sananen lihattomasta lokakuusta

Lokakuu on lopuillaan ja Riku Rantala täyttää taas kaikki viestimet kertomalla, miten muutaman viikon lihattomuus on sujunut. Ilmeisen hyvin, kertoi Riku minulle aamulla radiossa. 

Ilmiössä on ollut kaksi minusta erityisen kiinnostavaa piirrettä:

1. Tiettyjen virallistahojen paniikki siitä, että muutama kymmenen tuhatta ihmistä vähentää eläinperäisten tuotteiden syömistä muutamaksi viikoksi. Ei sovi pavut kaikille! Nyt kyllä kaikkien suomalaisten lihakset surkastuu! Ammutut hirvet mätänevät metsään! Miten käy maatalousyrittäjien?!!?

2. Ihmiset, joiden en olisi ikipäivänä uskaltanut suostuvan tempaukseen, lähtivät innosta puhkuen mukaan, koska Riku Rantalakin tekee niin.

Toivon kovasti, että sekä ensimmäisen että toisen ryhmän ihmiset ovat lokakuun aikana ymmärtäneet sen, minkä Rantalakin. Että ei kohtuus maailmaa kaada. Hirvi säilyy pakkasessa ja maatalouskin on vielä jaloillaan. Maha tulee täyteen ja lihaksisto pysyy kunnossa, vaikka lihaa ei olisikaan joka aterialla. Samalla ehkä syöpäriskikin pienenee ja ympäristö voi paremmin.

Osallistuin kampanjaan minäkin, vaikka en erityisenä lihahirmuna olekaan tunnettu. Toisin sanoen pesco-vegetaristi meni ja tiputti kalan sekä muut merenelävät pois ruokavaliostaan kuukauden ajaksi. Ensisijaisena pyrkimyksenä tässä oli haastaa itseni miettimään arjen valintoja uudelleen.

Koen onnistuneeni. Samalla opin olevani tosi laiska. Katkarapupussi pakastimessa on ihanan helppo: rops vaan ja kevyitä proteiineja ilmestyy ruokaan kuin ruokaan. Samoin noutolounaana suosimissani salaattibuffeteissa usein tulee otettua rapu- tai kalatäyte sen kummempia miettimättä.

Muutaman kerran huomasin kaipaavani näitä arjen pelastajia ja lohturuokia, lähinnä kalakeittoa, katkarapupastaa ja -salaattia.

Söin kuitenkin kuukauden aikana kahdesti kalaa. Ensimmäsellä kerralla olin töissä iltatilaisuudessa, jonka seisovassa pöydässä oli savustettua särkeä. Särkeä syödään Suomessa liian vähän ja tilaisuudessa oli kolmasosa ilmoittautuneista jättänyt saapumatta, joten ruokaa meni muutenkin älytön määrä hukkaan. Tyytyväisenä koristelin sitten salaattilautaseni savukalalla. Toisella kerralla olin kylässä lapsiperheessä, jossa normaalikin ruokavalioni taitaa tuottaa välillä harmaita hiuksia. 

Ulkona syöminen sujui normaalisti. Ainoastaan Toreron tapasvalikoimassa teetti vaikeuksia kerätä neljän mielekkään tapaksen setti, mutta sekin onnistui. Tsekkaa jos et usko:

Kotona söin melko papu- ja linssipainotteisesti, soija, kananmunat ja maitotuotteet muodostivat yhteensä ehkä vajaa puolet proteiineista. Kuukauteen mahtui kyllä epäilyttävän monta pizzapäivää, mutta silti koen, että jaksoin tehdä ja miettiä ruokia ihan eri tavalla kuin normaalisti.

Onnistumisen hetket keittiössä olivat myös kovin palkitsevia. Improvisoin varsin onnistuneen kookoksisen kikherne-tomaattikeiton ja vanhat suosikit kuten linssiversio Shepherd's Piesta, borssikeitto ja kreikkalainen linssikeitto syntyivät pitkästä aikaa. Kokeilin myös Poutun uusia tofunakkeja ja osoittautui, että ne ovat oikein kelvollisia ruuanlaittoon, nakkikastikkeessa Marko ei kuulemma huomannut eroa perusnakkeihin.

Mitä siis tästä kuukaudesta mukaan?

Vaikka se eittämättä löytää tiensä vielä pakastimeeni, pärjään ihan hyvin ilman katkarapupussiakin. Särki on hyvä kala, pitää vain opetella laittamaan sitä. Du Puy -linssit, I love you! Valmiissa hummuksessa ei ole mitään vikaa, kaikki meistä kun eivät ole Markon kaltaisia hummusneroja. Kerralla tehty jättisatsi laadukasta ruokaa pelastaa monta päivää, lounaalla töissä kun tuppaa olemaan niin kiljuva nälkä, että harvemmin haittaa, jos syö samaa ruokaa jo kolmatta päivää.

Ja se kohtuus, kaikessa.

ps. Joskus hamassa tulevaisuudessa voisin kokeilla olla kuukauden ilman munia. Se tuntuu aika villiltä ajatukselta. Vegaaninen tammikuu joutunee minua vielä odottelemaan.

tapaus retrolissu

Ei varmaan tule kenellekään yllätyksenä, että olen odottanut täydellistä ysäriaiheista dokkarisarjaa jo jonkin aikaa.

Yle Teemalta tuleva Retrolissun ysärit piti kaiken järjen mukaan olla parasta ikinä. Jotain Rock (ja sittemmin Iskelmä) Suomen kaltaista, mutta ysäriteemalla alusta loppuun. Kahden jakson jälkeen en ole täysin heittänyt toivoani, mutta pahasti näyttää siltä, että olen kuin olenkin pettynyt.

Kirkkaita värejä! Levottomia leikkauksia! Täysin mauton juontaja! Ressu Redfordin tunnari! Mahtavia arkistoklippejä! Kunnon poppia ja rokkia! Yleistä kakofoniaa! Jes!

Ja silti joku tässä kaihertaa. Muistan katsoneeni jonkun Ylen tekemän tyttöbändidokkarin muutamia vuosia sitten ja olleeni samalla tavalla pahoillani. Hieno paketti on niin kovin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana.

Joku ihana, asiantunteva ihminen on tehnyt arkistoissa järjettömän ison työn ja koostanut hienoja, temaattisesti yhteensopivia nostalgiamatkoja. Tästä olen toki enemmän kuin onnessani. Kaipaisin kuitenkin koosteiden väliin Lissulta vähän parempia alustuksia tai muita keskustelijoita, sillä kahden lauseen ympäripyöreillä esittelyillä kaikki tuntuu pintaraapaisulta. Sääli. Osaavia tekijöitä todistettavasti löytyy, materiaalia olisi yllin kyllin ja innokkaita katsojia varmasti ainakin yhtä paljon.

Ymmärrän kyllä, ettei kaikki puolen tunnin formaattiin mahdu. Olisiko ollut parempi ratkaisu venyttää ohjelma vähän pidemmäksi, edes 40 minuuuttiin? Silloin katsoja ei jäisi hengästyneeksi puolen tunnin poukkoiluista oikeasti mielenkiintoisten ja hyvin valittujen teemojen keskellä, vaan ehtisi syventyä niihin kunnolla, mahdollisesti oppisi jotain uutta ja koukuttuisi sarjaan jääden odottamaan seuraavan viikon jaksoa kuin kuuta nousevaa.

Tiiättekö, silleen kuin siinä Rock Suomessa kävi. Odotus jatkukoon.

steariinisankari

Eilen illalla laiskan, mutta vähän epätoivoisuuden valtaaman vapaapäivän päätteeksi kohtasin varsin puhtaan elämän valttikortit -hetken. En tiedä, miten sen tein, mutta onnistuin puhaltamaan eilisen päätteeksi kynttilän sammuksiin niin, että steariinia oli kaikkialla.

Nyt voinkin siis kertoa, että steariini lähtee yllättävän helposti irti ihosta ja ripsistä, pienellä kärsivällisyydellä nopeasti myös hiuksista. Sen sijaan sen puhdistaminen ikkunapinnoista, muovimatosta ja ikkunan puukarmeista on hankalampaa. Muutama tahra jäi vielä selätettäväksi ennen uuvahtamista, tulipahan kiitettävä käsitreeni tehtyä siinä rapsutellessa.

Hetken harkitsin kynttilöiden ja kaiken muunkin mahdollisesti hasardin siivoamista ulottumattomiini ennen kuin olo on lähempänä ihmismäistä. Päätin kuitenkin toisin, sillä tähän vuoden aikaan tarvitaan lempeää valoa. 

Kostoksi steariinille ja yhteiskunnalle laitoin siis kynttilän takaisin ikkunalaudalle. Huomenna kaivan tuoksutuikut sille kaveriksi.

pikaehostusta

Miksi lokakuu on aina niin hektinen?

Töissä hakkaan näppistä minkä kerkiän, mutta hoidettavien asioiden pino sen kun kasvaa. Töiden jälkeen tuntuu, etten ehdi kotona edes kääntyä, saati viettää aikaa tai nukkua tarpeeksi. Toki menot ovat pääasiassa mukavanpuoleista sorttia, mutta sekään ei auta, kun naamasta näkee kilometrin päähän, että ihminen olisi lähinnä latauksen tarpeessa.

Meikkaan arkisin aika vähän, lähinnä luotan BB-voiteen, puuterin, ripsivärin ja kulmakynän taikaan.

Huonoa: en yleensä näytä päivän päätteeksi kauhean freesiltä tai sirpsakalta.

Hyvää: erityistilanteissa ei vaadita paljon vaivautumista ja naama on kuin uusi.

Valokynää, rajauskynää, luomiväriä ja huulikiiltoa, tups tups. Korjaussarja vie parhaimmillaan viitisen minuuttia ja sitten kehtaa taas lähteä ihmisten ilmoille, ainakin hetkeksi. Tätä sovelsin viime viikolla parien synttärien ja lauantain yllättävän Areena-keikan kohdalla. Kolmen perättäisen edustusillan jälkeen tosin olin niin poikki, että sunnuntaina ja maanantaina ei olisi auttanut edes, jos olisin uinut valovoiteessa. 

Onneksi samaa pikaehostusta voi soveltaa myös kodin suhteen, tarkoittaahan lokakuu luonnollisesti myös sitä, että jos joskus ehtiikin kotiin, ei ainakaan jaksa siivota. Jaksoin perjantaina sentään lopulta edes kauppaan ja sen kunniaksi päätin panostaa eri värisiin hedelmiin. Ja kah, sehän on kuin kukka-asetelma! 

Heti näyttää viihtyisämmältä ja jostain syystä siistimmältäkin. Pitää silti ehkä raaskia syödä asetelma. Lasken sen varaan, että sisäisesti nautitut hedelmät piristävät vielä enemmän kuin ulkoisesti ihasteltuja enemmän.

Viikon päästä jo helpottaa.

äly tuli taloon

Päätös oli muhinut jo pitkään, mutta kolmisen viikkoa sitten tulin lopultakin tulokseen, että viisi ja puoli vuotta palvellut Nokiani on nyt viimeinkin tullut aikansa päähän. Pitkään eri puhelimia tutkittuani tilasin uuden, sellaisen älymallisen. Valintaa auttoi huomattavasti se, että Samsungilta tuli markkinoille melko edullinen, mutta kriteerit läpäisevä malli. Maailman tyyliin osamaksulla sen otin, mutta pänkkä kun olen, en halunnut puhelinta, jota en olisi raaskinut maksaa kerralla pois.

Kuva täältä.

Eli tervetuloa elämääni, Samsung Galaxy Trend. En vielä täysin ymmärrä sinua ja meillä on vielä omat alkukankeutemme, mutta ehkä meistä vielä ystävät tulee. Syytä olisi, sillä olemme sitoutuneet toisiimme vähintään 12 kuukauden aikajaksolle.

Iloisinta puhelimen hankinnassa oli se, että minulla oli viimeinkin syy ostaa myös tämä jo vuosia himoitsemani MouMoun pussukka. Nyt on puhelimella tyylikäs koti!

Ensimmäisenä latasin puhelimeen Twitterin, sitten Facebookin ja WhatsAppin. Nyt olen Instagramissakin. Koska olen minä, tykkäänkin eniten siitä, että melko hyvä kamera kulkee kaikkialle mukana ilman erillistä muistamista. Kuten pussukkakuvasta huomaa, sisäkuvat eivät vielä tahdo onnistua. Ulkokuvat tosin onnistuvat sitäkin paremmin. Tässä ensimmäinen ikinä kameralla ottamani kuva.

Karsikossa.

Nyt kun katsoo tuonne ulos lumisateeseen (vai onko tuo jo räntää), on vaikea ymmärtää, että kuvan ottamisesta on alle kaksi viikkoa. Voi kirpsakan raikas syyssää, olisit nyt pysynyt luonani vähän pidempään!

Niin, parisen viikkoa puhelin on tosiaan ollut käytössä. Vasta eilen kävelin päin tolppaa räplätessäni sitä kadulla. Tai liikennemerkki se oli. Mutta silti. Klassikko.

ruskaretkellä etelässä

Viime viikko oli pitkä ja uuvuttava. Koko perjantain laskin minuutteja siihen, että pääsen junaan, eikä tarvitse enää miettiä työasioista kolmeen päivään, eikä itse asiassa yhtään mitään viiteen tuntiin.

Sainkin toiveeni jarruvian muodossa vähän liioiteltuna ja olin lopulta Karkkilassa aika tarkalleen 1.30. Normaalisti en stressaa myöhästelevistä kulkuvälineistä, mutta nyt teki tiukkaa. Olotilaa ei helpottanut lauantaiaamun havainto, että olin unohtanut puolet tarvitsemistani vaatteista kotiin. Miten niin ei riitä, että ajattelee pakkaavansa tavarat laukkuun?

Päätin sitten keskittyä viikonlopun mukaviin asioihin kuvamuodossa, kun sanojen kirjoittaminen tuntuu vapaa-ajalla edelleen harvinaisen vaivalloiselta.

Kerrankin ehdin ihanaan kahvila Puustinnaan! Lounaan korvikkeena siis
fetapiirakkaa ja tosi makeaa lattea. Mitä se tekee tuossa kupissa, en tiedä.

Ex tempore kahviseura valitsi juustokakun.

Myöhästynyt synttäri-illallinen sisälsi tofua, sieniä ja bambunversoja.

Pikkulenkillä.

Vanhan työpaikkani pihapiiri jaksaa aina vetää sanattomaksi.

Vähän pitemmällä lenkillä läpi lapsuuden maisemien.

Kuvissa ei mukana: sauna, sipsut, iskälle kokkaamani ruuat, Haukkamäen kaikki ihanat talot, joihin ajattelimme muuttaa. Vaikka tyttöjen tapaaminen tapahtui aika surullisissa tunnelmissa, oli iltapäivä enemmän kuin paikallaan ja toivottavasti puhdistavaa muillekin kuin minulle.

Maanantaina tulin Helsingin kautta pois. Bussissa Turun väylän aamuruuhkassa ehti miettiä monta asiaa, Helsingin päässä ei aamutuimaan onneksi ollut ruuhkaa tai kiirettä. 

Mutta koska Kampin kammotuskeskuksesta on tullut kivojen kahviloiden, tuoreiden leipien ja herkkuleivosten luvattu maa? Palkkapäivän aattona ei oikein voinut kotiintuomisia ostella, kahvin ja uunituoreen croissantin sentään itselleni Beaniessä tarjosin. Tuntuu tosi nurinkuriselta, että päivän seesteisen hetken vietin Kampin keskuksen ensimmäisessä kerroksessa, mutta samana päivänä Joensuun Karkkisilla ahdistuin kyyneliin asti ihmispaljoudesta ja hälinästä.

Kaikkea sitä.

Esimerkiksi näitä! 30 gramman sipsipussit - myös salt & vinegar - ovat viimeinkin rantautuneet Suomeen. Tai ainakin Kampin K-Supermarkettiin. Ehkä siis jollain aikavälillä tänne itärajallekin. Juhuu!

syyskuun kirjat

Hanna-Riikka Kuisma: Valkoinen valo

Erittäin kiinnostava kirja: neljän päähenkilön elämää sanelee fyysinen kipu eri muodoissaan ja samalla tutkitaan, kuinka elämät kietoutuvat yhteen. Typotin ensin, että "kieroutuvat" ja siitäkin on pitkälti kyse. Tämä on siis omalla tavallaan varsin psykologinen romaani - josta olisi kuitenkin pitänyt kirjoittaa mietteet ylös heti lukemisen jälkeen, sillä nyt muistan enää kirjan tunnelman ja sävyjä. Ja sen, että aina kun alkoi tykätä jostain hahmosta, kyseinen henkilö teki jotain äärimmäisen epäsympaattista. Realistista? Ehkä. Ikävää luettavaa? Kyllä. Silti kehottaisin tarttumaan tähän romaaniin, en ainakaan muista lukeneeni mitään sen kaltaista aiemmin.

Charlaine Harris: Verta sakeampaa
En edes halunnut lukea näitä enempää ja silti. Pahuksen Harris, sinä nykyelämäni Tuija Lehtinen.

Sue Townsend: Two Woman Who Went to Bed for a Year

Tarina naisesta, joka välittömästi lasten kotoa muuttamisen jälkeen menee makaamaan sänkyyn, eikä poistu sieltä vuoteen. Paikoin tosi koskettava, koko ajan absurdi. Olisin ehkä nauttinut tästä enemmän, jos valtaosa sivuhahmoista ei olisi ollut niin vahvoja karikatyyrejä. Ainoa (melkein) koko ajan uskottava hahmo oli Eva itse. Mielestäni kirja on hatunnosto kaikille kotiäideille ja etenkin niille, joiden perheet eivät usko, että sekin käy työstä. Kiva kyllä lukea Townsendilta aikuisille suunnattu kirja, aiemmat kokemukset kun rajoittuvat vain Adrian Hadrianus Molen päiväkirjoihin. Lisäksi pakko kunnioittaa naista, joka on tehnyt mittavan uran kirjailijana, vaikka oppi lukemaan vasta  8-vuotiaana, lähti koulusta 15-vuotiaana ja on tätä nykyä virallisesti sokea, mutta silti kirjoittaa ja twiittaa menemään, minkä kerkeää. Girl power, vai miten se nyt meni?

Philip Pullman: Rehti mies Jeesus ja kieromieli Kristus

Kiinnostava ajatusleikki Jeesuksen elämästä - ja sopivan autenttisella kielellä kirjoitettuna! Tuntui siis koko ajan vähän raamatulliselta, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että tekstin lukeminen olisi ollut edes tällaiselle raamattu-ummikolle vaikeaa. Pintapuolisesti melko harmiton, mutta Pullmanilla on kuitenkin asiaa niin ihmisestä, uskonnosta kuin historiastakin. Ärsyttävää: en ole nähnyt Dogmaa vuosikausiin ja silti muistan jatkuvasti, että tämän kirjan nimi olisi Jeesmies Jeesus.

Kuunneltuna:

Edgar Allan Poe: Kauhutarinoita / teoksesta Korppi ja kultakuoriainen sekä muita kertomuksia

Kuuntelin tämän autossa, eikä se ollut ehkä paras mahdollinen valinta. Ajaessa en pysty samalla tavalla keskittymään tarinaan, eikä Lars Svedbergin ääni auttanut asiaa. Useimmat tarinoista olivat onneksi ennestään tuttuja, joten pysyin kärryillä melko hyvin. Poe on kyllä käsittämätön kirjailija: tekstissä mainitaan vuosiluvuista lähtien kaikkea mahdollista, mutta tarinat itsessään ovat silti ajattomia - ja tuttuudestaan huolimatta melko kuumottavia. Toimii aina.

pie myth: busted

Opittua 1: Ei ikinä pitäisi antaa jotain "aikamäärettä" seuraavalle blogitekstille. Elämä tulee kumminkin tielle ja kirjoittaminen unohtuu.

Opittua 2: Karjalanpiirakoiden tekeminen ei olekaan salatiedettä. Kuka olisi arvannut?!

Tein karjalanpiirakoita ensimmäistä kertaa yläasteen köksäntunnilla, eikä varmaan tarvitse erikseen painottaa, että ihan päin pyllyähän se meni. Saatiin aikaan rumia rimpuloita ja mahdollisesti palovammoja. Homma tuntui harvinaisen työläältä ja lähes mahdottomalta oppia.

Muutama vuosi sitten Annan polttareissa emäntätestiin joutunut morsian opetti meitä muita tekemään piirakoita. Taisin saada aikaan pari ihan kelvollista, mutta silloinkin joku muu teki muistaakseni esivalmistelut etukäteen eli minulla ei ollut mitään käsitystä piirakoiden tekovaiheista tai vaaditusta työmäärästä.

Kavereiden kanssa ollaan yritetty karjalanpiirakkatalkoita jo ikuisuus useammallakin eri kombolla ja viime lauantaina viimeinkin tärppäsi.

Ja kah, opinhan piirakkamestariksi minäkin! 

Paitsi taikinan tekemisen ja valmiiden piirakoiden voitelun hoidin vain sivustakatsojana.

Vain muutamalla oli aiempaa vakavastiotettavaa piirakkakokemusta, mutta hyvin näytti tiimityöskentely sujuvan. Yhdestä kuoriutui tehdasasetuksilla kaulija, toisesta rypyttäjä, kolmannesta voitelija ja niin edelleen.

Maistoin myös ensimmäistä kertaa kotona tehtyä perunapiirakkaa. Ihan superhyviä! Vähän suolaisia tosin, mutta siitä en voi syyttää kuin itseäni, koska tein soseen valmiiksi. Vaan aina oppii.

Piirakkalinjasto.

Ensimmäinen satsi uunista ulos.

Perunaversiot, naaaaaaaam! Paistamisen jälkeen näytti vielä paremmalta.

Kokemuksesta rohkaistuneena voisin nyt kuvitella tekeväni piirakoita uudemmankin kerran, ehkä jopa itsekseni. Silloin kyllä nautin kasvis- ja proteiinipitoisia välipaloja, kiinalaisten lettujen ja karkkien popsiminen paistohommien välissä ei nimittäin ollut ollenkaan peliliike (tässä myös selitys viimeksi mainitsemaani hiilariähkyyn).

Minkähän perinneruuan sitä selättäisi seuraavaksi?