Klik

Kaivoin vanhan digipokkarini säilytyslaatikostaan. Ei ole ollut paljon käyttöä sen jälkeen, kun älypuhelimeeni tuli edes suurin piirtein säällinen kamera. Ajattelin, että kamera voisi olla kivaa kesäpuuhaa lapselle: luonnon ihmeitä tutkiskellaan muutenkin, mutta nyt niitä voi myös taltioida.

Vastaanotto oli innostunut ja meillä onkin nyt kuvattu kukkia, seiniä, kaikkien housuja, keittiön kaappeja ja vaikka mitä. Vähän on vielä hakusessa sekä tapa pitää kameraa (pienikin pokkari on aika iso pienille käsille) ja kuvien määrä: minun polvistani taisi tulla kuvia ainakin kymmenkunta ennen kuin otin kameran hetkeksi jäähylle.

On silti varsin ilahduttavaa seurata sitä riemua, jolla pieni ihminen ympäristöään ikuistaa. Valaisevaa myös. Miksi en minäkin? Ennen kun bloggasin säännöllisemmin, kuviakin tuli otettua enemmän.  Nyt kuvan ottamisen taustalla on yleensä joko ajatus somejulkaisusta tai joku tietty konteksti, mutta voisihan sitä kuvata omaksi ilokseen ihan muuten vaan. Kauniista asioista, hyvistä hetkistä, sen sellaisista.

Kuten nyt vaikka näistä.

Päiväkotireissulla viikko sitten.

Vuoden ensimmäisellä maisema-aamiaisella viime viikonloppuna.

Kotimatkalla kyläilyreissulta sateisena iltana.

Ehkä tämä auttaa muistamaankin, erottamaan kuluneet päivät, viikot ja kuukaudet toisistaan.

Puhelin haussa

Kävin läpi blogijuttujani noin viiden vuoden takaa ja vielä enemmän kuin juttujeni sujuvuus (ja paljous) hämmästytti kuvien laatu.

Olipa paljon kirkkaita, hyvin sommiteltuja kuvia! Etenkin kun ottaa huomioon, ettei kuvaaminen ja kuvaustilanteiden valmisteleminen koskaan ole ollut vahvinta alaani. Toisin sanoen ainoa järkevä selitys on kamera. Vielä viisi vuotta sitten otin valtaosan valokuvistani oikealla kameralla enkä puhelimella. Voi kun vieläkin jaksaisi, etenkin lapsen kasvu taltioituisi paljon paremmin kameralla kuin kännykkäräpsyillä ikuistettuna.

Toki tässä kilpistyy myös nykyisen puhelimeni kehnous. Honor 7 Lite on auttamatta aikansa elänyt niin puhelinmallina kuin tänä konkreettisena yksilönäkin. Tarvitsisin uuden. Sellaisen, jonka akku ei tyhjentyisi hetkessä, johon mahtuisi kaikki tarvittavat sovellukset, joka toimisi nopeammin ja ottaisi myös säällisempiä kuvia. Eikä mielellään maksaisi satoja ja satoja euroja.

Mutta voi miten vihaan speksaamista. Olen jo pari kertaa päättänyt, että sopiva puhelin on löytynyt, mutta aina niistä ilmiintyy joku ongelma. Yksi ei tue Googlen sovelluksia, toisesta puuttuu kuulokeliitäntä. Muuten kaikki vaateet täyttävä malli löytyi viime viikolla, mutta sekin on valtamerilaivan kokoinen. Miksi nykypuhelimet ovat niin valtavia? Onko ainoa toivo pienemmästä puhelimesta siirtyä iPhonen käyttäjäksi? Siinä taas ei ole mitään järkeä, koska mikään muu taloutemme laite ei ole Applen tuote.

Joskus on ikävä yksinkertaisempia aikoja.

2020

Päivälleen vuosi sitten kirjoitin: "Mutta onhan tässä iltaa vielä jäljellä hätyyttää melankolian riemuja. Tervetuloa, uusi kultainen 20-luku. Saatan juonia pääsi menoksi jo kaikenlaista."

20-luku on onneksi vähän pitempi ajanjakso, tämä alku kun ei ole ollut kovinkaan onnistunut.

Tätä vuotta luonnollisesti sävyttää korona. On ollut mieli maassa, ikävä ihmisiä ja turhautumista työrintamalla (tai lähinnä sen ulkopuolella). Kaikesta huolimatta aika on kulunut nopeasti ja on seassa paljon hyviäkin hetkiä, joista onneksi olen muistanut päivittää edes eri somekanaville, kun päässä tuntuu muuten pysyvän vain kaikki negatiivinen.

Joskus maaliskuussa, kun aurinko paistoi ja jää kantoi

 

Tammikuun ensimmäisenä päivänä taas heitin ilmoille toiveita:

Päätin mahdollisuuksien ja jaksamisen mukaan kävellä työmatkan edes kerran viikossa. Muutenkin haluaisin parantaa fyysistä kuntoa ja pysäyttää imetyksen loppumista seuranneen paisumisilmiön jo alkuunsa. Goodreadsiin laitoin optimistiseksi tavoitteeksi 60 kirjaa, minkä lähelle olisi ihana päästä. Lukemisen vastapainoksi haluaisin edelleen kirjoittaa enemmän, aamusivuja, blogia tai kirjeitä. Ja kotona haluaisin jonkinlaisen konkreettisen yläkerran remonttisuunnitelman aikaiseksi. Laatuaikaa perheen ja ystävien kanssa sekä itselle laitan myös toivomuslistalle, niin kotona kuin kodin ulkopuolella.

Jos jostain olisi lisäksi saatavilla konkreettisia valmiuksia ilmastoahdistuksen käsittelemiseen, otan ne kiitollisena vastaan.

 

Kävelin keväällä töihin sitkeästi ja aloin käydä taas salillakin. Juuri kun olin päässyt vauhtiin, koko yhteiskunta laitettiin kiinni. Ei ollut työmatkaa käveltäväksi enkä salillekaan uskaltanut. Minusta kuoriutui kyllä yllättävän uskollinen kotijumppaaja ja maalis-huhtikuun taitteessa aloitin juoksukoulun. Olen jotakuinkin samankokoinen kuin vuosi sitten, mutta juoksukoulu ja kahvakuula ovat tehneet kyllä tehtävänsä a) aerobisen kunnon ja b) hartioiden muodon suhteen. 60 kirjan tavoitteen ylitin kymmenellä ja sain Helmet-lukuhaasteen valmiiksi jo lokakuussa. Olen myös kirjoittanut tänä vuonna enemmän kirjeitä kuin aikoihin, pääasiassa tosin isälleni, johon muuta yhteydenpitokanavaa ei ole. Perheen kanssa on koronasyistä vietetty laatuaikaa kotona varmaan enemmän kuin kukaan olisi edes toivonut, ystävien kanssa ja kodin ulkopuolella ei juurikaan. Myös remonttisuunnitelma on edelleen tekemättä. Pitäisi varmaan jonkinmoisen arpavoiton, että oikeasti saisi aikaiseksi. Ilmastoahdistukseen ei ole apuja löytynyt, mutta korona-ahdistus on ainakin väliaikaisesti lyönyt sen laudalta.

 

Ennen kuminauhan hankkimista joskus keväällä

Koen kyllä olevani käytännössä lottovoittaja, että korona osui meillä taaperoaikaan. Lapsi piti keväälläkin rytmissä kiinni ja samalla on saanut seurata, miten pieni ihminen oppii koko ajan uutta, sopeutuu tilanteisiin ja havainnoi ympäristöään. Mietittiin myös jouluna sitä, että perutut tapahtumat toivat uudenlaista vapautta ja aikatauluttomuutta kesään, vaikka töissä pitkälti olinkin - tilanne oli kuitenkin sen verran rauhallinen, että uskalsimme lomalla matkustaa Suomessa, olla pitkään Karkkilassa ja hotellilomailla Tampereellakin. Olen viihtynyt kotona yllättävän hyvin, mutta kieltämättä pinnan alla kytee kaikenlaisia toiveita ja tarpeita, jotka odottavat parempia aikoja.

 

Fantastinen leipä

 

Tänä vuonna olen myös leiponut paljon, neulonut sukkia sekä opetellut nauttimaan kiireettyömyydestä, kahvilakäynneistä ja juoksulenkeistä iltamyöhään. Kävin Kuopiossa hotellissa katsomassa Ismo Alangon teemalauantain telkkarista ja ostin keikkaliput ensi vuodelle, molemmat ovat mielestäni ihan ok. Opetin lapsen tekemään lumienkeleitä ja laulamaan Pariisin kevään Imatrankosken. 

 

 

Kotikonnuilla kesällä

 

Jouluaattona otin koripallon käteen ensimmäistä kertaa varmasti kahteenkymmeneen vuoteen ja heitin heti korin. Jos se onnistuu, ei tämä elämä voi täysin toivotonta olla.

Mikä lasketaan?

Juttelin viime viikolla kahvitauolla miehen harrastuksesta ja työkaveri hetti katalan kierrepallon: onko sulla harrastuksia?

Niin. Onko? Viaton utelu on saanut päässäni melkoiset mittasuhteet. Vastasin, että ei oikeastaan, tai käynhän mä salilla, luen ja neulon.

Kaikki yllä mainittu pitää kyllä paikkansa. Tuntuu kuitenkin, että lukeminen ja liikunta on enemmän sellaista perustoimintaa. Nykyään harrastuksissakin pitää olla jotenkin tavoitteellinen tai ainakin suhtautua siihen intohimolla, että siitä kehtaa puhua.

Aloitin keväällä juoksukoulun ja syksyyn asti juoksinkin monta kertaa viikossa koko ajan vähän pitempiä matkoja. Nyt se on jäänyt vähemmälle. Jos juoksen lähiössä kerran viikossa ilman sen suurempia tavoitteita, se ei ole kummoinenkaan harrastus. Lihaskuntoakin teen lähinnä toimintakyvyn ylläpitämiseksi.

Olen kyllä paljon kotona ja laitan ruokaa. Koti ei ole sisustettu ja meillä on aina vähän sekaista, joten en koe harrastavani mitään hyggeilyä, kunhan puuhailen. Laittamani ruokakin on enemmän tavallista arkiruokaa kuin uusien jännittävien reseptien kokeilemista. Sama pätee neulomiseen. Teen lähinnä perussukkia ja säärystimiä, koska kärsivällisyyteni ei riitä isompiin neuleisiin ja olen laiska opettelemaan uutta. Telkkarisarjoja ei lasketa harrastukseksi, ellei hurahda niin, että elää ja hengittää kyseistä sarjaa, kuten Buffyn kanssa aikanaan kävi. 

Harrastustuotos hotellissa viime viikonloppuna.

Lukeminen on rakkain harrastukseni, mutta siihen ei liity mitään ekstraa. Kirjoittelen kyllä muistaessani ajatuksia ylös tänne blogiin lähinnä omaksi ilokseni, mutta tuntuu, että se laskettaisiin harrastukseksi vasta, jos pitäisin kaunista kirjagramia, jonne jaksaisin asetella sanat ja kuvat hienosti ja harkitusti maailman nähtäväksi. Satunnaisten ottamieni kuvien laatukin on vähän niin ja näin.

Nuorempana kävin tanssitunneilla ja kuvataidekoulussa. En ole merkittävän lahjakas kummassakaan taiteenlajissa, mutta ainakin se antoi tekemiselle selkeät raamit. Tänään minua kysyttiin kuntavaaliehdokkaaksi ja huomasin hetken kaikkea järkeäni harkitsevani, vaikka puoluekin oli väärä.

Ehkä tämä on tällaista ruuhkavuosien pohdintaa, en tiedä onko tässä elämäntilanteessa kovinkaan monella oikeasti aikaa ja energiaa harrastaa. Mutta olisihan se kiva, jos yksinkertaiseen kysymykseen osaisi vastata ajautumatta pieneen kriisiin.

Sup, sup

Minulla oli aikanaan kämppis, joka oli sitä ihmistyyppiä, joka kehtasi pyytää ja vaatia itselleen kaikenlaista - ja usein saikin haluamansa. Itselleni tyypillisesti olin lähinnä hämmentynyt ja pöyristynyt moisesta röyhkeydestä. 

Samoin olen aina pitänyt vähän hassuna sitä, että toivotaan asioita universumilta ja yhtäkkiä juuri toivotut esineet, asiat tai ihmiset ilmestyvät elämään ilman sen suurempaa vaivannäköä. Samoin kuin olen ihmetellyt sitä yhtä ystävää, joka pyysi aina pienen vastoinkäymisen kohdatessa hiljaa apua Jeesukselta, ja pian kaikki järjestyikin parhain päin.

Eikö kaikki maailman ihmiset vain pakerra hiljaa omien juttujensa parissa ja toivo salaa parasta? Kaikkea sitä.

En nyt ole kokonaan kelkkaani kääntämässä tässä asiassa, mutta aina joskus elämä yllättää. Olen esimerkiksi tänä syksynä ollut aktiivisen harmissani siitä, ettei minulla ole aikaa, kärsivällisyyttä tai energiaa lähteä sienimetsään (tai opetella tunnistamaan uusia sieniä, repertuaariini kuuluu vain kourallinen), vaikka tykkään sienistä kovasti. Ja kas, eilen naapuri laittoi viestin ja kysyi, syödäänkö meillä suppilovahveroita, oli nimittäin saanut kaverilta pussillisen ja osa oli jäänyt yli.

Kaksi minuuttia myöhemmin sienet olivat minulla. Osa tarkoitti tässä tapauksessa puolta muovikassillista, varmaan lähemmäs kymmenen litraa ainakin. Minulla ei ole ikinä ollut yhtä paljon suppiksia kerralla, itku meinasi päästä sekä ilosta että siivousahdistuksesta. Onneksi tänään oli lomapäivä, keittiön nurkassa kasvikuivuri pöhisi iloisesti muutaman tunnin ja nyt on sieniä niin paljon, ettei niitä tarvitse vaalia, vaan niitä voi oikeasti surutta käyttää. Ja sienin kanssa puuhailu myös tuntui aika palauttavalta, vaikka ei nyt varsinaista lomalta kaipaamaani lepäämistä ollutkaan.

Kyllä minä vielä suppiksensyöjiä perheestäni koulin, vaikka sieniskeptikkoja ovatkin. Tänään tein pikaisen shepherd's pien soijarouheesta ja ujutin soossiin mukaan suppilovahveroita. Marko ihmetteli, millä olin saanut tylsään kastikkeeseen niin paljon makua ja lapsikin söi hyvällä halulla. Myhäilytti.

Kiitos elämä, universumi ja ihana naapuri. Josko sitä vielä uskaltaisi toivoa jotain muutakin.

Sananen lukemisesta

Olen viime aikoina miettinyt tosi paljon lukemista.

Parhaimmillaan rakastan lukemista. Lukeminen on ihanaa, mielestäni maailman paras harrastus. Saan olla päivät pitkät töissä kirjojen keskellä ja silti innoissani kannan niitä myös kotiin. Tekisi mieli lukea kaikki itseä kiinnostavat kirjat ja sitten vähän niitäkin, jotka eivät oikeastaan kiinnosta, koska miten sitä muuten ikinä sivistyy ja laajentaa omia näkökantojaan?

Keskittyminen vain on hankalaa. Omaa aikaa on vähän, minkä lisäksi olen nykyään iltaisin niin väsynyt, etten kovin kauan jaksa tekstiin uppoutua, vaikka ympärillä olisikin hiljaista (harvoin on). Lukeminen alkaa tuntua suorittamiselta, kirjapino kotona kasvaa ja aina se seuraava näyttää vähän houkuttavammalta kuin kesken oleva. 

Olin toissapäivänä suosittelukoulutuksessa, jossa käytiin läpi pääasiassa viime ja toissa vuonna julkaistuja kirjoja, jotka eivät syystä tai toisesta ainakaan vielä keiku varauslistojen kärkipäässä. Se ei varsinaisesti auttanut asiaa. 

Haaveilen aktiivisesti hotellilomasta, jolla nukkuisin pitkään, söisin rauhassa aamupalaa, makaisin puhtaissa lakanoissa ja lukisin kirjoja. Puhelin varmaan kannattaisi jättää kotiin, tai ainakin laittaa sammuttaa siitä kaikki mahdolliset sovellukset lomasen ajaksi. Sellaista odotellessa pitää yrittää pyhittää lukuaikaa kotona ja valita kirjoiksi vain sellaisia, joita oikeasti haluan lukea.

Goodreadsiin laitoin tälle vuodelle tavoitteeksi 60 luettua kirjaa. Jos Yllätys kasvimaalla, Muumipappa! ja muut genren edustajat laskettaisiin, se täyttyisi kirkkaasti ja ennen kesää, mutta ihan vielä en siinä pisteessä ole. Mahdoton tavoite ei missään nimessä ole, sillä luin viime vuonna 53 kirjaa (ja aika monta kertaa Yllätys kasvimaalla, Muumipappa!). Helmet-lukuhaastettakin aloin taas tehdä, että ajattelisin vähän oman laatikon ulkopuolelta, vaikka varsinaisia lukuvinkkejä en kaipaakaan enää yhtään lisää. Paitsi ammattimielessä.

Tässä samalla on tullut pohdittua paljon tänne blogiin tekemiäni kirjapäivityksiä. Goodreads on tehnyt ne periaatteessa tarpeettomiksi, eikä niistä ole iloa kuin minulle - jos aina minullekaan, kun niiden kirjoittaminen meinaa välillä tuntua lähinnä rasitteelta. Toisaalta blogimerkinnät ovat kuluneiden kuukausien aikana noussut arvoon arvaamattomaan, kun olen kääntynyt itse oman listani puoleen melkeinpä viikottain, kun olen tarkastanut jotain vuosia sitten luettua kirjaa ja sen herättämiä ajatuksia.

Ehkä siis jaksan blogin parissa ainakin siihen asti, että keksin paremman kanavan. Saa ehdottaa.

Tämän hetkinen odottavien pino näyttää tältä:

Siinä kiinnostaa kaikki. Haig on lainassa jo toista kertaa, Rhys odottanut vuoroaan jostain lokakuusta. Toive siis on, että helmikuun loppuun mennessä ne ja vaikka Bengtsson olisi luettu. Ja koska Juvaa ei todennäköisesti saa uusittua, olisi syytä varmaan selailla sitäkin. Ei vaikuta mahdottomalta. Kunhan nyt kolmen keskeneräisen parista pääsen niiden kimppuun ensin.

Aloitan siitä, etten avaa tänään Netflixiä, vaan vietän illan Pratchettin Valtion ja teekupin parissa. Ei kuulosta hullummalta.

Uusi alku

Sinne ne menivät: äitiysloma, vanhempainvapaa, hoitovapaa ja vielä vuosilomakin. Mitä ihmettä? Kun kävin helmikuussa sopimassa työn aloituksesta, syyskuuhun tuntui olevan ikuisuus. Ei sitten ollutkaan.

Mielelläni olisin vielä jatkanut vapaaherrattarena, mutta taloudellinen tilanne kannustaa palkkaan kotihoidontuen sijaan. Huomenna aamulla pitäisi siis saada itsensä työreleisiin ja hankkiutua keskustaan ennen kahdeksaa. Koska tämä on ollut ajankohtaista viimeksi 25.5.2018, hiemasen hirvittää. 

Samoin hirvittää päiväkodin aloitus, joka osuu kätevästi samaan kohtaan kuin oma ensimmäinen työpäiväni. Jälkikasvu on onneksi sosiaalisempaa sorttia ja tykännyt tutustumiskerroilla sekä päiväkodin tädeistä että lapsista kovasti, mutta itseni puolesta jännitän. Yritän miettiä, olenko ollut ikinä lapsesta erossa kahdeksaa tuntia kerrallaan (ehkä kerran tai pari, josta iso osa uniaikaa), mutta nyt sellaisia päiviä läiskäistäänkin heti eteen viisi. Tänään olen istunut monta kertaa tippa linssissä ja halaillut varastoon. Ihan kuin tuo remuiitu sylissä pysyisi, seikkailemaan on päästävä!

Onneksi Markolla on vielä töiden puolesta joustavampaa ja päiväkotihommia voidaan harjoitella rauhassa vielä tällä viikolla, eikä pitkille hoitopäivillekään ole tarvetta ainakaan ainakaan vielä, ei välttämättä koko syksynä. Se lohduttaa vähän. Väistämättömät iltavuorotkin tarkoittavat sitä, että kiireettömiä aamuja on luvassa vielä jatkossakin.

Jotakuinkin kolmasosa minusta on muutoksesta innoissaan, kolmasosa jännittää uutta arkea ja kolmasosa on kauhusta kankea. En siis palaa vanhaan tuttuun työpaikkaan, vaan aloitan uudessa tehtävässä uudessa työyhteisössä. Toki paikka on tuttu melkein kymmenen vuoden takaiselta harjoittelujaksolta ja tuttuja työkavereitakin on jo valmiiksi iso liuta, mutta se ei poista kauhua. Mitä oikein ajattelin? Osaanko mitään? Nauravatko kaikki uuvelolle? Mitä oikein olen mennyt tekemään?

Tänä viikonloppuna sää on hellinyt ja ollaan yritetty tehdä kivoja kesäasioita. On ollut brunssia, pyöräilyä, leikkikenttähommia ja pieni patikointi Kuhasalossa. Yritän kertoa itselleni, että kivaa vapaa-aikaa ehditään viettää vielä tulevaisuudessakin, mutta juuri nyt en ymmärrä, miten viikon ja vuorokauden tunnit voivat ehtiä enää mihinkään. Mutta riittäväthän ne, kunhan alkujärkytyksestä selvitään.

Ensimmäisten viikkojen väsymykseen olen onneksi tänään nohevasti valmistautunut pyykkäämällä kaiken.

Vuoden viimeinen

Tänä vuonna perinteisen vuosimuistelon kirjoittaminen tuntuu erityisen hankalalta. 2018 on ollut mullistusten vuosi, enkä edes tiedä, mistä päin alkaisin vyyhtiä purkaa. 

Kenollaan viihtyvä kaveri vielä mahassa kesäkuun lopulla.

Vauvan syntymä on totta kai isoin muutos, mutta sen myötä elämään on tullut paljon muitakin uusia asioita. Ostettiin asunto, tehtiin remppaa, yhdistettiin taloudet virallisesti yhdeksi, vaihdettiin vanha ja rakas kaksiovinen Ibiza tylsään ja turvalliseen perheautoon. Työrintamallakin tapahtui kummallakin tervetullutta myllerrystä, vaikka omalta osaltani se alkaakin vaikuttaa käytännössä vasta joskus ensi vuonna. Vauhti hidastui syyspuolella merkittävästi, mutta silti tuntuu, että uutta tulee lähes päivittäin - pärinää, murinaa, taitoja, liikkeitä ja makuja.

Uuden kodin läheisellä uimarannalla joskus alkukesästä.

Vuoden alussa toivoin seuraavaa:

Uudenvuodenaaton lupausten ja toiveiden ringissä vastentahtoisesti kerroin lupaavani yrittää pitää keväällä pään kylmänä töissä ja toivovani hyvää fyysistä terveyttä itselleni sekä humaanimpaa politiikkaa maailmalle. 

En paljon kattavammin osaa tämän vuoden toiveita tai tavoitteita vieläkään ilmaista. 

Näin henkilökohtaisella tasolla toivon kyllä, että kevään muuttokuviot saadaan edes suurin piirtein kivuttomasti pakettiin, saan hoidettua kaikki tärkeät asiat ajoissa ja hyvässä järjestyksessä, osaan olla ahdistumatta raha-asioista ja että viime kuukausina vaivanneet uniongelmat jäävät pian taakse. 

Lisäksi toivon tasaisuutta ja lempeää asennetta arkeen, pitkää pinnaa sekä tasaisuutta parisuhteessa ja ihmissuhderintamalla muutenkin. 

Tykkäsin tosi paljon olla raskaana, mutta tästä vuodesta en jää kaipaamaan verensokerimittaria enkä helvetillisiä imetyskipuja, joiden takia ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa menivät lähinnä epätoivon partaalla. Muuten onneksi ollaan pysytty terveenä koko kööri, tosin uniongelmat vaivasivat aina äitiysloman alkuun asti. Asunnon etsiminen, lainaneuvottelut ja tarjousten tekeminen oli stressaavaa ja lainan ottaminen myös ahdistavaa, mutta vielä en ole valintaamme ehtinyt katua, vaikka laittamista riittäisi vieläkin vaikka kuinka. 

Paras ystävä ja pahin vihollinen aina tammikuun lopulta heinäkuun puoliväliin asti.

Muutto sen sijaan sujui kaikin puolin mallikkaasti, koska lähipiiristä ilmaantui niin paljon innokkaita auttajia, ettei minun tarvinnut murehtia muuttopäivänä enää yhtään mistään. Ihmeellisiä ja ihania ovat ihmiset! Mullistuksista on selvitty myös ilman suurempaa turbulenssia parisuhteessa, mikä on sekin aika ihmeellistä. Ilmeisesti imetys (näin kuulin) myös tyynnyttää, sillä kaipaamani lempeä asenne ja tasaisuus ovat nyt läsnä arjessa käytännössä joka päivä. Onneksi alkoivat tissit lopulta toimia oikein, muuten olisin jäänyt tästä olotilasta täysin paitsi.

Kuvatoiveiden osalta jatkan tuttua linjaa 5/9.

Talous meillä on toistaiseksi suurin piirtein balanssissa, olen ehtinyt lukea ja kuunnella kirjoja jopa 44 kappaletta, pääsin keväällä kylpylälomalle Tallinnaan, koti on enemmän tai vähemmän sisustettu ja sain hankittua äitiysuikkarit, joita jopa käytin useita kertoja! Sen sijaan sekä fyysiset että digitaaliset valokuvat ovat edelleen ihan hujan hajan, jalkojeni terveys on ottanut kesän jälkeen ihan järjettömästi takapakkia ja kärsin taas kivuista, en vieläkään ole kokannut sinisimpukoita ja ystäviäkin olen ehtinyt tavata ihan liian vähän todella tietääkseni, mitä ihmisille kuuluu. Etenkin jalka- ja ystäväosastolla on syytä petrata ihan oikeasti.

Kaksi päivää lasketun ajan jälkeen patikoimassa
grillausretkellä Kuhasalossa.

Mutta se on sitten ensi vuonna. Nyt valvon lapsen unta viereisessä huoneessa ja nautin päivän menojen jälkeen hiljaisuudesta. Vuodenvaihteen aion viettää joko nukkuen, lukien tai sohvalla periodidraaman parissa sukkaa neuloen. 

Kuukauden ikäinen nukkui päikkäreitä parhaiten näin.

En nyt keksi, mitä muutakaan ennemmin juuri tällä hetkellä haluaisin tehdä.

Tylsää

Kirjoitettiin takavuosina kaverin kanssa pieniä dialogeja otsikolla Tylsää. Niistä oli tarkoitus lopuksi kasata näytelmä, mutta projekti jäi kesken. Olen viime aikoina miettinyt niitä paljon - ihan jo siksi, etten ole sitä ennen tai niiden jälkeen juuri fiktion maailmaan uskaltautunut, mutta sen lisäksi tekstit olivat oikeasti aika hauskoja. Lienevätköhän tallessa missään?

Kerubin kesämenun testausta viime viikolla.

Hauskuutta ajankohtaisempaa on nyt kuitenkin tuo työnimi. Mitä tavalliset ihmiset tekee silloin, kun on tylsää? Tuntuu jotenkin nurinkuriselta, että kun on vuosia valittanut kroonista kiirettä ja sitä, ettei millekään kivalle ole aikaa, nyt ongelmat ovat ihan päinvastaisia.

Viime viikolla myynnissä oli vasta Polkaa. Viime vuoden paras bongaus eli
Frida-mansikat odottakoot vuoroaan taas ensi vuoteen.

Viimeisen viikon aikana olen käynyt muun muassa parilla eri keikalla, yhdessä musiikkitapahtumassa sekä pari kertaa kirjastossa, pakastanut mansikoita ja kirsikoita, leiponut sämpylöitä pakkaseen ja keittänyt hilloa, kestinnyt kasaa vieraita ja käynyt itse kylässä, ollut kuuntelemassa mielenkiintoista luentoa ja käynyt leffassa, järjestellyt kotia, pelannut tietokonepelejä, lukenut paksun romaanin, katsonut hömppää Netflixistä ja kuunnellut älyttömän määrän podcasteja, nukkunut päikkäreitä, syönyt liian monta kertaa ulkona - kerran jopa Enossa - ja ideoinut kasan kokeiltavia reseptejä kotikeittiöön, katsonut hämmentävän monta jalkapallo-ottelua ja kävellyt, kävellyt, kävellyt kilometrikaupalla. Silti tuntuu, ettei päivissä tapahdu mitään, tunteja on vuorokaudessa loputtomasti ja roikun Facebookissa koko ajan.

Iltalenkillä taannoin.

Onneksi on heinäkuu Joensuussa ja nyt vieläpä Popkatu-viikko, se ratkaisee ohjelmaongelmat päivä kerrallaan ja kohtuuhintaan - eli ilmaiseksi. Ostin myös taannoin uuden palapelin, jonka voisi tyhjien hetkien ratoksi kaivaa muoveista. Odottavan aika on pitkä.

Aamulenkillä eilen.

ps. Antti Autio trion keikka oli ihana. Osan luppoajasta voisi varmaan käyttää siihen, että seuraa uutta musiikkia vähän aktiivisemmin. Onneksi on kavereita, jotka pitävät huolta siitä, ettei ihan kaikki mene ohi.

Viikko muuton jälkeen

Viikko eloa uudessa kodissa takana eli luonnollisesti istun junassa matkalla etelään.

Rehellisesti sanottuna ei olisi kyllä paljon napostellut lähteä, mutta jos on ostanut John Cleese -liput jo elokuussa, niin minkäs teet. Pitkään arvoin, harmittaako enemmän väsymys, rahanmeno ja potentiaalinen Cleesen missaaminen ja vaikka kaikki painavat vaakakupissa huomattavasti, päädyin sitten kuitenkin viimeiseen. Onneksi loppuviikosta on aikaa olla kotona ja vähän arpoa väri- ja huonekaluhommia lisää. Ellei lähdetä Kuopioon Ikeaan ja autokaupoille. Ehhehe.

Itse muutto meni yllättävän hyvin, koska kantajia tuli paikalle yli odotuksen. Vanhan asunnon neljä tuntia kestänyt loppusiivous otti melkeinpä enemmän voimille, mutta vuokranantaja vaikutti meihin tyytyväiseltä ja palautti takuuvuokrankin mukisematta. Joskus juuriharjan heiluttaminen kannattaa, vaikka heräsikin taas kysymys, miksei itseään varten ikinä viitsi siivota yhtä perusteellisesti. Vanhat asunnon kammottavat pinnat alkoivat näyttää nimittäin huomattavasti kivemmilta käsittelyn jälkeen.

Hyvin kyllä huomasi, että olen mentaalisesti skarpannut vappuun asti, koska tiistai-iltana alkoi olla kyllä takki aika tyhjä. Positiivista on se, että parin siirtymäaamun jälkeen on nukuttanut myös aamuyöstä - kunnolla ekaa kertaa sitten vuodenvaihteen. Töihin palaaminen vapun jälkeen oli karmaisevaa, ensisijaisesti siksi että sielläkin on menossa vuoden kiireisin aika, eikä nämä muuttojen ja Cleese-keikkojen takia ripotellut lomat varsinaisesti kevennä aikataulua.

Laatikkokaaoksesta, keskeneräisestä remontista ja sieltä täältä löytyvistä kittiyllätyksistä huolimatta uusi koti vaikuttaa edelleen ihanalta ja omalta. Tästä voisi siis päätellä, että kaikki on stressin ja väsymyksen arvoista. Tästä vaan jollain lihaksilla yli ja eteenpäin.

Pientä pintaremonttia

Pieni on suhteellinen käsite. Jollekin seinien ja lattioiden uusiminen voisi olla helppo nakki, mutta kaksi remonttinoviisia on joutunut kyllä koetukselle.

Kolme yötä vanhassa kodissa jäljellä. Olo on yllättävän haikea, vaikka muuttoa olenkin odottanut viikkoja kuukausia vuosia. En ole aikuisiällä asunut missään niin pitkään kuin tässä. Valtaosa tavaroista on pakattu, muutama hassu laatikko keittiössä odottaa vielä urakointia. Paniikki ehtii toki iskeä vielä perjantaina, mutta muuta en olettanutkaan.

En voi kyllä suositella tätä alle kahden viikon pintaremonttiaikataulua. Päätettiin maksaa remppafirmalle olkkarin lattian vaihtamisesta, mutta kaikki muu ollaan tehty "itse". Marko onkin tehnyt hommia ihan oikeasti, mutta itse olen ollut lähinnä hyödyksi kevyissä tapetinpoisto- ja muonitushommissa. Ilman remppataitoisia ja poikkeuksellisen kilttejä ystäviä oltaisiin oltu pulassa, mutta onneksi apua kysyvälle löytyy. 

En pysty uskomaan, miten pitkällä remonttihommat on - kaikki akuuteimmat tavoitteet taidetaan jopa saavuttaa ennen h-hetkeä. Olo on epäuskoinen. Tätä kiitollisuudenvelkaa tosin ei pysty millään ikinä kuittaamaan.

Tietysti edellinen ei tarkoita sitä, etteikö hommia riittäisi makkareiden pinnoissa ja alakerran vessassa vielä muuton jälkeenkin, mutta se on sivuseikka. Olkkarin lattia ja seinät oli tavoitteena ja niitä paljon enemmänkin on viimeisen puolentoista viikon aikana ehditty.

Vaikeinta on ollut kestää se, että kaaos vain muuttuu koko ajan pahemmaksi ennen kuin tilanne konkreettisesti paranee. Ja se että on pitänyt jaksaa käydä töissä samaan aikaan, kun on ollut tämä härdelli päällä. Onneksi huominen ja perjantai on lomaa, niin voi keskittyä vain yhteen asiaan kerralla. Huomenna toivottavasti näen uuden lattiankin valmiina. Sitä odotellessa.

Mitä syön? 10 x aamiainen

Ruokavalion kyttäämistä on jatkunut nyt kolmisen kuukautta. Olen jo aika hyvin sinut erilaisten ruokien kanssa, mutta rentoutumisen myötä tulleen huolettomuuden takia annoskoot ovat kasvaneet eli tarkkuustyötä riittää vielä.

Moni läheinenkin murehtii minua nykyään ruokaviereaana, eivätkä jotkut uskalla tarjota mitään. Pääpiirteittään tämä on kuitenkin helppoa: ei puhdasta sokeria, ei valkoista vehnää. Kaikesta muusta  on vastuu syöjällä eli minulla. Käytännössä pitäisi vain malttaa syödä vähän kerrallaan. Monissa tilanteissa helpommin sanottu kuin tehty, kun väsymyskierrokset painavat päälle.

Olen jostain syystä kuvannut aamiaisiani pitkin kevättä. Niistä saa yllättävän hyvin osviittaa paitsi sopivista ruoka-aineista, myös tuosta hiljalleen höllentyneestä asenteesta.

Perusleipä: jälkiuunipala margariinilla, juustolla ja kurkulla.

Niihin hetkiin kun esanssisuus ei ahdista.

Porkkala ja Real maistuivat luksukselta, harvoin on kumpaakaan.

Puuroista paras on puoliksi kauraa ja puoliksi ruista. Manteli käy kaikkeen.

En juurikaan tykkää paistetuista munista, mutta avokadolla sen saa huijattua alas.

Go On -soijarahkoja söisin mielelläni enemmänkin, mutta poden purkkiahdistusta

Tuliaisiksi saatu Vionan savutofu loppuu kohta. Mikä sitten avuksi?

Huonoin esimerkki. Ra-kas-tan Weetabixin rakennetta, mutta nälkää se ei pidä.

Pro tip: jos herkkumurot laittaa mukiin, niitä muistaa syödä maltillisesti.

Bonus: hotelliaamiaisestakin selviää, jos tosissaan yrittää.
Rehellisyyden nimissä tämä oli round one.

Havaintoja:

- Kuvissa ei esiinny käytännössä lainkaan pähkinöitä tai hummusta, vaikka molempia olen syönyt kevään mittaan todella paljon.

- Banaania en syö edes viikottain, siihen nähden sitä näkyy kuvissa suhteettoman paljon.

Nyt nuo ihan ensimmäisten kuvien annokset näyttävät hurjan pieniltä. Ja ovathan ne. Sinne suuntaan kannattaisi kuitenkin taas viritellä aivoja ja pakata jokaiseen kassiin mukaan järkeviä välipaloja.

En nyt tiedä, onko näistä mahdollisille kylään kutsujille mitään apua, mutta itselleni kyllä. Voi kun olisin ollut yhtä fiksu kuvaaja myös lämpimien ruokien, väli- ja iltapalojen kanssa. Ehkä ei ole liian myöhäistä aloittaa.

Spa-pyrähdys

No nyt on uusi suomalaissulka kansallishattuun hankittu eli kylpyläloma Virossa koettu.

En ehkä osannut ottaa sen mukanaan tuomista mahdollisuuksista ihan kaikkea irti, mutta käytiin kyllä kahtena perättäisenä päivänä altaissa hetki lillumassa ja testaamassa useampi erilainen höyrysauna. Lisäksi keskiviikkona matkaseuranani ollut äiti piffasi meille molemmille parafiinihoidot käsille ja jaloille, mikä näin talviaikaan ei ole missään nimessä pahitteeksi, vaikka peili ja reissussa otetut selfiet viestivätkin, että kosteuttavalle kasvohoidolle olisi ollut vielä akuutimpi tarve.

Tallink Spa & Conference Hotel on tietysti vähän persoonaton ratkaisu, mutta en kyllä keksi siitä juurikaan valittamista. Sijaintihan on mitä mainioin, aamiainen käytännössä eeppinen ja halukkaille kaiken maailman spa-palvelut kyllä saatavilla. Ehkä vähän hassutti ikkunanäkymä aqua spahan - ja etenkin se, että myös kylpyläosastolta näki huoneisiin. Lisäksi huoneen vessassa oli maitolasinen ikkuna eli vaikka se ei nyt ihan tarkkaa näkymää huoneesta tarjonnutkaan, kovinkaan hyvästä yksityisyydestä ei varsinaisesti voi puhua.

Näkymä huoneen ikkunasta. Pientä miinusta ihan tavallisen uima-altaan puuttumisesta,
itse olisin kaivannut sitäkin. Lämmitetystä ulkoaltaasta sen sijaan plussaa!

Nigulisten kirkko, sopivan kompakti väsyneelle turistille.

Vuorokauden tunnit ei taaskaan riittäneet kaikkeen siihen, mitä halusin Tallinnassa tehdä, mutta pääsinpä viimeinkin Nigulisten kirkkoon sisälle asti ja näin jopa Notken Danse macabren! Great success. Muuten turisteilu jäi vähemmälle, mutta syötiin kyllä hyvin. Tiistai-illalle oli varaus V:hen, muuten mentiin tuulen mukana. F-Hoone keskiviikkona oli odotuksen arvoinen, mutta lähtöpäivän Coccodrillo satamassa olisi kyllä voinut jäädä väliinkin (vika oli annoksen minimaalisessa koossa, ei maussa). Mutta kaipa se pitää joka reissuun mahtua yksi hutikin. 

Paras reissussa syömäni annos oli tällä kertaa V:n snack platter.

Kotona toisinnettavaksi sen sijaan äänestän F-Hoonen avokado-
tofutartaria. Vaan osaisikohan tuota jumalaista linssiaiolia tehdä itse..?

Tänään olen ollut ihan raato, mikä ei ole tietysti useamman päivän reissaamisen jälkeen ihme, mutta muuten olo on yllättävän lungi. Pitäisi olla useammin pääsy höyrysaunaan, todennäköisesti sen ansiosta nukuin nimittäin molemmat Tallinna-yöt poikkeuksellisen pitkään ja sikeästi. Viime yö kotona lipsahti taas jo aamuvalvomisen puolelle.

Länsisataman uusi kakkosterminaali oli kyllä ilahduttava kokemus entisen rinnalla.

Niin kivaa kuin reissaaminen onkin, polen kyllä tosi tyytyväinen, että edessä on vielä kolme kokonaista vapaapäivää kotona. Sain tänään jo raikottua vaatekaappia niin, että tulevien viikkojen käyttövaatteet on jäljellä ja loput käyttökelpoiset pakattu kirpparipusseihin ja muuttoa varten jätesäkkeihin. Hartaasti toivon, että saisin vastaavanlaisia pikkuprojekteja hoidettua myös tulevina päivinä - sohvalla makoilua unohtamatta.

Irtiotto

Eilen alkoi kymmenen päivän loma - tai siis neljän, mutta pääsiäisen ja viikonlopun bonusvapaapäivät saavat aikaan ihan kiitettävän breikin kevääseen.

Olen perinteisesti juhlinut loman alkamista isolla irtokarkkipussilla tai kakkukahveilla. Se ei ollut nyt vaihtoehto, mutta huomasin tällä viikolla, että ruokavalioni kestää kuin kestääkin tällä hetkellä pieniä määriä täysjyväpastaa. Juhla-ateria koostui siis pastasta, tofurkysta, sienistä, parsakaalista, kaurakermasta, oluthiivahiutaleista ja tomaatista. 

Vähän surulliseltahan tuo näyttää, mutta kuukausien pastattomuuden jälkeen maistui kyllä oikeasti juhlalta tämäkin annos. Pieniä ovat ihmiset ilot nykyään.

Loma ei kyllä tullut ainakaan yhtään liian aikaisin. Tajusin nimittäin tässä hiljattain, että viimeisen 6,5 vuoden aikana pisin vapaani on ollut kolme viikkoa ja neljä päivää. Ilmankos on ollut vähän väsymistä arkirytmiin ilmoilla. En oikeasti tajua, millä lihaksilla amerikkalaiset olemattomine lomineen pärjäävät työuransa loppuun.

Tänään ei ollut kyllä ihan yhtä ihana ensimmäinen loma- tahi vapaapäivä kuin olisin toivonut. Heräsin taas aamulla ennen kuutta ja jos nukkumaan menee Pekko Käpin jälkeisessä keikkahurmiossa vasta puoliltaöin, olo on vääjäämättä nuutunut koko päivän. Sain sentään käytyä salilla ja saunassa, käytyä kirjastossa ja nähtyä kavereita. Ehkä tämä tästä.

Harmillisesti ensi yö ei ole paljon pitempi, koska pitää herätä aamujunaan ja yleensä minulle harmiton kellojen kääntäminen osuu nyt tosi huonoon saumaan. En tajunnut tätä lippuja varatessa, muuten varmaan olisin lykännyt lähtemistä ainakin päivällä. Mutta nukutaan sitten reissussa - kevyt sukulointi ja kylpylälomanen Tallinnassa onneksi sallivat myös lepoa. Toivokaamme parasta.

Viimeinen katse vuoteen 2017

Vuoden viimeisen päivän aurinkoiset hetket menivät päiväkävelyllä. Hyvä niin. Aamulla oli levoton olo, mutta tunnin lenkillä ajatukset tasaantuivat, eikä enää ole pakonomainen tarve siivota keittiön kaappeja ottamaan vastaan vuotta 2018.

Vuosi sitten olen toivonut vuodelta 2017 seuraavia asioita:

Ensimmäinen ja ehkä tärkein toiveeni onkin, että aattoiltana vallannut ikäkriisi ja ahdistustilat jäävät suosiolla tänne vuodenvaihteen korville ja saan elellä loppuvuoden rauhassa. Toivon myös, että saan järjestettyä elämääni jo sitä viime vuonna kipeästi kaipaamaani muutosta. Samalla toivoisin mielenrauhaa, leppoisampaa arkea ja kykyä keskittyä siihen, mitä ikinä olenkaan tekemässä - enkä koko ajan kärsiä tunteesta, että hukkaan aikaa, jos lataan akkujani sohvalla. Samalla toivon fyysistä terveyttä ja kehon tasapainoa, vähemmän jumittavia lihaksia ja kummallisia kremppoja. Haluaisin käydä enemmän kahvilla, yksillä, skumpalla tai ulkona syömässä ystävien kanssa. Toivon, että saan jatkettua aamusivujen kirjoittamista ja jäsentää muutenkin ajatuksiani tekstimuodossa. Ehkä jopa kokeilla proosan tuottamista! 

Haluaisin käydä salilla/jumpassa säännöllisesti mutta rennosti. Maltillinen tavoite voisi olla vaikka 125 treenikertaa tälle vuodelle. [...] Haluan kaapin tai lipaston Siro-astioille. [...] Tosissani toivoisin myös, että keksisin viimeinkin konkreettisen ja minulle sopivan tavan kanavoida maailmantuskaani ja oikeasti toimia: auttaa ihmisiä, suojella ympäristöä, osallistua politiikkaan. [...] Ja vielä lopuksi se ihan konkreettinen uudenvuodenlupaus: lupaan, etten enää lainaa kirjoja/levyjä/elokuvia iloisessa hiprakassa kenellekään kirjoittamatta sitä muistiin.

Kevät meni vielä pitkälti ikäkriisin kourissa, eikä ahdistustiloiltakaan vältytty. Kesän jälkeen pahin taittui ja loppuvuosi on ollut paljon leppoisampi. Mielenrauhasta ja keskittymiskyvystä ei välttämättä silti voi puhua.

Olen ollut melko terveenä, mutta kehon tasapainoa on koeteltu ihan konkreettisestikin keväällä diagnosoidun nilkan virheasennon takia. Oikean jalan kanssa riittää edelleen töitä aina lonkasta nilkkaan, mutta ainakin olen suurin piirtein kartalla siitä, missä ollaan menossa. Loka-joulukuussa kävin myös useamman kerran hieronnassa ja pahimmat solmut ja kummalliset krempat on saatu laukaistua sillä. Työsarkaa riittäisi kyllä vielä siinäkin. Kahvilla ja yksillä tuli käytyä vähemmän kuin toivon, edes joskus sentään, syömässä pari kertaa ja skumpalla vain kerran.  Aamusivut jäivät kevääseen ja muunkin kirjoittamisen kanssa olen ollut laiska. Proosaan en ole vieläkään uskaltanut koskea.

Jumpannut olen kyllä ihan aktiivisesti, jos en ihan aina kovin rennosti. Tanssitunnit ja joogakurssi mukaan laskettuna treenikertoja näyttää kertyneen vuoden aikana 136. Päälle sitten tietysti fyssarin määräämät kotijumpat, kävely- ja pyörälenkit ja sen sellaiset, joita etenkin keväällä oli ohjelmassa enemmänkin. 

Siroille hankin lipaston. Kaikki astiat eivät siihen mahtuneet, mutta ainakaan ei ole enää laatikoita lattialla. Lisäksi kasasin lipaston itse, mikä olikin yllättävän hauska projekti. Maailmantuskan kanavointia en ole vielä oppinut, mutta tuo ainoan konkreettisen uudenvuodenlupaukseni olen pitänyt. Pisteet minulle siitä. 

Tavoitekuvaosastolla jatkettiin tänäkin vuonna hyvää 65% linjaa.

Kropastani olen pitänyt paremmin huolta kuin aikoihin joogan, hierojan ja fysioterapian myötä. Markon kanssa ollaan etenkin loppuvuodesta vietetty taas enemmän yhteistä laatuaikaa, talous on suurinpiirtein tasapainossa, Gamla Stan koettu pitkästä aikaa, Kaunotar ja Hirviö sekä paljon muuta fiilistelty elokuvateatterissa ja Bruno Marsinkin pääsin näkemään livenä. Kiinnostavista historiallisista naisista en sen sijaan juurikaan saanut luettua, kokkaillut olen surullisen vähän ja uudet juomalasitkin on edelleen ostamatta.

DDR-museon Trabant-simulaattorin ratissa tammikuussa.

Chillaillua Rauhan kanssa huhtikuussa.

2017 oli poliittisesti paskin vuosi, jonka muistan ja olen ollut todella ahdistunut milloin minkäkin maan johdon tekemistä päätöksistä. Sodat, ilmastonmuutos, trumpismi ja Suomen hallitus sekä vihastuttavat että lannistavat enemmän kuin sanat riittävät kertomaan.

Oman elämän puolella kuuluu kuitenkin parempaa. Olen oppinut olemaan aloillani töissä ja olemaan sinut monien asioiden kanssa. Kesän kulminaatiopisteen jälkeen alettiin molemmat rakentaa Joensuuhun kivempaa arkea ja se toimi paremmin kuin ikinä uskalsin ajatella. Pitkään peräänkuuluttamani muutokset ovat jo hyvässä vauhdissa; ensimmäisenä keväällä on todennäköisesti luvassa muuttokuvioita, kunhan ehditään asioihin paneutua.

Pakollinen turistikuva vastavaloon kesäkuussa.

Väisälänmäellä juhannuksena.

Ulkomailla kävin taas kolmesti, tammikuussa äidin kanssa Berliinissä, kesäkuussa Markon kanssa Malmössa & Tukholmassa ja nyt joulukuussa Millan kanssa Roomassa - matkakuume ei parane matkustamalla. Lisäksi kohokohtia on ollut keikkareissut Helsinkiin (Bruno Mars) ja Tampereelle (Robbie Williams). Paras näkemäni areenakeikka oli kuitenkin ehdottomasti Radiohead Globenilla. Olen ihan superiloinen, että sain ostettua liput sinne Markolle lahjaksi, itseäni en olisi muuten tajunnut sinne viedä.

Karkkilassa ehdin olla valitettavan vähän, mutta Savon suunnalla sukuloitiin tänä vuonna ahkerammin. Myös rauhallinen kesälomareissu Porvoossa, Helsingissä ja Karkkilassa sekä siihen liittyneet pistäytymiset Fiskarissa, Raaseporissa ja Tampereella olivat ehkä parasta, mitä tällä vuodella oli tarjota. Kotimaanmatkailun hienoutta ei pidä aliarvioida ja yritän pitää tämän tosiasian mielessä myös jatkossa.

Etana-alkupalat Porvoossa heinäkuussa.

Kännykän etukameran vahingossa tallentamana Rooman taivaan alla joulukuussa.

Tänään laitan korvikset korviin ja lähden vastaanottamaan vuotta kavereiden kanssa. Tarjoiluksi luvatut tequilat jätän muille, mutta muut sihijuomat ovat jo viilentymässä ja juustodippiäkin on varattu huomiseksi jääkaappiin.