikuisminä potee kieltämättä raha-ahdistusta. Mutta eikös keikkaliput ole vähän kuin investointi tulevaan hyvinvointiin?

rokumentin jälkeen

Rokumentti takana, arki edessä. Työvoimavajeen takia minulle lankesi viikkovapaa maanantaille ja se olikin varsin erinomainen sattumus, tai olisi ellei tarkoittaisi sitä, että vietän Markon syntymäpäivän töissä. Yksi palautumispäivä tuli kuitenkin tarpeeseen, vaikka leffafestarini jäi - jälleen työkuvioista johtuen - vain kolmen päivän mittaiseksi.

Nämä ehdin nähdä:

- Big Star: Nothing Can Hurt Me

- My Life With Liberace

- Sunset Strip

- I Am Divine

- Sound City

- Me ollaan parhaita!

Joka vuosi huomaan tahattomasti koonneeni listalleni temaattisesti yhteensopivia elokuvia. Näin tänäkin vuonna. Big Starissa, Sunset Stripissä, Sound Cityssä ja Divinessa kaikissa vilahteli samoja ihmisiä ja paikkoja. Ainakin olin kunnolla kartalla, vaikka vähän meinasi hihityttääkin.

Suosikikseni valinnoista nousi kevyesti I Am Divine. Elokuva ihmisestä, jonka koko elämä oli taideteos. Kaikinpuolin hurmaavan oloinen ja lahjakas ihminen, josta 90% nimen tunnistavistakin edelleen kysyy "oliko se se tyyppi, joka söi paskaa?". Sääli. Sinällään samaa teemaa kuin Big Star -rainassa: bändistä piti kaiken järjen mukaan tulla superhitti, mutta ei tullut. Toki Divine oli jo aikanaan paljon kuuluisampi ja lisäksi elokuva sadasti paremmin toteutettu. Toivottavasti Yle tekee taas dokumentaarisen kulttuuriteon ja ottaa tämän ohjelmistoonsa.

Sunset Strip oli enimmäkseen harmiton, mutta paljon parempi kuin odotin. Valitsin sen vuosittaisen perinteen mukaan aivojen tuuletuselokuvaksi, mutta mukana olikin ihan kunnon historiikkiakin. Vasta jälkeenpäin tajusin, ettei tuuletusdokkarille olisi ollut erityistä tarvetta, koska onnistuin skippaamaan kaikki maailmantuskaelokuvat tänä vuonna. Ei silti harmita, ihmiset fiilistelemässä menneitä vuosikymmeniä on yleensä mielenkiintoista katsottavaa. Ja kyllähän siinä taas piti taas vähän liikuttua, kun River Phoenixin kuolema vilahti kankaalla.

Sound Cityn ongelma oli ensisijaisesti se, että se sisälsi aineksia kahteen elokuvaan: studion vaiheista kertovaan dokkariin ja Real to Reel -levyn nauhoituksia tallentavaan elokuvaan. Kaikkea ei siis mitenkään voinut kahteen tuntiin mahduttaa. Erityisesti kirveli se, ettei Corey Taylorin studiosessiota ollut mukana. On niin ihana laulaja, että mieluusti olisin kunnollisista kaiuttimista häntä kuunnellut.

Ja olisin minä sitä Alain Johannesiakin voinut leffateatterissa kuunnella.

Draamapuolelta sekä Liberace että uusi Moodysson osoittautuivat erinomaisiksi, tosin Liberacesta tykkäsin ehkä hitusen enemmän. Matt Damon! Oot huippu! 

Me ollaan parhaita! taas oli virallinen hyvän mielen elokuva, mikä tuntuu edellisten Moodyssonien jälkeen ehdottoman virkistävältä. Traileri lupaa, että tässä on elokuva kaikille, jotka ovat koskaan olleet 13-vuotiaita. Oikeassa on.

Elokuvien ohella päätin tällä kertaa keskittyä myös ihmisiin. Valitsinkin jaetun ruokahetken muutamaankin kertaan dokkarin yli. Teki hyvää psyykelle, samoin kuin lauantain alkoholiton linja. Kuudesta elokuvasta ja monista ihmisistä huolimatta tuntui aika tyngältä koko Rokumentti. Jatkoinkin elokuvalinjalla vielä eilen ja päätin maanantaivapaani Tapioon The World's Endin parissa. Melkein jopa tuntui Rokumentilta, koska nelossalissa tulee muulloin harvemmin istuttua ja soundtrackin oli mainio. Niin oli elokuvakin. Olen odottanut sitä ikuisuuden ja  kerrankin kannatti. Mainio roolitus ja hyvä tarina, loppukin kantoi.

Jos uskaltaisin, laittaisin Simon Peggille monen monta faniviestiä Twitterissä. Mutta en uskalla. Pitää varmaan tyytyä muotoilemaan niitä päässäni.

helsinki

Kesken stressaavan marraskuun ajattelin irtioton olevan paikallaan ja suuntasin VR:n tarjouslipuilla Helsinkiin. Pari päivää irti omista kuvioista olikin varsin tervetullutta, mutta kaikki tapaamani ihmiset olivat päät ihan yhtä levällään, joten varsinaisesta stressinpoistosta ei voi puhua.

Taisin olla ensisijaisesti ruokalomalla. Kävin nuorempana paljon Helsingissä ja päädyin aina syömään joko Heseen tai Café Picniciin. Vähän vanhempana löysin vakkareikseni Memphisin ja Chicosin. Viime aikoina olen alkanut ottaa vahinkoa takaisin ja kokeilla uusia paikkoja. Nyt löysin Qulman, jonka uuniperunabuffet vei mennessään. Kolmen vuoden yrittämisen jälkeen pääsin myös Hakaniemen hallin Soppakeittiöön sopivasti nälkäisenä ja vielä varoissani. Kyllä kannatti. Ihan jumalainen se bouillabaisse ja ihanaa jyväleipää kyytyipoikana.

Pääsi mukaan vanhoja suosikkejakin, Café Lasipalatsihan ei vanhene ja croissant + marmeladi + mikä tahansa kahvi oli oivallinen startti harmaaseen aamuun.

Kävin Kaapelitehtaalla pitkästä, pitkästä aikaa. Teatterimuseoon en edes ehtinyt, kun Valokuvataiteen museon postikorttinäyttely vei mennessään ja senkin loppupuoliskon jouduin lopulta juoksemaan läpi. Kävin myös tutustumassa Amos Andersonin taidemuseoon ja satuin sinne Ars Fennica -voittaja Jeppe Heimin näyttelyn ensimmäisenä päivänä. Meitsi on nykytaiteen aallonharjalla! En Heimin näyttelystä ihan kauheasti perustanut, mutta oli siellä hauskojakin juttuja ja tila oli ihan mielettömän hieno. Samalla kipittelin museon muut kerrokset ja näyttelyt. Kannattaa poiketa, siinähän se on keskellä kaikkea. Eli Forumissa. Halleluja.

Kävin Behnford'silla, enkä ostanut mitään! Menin takaisin Behnford'sille ja ostin pienen pussin sipsejä ja kirsikkatäytettä leivontaan. Söin sushia, join muutaman oluen, kadehdin muiden aamiaisia Tin Tin Tangossa ja bongasin otollisimmat Sis.Delit tulevaa varten. En ottanut paineita kirpparikierroksista. Autoin ystävää sitsisomisteiden hankinnassa ja poistin hetkellisesti kyseisen henkilön akuuttistressiä noin 85%. Ajoin ratikalla, metrolla ja bussilla. Luin kokonaisen romaanin.

Suosikkihetkeni sattui silti perjantaille. Maha täynnä herkullista bouillabaissea totesin, että olisi hyvää aikaa käydä kaupoilla ennen seuraavia kahvitreffejä, mutta ei oikeastaan huvita ollenkaan. Päätin siis tarkastaa vanhan lempileffateatterini Kino Palatsin päivätarjonnan. Ja kah! Olikin Kinopalatsin synttärit, päiväliput 4€ ja Oli aikakin alkamassa 20 minuutin päästä. Kävin siis päiväleffassa. Luksusta.

Leffakin oli ihan mainio, joskaan ei nyt ihan niin mainio kuin Curtisilta salaa odotin. Ja Domhnall Gleeson toimi oikein hyvin, joskaan ei ihan niin hyvin kuin Levininä Anna Kareninassa. Neljä euroa kuitenkin takaa sen, ettei huvita nurista.

Otin tietty myös kuvia.

Näkymä ulko-ovelta torstaiaamuna. Melkein unohdin
punkkaavani kantakaupungin alueella.

Valokuvataiteenmuseon Surrealismia ja silmänlumetta: ihanin näyttely aikoihin.

Ja pienillä ratkaisuilla ihan omanlaisensa tunnelma!

Taidehuumoria, huumoritaidetta.

Qulma. Uuniperunat katosivat parempiin suihin ennen kuvaamista.

Sushivau! Kunnollista sushipaikkaa Joensuuhun odotellessa.

Leikimme pariisilaiskahvilaa Helsingissä. Paitsi että pariisilaiskahviloiden valikoimaan
ei café au lait kuulu eli ehkäpä leikimme pariisilaiskotia. Pääasia että Pariisia.

Vaikka en hirveästi tykännyt näyttelykokonaisuudesta, osa kolahti kyllä.
You don't have to be perfect to be here.

Amos Anderson näyttää tunteneen esim. kaikki.

Siinä se on: jättimäinen bouillabaisse. Liian hyvää. Uudestaan!

Sain minä siis stressitulvasta huolimatta vähän rentouduttuakin. Perjantaina olin kuitenkin aivan poikki ja jatkoinkin päättäväisesti rentoutumisteemalla kotona. Viikonlopun omistin (töiden lisäksi) yksinololle. Lauantaina leivoin, makasin sohvalla ja katsoin Prinsessapäiväkirjat. Sunnuntaina siivosin kunnolla, järjestelin vähän vaatekaappia ja katsoin lisää telkkaria. Ihan kuulin aivojen kelaavan takaisin nauhan alkuun, tai ainakin melkein

Lisäksi tein siskon vanhan idean pohjalta lasipurkkiin kasan lappusia, jotka sisältävät ärsyttäviä pikkuhommia, joihin en jaksa ikinä tarttua, mutta joiden tekemättömyys nostaa stressitasoa entisestään ("korjaa vaatekaapin alahylly", "pese jääkaappi") ja vastapainoksi kivoja laiskottelutekemisiä ("kaakaomuki + viltti + kirja", "leivo herkkuja"). Tavoitteena on, että jouluun mennessä purkki on tyhjä. Wish me luck.

lokakuun kirjat

Victoria Connelly: Etsin sinua, Mr Darcy

Lisää tätä! Kiireen ja kaamoksen keskellä on tarve eskapismille ja sitä muuten periaatteessa vain keskinkertainen Connellyn romaani minulle puhtaimmillaan edusti. Nykypäivän Austen-faneista kertova kirja vilisee konflikteja, viittauksia, Bathin katuja ja maalaisromantiikkaa olematta silti ihan tuskastuttavan siirappinen (varoitus: kyllä siellä rajamaastossa uhkaavasti liikutaan). Connellyn Austen-sarjaa ei ilmeisesti ole käännetty enempää, mikä saattaa olla hyväkin juttu. Voisin kuvitella, että nokkeluudet ja Austen-viittaukset toimivat paremmin alkukielellä.

Antonella Gambotto: Pimennys: Itsemurhamuistelmat

Antonella Gambotto tuntee kammottavan monta itsemurhan tehnyttä ihmistä. Tässä kirjassa kirjailija ruotii kahta kuolemaa, lyhyemmin entisen miehensä yliannostusta ja pitemmin pikkuveljensä melkeinpä makaaberiuteen asti harkittua lähtöä. Rankkaa luettavaa, sitä ei voi kieltää. Kaikesta huolimatta tämä ei ole synkin koskaan lukemani kirja, vaan itse asiassa varsin kaunis kertomus ihmisen ahdistuksesta, surun eri vaiheista ja lopulta selviytymisestä. Suosittelen.

Judy Astley: All Inclusive

Saila kyseli taannoin kirja kädessään "haluuko joku hömppää, mutta hyvää hömppää?". No totta mooses. Ei silti ollut ihan minun juttuni tämä kirja. Kesti reilusti yli puolivälin, että sain tarinan rytmistä kiinni ja tapahtumat alkoivat kiinnostaa. Loppu menikin sitten hujauksessa, mutta hömppää lukiessa imaistumista kaipaa vähän aikaisemmin. Kiitos kirjailijalle, joka ei enempää käänteillä mehustellut, vaikka turistit lomaparatiisissa varmasti olivat olleetkin ihan otollista maaperää. Niin päähenkilöt kuin suhdekoukerotkin olivat passelin realistisia ja tyylikkäästi käsitelty. Astley näyttää olevan kyllä melkoinen kone: uusi romaani on ilmestynyt joka vuosi vuodesta 1994 lähtien. Ei ihme, jos tuolla tahdilla kaikki teokset eivät ole ihan timantteja - tosin All Inclusive ei antanut kipinää tutustua tuotantoon yhtään laajemmin.

Pekka Hiltunen: Iso

Ensimmäinen tämän vuoden kohukirjoista suoritettu ja pakko sanoa, että tykkäsin kovasti. Tarinan keskiössä on toisineläjä Anni, iso nainen, joka ei välttämättä haluakaan olla pieni. Minulla oli epäilykseni, miten mieskirjailija pääsee lihavan naisen nahkoihin, mutta ihan uskottavasti se näyttää onnistuneen. Ennakkoluuloja ja ikäviä ihmisiä on maailma täynnä ja Hiltunen kuvaa monia niitä kaikessa raadollisuudessaan - kuitenkin ilman, että lukija vaipuu ihan lohduttomaan synkkyyteen. Vihaksi kyllä pisti välillä ihan urakalla, mutta se on tässä tilanteessa vain tervettä. Monessa arvostelussa on kritisoitu Hiltusen tapaa sisällyttää tutkimustietoa proosan väliin, mutta minua se ei mitenkään sanottavasti haitannut, vaikka ei missään nimessä kirjan parasta antia ollutkaan. Olisin suonut kuitenkin mieluummin enemmän tilaa Annin ja vuokraemännän ystävyydelle ja myös muille ihmissuhteille. Mutta kaiken kaikkiaan sujuvaa luettavaa painavasta asiasta (sanaleikki tahaton mutta sopiva). Iso antaa ajateltavaa kaikille: naisille ja miehille, paksuille ja hoikille, terveille ja sairaille, kiusaajille ja kiusatuille, valtavirralle ja siihen syystä tai toisesta sopimattomille.

Antoine de Saint-Exupéry: The Little Prince

Juteltiin taannoin äidin ja tädin kanssa siitä, voiko ääneen sanoa, jos ei pidä Pikku Prinssistä. Itselleni kysymys on sinällään triviaali, etten suhtaudu kirjaan äärimmäisellä intohimolla, mutta olen kyllä niitä ihmisiä, joille tekisi hyvää lukea se säännöllisin väliajoin. Edellisestä kerrasta oli vierähtänyt jo yli kymmenen vuotta, mutta nyt sain Markolta englanninkielisen juhlapainoksen synttärilahjaksi. Ei ole kirjan teho omissa silmissä ainakaan hävinnyt, yhtä viihdyttynyt olin sen parissa kuin aina ennekin - ellen jopa enemmän! Pitääkin muistaa palata tämän pariin siis mieluusti ennemmin kuin myöhemmin, ehkäpä seuraavalla kerralla äänikirjan muodossa. Juhlapainoksessa tuli nimittäin mukana CD, jossa lukijana on kukapa muu kuin Viggo Mortensen.

Ihan lupaavalta kuulostaa.

d niin kuin "dokumentti"

Nyt vinkki Suomen TV-kanavien päättäjille: älkää hyvät ihmiset enää nimetkö illan dokumentteja kanavan nimen ja D-kirjaimen yhdistelmällä. 4D ja sittemmin 5D ovat pitäneet tehokkaasti huolta siitä, ettei mitään tuolla kaavalla nimettyjä lähetyksiä tulla koskaan ottamaan vakavasti.

Olen syksyn mittaan uteliaisuuttani tallentanut kaksi 6D-dokumenttia. Ja kas! Ei puhuvia päitä, "asiantuntijoita" tai kökköä arkistomateriaalia dokumentin aiheesta, joka ei ole antanut suostumustaan koko projektille. Sen sijaan tarjolla on ollut ihan oikeaa asiaa ja harkittuja näkökulmia.

Boyzonen yhteenpaluusta kertova Boyz Are Back in Town 6D: Boyzone ei ehkä ollut paras koskaan näkemäni bändidokkari, mutta päästi kyllä raastavan lähelle sitä katkeruutta, jota kaikki bändin jäsenet ovat tunteneet toisiaan kohtaan vuosikaudet. Dokumentti seurasi siltojen uudelleenrakentamista vuoden 2008 paluukiertueelle, joka hirveiden alkukankeuksien jälkeen oli kuin olikin menestys. Kaikki pääsivät ääneen ja puhuivat kameralle suoraan kaikki tuntemuksensa. Hienoa ja kamalaa samaan aikaan, lisäksi harvinaisen rehellistä alusta loppuun.

Eilen iltapäivällä kaivoin boksilta lokakuun alussa tulleen dokumentin When Robbie Met James 6D: Robbie Williams, jossa näyttelijä ja Robbie-fani James Corden istui Robbien kanssa kaksin keskustelemassa kaikenlaista uran eri vaiheista, artistipersoonasta ja tuoreesta isyydestä. Robbie kertoi rehellisesti Take Thatin aikaisista skismoista, yhteenpaluusta, soolouran alun epävarmuuksista ja siitä, miten uuden albumin julkaiseminen pelottaa. Dokkari oli kuvattu pääosin 2012 juuri tyttären syntymän jälkeen ja vähän ennen Take the Crownin julkaisua. Mukana oli myös mm. materiaalia ensimmäiseltä keikalta kuuteen vuoteen. 

Ja ai niin, oho, varta vasten dokumenttia varten kuvattuja live-esityksiä erikoissovituksina.

En aluksi tykännyt James Cordenista yhtään, mutta Let Me Entertain Youn banjoilut lämmittivät niin mukavasti, että istuin nauliintuneena sohvaan ohjelman loppuun asti. Ja erityisen hienoahan näissä 6D-dokkareissa on se, että kanava laittaa sekaan vain muutamia pitkiä mainoskatkoja, joten koko ajan ei ole tunnelma katkolla ja ehdin siis vaivihkaa kiintyä haastattelijaankin.

Koska vahvasti epäilen kuuluvani siihen häviävään vähemmistöön, joka oikeasti tajusi katsoa tämän dokkarin, voin ilokseni kertoa, että se löytyy kokonaan YouTubesta: osa 1 & osa 2. Suosittelen vapaapäivään. Hyvä mieli jää.