Tuulee

Arki tuntuu olevan täynnä nyt pieniä vastoinkäymisiä, jotka mikään yksin eivät ole mahdottomia, mutta kasautuessaan vievät voimat. Pankki laittoi pankkitunnukseni vahingossa lukkoon. Yksi lasku siirtyi perintään, kun sekä alkuperäinen lasku että muistutukset menivät sähköpostin tarjouskansioon. Tiskikone hajosi. Asentaja ei voinut asentaa uutta, koska siitä puuttuikin kansilevy. Sen sellaista.

Kaikki edellä mainitut on jo perintää lukuun ottamatta setvitty, mutta ne vievät ihan tuhottomasti muutenkin vähissä olevaa energiaa. Pääsiäisen ympärillä ollut loma latasi akkuja vähän, mutta tulevien viikkojen työsuma hirvittää sen verran, etten osaa oikein tarttua toimeen.

Päässä soi Mokoman Vastavirtaan ja Donkkareiden Tuulee. Jälkimmäisen hienovaraisessa hengessä yritän keskittyä positiiviseen.

Avasin viime viikolla pyöräily- ja juoksukauden. Päivitin salijäsenyyden koskemaan pelkkiä virtuaalijumppia toistaiseksi. Löysin kaapistani uudet farkut, jotka unohdin ostaneeni. Ostin kuorintavoiteen ja lakkasin kynnet. Tehtiin maanantaina koe-erä 1-2-3-pikkelöityjä kasviksia ja niistä tuli tosi hyviä. Ostin kaupasta retiisinsiemeniä ja aion istuttaa niitä ihan järjettömiä määriä. Haaveilen ostavani myös peikonlehden ja uusia ruukkuja. Mietin sisustamista.

Sitä paitsi valoa kohti mennään eli vaikka 7-9 tuntia päivässä olisikin hirviömäinen työsarka selätettävänä, voi edes teoriassa ulkoillakin valoisaan aikaan.

Mutta taidanpa raivata myös aikaa passikuvassa käymiselle, että voin uusia viime keväänä vanhentuneen passini. Ulkomaille ei taida olla vielä hetkeen asiaa, kun kotimaanmatkailukin on nyt ollut tauolla, mutta passi on yhtä kuin mahdollisuus.

Puhelin haussa

Kävin läpi blogijuttujani noin viiden vuoden takaa ja vielä enemmän kuin juttujeni sujuvuus (ja paljous) hämmästytti kuvien laatu.

Olipa paljon kirkkaita, hyvin sommiteltuja kuvia! Etenkin kun ottaa huomioon, ettei kuvaaminen ja kuvaustilanteiden valmisteleminen koskaan ole ollut vahvinta alaani. Toisin sanoen ainoa järkevä selitys on kamera. Vielä viisi vuotta sitten otin valtaosan valokuvistani oikealla kameralla enkä puhelimella. Voi kun vieläkin jaksaisi, etenkin lapsen kasvu taltioituisi paljon paremmin kameralla kuin kännykkäräpsyillä ikuistettuna.

Toki tässä kilpistyy myös nykyisen puhelimeni kehnous. Honor 7 Lite on auttamatta aikansa elänyt niin puhelinmallina kuin tänä konkreettisena yksilönäkin. Tarvitsisin uuden. Sellaisen, jonka akku ei tyhjentyisi hetkessä, johon mahtuisi kaikki tarvittavat sovellukset, joka toimisi nopeammin ja ottaisi myös säällisempiä kuvia. Eikä mielellään maksaisi satoja ja satoja euroja.

Mutta voi miten vihaan speksaamista. Olen jo pari kertaa päättänyt, että sopiva puhelin on löytynyt, mutta aina niistä ilmiintyy joku ongelma. Yksi ei tue Googlen sovelluksia, toisesta puuttuu kuulokeliitäntä. Muuten kaikki vaateet täyttävä malli löytyi viime viikolla, mutta sekin on valtamerilaivan kokoinen. Miksi nykypuhelimet ovat niin valtavia? Onko ainoa toivo pienemmästä puhelimesta siirtyä iPhonen käyttäjäksi? Siinä taas ei ole mitään järkeä, koska mikään muu taloutemme laite ei ole Applen tuote.

Joskus on ikävä yksinkertaisempia aikoja.

Uusi alku

Sinne ne menivät: äitiysloma, vanhempainvapaa, hoitovapaa ja vielä vuosilomakin. Mitä ihmettä? Kun kävin helmikuussa sopimassa työn aloituksesta, syyskuuhun tuntui olevan ikuisuus. Ei sitten ollutkaan.

Mielelläni olisin vielä jatkanut vapaaherrattarena, mutta taloudellinen tilanne kannustaa palkkaan kotihoidontuen sijaan. Huomenna aamulla pitäisi siis saada itsensä työreleisiin ja hankkiutua keskustaan ennen kahdeksaa. Koska tämä on ollut ajankohtaista viimeksi 25.5.2018, hiemasen hirvittää. 

Samoin hirvittää päiväkodin aloitus, joka osuu kätevästi samaan kohtaan kuin oma ensimmäinen työpäiväni. Jälkikasvu on onneksi sosiaalisempaa sorttia ja tykännyt tutustumiskerroilla sekä päiväkodin tädeistä että lapsista kovasti, mutta itseni puolesta jännitän. Yritän miettiä, olenko ollut ikinä lapsesta erossa kahdeksaa tuntia kerrallaan (ehkä kerran tai pari, josta iso osa uniaikaa), mutta nyt sellaisia päiviä läiskäistäänkin heti eteen viisi. Tänään olen istunut monta kertaa tippa linssissä ja halaillut varastoon. Ihan kuin tuo remuiitu sylissä pysyisi, seikkailemaan on päästävä!

Onneksi Markolla on vielä töiden puolesta joustavampaa ja päiväkotihommia voidaan harjoitella rauhassa vielä tällä viikolla, eikä pitkille hoitopäivillekään ole tarvetta ainakaan ainakaan vielä, ei välttämättä koko syksynä. Se lohduttaa vähän. Väistämättömät iltavuorotkin tarkoittavat sitä, että kiireettömiä aamuja on luvassa vielä jatkossakin.

Jotakuinkin kolmasosa minusta on muutoksesta innoissaan, kolmasosa jännittää uutta arkea ja kolmasosa on kauhusta kankea. En siis palaa vanhaan tuttuun työpaikkaan, vaan aloitan uudessa tehtävässä uudessa työyhteisössä. Toki paikka on tuttu melkein kymmenen vuoden takaiselta harjoittelujaksolta ja tuttuja työkavereitakin on jo valmiiksi iso liuta, mutta se ei poista kauhua. Mitä oikein ajattelin? Osaanko mitään? Nauravatko kaikki uuvelolle? Mitä oikein olen mennyt tekemään?

Tänä viikonloppuna sää on hellinyt ja ollaan yritetty tehdä kivoja kesäasioita. On ollut brunssia, pyöräilyä, leikkikenttähommia ja pieni patikointi Kuhasalossa. Yritän kertoa itselleni, että kivaa vapaa-aikaa ehditään viettää vielä tulevaisuudessakin, mutta juuri nyt en ymmärrä, miten viikon ja vuorokauden tunnit voivat ehtiä enää mihinkään. Mutta riittäväthän ne, kunhan alkujärkytyksestä selvitään.

Ensimmäisten viikkojen väsymykseen olen onneksi tänään nohevasti valmistautunut pyykkäämällä kaiken.

Kesähaaveita

Kesä taitaa olla täällä. Kärryiltiin eilen Salmen kanssa kotona Botanialle  ja sen jälkeen ja vielä raviradan ja laululavan takaa keskustaan. Ei tehnyt mieli mennä sisälle ollenkaan.

Kirjoitin kuukausi takaperin seinäkalenterin viereen tarralapulle listan kesän haavekohteista. Siinä on klassikoiden - Kuopio, Karkkila, Helsinki, Tampere - lisäksi myös Turku, Kotka ja Savonlinna. Ainakin. Jotenkin kuvaannollista, että pari päivää myöhemmin lapsi oli natustellut haaveistani parempiin suihin.

Meillä on vielä kolmisen kuukautta aikaa elellä ihan omien aikataulujen mukaan, kotona pidättävät lähinnä satunnaiset lääkärit, neuvolat ja muut sovitut menot. Nyt olisi siis hyvä sauma matkustaa ihan kaikkialle ennen kuin hyppään taas syksyllä osaksi arkisen aherruksen oravanpyörää. Jos vaan olisi rahaa. Ja jaksamista. Ei se kohteissa oleminen mitään, mutta se paikoillaan istuminen, jotta perille pääsee.

Ja mikä vielä parempaa, se pakkaaminen. Tultiin edelliseltä reissulta maanantaina ja kun tänään taas piti palata yhden yön sukulointia varten, ei enää paljon napostele suunnitella kesäkuun alun pakkauslistaa, kun ollaan tien päällä ainakin viikko. Send help!

Takaisin säästölinjalle

Saan viikon päästä viimeiset täydet vanhempainpäivärahani. 

1. Minne aika meni?
2. Apua!

Olen jäämässä vielä 3,5 kuukaudeksi hoitovapaalle, jota varten säästin viime keväänä rahaa kuin pieni eläin. Fakta silti on, että taloutemme kuukausibudjetti tulee kaventumaan huomattavasti, kotihoidontuella kun ei tunnetusti hirveästi ranttaliksi laiteta.

Ollaan viime kuukaudet oltu siitä onnellisessa asemassa, ettei meidän ole tarvinnut juuri rahasta murehtia. Omat tuloni ovat toki olleet palkkaa pienemmät, mutta eipä tässä ole kauheasti ollut ylimääräisiä menojakaan, kun ei kauheasti paikoissa liiku.

Hiljattain olemme kuitenkin säännöllisesti keskustelleet siitä, miten ja mihin rahat loppukeväästä ja kesällä riittävät. Jokainen keskustelu on päättynyt toteamukseen, että kyllä tässä pärjätään, kunhan vähän skarpataan ja ollaan lisäksi suunnitelmallisempia keittiössä. Viimeksi tähän lopputulokseen tultiin viime torstaina. Eli käytiin perjantaina ulkona lounaalla, eilen haettiin kiireessä noutoruokaa ja tänään osallistuttiin naapurin ravintolapäivään. Suunnitelmallisuus ja säästölinja 5/5!

Toisaalta tilasin meille taas Fiksuruoka-paketin sunnuntain ratoksi. Kai se tasaa humputtelua edes vähän? Ainakin sillä voi rauhoitella kolkuttelevaa omaatuntoa edes vähän.

Ja kyllähän me oikeasti nuukailla osataan, sen verran monta vuotta meni niin minibudjetilla elellessä. Ilmeisesti ei vaan pitäisi tehdä jyrkkiä päätöksiä ja alkaa lähtökohtaisesti kieltämään itseltään mitään.

Vuosi elämästä

Tänään on tasan vuosi siitä, kun kävimme katsomassa nykyistä kotiamme ensimmäisen kerran. Väliin on mahtunut hulvaton määrä tapahtumia, mutta samalla aika on mennyt kovin nopeasti eli en osaa päättää, onko mennyt aika vasta vai jo vuosi.

Toki moni tapahtuma on ollut paikasta riippumattomia, mutta paljon ollaan täällä kotonakin tehty ja teetätetty. Vanhat tapetit on revitty ja seinät maalattu, olkkarissa on uusi lattia, pesukoneliitäntä löytyy nyt yläkerran kylppäristä, keittiöön on saatu lisää tilaa poistamalla susirumat yläkaapit ja haitariovi. Viimeisimpänä koko alakerran vaaleanpunainen horrorvessa on revitty betonille ja rakennettu uudestaan.

Toisaalta yläkerrassa on edelleen ne samat kammottavat muovimatot ja lastulevykaapit, eteinen on rumasti paneloitu, keittiön katto maalaamatta ja koko keittiö yleisremonttia vailla, toisen makkarin seinäpinnat aloittamatta ja ovi irti. Ja mikä ehkä ärsyttävintä, kylppärin ovessa on edelleen edellisten asukkaiden siihen liimaama mauton kyltti. Miten tarrateipin saa siististi irti, kertokaa joku!

Toisen makkarin seinät on tarkoitus tehdä vielä tässä keväällä, eteinen ehkä kesällä, mutta muuten ovat toistaiseksi jäähyllä nämä projektit. Ei ole jaksamista, kiinnostusta eikä vessarempan jälkeen enää rahaakaan.

Tajusin tänään, että tämä ajan käsittämätön kuluminen tarkoittaa myös sitä, että asuntoon muuttamisen vuosipäivä häämöttää ihan nurkan takana. Muistan kun viime keväänä ahdistuneina vanhan kodin olkkarissa puimme ostotarjouksen tekemistä, sen jälkeen vastatarjouksen hyväksymistä ja lopulta päätimme sitoutua asuntoon ja Joensuuhun kahdeksi vuodeksi, minkä jälkeen tilannetta arvioitaisiin uudestaan. Ounasteltiin kyllä, etti ainakin ensimmäinen vuosi menisi siivillä, mutta silti tämä tuli puskista.

Juuri nyt tuntui, ettei meillä ole kiire minnekään.

Jouluangstin anatomia

Perinteinen jouluhepuli on täällä.

Tiedän, että meillä on tänä vuonna lahjojen ja korttien suhteen vapautuskortti, mutta ne eivät ole tuottaneet juurikaan ongelmia. Lahjoja on löytynyt kivasti ja kortitkin vein postiin päivää ennen viimeistä edullisempaa lähetyspäivää. Pyhien ruokalistakin alkaa muotoutua ja vaikka jonkinmoinen kokkausmeltdown on takuuvarmasti luvassa ensi viikolla, en jaksa ottaa siitä kummempaa stressiä.

Sen sijaan vuosittainen hyväntekeväisyysahdistus purkautuu nyt erityisen pahasti. 

Osallistuin tänä vuonna Hopen joululahjakeräykseen kahdella paketilla - yksi lapselle, yksi koko perheelle - ja kiikutin perinteisesti kortin yksinäisten ikäihmisten korttikeräykseen. Yleensä laitan vielä jouluaattona lahjoituksen pariin hyväntekeväisyyskohteeseen ja yritän muistaa, ettei yksi ihminen voi osallistua kaikkiin keräyksiin tai hankkia lahjoja alueen jokaiselle vähävaraiselle perheelle. 

Se vaan on ihan hiton vaikeaa yleensäkin, saati tänä vuonna. Pakko oli pysyä kaukana kaiken maailman Joulupuiden ja Hope-kuusien ulottuvilta sen jälkeen, kun olin omat pakettini toimittanut, että saisin järjen pidettyä mukana koko touhussa.

Samankaltaista tuskastelua on ilmoilla joka vuosi, mutta ehkä ne on nyt nämä maitoaivot, jotka korottavat kaiken kolmanteen potenssiin. Samanlaista oireilua oli nimittäin myös vauva-arjen vertaistuellani, jolle angstia yhtenä päivänä Messengerin välityksellä purin. Tutkimukseni otanta on pieni, mutta päätelmät ehdottoman päteviä. Yst. terv. fil. maist.

Luopumisen tuskaa

Meidän rakas Seat Ibiza siirrettiin virallisesti nimiini viime vuoden syyskuussa. Ollaan koko ajan tiedetty, että auto menee vaihtoon ennemmin tai myöhemmin ja tällä viikolla tulee vuosi siitä, kun ymmärrettiin, että kasvavan perhekoon myötä asia onkin akuutti. Tai meidän tapauksessa "akuutti".

Ei ajeta ihan hirvittävän paljon autolla, joten yllättävän pitkään jaksettiin säätää kaksiovisen auton takapenkille turvakaukaloa vöillä. Kunnes sitten pari viikkoa sitten halusin sukulointireissun lähestyessä lopultakin matkarattaat.

Valittiin kaksista mieleisistä ja budjettiin sopivista rattaista Britaxit, joissa jäi optio myös kaukaloyhteensopivuudelle. Kotiin tultuamme katsoin nettiautosta, josko Markon haaveilemaa automallia olisi lähialueilla myynnissä. Seuraavana päivänä käytiin koeajolla ja tehtiin tarjous, viime viikon maanantaina auto siirtyi meidän omistukseen. Tyypillinen hankintakuvio meille, mutta vähän pöljältä tuntuu ensin pohdiskella asioita vuoden verran ja sitten toimia kuin hetken mielijohteesta.

Koska kahdelle autolle ei taloudessa ole sen enempää tarvetta kuin haluakaan, on viimeinkin aika luopua Ibizasta. Siivosin auton tänään ja kirjoiteltiin juuri myynti-ilmoitus. Vaikka surutyötä on tehty pitkään, nyt kaihertaa. Ihmeellisen paljon, kun ottaa huomioon, miten paljon inhoan autoja ja niillä ajamista. Ibiza on vaarini vanha kauppakassi ja se on palvellut ensin vaaria, sitten äitiä ja lopulta meitä hyvin monta vuotta. Autosta luopuminen on väistämätöntä, mutta se tuntuu ihan kamalalta. Ehkäpä tästä vielä päästään yli, pakko kuitenkin toimia ennemmin järjellä kuin tunteella.

Mutta hei, ostakaa hyvä Ibiza. Monenmoisia pikkuvikoja, mutta periaatteessa ihan soiva peli. Ei maksa paljon.

Hankkija sohvapöydällä

Uusi elämänvaihe manifestoituu kiinnostavilla tavoilla.

Siitä on jo useampi viikko, kun huomattiin että meistä on tullut ne ihmiset, jotka perjantai-iltana käyvät lenkillä, lämmittävät saunan ja katsovat kymppiuutiset. Tämä on toistaiseksi tapahtunut kai kerran, mutta sehän riittää.

Eilen taas havahduin siihen, että paitsi etten ole vieläkään muistanut viedä "ei mainoksia"-tarraa postilaatikkoon, myös selasin läpi kaikki tulleet mainokset ja nostin sivuun ne, missä oli parhaat meitä koskevat tarjoukset. Yksi niistä oli Hankkijan mainos.

Saattaisi ahdistaa, ellei naurattaisi.

Mutta ihan kaikkea ei mainospinokaan ratkaise. Mistä sellaisia isoja lattiatyynyjä saa? Mielellään kohtuuhintaan, ei nyt viitsisi reilua satasta kappaleelta design-yksilöistä maksaa arki- ja ulkokäyttöön. Eivät taida olla muodissa, kun järkeviä ei tahdo löytyä mistään.

Meinasin jo kirjoittaa, että tyynyjä lukuun ottamatta isoimmat hankinnat alkavat olla jo ostettu tai vähintään skoutattu. Mutta olen tainnut sanoa niin viimeisten viikkojen aikana useampaan otteeseen, joten ehkäpä ei vielä innostutakaan liiaksi... Uudet ideat lymyävät jossain kulman takana kuitenkin. Ainakin niin kauan kuin budjettia riittää.

Viikko muuton jälkeen

Viikko eloa uudessa kodissa takana eli luonnollisesti istun junassa matkalla etelään.

Rehellisesti sanottuna ei olisi kyllä paljon napostellut lähteä, mutta jos on ostanut John Cleese -liput jo elokuussa, niin minkäs teet. Pitkään arvoin, harmittaako enemmän väsymys, rahanmeno ja potentiaalinen Cleesen missaaminen ja vaikka kaikki painavat vaakakupissa huomattavasti, päädyin sitten kuitenkin viimeiseen. Onneksi loppuviikosta on aikaa olla kotona ja vähän arpoa väri- ja huonekaluhommia lisää. Ellei lähdetä Kuopioon Ikeaan ja autokaupoille. Ehhehe.

Itse muutto meni yllättävän hyvin, koska kantajia tuli paikalle yli odotuksen. Vanhan asunnon neljä tuntia kestänyt loppusiivous otti melkeinpä enemmän voimille, mutta vuokranantaja vaikutti meihin tyytyväiseltä ja palautti takuuvuokrankin mukisematta. Joskus juuriharjan heiluttaminen kannattaa, vaikka heräsikin taas kysymys, miksei itseään varten ikinä viitsi siivota yhtä perusteellisesti. Vanhat asunnon kammottavat pinnat alkoivat näyttää nimittäin huomattavasti kivemmilta käsittelyn jälkeen.

Hyvin kyllä huomasi, että olen mentaalisesti skarpannut vappuun asti, koska tiistai-iltana alkoi olla kyllä takki aika tyhjä. Positiivista on se, että parin siirtymäaamun jälkeen on nukuttanut myös aamuyöstä - kunnolla ekaa kertaa sitten vuodenvaihteen. Töihin palaaminen vapun jälkeen oli karmaisevaa, ensisijaisesti siksi että sielläkin on menossa vuoden kiireisin aika, eikä nämä muuttojen ja Cleese-keikkojen takia ripotellut lomat varsinaisesti kevennä aikataulua.

Laatikkokaaoksesta, keskeneräisestä remontista ja sieltä täältä löytyvistä kittiyllätyksistä huolimatta uusi koti vaikuttaa edelleen ihanalta ja omalta. Tästä voisi siis päätellä, että kaikki on stressin ja väsymyksen arvoista. Tästä vaan jollain lihaksilla yli ja eteenpäin.

Puhaltelua

Laminaatti, vinyylilankku, vinyylikorkki, muovimatto, tapetti, liisteri, liima, höyrytin, mattamaali, kuultomaali, kaakelimaali, kalkkimaali, lakka, vetimet, hiekkapaperi, hiomakone, muovilaatikko, pahvilaatikko, jätesäkki, pohjalevy, vedinsarjat, apua.

Keinutuoli, TV-taso, sohvapöytä, kirjahylly, senkki, vuodesohva, tyynyt, peitot, pyykkikone, pölynimuri, uusi moppi, jätevaunu, rullakori, kenkähylly, siivouskaappi, naulakkoratkaisu, apua.

Lempiohjelmani televisiossa on tällä hetkellä Remppa vai muutto. Valitettavasti meillä ei ole vaihtoehtoa, edessä kun on vääjäämättä molemmat. Oma valintahan se on ja periaatteessa hyvillä mielin ollaan projektiin ryhtymässä. Olen myös odottanut muuttoa kovasti, mutta nyt pitäisi viidessä viikossa pusertaa ja päättää aika paljon asioita. Vaikka aikataulu on ollut tiedossa jo pari viikkoa, asia konkretisoitui nyt, kun irtisanoin vanhan asunnon. Nyt ei passaa enää vaiheilla, pitää alkaa toimia.

Olen päättänyt, että teen ainakin viitenä päivänä viikossa jotain hyödyllistä asian edistämiseksi, oli se sitten asioiden listaamista paperille, realistista budjetointia, materiaalihankintoja, tapettien hypistelyä, tavaroiden kantamista kierrätykseen tai ihan konkreettista pakkaamista. Olen jo järjestänyt irtovalokuvat albumiin, tutustunut lattiamateriaaleihin ja käynyt läpi tärkeiden papereiden kansiot viimeisten vuosien ajalta. Vielä olisi työsarkaa jäljellä.

Askel kerrallaan, vaikka eihän tässä paniikilta voida välttyä mitenkään. Pitää nyt vaan vähän puhallella. Onneksi monet asiat hoituvat nettilomakkeilla ja puhelinsoitoilla. Ja huonekaluhankinnat ehtii sitten myöhemminkin.

Ruoka-, kahvi- ja kaljapalkalla työskentelemään suostuvia apukäsiä otetaan vastaan, työaika sovittavissa yhdestä tunnista ylöspäin. 

Tänään askarruttaa

Miksi Vianan tofua ei saa Joensuusta?

Miksi kolmosen puikoista yksi häviää aina jonnekin?

Miksi Duolingon uusi päivitys on niin huono?

Miksi salille on niin vaikea lähteä, vaikka tietää että jälkeenpäin on hyvä olo?

Miksi työpaikalla on nyt melkein joka päivä kakkua tai muita leivoksia?

Miksi en harkinnut asuntokauppoja ennen kuin uusi asbestilainsäädäntö tuli voimaan?

Miksi minulle nyt mainostetaan tarjousmatkoja Espanjaan, kun en niitä enää aktiivisesti etsi?

Miksi lonkka kipeytyy nyt, kun olen taas innostunut kävelylenkeistä?

Miksi joistain vaatteista on niin vaikea luopua, vaikka niitä ei olisi käyttänyt vuosikausiin?

Miksi kampaamoiden hinnat hilautuvat koko ajan ylöspäin - lähelle kipurajaa ja sen yli?

Marraskuun toivelista

Olen ostanut viime viikkoina enemmän vaatteita kuin aikoihin. Oli kyllä syytäkin, vanhat vaatteet alkoivat olla todella karussa kunnossa. Olen yrittänyt myös panostaa ajattomuuteen ja monikäyttöisyyteen eli ostoslistalla on ollut perusfarkkuja, lämpimiä sukkahousuja, Nanson trikoopaitoja ja käytettyä Marimekkoa. 

Perustoppeja, hyvä neule ja kunnollisia legginsejä vielä uupuu, mutta muuten alkaa vaatekaappi olla ihan hyvässä jamassa. Ajatuksissa pyörii vielä muutama haavevaate ja lisäksi kaipaan uusia keittiövälineitä.

Tässäpä oiva aasinsilta marraskuun wishlistiin.

1. Tämä ihan maailman hienoin Marimekon Kaivo-kuosinen turkoosi huivi, jota en ostanut ystävämyynnistä, eikä se tietysti löydy enää valikoimasta. Paluuta odotellessa.

[Marimekko]

2. Melkein mitä vaan Neulomon nykyisestä mallistosta, mutta eniten haaveilen juuri nyt näistä Outi-legginseistä.

[Weecos]

3. Pieni mortteli. Ja heti alkuun kasa kardemumman siemeniä, joita sillä murskata.

[KitchenTime]

4. Kunnollinen lettupannu hyvällä kahvalla. Tämä taitaa olla haaveista akuutein.

[KitchenTime]

5. Muumipappa-koristetyyny. En tarvitse sitä mihinkään, mutta näin tyynyn Kiasman kaupassa pari viikkoa sitten, eikä se jätä mieltäni rauhaan.

[Suomalainen elokuvapalvelu]

Kiva tietysti haaveilla asioista, joita ilmankin ihan hyvin pärjää, mutta joiden toteuttaminen ei olisi myöskään sula mahdottomuus. Paitsi ehkä marihuivin, kun en siihen viime viikollakaan raaskinut 60 euroa laittaa, eikä se varmasti halvemmalla ainakaan uudestaan myyntiin tule. Tilinauhaa odotellessa.

Taas kerran suunnitelmallisemmin keittiössä

Pari viikkoa sitten perjantaina istuttiin Markon kanssa Prisman Leiketuvassa syömässä, koska ei enää huvittanut tehdä ruokaa kotona ja kaikki harmitti.

Tilanne on tuttu monilta vuosilta ja siihen ajautuu säännöllisen epäsäännöllisesti. Silti on aika nurinkurista, että kaksi ihmistä, jotka oikeasti jopa nauttivat ruuanlaitosta, eivät keksi enää mitään muuta syötävää kuin tomaattiset papusörsselit. 

En ihan hahmota, miten tilanne on ennen saatu ratkaistua, mutta nyt ensimmäistä kertaa tajuttiin pyytää jopa laajemmin apua. Siitäpä siis Facebookiin statusta naputtelemaan ja omat luottoreseptit jakoon. Vaihdossa tuli nopeasti ilahduttavan paljon käyttökelpoisia vinkkejä. 

Tärkeintä ei kuitenkaan ollut reseptien saaminen, vaan yleinen inspiraatio. Innostuttiin oikeasti pitkästä aikaa pähkäilemään tulevien viikkojen ruokalistaa ja käytiin kunnolla kaupassa. Rahaa upposi ostoksiin enemmän kuin olin suunnitellut, mutta toisaalta sen jälkeen ei ole ihan älyttömästi tarvinnut ruokaa ostaakaan, mitä nyt hakea täydennyksiä silloin tällöin.

Ollaan syöty esimerkiksi tabboulehia, ranskalaista sipulikeittoa ja kookos-tofusoppaa. Tehtiin jopa ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin isompi satsi seitania, jota syötiin sekä pihveinä että curryssa ja osa jäi vielä pakkaseenkin. Uunipotut chilipaputäytteellä olivat vähän huti, koska kalliimpi papupurkki ei ollutkaan parempi. Sain kuitenkin tungettua ankeat pavut eilen ihan kelvolliseen pastapaistokseen. Tänään aamulla surruuttelin aamulla paistoksen ylijäämäkikherneistä maapähkinävoihummusta.

Hummus ei ole se kaunein kuvituskuva, mutta muutakaan ei ole.

Tänään ruokalistalla onkin vähän mielikuvituksettomampi sosekeitto, mutta ainakin tein sen itse. Ja onhan noita kokattavia vielä odottamassa. Juuri nyt huvittaisi testata soijarouhepyörykät uudella reseptillä, linssidaal, vege-Wellington... Ikuisuuksia odotellut kuhakin pitäisi varmaan pakastimesta käyttää. Ja ensilumi toi tullessaan tarpeen väsätä Shepher's Pie pitkästä aikaa.

Kunhan tästä ruuanlaiton uudesta ensihuumasta selviän, voisin ottaa projektiksi selvittää, miten pärjäisimme ilman keittiömme peruspilareita eli juustoa ja banaania. Ihan jo siksi, ettei niiden loppuminen aiheuttaisi joka kerta pienen skaalan katastrofia.

Omistaja

Ostin eilen auton.

Kyseessä ei ole suurikaan mullistus, koska samainen auto on ollut meillä käytössä on/off jo monta vuotta. Nyt se vain siirtyi nimellistä summaa vastaan äidiltä minun nimiini ja vakuutuksen piiriin.

Henkinen prosessi on kyllä ollut pitkä ja vaikea. Auton osti ja otti alun perin käyttöön vaarini alkuvuodesta 2000. Heti silloin vaari alkoi puhua, että sitten kun hän ei enää autoa tarvitse, se siirtyy minulle. En ollut edes aluksi kovin innostunut.

Saman vuoden lopulla sain ajokortin ja siitä muutaman kuukauden päästä ajoin päin rekkaa. Tänäkään päivänä en tiedä, miten minä ja ystäväni selvittiin kolarista hengissä ja enimmäkseen jopa naarmuitta, mutta sen jälkeen en ole tykännyt ajaa autoa. 

Joensuun keskustassa asuessa autolla ei myöskään ole ollut kauheasti käyttöä, joten onnistuin vaarin viimeiset elinvuodet kieltäytymään kunniasta sillä verukkeella, ettei ole tarvetta eikä edes autopaikkaa.

Viimeiset kuusi vuotta auto on ollut meillä kuitenkin kaikki kesän ja nyt muutaman vuoden ajan myös talvella. Äiti on yrittänyt myydä sitä meille jo useamman vuoden, mutta nyt se kekkuli lopulta keksi, miten asia kuuluu hoitaa: ei enää kysynyt, miltä tuntuisi ottaa auto omiin nimiin, vaan suoraan ilmoitti että näin tehdään.

Ja niin tehtiin. 

En ole koskaan ollut erityisemmin kiinnostunut autoista tai siitä, mitä käytäntöjä niiden hankkimiseen ja omistamiseen liittyy. Täytyy kiitellä internetaikaa ja sitä, miten helposti osto- ja myyntiprosessin vaiheet olivat selvitettävissä, vaikka en ehtinyt ja jaksanut hirveästi energiaa selvittelytyöhön käyttää, eikä tuttavapiiristä ole oikeasti ollut tässä juurikaan apua. Nyt on luovutustodistus täytetty, rahat siirretty, rekisteröinti ilmoitettu ja vakuutus otettu. Jostain syystä on vähän aikuisempi olo, mutta ehkä se liittyy näihin lomakeasioihin. Paperihommat sentään hanskaan, vaikka se ajamisosuus on edelleen mielestäni aika pepatista.

Mutta nyt vielä vinkki, jos lähipiirissäsi joku samanlainen ummikko tuskastelee auton hankintaan liittyviä asioita: vastaa mahdollisimman suoraan.

Jos kysymys kuuluu esimerkiksi "mitä se vakuutus ees maksaa", mikään seuraavista ei ole hyvä vastaus:

- Ihan helvetisti.

- Tosi paljon.

- Kallista on.

- Riippuu autosta.

- Vanhat asiakkaat saa bonuksia.

Ne eivät kerro kyselijälle mitään, vaikka sinällään paikkansa pitävätkin. Huomattavasti valaisevampi vastaus sen sijaan on esimerkiksi tämä: "Se riippuu autosta, mutta perusvakuutuksen kohdalla vuositasolla puhutaan satasista, ei kympeistä tai tonneista. Voit laskea vakuutusyhtiön nettisivuilla tarkan hinnan rekisterinumeron avulla ilmaiseksi."

Kasvohoidon jälkeen

Elämäni ensimmäinen kasvohoito on nyt takana. Eilen iho oli hoidon jälkeen miellyttävin ja iltaa myöten letku olo valtasi koko kropan eli taisin valita hoidon oikein juuri tätä hetkeä ajatellen. Tänään tietysti naama on kukkinut tätä uutta normaaliakin enemmän, mutta toivon tilanteen tasaantuvan parissa päivässä.

Harmi etten varmaankaan raaski ostaa hoidossa käytettyä Esse-tuotesarjaa itselle kotiin, etenkin seerumi ja kosteusvoide kun tuntuivat ja tuoksuivat poikkeuksellisen hyviltä. Hintapomppu ihan ok -osaston markettimerkeistä on kuitenkin vähän liian iso.

Positiivisesti yllätti se, että osasin kuin osasinkin rentoutua hoitopöydällä. En aina havaitse, milloin jäkitän lihaksia, vaikka luulen olevani rento. Vieraan ihmisen käsiteltävänä efekti pahenee entisestään, koska olkoon kuinka tahansa hemmotteluhetki itselle, minusta on lähtökohtaisesti outoa maksaa jollekin hoidettavana olemisesta ja itse vain lekotella menemään. Hoidon päätteeksi pöydältä oli kuitenkin vaikea nousta, kun sekä pää, hartiat että käsivarret tuntuivat painavan ainakin tuplasti enemmän kuin yleensä.

En taida kuitenkaan olla asenteideni kanssa yksin. Heti alkuun käyty keskustelu kertoo kyllä varmaan olennaisen suomalaisesta tavasta käydä hoidoissa vain silloin, kun joku toinen siihen kannustaa.

Hoitaja: Oliko sulla lahjakortti?

Minä: Ei oo, ihan toin itseni tänne.

Hoitaja: Ooookei! Siis ihan hyvähän se on joskus itseäänkin hemmotella!

Muistan vannoneeni ensimmäisen hoitolassa tehdyn jalkahoidon jälkeen, että nyt kyllä otan kauneushoitolakäynnit edes vuosittaiseksi tavaksi. Ja vastahan tässä ehti kuusi vuotta välissä vierähtää... Nyt siis mietinkin, pitäisikö kesäloman alla / aluksi rykäistä ja käydä myös siellä jalkahoidossa. Ja vaikka hieronnassakin, selkä kun on taas kovin jumissa eikä siihen solmukohtaan pääse venyttelyllä käsiksi.

Kympistä vetoa, etten monista hyvistä aikeistani huolimatta en saa aikaiseksi. Mutta vievät ne eteenpäin pienetkin askeleet.

Kikärts bollar

Ruuanlaittojaksamisessani on taas vajetta. Kaikki tuntuu liian vaivalloiselta, hitaalta tai epäeettiseltä, eikä luomutomaattimurskaan tehtyä linssikeittoakaan jaksa kovin montaa päivää putkeen syödä.

Koska tiedän, että siellä ruudun takana on muutama muukin samankaltaisesti oirehtiva ruuanlaittaja, kerron teille ilouutisen:

Risentan kikhernepyörykät ovat oikeasti aika hyviä!

"Lainasin" kuvan Risentan sivuilta.

Ollaan yleensä liian skeptisiä ostaaksemme puolivalmisteita, mutta näiden kohdalla uteliaisuus ja mukavuudenhalu voitti.

Paketti on hintava (maksettiin siitä muistaakseni vajaa viisi euroa), mutta siitä riittää kyllä syömistä lisukkeista riippuen 3-4 annokseen. Monet aineksista on luomuviljeltyjä, eikä seoksessa ole edes jemmattuna palmuöljyä. Maku on hyvä ja mehevä, eikä välttämättä vaadi kastiketta, mutta tahinista ei ollut haittaa. Rakenne oli näin puolivalmisteeksi oikein onnistunut, joskaan ei falafelasteikolla täydellinen. Vaivattomuudesta ei ole omakohtaista kokemusta (hehe), Markon mukaan aktiivista kokkailuaikaa vaadittiin alle vartti. Kannattaa kokeilla!

Risentan valikoimista löytyy myös pähkinäiset kikhernepihvit ja kvinoapihvit. Meillä testataan seuraavaksi niitä.

//

Syömäni ja tekemäni ruoan eettisyys nostaa kyllä verenpainetta. Muun muassa mainittua palmuöljyä löytyy jostain käsittämättömästä syystä noin kaikista lempituotteistani - jopa Carr'sin vesikekseistä! - enkä muista tuoteselosteita kaupassa sen varuilta syynätä. 

Lisäksi testasin Hesarin sivuilla viime viikolla Itämeri-jalanjälkeni ja vaikka tulokset jäivätkin roimasti alle suomalaisten ja jopa itäisen asuinkuntani keskimäärän, ei leväntuotantoni ihan pientäkään ole. En ehkä syö punaista lihaa tai älyttömiä määriä kasvatettua kalaa, autoile älyttömästi, lennä viikottain ympäri Suomea tai asu jättimäisessä talossa, mutta syyllinen löytyy maitotuotteista. Kahden hengen taloudessamme kuluu maitoa, jugurttia, rahkaa ja juustoa ihan naurettavia määriä.

Korjausliike ei olisi pahitteeksi.

Keikkakesä edessä

No niin. Sikakalliista tapahtumalipuista on viimeinkin ilmoitettu lahjan saajalle. Koska sen ja Robbien lisäksi minut on houkuteltu mukaan vielä kolmannellekin areenakeikalle. 

Keikkakesä 2017 näyttää siis toistaiseki tältä:

22.5. Bruno Mars, Helsinki

9.6. Radiohead, Tukholma

10.8. Robbie Williams, Tampere

1. Ihan budjettini takia kovasti toivon, että Suomen festarikesä ei tarjoaisi ihan hirveästi pakollista nähtävää juuri minulle.

2. Budjetista puheen ollen, olen ostoksista, sovituista reissuista ja eilisestä kampaajasta itselleni velkaa pitkälle alkuvuoteen. Onneksi kaali on sesongissa.

3. Radiohead-juonitteluni meni täydestä ja onnistuin yllättämään. Kerrankin!

Keikkakenkutus

Jotenkin aina unohtaa, miten kauheaa rahanmenoa loppuvuosi on. Ilmaantuu pakollista ostettavaa, sisustusmaniaa, joululahjahankintoja, mitä kaikkea niitä nyt on. Hiuksiinkin otan yleensä raitoja aina marraskuussa, vaikka muuten tyydyn kampaajalla pelkkään saksikäsittelyyn.

Lisäksi tulevan vuoden kaikki kivat tapahtumat tulevat myyntiin.

Olen tässä viikon sisään ostanut sikakalliit tapahtumaliput* sekä piletin Helsingin kaupunginteatterin Shrek-musikaaliin. Ihan ok. Olin niitä suunnitellut ja vaikka maksutapahtumat kirpaisivat huomattavasti, pääsin ahdistuksesta aika nopeasti yli.

Tai noin ei voi ehkä sanoa, koska höyläsin valtaosan menoista luottokortille ja näin ollen kirpaisu jatkuu kuukausittain kunnes liput on maksettu. Mutta sanotaanko vaikka, että olen sinut ostosteni kanssa.

Sitten ilmoitettiin, että Robbie Williams tulee elokuussa Suomeen.

Voi miten haluaisin mennä!

Party Like A Russian kolisi ja kovaa, uutta levyä sulattelen ja vanhempikin tuotanto on ollut hiljattain aktiivipyörityksessä.

Tämä olikin ihan selvä peli, kunnes minulle selvisi lippujen hinnat. Sata euroa! Mitä ihmettä oikeasti? Ymmärrän, että Robbie maksaa ja artistilla on myyntiarvoa sekä paljon keski-ikäisiä, hyvätuloisia faneja. Mutta eikö niitä varten voisi olla jotain varakkaiden ihmisten spesiaalikatsomoita ja hölmöjä vippiruokailupaketteja kuten muillakin keikoilla nykyään? Kahdeksan euron hintahaitari ei nimittäin tuolla katsomon puolella paljon lämmitä.

Have it like an oligarch!

Olen siitä onnekkaassa asemassa, että minulla olisi oikeasti jopa mahdollisuus keikkalippu maksaa, kunhan vähän miettisin finansseja uudestaan. Kaikilla ei ole niin hyvä tilanne ja näissä asioissa muutamalla kympilläkin on jo iso merkitys.

Nyt parin päivän sulattelun jälkeenkin kiukuttaa edelleen niin paljon, etten oikeasti tiedä, haluanko alkaa kytätä lippukauppaa perjantaina. Käsittämätön ja ennenkuulumaton tilanne. Robbie Williams on kuitenkin yksi minulle rakkaimmista aristeista ikinä ja erinomaiseksi liveheilujaksi havaittu niin ulko- kuin sisätiloissa.

Mitä teen?! Auta, universumi! Kokemani tuntemukset ovat kokonaisvaltaisen riipiviä.

Ja kyllä, nämä liput ovat kalliimpia kuin ne, jotka juuri määrittelin sikakalliiksi tapahtumalipuiksi. Kyllä muuten keljuttaa.

* Sikakalliit tapahtumaliput ovat Markon yhdistetty syntymäpäivä- ja joululahja. Vaikka mies ei taida täällä blogissa juuri hillua, en ota paljastumisen riskiä. Vaikka varmaan se jo tietää. Ainahan se tietää. Keljuttaa sekin. 

Ostoshepuli

Tunnettu tosiasia on, että kaikki kosmetiikkatuotteet loppuu samaan aikaan, kaikki alkkarit ja sukat kulahtaa samaan aikaan ja farkkujakin on yleensä vain yksi puolittain ehjä pari kerrallaan käytössä. Sitten hankkii kasan uusia kerralla ja kierre on valmis.

Vähemmän tunnettu, tai ainakin vähemmän muistettu, tosiasia taas on, että kun ostosputken saa kerran päälle, sitä ei saa poikki.

Olen yleensä aika kehno shoppailija, mutta viimeisen viikon sisään olen ostanut farkut, kaksi paitaa, kolmet rintaliivit ja yhdet fiinit alkkarit, käsilaukun, kuivashampoon, hiuspuuterin, rajausvärin, kynsilakan ja huulipunan. Muistaakseni en muuta.

Vaatteille oli akuutti tarve, eikä hyvät rintsikatkaan hukkaan mene. Kuivashampoo ja hiuspuuteri on aktiivikäytössä, mutta meikit ja käsilaukku on kyllä rehdisti humputtelua. Yllättävän vähän on paha mieli tullut toistaiseksi tästä kulutushysteriasta, mutta en kyllä aio laskea, paljon siihen on mennyt rahaa.

Meinasin jo vannoa, etten osta seuraavaan kuukauteen mitään, mutta Marko lupasi viedä minut viikonloppuna synttärimatkalle Matkukseen. Hups.

Paluu normaaliin olkoon edessä maanantaina.