täydellisen vegaanileivonnaisen jäljillä

Mainitsin edellisessä tekstissä ohimennen cupcaken, mutta alkoi tuntia siltä, että se ansaitsee vähän enemmän turinointia.

Luin Niia's Cupcakesin olemassaolosta ensin ChocoChilistä joskus alkuvuodesta. Sitten sitä suositteli Jenna. Seuraavaksi pulju löytyi Imagen sivuilta. Pakkohan sitä oli testata: vegaaninen leivos, joka hullaannuttaa maistajan kuin maistajan.

Kaikki kunnia ystävien vegaanisille leivoksille, monet ovat olleet tosi hyviä, mutta aina niissä tuntuu olevan jotain ihan vähän vinksallaan kuin Willy Wonkan ateriapurukumissa konsanaan. Itse en ole edes uskaltanut kokeilla, kun olen pelännyt vegaanisen leipomisen olevan salatiedettä. Vaan tässä kuppikakussapa olikin kaikki kohdallaan.

Leivoksen rakenne oli ihanan pehmeä ja mehevä, päällä oli kunnon kermainen kuorrutus. Ja tämmöisen kookoksen rakastajalle iloinen yllätys: siinä oli oikeaa kookosta, ei mitään esansseja! Melko äkkimakea leivos kuitenkin oli, eikä asiaa auttanut, että maha oli täynnä pikaintialaista. Onneksi Niia's myy myös pienempiä maisteluversioita! Osaan siis olla viisaampi tulevaisuudessa.

Koska kaikki eivät ole kookosfaneja kuten minä, voin kertoa, että makuja oli montaa laatua ja kaikki näytti ihan yhtä viekottelevilta siellä vitriinissä. Synttärisankarille kuljetin Hämeenlinnaan lahjaksi mansikkaversion, mutta siitä en ole vielä kuullut kommentteja. Ehjänä kuitenkin kulki leivos, joten toimivat myös matkaeväänä Helsingistä pois suuntaaville.

ps. Voisiko brunssikulttuuri jo rantautua Joensuuhun? Ihan oikeasti. Haikaillen katsoin lauantaina Fannyn notkuvia pöytiä. 17 euroa oli kuitenkin jopa kunnon brunssista pitkään haaveilleelle tässä hetkessä melko suolainen hinta, joten päädyimme kahviin/latteen/kaakaoon. Niiden lomassa oli mainiota aikaa poseerata asiallisesti brunssia nauttivien Punavuoren hipstereiden keskellä.

Peukku Riialle (jonka suosikkiotos monista juuri tämä oli): takuuerinomaista seuraa elämässäni jo vuodesta -97. Ja Emiliankin treffasin ekaa kertaa kymmeneen vuoteen. Minne ne vuodet katoaa?

hämmennys aika-avaruusjatkumossa

Muutamassa päivässä voi ehtiä kaikenmoista: lukea pari kirjaa, valvoa liian myöhään, syödä kasan dyykattuja herkkuja ja tosi monta kertaa ulkona, käydä kolmessa taidenäyttelyssä, vaihtaa paikkakuntaa useammankin kerran ja ostaa ihonhoitotuotteita enemmän kuin olisi varaa. Ei kaikki ihan putkeen mennyt, mutta en jaksa jauhaa pieleen menneistä vaiheista, keskityn ennemmin niihin onnistuneisiin.

Kuva: Sinebrycoffin taidemuseo

Ensinnäkin: Sinebrycoff, ohoh. Nyt on pakko tunnustaa, etten tiennyt, että Suomessa on tuommoinen museo. Peruskokoelmat jäivät ajanpuutteen vuoksi tarkemmin koluamatta, mutta taloa ehdittiin ihmetellä jonkun verran. Oltaisiin varmaan ehditty enemmän, jos ei olisi pitänyt jäädä erinnäisiin erkkereihin istuskelemaan ja pohtimaan, suuttuuko museon henkilökunta, jos ilmoitamme jäävämme asumaan. Asukkaat ehkä saisivat koskea niihin ihaniin lipastoihinkin!

Aika-avaruusjatkumohämmennystä aiheutti visiitin varsinainen syy, Michelangelon luonnokset. Jos ne ovat 500 vuotta vanhoja ja nyt tässä, missä ne ovat olleet tämän välin? Onko Michelangelo oikeasti pitänyt näitä käsissään ja miten hitossa ne ovat voineet säilyä näin hyvälaatuisina ylipäätään näihin päiviin asti? En tietty ole nähnyt Sikstuksen kappelia livenä, mutta sen olemassaolo ei tuota minulle yhtään niin suuria ymmärrysvaikeuksia kuin esillä olleet luonnokset ja tutkielmat. Itse asiassa harvoin olen taiteen äärellä vastaavaa kokenut. Onneksi en ollut yksin, sai osoitella ja ihmetellä viivan hienoutta hyvässä seurassa. Sanomattakin selvää, että museokaupasta tarttui mukaan pieni muisto.

Sunnuntaina riensin vielä katsomaan Tennispalatsin Lumineito ja Tulilintu -näyttelyä. Oi miten ihana! Siellä olin yksin, mutta ei haitannut. Läpikäymäni ajatusketju meni jotakuinkin näin: "oi, ihania kuvia, ihan tulee lapsuus mieleen, ovat niin tutunoloisia, eiku ooooo!" Siinä se nimittäin oli, lapsuuteni ryhdikäs rakkaus, haukkaprinssi liehuvassa takissaan. Ivan Bilibinin originaalina. Sunnuntai-iltana kaivoin kotona ensimmäiseksi Sammakkoprinsessa-opuksen hyllystä ja totta tosiaan, siellähän ne Tennispalatsin muutkin Bilibin-originaalit olivat kauniisti painettuna. Odottamaton nostalgiamatka on aina paikallaan, sanon.

Valitse minut, Haukkaprinssi!

Kolmas näyttely oli Tennispalatsin Marjatta Tapiola. Ihan hyvä sekin, mutta edellisten rinnalla siitä jäi kovin vähän kerrottavaa. Ehkä hyvä niin.

Lauantaina ostin Hämeenlinnan junaan evääksi Niia's cupcakesista kookoskuppikakun. Sekin lähentelee taidetta, niin hyvää oli. Mutta se, kuten myös matkalla yhyttämäni ihmiset, onkin jo toinen tarina.

googlen armoilla

Google-tili ja etenkin sen aktiivinen käyttö aiheuttaa minussa ristiriitaisia tunteita. Se on kätevä ja helppo ja mahdollistaa ties mitä mahtavuuksia. Toisaalta kaikkien mahtavuuksien seurauksena Google tietääkin minusta aivan kaiken.

Kaikki alkoi viattomalla Gmailin avaamisella vaihtoaikana. Siellä kun on niin paljon tallennustilaa. Vähän myöhemmin rekisteröidyin Youtubeen, jonne oli siihen maailmanaikaan vielä omat tunnukset. Kun sitten siirryin omalta domainilta takaisin Bloggeriin, systeemi muuttui. Yhtäkkiä huomasin yhdistäneeni blogin, sähköpostin ja Youtuben saman käyttäjätilin alle, vips vain.

Uusia ulottuvuuksia Googlen minätietämys sai tällä viikolla, kun perustimme kesän Pariisin reissua varten Googledocsiin tiedoston, jonne voi listata toiveitaan matkan suhteen. Tosi kätevää. Ja oikeasti aika pelottavaa.

Toistaiseksi yritän pitää anonymiteetin rippeistä kiinni sillä, että esiinnyn Youtubessa edelleen pelkällä nimimerkillä. Ei sillä, että ketään Googlella oikeasti kiinnostaisi asiani tai että olisin tilanteessa yksin, mutta oikeasti mitä enemmän muistiinpanoja Gmailiin viestiluonnoksiin talletan, sitä enemmän alkaa hirvittää.

Google tuntee osoitteeni, henkilötunnukseni, työkokemukseni, henkilökohtaiset tuntoni, matkasuunnitelmani ja jopa matkalippuni, hassut kuvalinkkini, macaron-haaveeni, salaiset musiikkipaheeni. Puhumattakaan siitä, että jos jonain päivänä kaikki Googlen palveluihin tallettamani tiedot katoaisivat, olo olisi vähintäänkin orpo. Auttamatta alkaa tuntua, että elän jossain scifiklassikossa.

Ettei kävisi niin, että tutut jäisivät kauas tämän tosielämäni HALin taakse, jaetaan nyt yksi ralli Youtuben Fiilis-nimiseltä soittolistalta tännekin.

Perjantai ja kohta suuntana Helsinki. Että rai rai vaan. Sitä ennen taidan kuitenkin vaihtaa Google-tilini salasanan.

enimmäkseen soljuvaa

Juhuu! Paavo, Milla ja Simo ovat pakkautuneet autoon ja matkalla tänne. Sain lisäksi siirrettyä maanantaille järkätyn vapaapäiväni tiistaille eli vierailu ei edes suuremmin päivällä lykkääntymisestä kärsi. Lisäksi on tunnustettava, että ns. ylimääräinen vapaailta tuli tarpeeseen. Tai ehkä ennemminkin tyhjä ilta, koska luonnollisesti aloitin illanvieton imuroimalla kämpän ja tunkemalla lattialla kuukausia pyörineitä tyhjiä laatikoita uusiin säilytyspaikkoihin. Termistä viis, nyt ei tarvitse vieraiden saapua kaaoksen keskelle ja hyvä niin.

Järjestelystä päästyäni laitoin Katjalta saadun tsemppikortin jääkaapinoveen. Kevätkauden toteemieläimeni, olkaa hyvä.

Tein myös ensimmäistä kertaa aikoihin ruokaa itselleni ihan rauhassa. Ruokalistalla oli pitkän haaveilun jälkeen inkiväärilanttua ja soijarouhepihvejä, jotka varioin tämän reseptin pohjalta. Kuinkakohan kauan ensimmäisestä yritelmästä on? Yli viisitoista vuotta varmasti. Viisitoista vuotta kokeiluja ja pettymyksiä. Ja nyt, nyt se löytyi - soijarouhepihviresepti, jossa on sekä hyvä maku että koostumus! En luovu siitä ikinä. Lantun ja pihvien kaverina katsoin päivän Poirotin boksilta ja jaksossa oli sattumoisin Michael Fassbender. 

Kaikki tuntui menevän siis ihan putkeen, kunnes menin nukkumaan, enkä saanut unta. Kärsin unettomuudesta nykyään niin harvoin (eläköön säännöllinen päivärytmi), etten osaa enää suhtautua siihen kovin tyynesti

Tänään siis lähinnä väsyttää ja silmiä särkee. Toteemieläimeni esimerkkiä noudattaen yritän jaksaa päivän yli.

viikon kulku

Alan olla aika harjaantunut siihen tunteeseen, kun on pitkään innolla odottanut jotain tiettyä arjen piristystä ja sitten se peruuntuu/siirtyy viime hetkellä. Silti se harmittaa joka kerta ihan vietävästi. Nyt kaikki peukut pystyyn ja taikatalismaanit esiin, ettei pienen pojan kuume enää nouse ja perhe pääsee lomareissulle, vaikka vähän myöhässä. Hanna-täti odottaa jo!

Muutoin tällä viikolla on ollut jotenkin ihan poikkeuksellisen hyvä dynamiikka. Paitsi että töissä on ollut harvinaisen viihdyttävää ja haastavaa, olen ehtinyt liikkumaan, lukemaan tenttiin, viettämään omaa aikaa siivouksen ja telkkarin parissa, näkemään ystäviä, käymään keikalla ja viettämään parisuhteen laatuaikaa, katsomaan kolme elokuvaa, teettämään ison kasan valokuvia ja jollain ilveellä nukkumaankin ihan hyvin.

Jos saan jotenkin kiinni siitä, miten tämä kaikki tapahtui, patentoin konseptin ja rikastun. Jos en, ei voi mitään. Ero reilun viikon takaiseen olotilaan (jolloin en ylikierroksiltani edes muistanut, mikä viikonpäivä on menossa) on joka tapauksessa melkoinen.

uudestisyntynyt

Muistutus itselle: toisinaan uudet ihmiset ja/tai maisemat ovat paikallaan. Oma maisemani ei tällä kertaa vaihtunut, mutta kiitos viikonloppuvieraan, olen taas ihan eri ihminen kuin perjantai-iltana.

Olin niin ylpeä, kun normaalisti täysin päättämättömät ihmiset onnistuivat eilen tekemään toimintasuunnitelman heti aamupäivästä. Suuri saavutus, vaikkei siitä loppupeleissä mitään hyötyä ollutkaan. Illan marssijärjestykseksi suunniteltiin siis 21 tapaa pilata avioliitto > Kerubin burgeri > Lurkki-klubi. Ilmeisesti ei-ahdistavalle suomalaiselle elokuvalle on ollut tilausta, joten emme päässeet elokuviin: varttia ennen näytöstä 245-paikkaisessa salissa vapaata oli enää eturivissä. Siispä suoraan burgerille, joka puolestaan aiheutti niin suuren ruokakooman, ettei keikoille enää ollut menemistä. Vuokrasimme lohdutukseksi elokuvan, jonka äänet eivät toimineet. Suunnitelmaksi C muodostui löhöily sohvalla ja Take That -livetallenne, joka olikin oiva ratkaisu - muutenhan perinteinen poikabändiosuus olisi jäänyt tältä reissulta kokonaan väliin.

Päätin testata vuokraelokuvan vielä aamulla, että osaan reklamoida oikein. Ja kah! äänet alkoivat mystisesti toimia. Näin ollen sunnuntaiaamun aktiviteettina oli brunssielokuva. Kertakokemuksen pohjalta suosittelen konseptia ja myös meidän leffavalintaamme, Easy A oli tarkoitukseen juuri passeli.

Kaikki oikeasti tarpeelliset kuvat - eli pakolliset nenukuvat ja harvinaiset eli normaalit mutta onnistuneet kaverikuvat - jäivät Suvin älypuhelimeen. Kuvasin minäkin sentään jotain, pääasiassa ruokaa.

Sain tuliaisia. Sisällön kanssa vähintään yhtä olennainen oli paketti itse.

Rinnakkaista mainontaa saman bussipysäkin seinän eri puolilta.

Houkutuksen lennokas pulla.

Metavalokuvauksen ilot.

Brunssielokuva!

Päätin mennä kevään aikana vielä Tampereelle, kun tajusin, että sinne voin mennä myös arkivapailla. En ole ehtinyt käydä aikoihin - ja sieltä saa kuitenkin kahvia!

Omaa reissuilua odotellessa aion ottaa vastaan seuraavat vieraat jo viikon päästä. Parasta.

ps. Suvi lähti puolenpäivän junalla, joten ehdin tänään myös leipoa grahamsämpylöitä, tehdä koulujuttuja ja elokuviin katsomaan Unelmien pelikirjan. Jos ei parasta, niin melkolailla hyviä juttuja silti.

lehtien keskellä

Miksi oi miksi tilaan lehtiä?

En ennenkään elänyt mitenkään erityisen huikentelevasti, mutta uusi säästäväinen elämä on osoittautunut välillä yllättävän vaikeaksi ja päätökseni pysyä budjetissa kohtaa aika ajoin epätoivon muurin. Silloin on syytä muistuttaa itselleen, miksi projektiin alunperinkään ryhtyi ja palata suunniteltujen ruoka- ja kauppalistojen pariin.

Ja juuri kun alkaa mennä hyvin, postiluukusta kolahtaa pahuuden airut, Maku-lehti.

Bataattiröstit! Tofu-kasviskeitto! Kasvisquesedillat! Kaukomaiden papukeitto! Paprika-pinjansiemenlevite! Korvasieni-kalakeitto! Punajuuri-pestopasta!

Toisaalta ihanaa inspiroitua uusista resepteistä, liian pitkään on taas mennyt enemmän tai vähemmän huonolla menestyksellä muistellessa, mitä ruokia maailmassa olikaan. Vaan ei auta muu kuin pistää inspiraatiot muistiin korvan taakse toviksi ja kaivaa pakastimesta lounaaksi sosekeiton jämät. Vielä en luovuta. Onneksi uusin Kodin kuvalehti sentään keskittyi lähinnä superfoodeihin, ne voin sivuuttaa hyvin mielin ja kaivaa mustikoita pakkasesta.

hektinen helmikuu

Olen jo ajat sitten päättänyt, miten palkitsen itseni, kunhan aineopinnoista selviän. Tänään aamulla noin klo 6.35 sitten - lopulta! - oivalsin, että myös välipalkitsemiset ovat tarpeen, koska tämä alkuvuosi on aivan kammottava.

Opiskeluvalitus alkaa nyt:

Torstaina on yhden kurssin kirjatentti. Lukualue oli melko lyhyt (170 sivua), mutta samasta kirjasta samalle tentaattorille tehty tentti toi kaikesta pakertamisesta huolimatta arvosanaksi 2, koska asia on vaikeaa ja tentaattori vaativa. Samalle kurssille on ihan järjetön kasa tehtäviä, joita olen tehnyt kymmeniä tunteja pitkin tammikuuta ja vieläkin puuttuu osa. Ja tietty vielä kurssiraportti, mutta sitä murehdin vasta lähempänä palautuspäivää (28.2.).

28.2. on myös kirjatentti, johon pitäisi jossain välissä lukea kaksi kirjaa ja kolme artikkelia. En ole vielä ehtinyt aloittaa, koska olen lukenut kolmannen kurssin tenttiin. Tentti on vasta 7.3., mutta 1.3. pitää palauttaa itse laaditut tenttikysymykset. Siihen on yksi kirja, 7 artikkelia ja sekalaisia muistiinpanoja. Tentin jälkeen on vielä raportti ja vertaisarviointi. Luottamusaiheinen keskustelu ilmeisesti pyörii jo, en ole jaksanut tarkastaa tilannetta.

Tämä lukemisen määrä minua lähinnä lannistaa, sillä kaiken tuon tarpeellisen asian hahmottaminen pelkästään lukemalla tuntuu ihan mahdottomalta. Inhoan kirjatenttejä. Ennemmin tekisin tehtäviä ja esseitä, vaikka vievätkin enemmän aikaa. Lisäksi kirjatenteissä turhauttaa, ettei tehtävälistalta voi ruksia mitään yli viikkoihin, vaikka hommia tekee koko ajan.

Eihän tuo muuten erityisen paljon olisi, mutta koska samaan aikaan pitää istua töissä 38,15 tuntia viikossa (plus ruokatauot), alkaa päässä kuulua huolestuttava surina jo nyt ja helmikuu on vasta aluillaan. Onneksi tänään sain ihanaa ja odottamatonta kiitosta tehdystä työstä, joten sorvin ääressä jaksan sen voimin istua taas hyvillä mielin. Tiedän, että opiskelujenkin suhteen hengittäminen helpottuu tämän viikon jälkeen, kun ensimmäinen kirjatentti on tehty. Lisäksi palautin jo yhden setin tehtäviä viikonloppuna, loput yritän palauttaa vielä tällä viikolla. Sitten voi jo ruksia kohtia vähän enemmän.

Niin ja se palkinto? Jalkahoito Ecobeautyssa. Voi olla, että siirrän palkintoni lunastamisen keväämmälle, mutta rahat siihen varaan jo seuraavasta palkasta. Akuutimpana palkitsemiskeinona saan odotettuja vieraita helmikuussa ja itsekin pyrähdän Helsinki-Hämeenlinna-akselilla parin viikon päästä. Tuulettuminen tulee tarpeeseen.

Sitä paitsi junassa tulee luettua tenttikirjoja helpommin. Haahaa.

tammikuun kirjat

Tammikuusta muotoutui rästikirjojen kuukausi.

David Nicholls: Sinä päivänä

Tätä kirjaa on fiilistelty minulle niin monelta taholta, että vähän hirvitti lukea. Eikä Sinä päivänä minulle niin mullistava kokemus ollutkaan, ehkä siksi että katsoin elokuvan vajaa vuosi sitten ja tarina oli entuudestaan tuttu.  En silti yhtään ihmettele, miksi tästä kirjasta tuli omanlaisensa ilmiö. Pidin rakenteesta ja kerronnasta tosi paljon, ote oli ilahduttavan erilainen. Tarinassa on hyvät ja (enimmäkseen) huonot hetkensä, mutta olipa oikeasti ihanaa lukea rakkausromaania, jonka henkilöt olivat (taas enimmäkseen) uskottavia ja joka ei valunut siirappia ja saanut aikaan henkistä pahoinvointia. Paitsi 90-luvun alkupuolen ajankuvassa, mutta se on eri asia.

Rästikirja: Ostin tämän huhtikuussa, kun Kyrön Miniän sai kaupanpäälisiksi. Siitä asti se on odotellut hyllyssä sopivaa hetkeä ja ajankohtaa, jolloin leffaversio ei olisi niin tuoreessa muistissa.

Chris Heath: Feel - Robbie Williamsin tarina

Minulla on todella ristiriitainen suhtautuminen tähän kirjaan, siksi se varmaan oli niin pitkään lukemattakin. Minua kiinnostaa Robbie Williams, artisti ja siviilihenkilö. Toisaalta halusinko tietää, kuinka moniongelmainen ja paikoin ikävä ja ehdoton ihminen idolini on (ollut)? Shokeeraavinta ei ollut lukea siitä, miten sekaisin Robbie oli ensimmäisen ja toisen levyn aikaan (tosin Karma Killer ja No Regrets -fanitukseni alkoi nyt tuntua kyseenalaiselta), vaan siitä, miten sekaisin ja kamoissaan Take That seilasi ympäri Eurooppaa. En ikinä ollut TT-fani, mutta kyllä tällä poikabänditaustalla piti silti kauhistella. Onneksi kirja oli hyvä ja myös päästi oikeasti kurkkimaan kulissien taakse ja seuraamaan Escapologyn kaarta nauhoituksista ja promoista kiertueelle. Toimii todistetusti myös sellaisille lukijoille, jotka eivät Robbien tuotantoa tunne. Suomennos oli paikoin kökkö, oletan alkukielisen olevan sujuvampi.

Rästikirja: Lainasin tämän Antilta joulukuussa 2011. Tarkoitus oli lukea jouluna, mutta kirja päätyikin pyhiksi väliaikaisesti muualle lainaan.

Lotta-Liisa Joelsson: Vivika
Kärsin alkukuusta univaikeuksista ja tartuin silloin tähän kirjaan. Kauhukirjallisuuden lukeminen keskellä yötä unettomana kun tunnetusti on paras idea maailmanhistoriassa. Joelssonin romaani oli positiivinen yllätys jo siksi, että kotimainen kauhukirjallisuus ei ole ollut mitenkään erityisen voimissaan (tai sitten olen täysin tippunut skenestä, hyvin mahdollista), mutta Vivikaa lukiessa minua oikeasti pelotti. Tapahtumat solahtivat vähän turhankin helposti tuttuihin ympäristöihin - eli visuaalista lukijaa pelotti vielä enemmän - ja väliin sirotellut perinteisten satujen päivitetyt versiot rytmittivät kirjaa mukavasti (sadut tosiaan ovat nyt aallonharjalla vampyyrien tehtyä tilaa). Oikeastaan miinusta vain lopusta: avoimissa lopuissa ei ole mitään vikaa, mutta edes jotain langanpätkiä olisin toivonut sidottavan yhteen.

Rästikirja: Ei ole. Tarttui mukaan kirjastosta sattumalta.

Frank Herbert: Muad'Dib

Dyyni julkaistiin alunperin suomeksi kolmena niteenä ja näin ollen aion edelleen kohdella yhdessä niteessä olevaa kolmiosaista, englanninkielistä Dyyniä kolmena erillisenä kirjana. Se olkoon oikeuteni, etenkin kun yhden (verrattain lyhyen) osan tahkoamiseen näyttää tuhrautuvan minulta ihan valtavasti aikaa. Edellisen osan lukemisesta oli vielä vierähtänyt liian kauan, joten nimien ja tapahtumien palauttaminen aktiivimuistiin vei aikansa. Lopulta pääsin kärryille ja jopa ehdin innostua kirjasta. Nyt jo vähän kiinnyin tyyppeihinkin, joten uskaltaisin väittää, että viimeinen osa menee lukuun vähän nopeammalla aikataululla.

Rästikirja: Lupasin Markolle lukea koko Dyynin Lontoon reissun jälkeen (elokuu 2011). Hiljaa hyvä tulee.

Petteri Tikkanen: Black Peider - URA

Marko sai tämän isältään joululahjaksi ja sekä lahjansaaja että tyttöystävä yllättyivät positiivisesti: kumpikaan ei nimittäin ollut kuullut, että Black Peider -albumi oli edes tuloillaan. Minulle Petterin tuotannosta tutumpia ovat lehtikuvitukset, Black Peiderin olen nähnyt kai kerran lavalla. Vaan juuri tämmöiseenhän sarjakuva-albumiksi tehty CV on mitä parhain apu! Oli ihan mahtavaa bongata tuttuja paikkoja ja tapahtumia, jonne itsekin on vahingossa sattunut paikalle. Hauskoja juttuja ja tuskastuttavan hyvä piirtäjä, ei tästä sen enempää voi sanoa. Paitsi etten kestä, miten söpö piirretty Peider on. Tui tui!

Rästikirja: Ei vielä täytä kriteerejä, vaikka mieli tekikin tarttua tähän jo joulupäivänä.

Black Peider.

Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa

Marko: Oletettavasti tuo ei viittaa siihen Nigellaan.
Hanna: Ei kun siihen se nimenomaan viittaa.
En ihan kauheasti pidä Erlend Loesta. Saako sen sanoa ääneen? Rakastin Naisen tallomaa, Supernaiivin sain luettua loppuun toisella yrittämällä ja muistaakseni kaikki muut ovat jääneet kesken. Tämän kuitenkin luin melkeinpä parilta istumalta (ehkä siksi, että tämä oli melkeinpä turhauttavan nopealukuinen!). En silti oikein osaa kommentoida: osittain arkisia, osittain ikäviä ja osittain ihan älyttömiä tapahtumia puettuna harmittomaan kuoreen. Uponnee mainiosti Loe-faneille - enkä minäkään tätä siis inhonnut. Ja toki vanhana HC-fanittajaluonteena seurasin Nigella-obsession etenemistä huomattavalla mielenkiinnolla.

Rästikirja: Olen silmäillyt tätä kirjastossa jo useamman kuukauden, nimi pisti silmään uutuushyllyssä. Nyt sain jo lainattuakin. Alkuperäisessä nimessä ei muuten Nigellaa mainita.

pitsahaave

Tällä viikolla olen haaveillut papuburgerin sijaan jenkkityyppisestä pitsasta ja sen seurana kylmästä oluesta. Ihan tavallinen pitsakin olisi kelvannut hätätapauksessa. Kuulostaa simppeliltä, mutta silti taas yksi asia, jota Joensuusta ei saa.

Jotain tarjontaa toki olisi, mutta heittäydyin ronkeliksi. Rossoon en enää mene, Gauden pitsa ei tässä olotilassa toimi ja La Passione tuntuu näihin haaveisiin turhan fiiniltä. 

Onneksi hätä ei ole tämän näköinen, jos seuraan sattuu samanmielisiä. 

Classy!

Ei tämä nyt ihan toiveita vastannut, mutta yhtä pesto-mozzarellapitsaa, Bear Beeriä ja Ritter Sportia myöhemmin en voi väittää, etteikö maha olisi täynnä ja jutustelurauhakin oli illallisen lomassa taattu.

Tämä toimikoon muistutuksena siitä, että työiltoinakin voi ehtiä viettää aikaa ystävien kanssa. Ja että toisinaan on tosiaan ihan ok pysyä kotonakin. Kysykää kuukauden päästä, kuinka hyvin olen nämä asiat sisäistänyt. Minulla on epäilykseni.