Rokiton viikko

Ollaan vuosia puhuttu, että joskus olisi kiinnostavaa skipata itse Ilosaarirock ja suorittaa oheisohjelmaa koko viikko. Tänä vuonna ajatus tuli toteutettua puoliksi vahingossa. Lauantaina en tosin jatkoklubeille enää jaksanut, kun päivä meni vieraiden kanssa ja ilta univajetta paikatessa. Sunnuntain rokkibrunssikin jäi väliin, vaikka kävinkin moikkaamassa bussia odottavaa kaveria Ilosaaressa mitä parhaimpaan brunssiaikaan. 

Tiistaista perjantaihin suoritin kuitenkin Popkatua kiitettävästi: näin joka päivä vähintään yhden keikan ja useampana päivänä monta. Tapasin paljon tuttuja tarkoituksella ja sattumalta. Lisäksi kävin kaikissa Popkadun päätapahtumapaikoissa ja ehdin kerrankin hengata Rytmipuistossa pitkän kaavan mukaan. Ei huono. Sen lisäksi lempikeikat taisivat olla paikallisin voimin toteutettuja: (proto)Torvinen torstaina Kerubissa ja Cane Vuorjoki Surakan pihassa perjantaina. Faarao Pirttikangas oli takuuhyvä, samoin Pekko Käppi olisi ollut, jos Lasiterassin happitilanne olisi sallinnut pysyä paikalla kauemmin kuin kolme biisiä.

Jalatkin ovat festarinjälkeisessä olotilassa melkein sattumalta. Menin nimittäin lainaamaan pyöräni rokkitalkoolaisille ja puhelimeni askelmittari kertoo minun kävelleen maanantaista sunnuntaihin lähes 102 000 askelta. Se tekee keskimäärin reilu kymmenen kilometriä päivässä. Halleluja. 

Miinuksena syötiin ulkona käytännön syistä ja mukavuudenhalusta niin monta kertaa, että omatunto kolkuttelee molempia ihan urakalla. Eli luonnollisesti käytiin tänään kauppareissun yhteydessä Heinosen leipomossa syömässä. Hyvin lähti viikko käyntiin! Mutta kuka ihme jaksaa tällä helteellä laittaa ruokaa, vieläpä useamman kerran päivässä? Kysynpä vaan. Ja jos ei käytä rahaa pääsylippuun, voi ehkä tukea paikallisia yrittäjiä senkin edestä.

Kaiken kaikkiaan siis rokittomuudesta huolimatta varsin hyvä viikko - Joensuun heinäkuu on ihana. Olen silti ihan huojentunut, että aktiivisin aika on nyt takana ja voi lööbata sohvalla kaikessa rauhassa, sillä sosiaalinen ähky on tosiasia. Ihan kuin Rokin jälkeen konsanaan.

Tylsää

Kirjoitettiin takavuosina kaverin kanssa pieniä dialogeja otsikolla Tylsää. Niistä oli tarkoitus lopuksi kasata näytelmä, mutta projekti jäi kesken. Olen viime aikoina miettinyt niitä paljon - ihan jo siksi, etten ole sitä ennen tai niiden jälkeen juuri fiktion maailmaan uskaltautunut, mutta sen lisäksi tekstit olivat oikeasti aika hauskoja. Lienevätköhän tallessa missään?

Kerubin kesämenun testausta viime viikolla.

Hauskuutta ajankohtaisempaa on nyt kuitenkin tuo työnimi. Mitä tavalliset ihmiset tekee silloin, kun on tylsää? Tuntuu jotenkin nurinkuriselta, että kun on vuosia valittanut kroonista kiirettä ja sitä, ettei millekään kivalle ole aikaa, nyt ongelmat ovat ihan päinvastaisia.

Viime viikolla myynnissä oli vasta Polkaa. Viime vuoden paras bongaus eli
Frida-mansikat odottakoot vuoroaan taas ensi vuoteen.

Viimeisen viikon aikana olen käynyt muun muassa parilla eri keikalla, yhdessä musiikkitapahtumassa sekä pari kertaa kirjastossa, pakastanut mansikoita ja kirsikoita, leiponut sämpylöitä pakkaseen ja keittänyt hilloa, kestinnyt kasaa vieraita ja käynyt itse kylässä, ollut kuuntelemassa mielenkiintoista luentoa ja käynyt leffassa, järjestellyt kotia, pelannut tietokonepelejä, lukenut paksun romaanin, katsonut hömppää Netflixistä ja kuunnellut älyttömän määrän podcasteja, nukkunut päikkäreitä, syönyt liian monta kertaa ulkona - kerran jopa Enossa - ja ideoinut kasan kokeiltavia reseptejä kotikeittiöön, katsonut hämmentävän monta jalkapallo-ottelua ja kävellyt, kävellyt, kävellyt kilometrikaupalla. Silti tuntuu, ettei päivissä tapahdu mitään, tunteja on vuorokaudessa loputtomasti ja roikun Facebookissa koko ajan.

Iltalenkillä taannoin.

Onneksi on heinäkuu Joensuussa ja nyt vieläpä Popkatu-viikko, se ratkaisee ohjelmaongelmat päivä kerrallaan ja kohtuuhintaan - eli ilmaiseksi. Ostin myös taannoin uuden palapelin, jonka voisi tyhjien hetkien ratoksi kaivaa muoveista. Odottavan aika on pitkä.

Aamulenkillä eilen.

ps. Antti Autio trion keikka oli ihana. Osan luppoajasta voisi varmaan käyttää siihen, että seuraa uutta musiikkia vähän aktiivisemmin. Onneksi on kavereita, jotka pitävät huolta siitä, ettei ihan kaikki mene ohi.

Viikko muuton jälkeen

Viikko eloa uudessa kodissa takana eli luonnollisesti istun junassa matkalla etelään.

Rehellisesti sanottuna ei olisi kyllä paljon napostellut lähteä, mutta jos on ostanut John Cleese -liput jo elokuussa, niin minkäs teet. Pitkään arvoin, harmittaako enemmän väsymys, rahanmeno ja potentiaalinen Cleesen missaaminen ja vaikka kaikki painavat vaakakupissa huomattavasti, päädyin sitten kuitenkin viimeiseen. Onneksi loppuviikosta on aikaa olla kotona ja vähän arpoa väri- ja huonekaluhommia lisää. Ellei lähdetä Kuopioon Ikeaan ja autokaupoille. Ehhehe.

Itse muutto meni yllättävän hyvin, koska kantajia tuli paikalle yli odotuksen. Vanhan asunnon neljä tuntia kestänyt loppusiivous otti melkeinpä enemmän voimille, mutta vuokranantaja vaikutti meihin tyytyväiseltä ja palautti takuuvuokrankin mukisematta. Joskus juuriharjan heiluttaminen kannattaa, vaikka heräsikin taas kysymys, miksei itseään varten ikinä viitsi siivota yhtä perusteellisesti. Vanhat asunnon kammottavat pinnat alkoivat näyttää nimittäin huomattavasti kivemmilta käsittelyn jälkeen.

Hyvin kyllä huomasi, että olen mentaalisesti skarpannut vappuun asti, koska tiistai-iltana alkoi olla kyllä takki aika tyhjä. Positiivista on se, että parin siirtymäaamun jälkeen on nukuttanut myös aamuyöstä - kunnolla ekaa kertaa sitten vuodenvaihteen. Töihin palaaminen vapun jälkeen oli karmaisevaa, ensisijaisesti siksi että sielläkin on menossa vuoden kiireisin aika, eikä nämä muuttojen ja Cleese-keikkojen takia ripotellut lomat varsinaisesti kevennä aikataulua.

Laatikkokaaoksesta, keskeneräisestä remontista ja sieltä täältä löytyvistä kittiyllätyksistä huolimatta uusi koti vaikuttaa edelleen ihanalta ja omalta. Tästä voisi siis päätellä, että kaikki on stressin ja väsymyksen arvoista. Tästä vaan jollain lihaksilla yli ja eteenpäin.

Pientä pintaremonttia

Pieni on suhteellinen käsite. Jollekin seinien ja lattioiden uusiminen voisi olla helppo nakki, mutta kaksi remonttinoviisia on joutunut kyllä koetukselle.

Kolme yötä vanhassa kodissa jäljellä. Olo on yllättävän haikea, vaikka muuttoa olenkin odottanut viikkoja kuukausia vuosia. En ole aikuisiällä asunut missään niin pitkään kuin tässä. Valtaosa tavaroista on pakattu, muutama hassu laatikko keittiössä odottaa vielä urakointia. Paniikki ehtii toki iskeä vielä perjantaina, mutta muuta en olettanutkaan.

En voi kyllä suositella tätä alle kahden viikon pintaremonttiaikataulua. Päätettiin maksaa remppafirmalle olkkarin lattian vaihtamisesta, mutta kaikki muu ollaan tehty "itse". Marko onkin tehnyt hommia ihan oikeasti, mutta itse olen ollut lähinnä hyödyksi kevyissä tapetinpoisto- ja muonitushommissa. Ilman remppataitoisia ja poikkeuksellisen kilttejä ystäviä oltaisiin oltu pulassa, mutta onneksi apua kysyvälle löytyy. 

En pysty uskomaan, miten pitkällä remonttihommat on - kaikki akuuteimmat tavoitteet taidetaan jopa saavuttaa ennen h-hetkeä. Olo on epäuskoinen. Tätä kiitollisuudenvelkaa tosin ei pysty millään ikinä kuittaamaan.

Tietysti edellinen ei tarkoita sitä, etteikö hommia riittäisi makkareiden pinnoissa ja alakerran vessassa vielä muuton jälkeenkin, mutta se on sivuseikka. Olkkarin lattia ja seinät oli tavoitteena ja niitä paljon enemmänkin on viimeisen puolentoista viikon aikana ehditty.

Vaikeinta on ollut kestää se, että kaaos vain muuttuu koko ajan pahemmaksi ennen kuin tilanne konkreettisesti paranee. Ja se että on pitänyt jaksaa käydä töissä samaan aikaan, kun on ollut tämä härdelli päällä. Onneksi huominen ja perjantai on lomaa, niin voi keskittyä vain yhteen asiaan kerralla. Huomenna toivottavasti näen uuden lattiankin valmiina. Sitä odotellessa.

Juna kulkee

Eläköön yksittäiset lomapäivät ja pitkät viikonloput! Lomailin viime viikonloppuna Helsingissä ja nyt istun taas junassa. Tosin tällä viikolla olen liikenteessä ihan arkivapaiden puitteissa, mutta riemu se on pienikin riemu.

En tietysti poistunutkaan Joensuusta puoleentoista kuukauteen, mikä on omalla mittapuullani aika pitkä aika, mutta kyllähän tämä jälleen VR:n hellässä huomassa nököttäminen vähän hölmöltä tuntuu. Syy on tosin ymmärrettävä: ihan kohta vanheneva sarjalippu.

Jos istumisen uuvuttavuutta ei lasketa, niin tekee kyllä ihan hyvää tuulettua välillä. Kotona tuntuu, että ajatukset kiertävät koko ajan samaa kehää, eikä niistä päässyt viikonloppunakaan tietenkään täysin irti, mutta tulipahan muuta ajateltavaa rinnalle. Se on hyvä se.

Ettei annoskateus iskisi. Toisaalta riski kaikkien harmistumiseen on korkea.
Om Namin yogi-kulhossa toimi kaikki muu paitsi riisi-hirssipohja, joka
valitettavasti muodosti puolet annoksesta.

Odotin reissulta hengailua, kulttuuria ja ruokaa, ne periaatteessa sainkin. Ravintolakarma ei tosin suosinut, kun useammasta paikasta oli haluamani tuotteet loppu. Perjantain teatterikin oli vähän pettymys - hyvistä alkuasetelmista huolimatta ajatus alkoi harhailla pariinkin kertaan ja kokonaisuus jätti haalean olon, vaikka hienojakin elementtejä löytyi. En olisi välttämättä pistänyt pahakseni, jos lippu olisi ollut vähän huokeampi, mutta 40,50€ hinnalla odottaisin kyllä jo oikeasti kunnon elämyksiä. Ensi kerralla sitten paremmalla tuurilla.

Syyssonaatin puhuttelevin yksityiskohta oli lavan reunoilla oleva valo-
ja vesielementti. Muutenkin lavastus oli hieno. Arvostin.

Maximin hummusannoksesta riittää lastuja ja dippejä kahdelle, voin luvata.

Onneksi uusittu Maxim ja Three Billboards Outside Ebbing, Missouri lauantaina paikkasivat tilannetta ansiokkaasti. Ja huomasin, etteivät keskittymisongelmat sentään vaivaa, jos kulttuurituote oikeasti puhuttelee.

Vinski ja sunnuntaiaamun aurinko.

Momotokon annoksessa ei ollut valittamista! Paitsi ehkä proteiinin määrässä,
vihervuori kun ei pitänyt mahaa täynnä kovin pitkään.

Ja loppujen lopuksi tärkeintä oli ihmis- ja kissakavereiden seura. Nyt vain toivon, että tällä alkaneella reissulla ehtisin nukkua vähän enemmän kuin kuusi tuntia yössä.

She saved the world a lot

Siitä on nyt vajaa kolme vuotta, kun istuttiin kaverin kanssa leffan jälkeen Surakan baarissa ja päätettiin alkaa katsoa Buffya alusta yhdessä. Eilen katsottiin seiskakauden viimeinen jakso.

Olihan tuossa 144 jaksossa työsarkaa, etenkin kun piti sovittaa kahden eri talouden aikataulut yhteen. Väliin on mahtunut monta kuukausien hiljaiseloa, mutta vastapainoksi myös iso kasa maratoniltoja ja tolkuttomia määriä teetä. 

Aikatauluhaasteista huolimatta voin kyllä suositella isompiakin sarjaprojekteja kaverin kanssa: katsominen pysyy aisoissa kun ei joka päivä ei yksinkertaisesti pysty tuijottamaan telkkaria tuntikausia, mutta samalla saa kivaa (semi)sosiaalista tekemistä niihin iltoihin, kun ei välttämättä oikeasti jaksa tehdä mitään ihmeellistä. Sitä paitsi meidän kohdalla maratonpäiviin liittyi usein hyvää ruokaa eli monesti tuli kokattua jotain järkevää sellaisinkain päivinä, kun muuten olisi syönyt pestopastaa tai lämppäreitä.

Olen seonnut laskuissa, kuinka monta kertaa olen nähnyt kaudet 1-4. Vitosta olen katsonut jo vähemmän ja kutos- ja seiskakausilla taitaa molemmilla nyt tämän projektin päätyttyä olla kolme katselukertaa. Sarja ei mielestäni loppua kohden ole enää vahvimmillaan, mutta huono se ei missään nimessä ole ja se pysyy edelleen lempisarjanani televisiohistoriassa.

Hauskaa on kyllä huomata, miten oma suhde tapahtumiin ja hahmoihin muuttuu vuosien varrella. Aloin katsoa sarjaa ensimmäistä kertaa 16-vuotiaana ja silloin siinä puhuttelivat varsin erilaiset asiat kuin nykyään. Vähän jo kutkuttaa ajatella, miltä se näyttää silmissäni 10-15 vuoden päästä! Todennäköisesti alkukausien dialogi on silloinkin yhtä vahvasti muistissa kuin tällä kierroksella - sen verran vahvasti minut on niiden marinoitu jo vuosituhanteen taitteessa.

(Kuva)

Eilen pohdittiin, että tuntuu tyhjältä, kun pitkään työn alla ollut projekti on nyt saatu päätökseen. Onneksi hätä ei ole tämän näköinen, Angelin ykköskausi korkattiin heti Buffyn loputtua. Sitä odotan mielenkiinnolla jo nyt. Muistan tykkääväni kausista 1 ja 5, mikä tarkoittaa kolmea täyttä kautta yllätyksiä niiden välissä.

Everyday I'm not shuffling

Eilen tunsin itseni poikkeuksellisen vanhaksi.

Alla oli huonosti nukuttu yö, kun en kolottavilta polviltani meinannut saada unta. Siitä olisi voinut jo päätellä päivän vireen.

Polvet kuitenkin vetreytyivät päivän aikana ja töiden jälkeen suuntasin paikallisen katutanssiyhdistyksen järjestämään avoimen tason house workshopiin. Opettaja oli hyvä, mutta en ehtinyt jaloillani vispata kuin kolmasosan koreografiaan kuuluvista liikkeistä. Nuoremmat ympärillä sen sijaan nappasivat askeleet heti ja viilettivät keveästi ympäriinsä.

Workshopin kävin vielä iltateellä kaverin luona. Tarjolla oli teen seuraksi herkkuja, joita söin maltillisesti, mutta niitä seurannut närästys oli poikkeuksellisen kauhea ja loppuilta menikin sohvalla keskittyen siihen, etten oksenna. Onneksi lopulta nukutti ja tänään ei ole enää ihan niin kamala olla.

Mutta vähän oli sellainen olo, ettei ilmeisesti kannata tämän ikäisen ihmisen enää missään käydä, sohvalla vaan olla ja korkeintaan miettiä, neuloisiko seuraavaksi villatakin, shaalin vai kenties pitsikuvioiset polvisukat. Tosin pitää rajoittaa neuloosinkin kanssa, oikean käden kyynärvarren rasitusvamma oireilee taas ja sormien niveliäkin meinaa vähän jäykistää. Haha.

Liittyy itsensä vanhemmaksi tuntemiseen tietysti positiivisia puolia. En esimerkiksi kuollut workshopissa nöyryytykseen, kun en osannut mitään, mutta totesin tyynesti jälkeenpäin, että ei taida olla mulle sopivin laji. Parikymppisenä olisi ahdistanut paljon enemmän.

Tänään toteemieläimeni on silti ansaitusti Tiivi-Taavi.

GIPHY

Kansallisgallerian hoteissa

Olen piipahtanut reilun viikon sisään kahdesti pikareissulla Helsingissä. Molemmilla oli aikaa syödä, käydä nopeasti yhdessä museossa ja ostaa eväät paluujunaan.

Ei ole erityisen ihmeellistä, että molemmilla kerroilla päädyin Kansallisgallerian hellään huomaan. Viime viikolla kävin katsomassa Petri Ala-Maunuksen Vaara-Suomen ja Ankallisgallerian aarteet Ateneumissa, eilen hilpaisin läpi Ars Fennican ja Korakrit Arunanondchain näyttelyn (enpä ihmettele, miksi taiteilijan virallinen hashtag on #korakrit). Onneksi Ars 17 oli jo nähty, muuten olisi tullut vielä enemmän kiire.

Ristiriitainanen olo näistä visiiteistä taas jäi. 

Tykkään valtavasti molemmista rakennuksista ja siitä, että voi piipahtaa katsomassa vain yhden tai pari juttua ilman taloudellista painetta. Toisaalta olisi joskus ihana käydä katsomassa näyttelyitä ihan ajan kanssa ja vähän laajemmalla säteellä rautatieasemasta (ulottuen edes sinne Kansallisgallerian kolmanteen putiikkiin - nyt olisi menossa varsin kiinnostava muotokuvanäyttelykin).

Mutta eihän täältä susirajalta käsin mitenkään ehdi kaikkea kiinnostavaa nähdä, ellei halua etelään suuntaavilla reissuilla luopua ihmisten kanssa vietetystä ajasta, perheen ja ystävien takia sinne kuitenkin tapaan ensisijaisesti reissata. Enkä haluaisi kaikkia lomia ja vapaita viikonloppujakaan muutenkaan museoissa nurkkia koluta.

Tylsiä valintoja on ihmisen elo täynnä. Ehkä pitäisi käyttää ne lyhyet hetket shoppailemalla ja syömällä, niin ei olisi tätäkään murhetta.

Selän solmut auki

Olen nyt reilun viikon sisään käynyt pari kertaa kaverilla hieronnassa. Tyyli ei ole mitään rentouttavaa myttyytystä vaan kaverilla on urheiluhierojan otteet.

Viime viikko olikin ihan yhtä helvettiä sekä hieronnan ajan että sen jälkeen, vaikka yllätinkin itseni kestämällä kipua aika hyvin. Samana iltana en ollut ollenkaan tällä planeetalla, mutta seuraavana päivänä pahasti jomottavat lihakset pitivät kyllä jokaisen solun kiinni nykytodellisuudessa.

Tällä viikolla meinasinkin sitten jo nukahtaa hierontapöydälle, mutta suoritin aamupäivällä olleen hieronnan jälkeen siitä huolimatta iltavuoron töissä kiitettävän tehokkaasti. Ilokseni myös huomasin, etten ole tänään enää ollenkaan niin kipeä ja pääsen jopa joogaan, mitä nyt kallonpohjan lihakset ovat kieltämättä varsin kosketusarat. Mutta on niissä työstettävääkin.

Yllättävän nopeasti ne kroppani ikisolmut lähtivät siis aukeamaan. Nyt vaan pitää oikeasti malttaa käydä tarpeeksi monta kertaa, ettei jää homma taas kerran puolitiehen. Seuraava onkin jo varattu ensi viikolle.

Enemmän tässä kinnaakin psyykkinen puoli. Edelleen on todella hankalaa kestää se, että minuun kosketaan. Tällaisessa kontekstissa on melkein vielä pahempaa, että kyseessä on tuttu ihminen. Täysin vieraan kanssa sentään koko suhde rakentuu vain ja ainoastaan hierontaan, kasvohoitoon, jalkaterapiaan tai mihin ikinä ja asiakkaana voin alkaa rakentaa luottamusta siltä pohjalta. Tutun kanssa tavataan muutenkin ja vaihdetaan myös muita kuulumisia samalla kun retkotan siinä vähissä vaatteissa työn kohteena. Se tuntuu vähän kummalliselta, vaikka tässäkin tapauksessa kaverin ammattitaitoa tai hyvää asennetta ei missään nimessä käy kiistäminen (ja esimerkiksi viimeksi työterveyslääkärillä visiteerattuani näiden suhteen nimenomaan kävi kiistäminen, mutta se onkin toinen tarina).

Fysioterapiassa ja sairaanhoitajalla voi vielä skarpata ja esittää urheaa, mutta hieronnassa ollaan tunti. Tunti! Tiedostan, että tässä on sekä ehkä suurin syy siihen, että selkäni loppupeleissä on niin jumissa että ehdottoman tärkeä kasvun paikka. 

Vaan ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Positiivinen psyykkinen vaikutus nimittäin on se, että olen ollut viimeisen viikon paljon paremmalla tuulella, vaikka elämässä ärsytyksen aiheet, huolet ja pelot ovatkin ihan ennallaan. Ei pitäisi aliarvioida pään alueen verenkierron merkitystä ihmisen elämässä.

Se

Käytiin viime viikon perjantaina katsomassa uusi It-filmatisointi heti ensi-iltapäivänä.

Olen nyt viikon verran makustellut uutta Pennywisea ja muutakin tulkintaa, ja jopa satunnaisen nettisurffailun perusteella päätellyt, että tästä elokuvasta kuuluu sanainen arkkunsa avata.

Alkuun on mainittava, että minusta se vuoden 1990 minisarja ei ole mikään turaus. Roolitus on oikeasti hyvä (vaikka en Richard Thomasia voi kestääkään) ja Tim Curry Pennywisena niin hyvä ja kauhea, että oksat pois. On siinä kuitenkin ongelmansa ja siksi päivitys on minusta paikallaan.

Elokuva oli muuten kauniisti kuvattu, mutta toiminnallisemmissa kohtauksissa nykyelokuville tyypillinen shaky cam oli hitusen ärsyttävää. Myös tarinaa oli päivitetty 80-luvun lopulle, mikä tietysti puhuttelee oletettua kohderyhmä - minä ja Samu emme suinkaan olleet ainoat 30+ katsojat ensi-iltayleisössä. New Kids -viittaukset kyllä naurattivat minuakin ja onnistuin bongaamaan ainakin yhden, jota seurassani ollut Karkkilan toinen NKOTB-fanikerhon perustajajäsenistä ei huomannut. Siitä huolimatta tapahtuma-aikaa oli turhaan alleviivattu, minisarjan vahvuus kun on tietynlainen ajattomuus.

Koska Itistä puhutaan, ilmeisin vertailukohta on tietysti Pennywise itse. Bill Skarsgård on rooliin mielestäni aika nuori kaveri, jolla oli mahdottoman isot pellejalkineet täyttettävänään ja vastaanotto kriitikoiden taholta onkin ollut ristiriitaista.

Minä tykkäsin Skarsgårdin Pennywisesta, ihan oikeasti. Ääni vaati vähän totuttelua, mutta elekieli puhutteli heti alusta. Samu oli onnistunut jo ennen leffaa onkimaan tietoonsa, ettei Pennywisen silmäefektit on tehty ilman CGI:tä, mikä oli oikeasti aika vaikuttavaa. Itseäni puhutteli silti eniten liikekieli. Pennywise on tietysti tanssiva klovni, mutta itse "tanssi"kohtaus oli harvinaisen pöljä ja tämä Gangnam Style -video on olemassa ihan syystä. Kaikki muu liikkuminen olikin sitten ihan kultaa ja erotti Pennywisen selvästi Curryn tulkinnasta. Hyvä näin.

Vaan tanssivista pelleistä viis. Koska Eddien äiti oli latistettu lähinnä koomiseksi kevennykseksi, Beverlyn isä on tässäkin versiossa minulle se kaikkein ahdistavin hahmo ja Bevin kotikohtauksia katsoessa teki lähinnä mieli kävellä teatterista ulos ja jatkaa samaa tietä kotisohvalle katsomaan kissavideoita.

Elokuvan ikäraja on Suomessa K16 eli 13-vuotias pääsee täysi-ikäisen kanssa sen katsomaan. Mietittiinkin, että etenkin Bevin kohtaukset aiheuttavat varmasti sellaista keskustelua, jota ainakaan itse en ainakaan haluaisi 13-vuotiaan kanssa käydä. Eli meidän kahden katsojan henkinen kukkahattutiimimme liputtaisi kyllä korkeamman ikärajan puolesta.

Muuten oikeasti onnistuneen filmatisoinnin kohdalla harmitti yksi iso muutos: miksi historianörtin rooli on annettu Miken sijaan Benille? Viime vuosina (viimeinkin) ilahduttavan paljon palstatilaa saaneen Hollywoodin valkopesukeskustelun valossa ratkaisu oli outo ja odottamaton. Toivon että asia oikaistaan seuraavassa osassa, joka onneksi on näillä näkymin luvassa.

Tässä ensimmäisessa oli muuten poikkeuksellisen hyvät lapsinäyttelijät - kukaan ei ärsyttänyt kertaakaan. Jatko-osan aikuiset voivat kysyä vinkkejä Skarsgårdilta, uusilla näyttelijöillä on nimittäin vähintään yhtä isot saappaat täytettävänä.

tl;dr 

Pienistä ongelmista huolimatta uusi IT vahva 4/5, katson uudestaan.

Väsyttää

Olen ollut viimeisen viikon ihan tosi väsynyt. Sammun iltaisin kuin lamppu ja aamulla kellon soidessa olen edelleen täydessä unessa. Eilen illalla en meinannut pystyä enää mihinkään ja alkoi jo huolestuttaa.

Tänään aamulla aloin hahmottaa kokonaisuutta. Tein sairastapauksen vuoksi noin viikon ajan 1,5 ihmisen työt. Sen lisäksi aloitin viime viikolla uudet tanssitunnit ja joogakurssin, muusta saleilusta ja liikunnasta tietenkään tinkimättä. Viime viikolla kävin alkuviikosta kahdesti päivässä kissavahtihommissa ja loppuviikosta näin poikkeuksellisen paljon kavereita pariin päivään, yhden kanssa ehdin jopa elokuviin. 

Jossain välissä olen myös varannut lomamatkan Roomaan, bingettänyt Outlanderin kakkoskauden loppuun, katsonut kaksi missaamaani DCU-elokuvaa, keittänyt hilloa, neulonut yhdet junasukat ja lukenut 800 sivua Harry Potteria.

Että ilmankos uuvuttaa iltaisin, tyhjiä minuutteja tai hidasta olemista ei paljon päivään tuon kaiken jälkeen jää. Iltojen pimetessä kun muistaisi, että kivaojakaan juttuja ei tarvitsisi olla tekemässä tauotta 17 tuntia vuorokaudessa.

Ja tästä eteenpäin ainakin jonkin aikaa ihan vain oman tontin hoitaminen töissä saa luvan riittää.

Kesällä minulle suositeltiin Headspacea rahoittumiseen. Jos sillä pääsisi edes alkuun?

The Heavy Entertainment Show

Robbie Williams oli Ratinan stadionilla vajaa viikko sitten, niin myös minä.

Tykkäsin itse stadionista kovasti. Miten ihan Tampereen keskustaan mahtuukin noin iso paikka, joka ei kuitenkaan haittaa liikkumista mitenkään tai ole visuaalinen haitta? Taisin tajuta koko stadionin olemassaolon vasta alle viisi vuotta sitten, vaikka Tampereella olen kyllä pyörinyt enemmän tai vähemmän aktiivisesti vuosikaudet.

 

Robbien lippuhintojen porrastus oli tällä kertaa olematonta ja päädyin maksamaan neljä (4) ylimääräistä euroa inner pit -paikasta läheltä lavaa. Se kannatti. Lämppärinä toiminut Erasure oli juuri aloittanut, kun käveltiin alueelle ja suoraan käytännössä lavan eteen. Tsekkaa jos et usko - valtaosassa kuvista ei ole zoomia tarvinnut painella (mistä johtuen kuvat kyllä kannattaa klikata täysikokoisiksi, jos oikeasti haluaa nähdä, mitä niissä tapahtuu). Itse oikeastaan tajusin, miten lähellä oltiin vasta siinä vaiheessa, kun huomasin näkeväni Robbien käsikarvat miehen kävellessä lavan eteen rakennetulla catwalkilla vielä lähemmäs. Kyllä, keskityin olennaiseen.

Liput olivat kuitenkin mielestäni myös kohtuuttoman kalliit ja tulikin olo, että vaikka niin artisti kuin fanit ovat ikääntyneet, ei se automaattisesti heijastu kaikkien tulotasoon. Toisaalta keski-ikäisille suuntaamisesta otettiin myös kaikki ilo irti niin välispiikeissä kuin lämppärivalinnoissakin. Kyllä, siellä soitti Erasure. Julistin jo paikan päällä Andy Bellin olevan uusi housu- ja jorausidolini, eikä tämä käsitys ole viikossa mihinkään horjunut.

Screenit olivat taas huikean hienot, enkä perillä enää ihmetellyt, miten tuotanto oli rakentamassa paikkoja jo viikkoa ennen keikkaa. Jaksoin myös viihdyttyä odotellessa screeneillä näkyvistä työmiehistä, jotka liisteröivät kokonaiskuvaa kiitettävästä paikoilleen ainakin puoli tuntia. Samalla pystyi seuraamaan, kuinka kauan keikan alkuun arviolta on aikaa. Ja sehän alkoi minuutilleen ilmoitettuna ajankohtana. Kiitän! Alkunauhana oli jostain syystä Eminemin Lose Yourself, jonka merkitystä en ihan vielä ole onnistunut koodaamaan.

Vähän tekisi kyllä mieli nurista keikan kestosta. 11 + 1 (soolo)studioalbumia käsittävä ura toki takaa sen, etten olettanutkaan kuulevani kaikkia suosikkibiisejäni, mutta olin varautunut bailaamaan ainakin reilut kaksi tuntia ja siihen nähden 1h 45min tuntui auttamattoman lyhyeltä ja setti suppealta. Toisaalta bussiliikenne oli keikan jälkeen niin tukossa, etten halua edes ajatella, miten myöhään oltaisiin oltu nukkumassa, jos Robbie olisi heilunut lavalla pidempään.

Nämä kuultiin:
The Heavy Entertainment Show
Let Me Entertain You
Monsoon
Party Like a Russian
Minnie the Moocher
Freedom
Love My Life
(Medley)
Come Undone / Never Forget
Millennium
Somethin' Stupid
Rudebox
Kids
Sweet Caroline
Feel
Rock DJ

+
She's the One
Angels
My Way

Jos Robbien käsittämätöntä karismaa, upeita taustalaulajia, bändiä ja tanssijoita ei lasketa, Heavy Entertainment Show, Party Like a Russian ja Feel olivat minulle ehdottomasti konsertin parasta antia, Freedom ja sen aikana screenille heijastettu George Michaelin kuva taas koskettavinta. Isi Williams kävi jälleen fiittaamassa ja sydän pyörähti ympäri, Robbie itse liikuttui silminnähden Love My Lifen aikana - minkä lisäksi keikkakokemus aiheutti sen, ettei biisi ole enää omissa korvissanikaan ihan kauheaa tuubaa. 

Iloisin yllätys taisi kaikesta tästä huolimatta olla Rudebox, jonka myös vastoin kaikkia tapojani kuvasin Markoa ajatellen videolle. Voi miten arvostankaan sitä, ettei sen levyn olemassaolo ole enää vaiettu salaisuus. Muusta yleisöstä päätellen sen hienous ei silti vieläkään ole laajalti ymmärretty asia.

Yhden yön reissut tuppaavat olemaan raskaita, mutta kyllä se taas kannatti ja kavereitakin tuli nähtyä rauhassa ilman liiallista kellon kyttäämistä.

Eli loppujen lopuksi harmillisin puoli tässäkin keikassa oli se, että monta kuukautta on ollut koko ajan jotain, mitä odottaa. Robbie oli niistä viimeinen ja nyt on vähän tyhjä olo. Mitä sitä keksisi seuraavaksi?

10 + 1 kuvaa muulta lomareissulta

Kotona. Tämä on ollut turhin päivä ikinä, jollei lasketa sitä, että kävin aamutuimaan muuttoapuna. Muuten päivä on mennyt lähinnä nukkuessa, kiukutellessa ja sohvalla. Ehkä huomenna on jo tasaisempi olo. Ainakin toivon niin, ettei mene koko viikko ihan harakoille.

Teboil Tähtihovi. 300 ajokilometriä takana, 1400 edessä.

Tiukka Mario Kart -turnaus viihdyttää lapsia ja aikuisia sen aikaa, että
täti saa ruuan pöytään.

Olin aiemmin tosi katkera, että olin liian pieni osallistuakseni tähän
mielenilmaukseen. Vähän olen vieläkin.

Jos force majeure iskee, brunssi on aina oiva vaihtoehto. Lämmin suositus
Ekbergin brunssista, joka on Helsingin mittapuulla puoli-ilmainen.

Sompasaunasta on panoraamanäkymä Katajanokalta Tervasaaren, Pohjoisrannan,
Merihaan, Kalasataman ja Mustikkamaan kautta Korkeasaareen. Älyttömin paikka.

Albertinkadun Pii Poo.

Pyhäjärven (UL) rantaraitti.

1-vuotias halusi tarjota Riitta-kissallekin mustikoita.

Jälkeispolttareissa mökillä pienen suolammen rannalla. Opin juuri että läheisen
isomman vesistön nimi on Kolmperse, sen vieressä olevan Tämäkohdun jo tiesin.
Lähistöllä on myös Kökköpää. Karkkilan paikannimet ftw.

10-vuotishääpäiväjuhlat Aitorannassa Pyhäjärven (Pirkanmaa) rannalla.
Horisontissa siintää Näsinneula.

Taisin tehdä tämän vuosituhannen uintiennätyksen uimalla noin viikossa kuusi kertaa. Mukaan mahtui järvi, lampia ja Itämeri. Jokeen en ole vielä tänä vuonna ehtinyt pulahtaa.

Näyttelyitä taas kolusin ennätyksellisen vähän. Fiskarsin kesänäyttelyn lisäksi kävin kurkistamassa Taidehallin Minä: Omakuva ajassa -näyttelyn ja Helsingin kaupunginmuseon Helsexinki-näyttelyn. Siinä se. Ellei kahveja Karkkilan Pakarissa lasketa.

Ehkä ihan hyvä keikauttaa kesämenojen suhde näinkin päin. Sitä paitsi näkeehän sitä taidetta kaupungillakin.

+1 Arvo Parkkilan patsas Lapinlahden puistikossa Helsingin
Forenom-kämppämme välittömässä läheisyydessä.
Ihminen nousee roskalaatikosta.

Reissussa parasta oli kiireetön elo Karkkilassa, vanhat ystävät ja perjantai-illan hepuli. Raskainta oli matkalaukkuelämä, joka vei veronsa, vaikka itse pidin asemapaikkaa samana paljon pidempään kuin Marko. Kello on puoli seitsemän. Onko ok mennä jo nukkumaan? Muutakaan tekemistä en keksi.

10 + 1 kuvaa Raaseporista

Maanantaina piti lähteä ajamaan kohti Savoa, mutta ei sitten jaksettukaan. Jäätiin siis pyörimään Katajanokalle vielä hetkeksi. Tiistaina pakattiin pojat autoon ja lähdettiin päiväreissulle kohti Raaseporia.

Olen käynyt Fiskarsissa viimeksi yli kymmenen vuotta sitten, mutta hämmentävän hyvin muistin kaikki rakennuksetkin. Koska lähtö oli kankea ja seurueen ruokataktikointi huonoa, joten ensimmäisenä piti suunnata syömään. Fine dining oli budjettisyistä right out ja haaveilemamme Laundry Café lähinnä katastrofi. Onneksi jo sieltä muinaiseltlta edelliseltä reissulta tuttu Café Antique palveli lopulta kaikkia tyydyttävästi ja kohtuuhintaan.

Aika söpöjä hotelleitakin alueella olisi ollut, mutta kyllä Fiskarsin päivässä halutessaan suorittaa.

Maailma tarvitsee lisää slakitiilirakennuksia.

Käytiin myös kurkkaamassa Petri Ala-Maunuksen ja Minna Suoniemen kuratoima Greetings from SUOMI -kesänäyttely. Tykkäsin ehkä enemmän näyttelyn ideasta kuin itse näyttelystä, mutta olisi harmittanut jättää väliin. Harmillisesti rakennuksen ikkunoita rempattiin samalla ja jyskeessä oli vaikea keskittyä erityisesti videoteoksiin.

Liisa Hietanen, Veli (2014)

Marko katsoi taidenäyttelyn sijasta sorsia ja maisemaa.

Fiskars Villagen jälkeen halusin vielä piipahtaa samalla vaivalla Raaseporin linnassa, jossa olen käynyt viimeksi alle kouluikäisenä. Google Maps ohjeistaa perille jotain ihan kummallista reittiä, joten kannattaa ennemmin käyttää silmiä ja luottaa kyltteihin.

Linna ei tietysti Turun linnaan tai Olavinlinnaan verratessa ole erityisen iso tai vaikuttava, mutta itse tykkäsin kyllä. Linna ei näy tielle, joten perillä on hiljaista ja se tuntuu sijaitsevan jossain ihan omassa todellisuudessaan. Melkein kaikkialle saa mennä ja ympäristö on todella kaunista. "Ihan hyvä vitosen linna" kuului seurueenkin arvio, kun alun nurinasta päästiin yli.

Raaseporista tuli kyllä hauskan ja haikeankin nostalginen olo, koska yhdistin maiseman ja tunnelman vahvasti lapsuuden kesiin ja niihin kotimaan lomareissuihin, jota silloin perheen kanssa tehtiin. Voisin kyllä kuvitella, että alle kouluikäisenä linnan rauniot ovat tuntuneet paljon isommilta. Kuten koko Etelä-Suomi ylipäätään. Eihän täällä ole pitkä matka minnekään!

Vielä sananen Fiskarsin kesänäyttelystä. Suosikkini oli Jarno Vesalan hieno ja himpun karmiva videoteos / installaatio ja muutenkin videot tuntuivat olevan näyttelyn puhuttelevinta antia. Alla olevaa Kim Simonssonin Maja-teosta (2017) olisin siitä huolimatta voinut katsella pidemmänkin tovin.

Ilmeisesti työpaikan syysretken kohteena olisi juurikin Fiskars ja tämä näyttely. En tiedä, onko sinne pointtia enää tämän reissun jälkeen lähteä, mutta ehkä matkaan päätyessä voisi fiilistellä rakennuksia ja kahviloita koko rahan ja vaivan edestä.