reflektio

Informaatiotutkimuksen perusopinnot lähenee loppuaan. Laskeskelin tänään, että mikäli edellisen kurssin harjoitustyöni ei ole täysi susi ja jaksan taaplata eilen alkaneen kurssin ja hirviöesseen edes kolmosen arvoisesti läpi, en voi enää vaikuttaa aineopintoja varten keräämiini pisteisiin. Ensin asia tuntui helpottavalta, mutta sitten iski pienoinen hätä: viimeinen kurssi ja essee ovat minulle juuri sitä vierainta materiaalia, eikä kolmonenkaan ole siis itsestäänselvyys.

Hetken hysterioituani päätin yrittää parhaani (eli bloggaan asiasta enkä tee tehtäviä, hmm) ja jos ovet aineopintoihin ei sillä aukea, ei voi mitään. Kevätkauden ajankäyttöäni se ainakin helpottaisi huomattavasti, kun ei iltaisin töiden jälkeen tarvitsisi tuhertaa tehtäviä.

Olemme käyneet nyt palautekeskustelua edellisestä kurssista ja olen ollut vähän äimistynyt. Keskimääräisesti olen käyttänyt viikkomateriaalien lukemiseen tunnin, tehtävien tekemiseen parisen tuntia ja pohdintatehtäviin sekä keskusteluun vielä noin tunnin. Yli viiden tunnin viikkosuoritukseni eivät ole tällä kurssilla varmaankaan menneet, ellei lasketa harjoitustyöviikkoa ja sitä yhtä viikkoa, jolloin oli käsittämättömän laajoja ja uuvuttavia tehtäviä. Ja olen joka viikko tehnyt myös ylimääräiset tehtävät lisäpisteiden toivossa. Hyvä tietysti näin, sillä olen paahtanut sitä esseemonsteria samaan aikaan ja aloittanut työt, eli tekemistä on silti ollut ns. riittävästi.

Keskusteluista kävi ilmi, että monilta on mennyt pelkkien tehtävien tekemiseen kuusikin tuntia viikottain eikä oikeaa vastausta ollut silti löytynyt. Keskusteluissa myös valitettiin kompakysymyksestä, johon meni tunteja, eikä oikeaa tietokantaa meinannut löytyä millään. Itse ratkaisin sen parissa minuutissa ja sitten ihmettelin pari päivää, että olenkohan mahtanut ymmärtää tehtävän väärin, koska niin helpossa lisätehtävässä ei oikein ollut järkeä.

Toisin sanoen on nyt vähän huono omatunto, kun selkeästi olen tehtävien määrästä valittamisesta huolimatta melkein kuin luistellut kurssin läpi samalla kun muut tarpovat pitkin soita. Mutta ainakin olen tehnyt tehtäväni kiltisti itse ja yrittänyt myös oppia kurssilla käydyt asiat ja tiedonhakumenetelmät. Toisin kuin eräät...

Jakso 6: Tilastot, patentit ja standardit. 3.-9.10.2011.

1. Tilastot

a) Mikä on luotettavana pidetty arvio EU:n väkiluvusta? Etsi tilastoista luotettava ja ajantasainen luku.

[...]

5. Vertaile Suomen tieliikenteessä kuolleiden määrää eri vuosina.

a) Kuinka monta henkilöä tieliikenteessä kuoli vuosina 1940, 1971 ja 2005?

b) Entä kuinka monta polkupyöräilijää tieliikenteessä menehtyi vuonna 2005?

Ja kuinkas sitten kävikään? (Kurssin palautemateriaalista bongattu linkki.)

Onnea vaan sinullekin työelämässä, sinä tuntematon kanssaopiskelijani. Myönnettäköön, että EU-tilastojen tonkiminen oli aivan hirveää, enkä meinannut löytää oikeaa vastausta, kun numeroita ja sarakkeita vilisi silmissä. Tilastokeskuksen sivujen käyttäminenkin vaati vähän hermoja, että oikeat tilastot löytyivät. Silti tehtävät olivat harvinaisen mekaanisia, eivätkä millään muotoa mahdottomia ratkaista itse. Minä ja edellisessä postauksessa mainittu työmoraalini olemme pöyristyneitä.

Lisäksi olen pöyristynyt erinomaisen informaatiopalvelun hyväksikäytöstä ja yleisesti kurssin vähäisestä arvostamisesta, sinne kuitenkin on todella vaikea päästä. Olisi nyt vähän panostanut edes siihen huijaamiseen, jos ei tehtäviin, tuossa nimittäin on sellainen rimanalitus, että oksat pois. Kyseistä palstaa kyttää vastuuopettajan lisäksi varmaan iso osa kurssilaisista. Toivottavasti edes hävettää.

Oho, tulipas sitä nyt akateemisen muotisanan hengessä reflektoitua opintojani ja oppimaani. Harmi, ettei tästä saa niitä täydentäviä pisteitä. /sarkasmi

vaari

Ymmärrettävistä syistä olen miettinyt vaaria aika paljon viime aikoina. On hämmästyttävää, miten vähän sitä loppujen lopuksi tietää ihmisestä, joka on ollut kiinteä osa elämää ihan alusta asti. Vaarin elämänvaiheita olen kuullut hiljalleen lähinnä äidiltä, vaari kun ei vanhoja muistellut. Vaikka vaiheet hämärän peitossa edelleen pitkälti ovatkin, ihmisen tunsin.

Vaarini eli pitkän elämän, jonka aikana tuli monta sopeutumista vaativaa tilannetta. Vastaan tuli asioita, joita minun ikäpolveni ihmiset eivät koskaan pysty käsittämään - ja myös paljon sellaisia, joita meidän ei koskaan tarvitsekaan kohdata. Maailma muuttui ympärillä huimaa vauhtia. Viikonloppuna äidin kanssa mietimme, että vaarin syntyessä vuonna 1923 ei kovinkaan monessa perheessä ollut edes radiota. Vaari jättäytyi suosiolla kehityksen kärryiltä videoiden lyödessä läpi, mutta silti viimeisinä vuosina piti vielä opetella kännyköiden pin-koodeja ja digitelevision käyttöä. 

Vahvaa, mustaa, taipuisaa tukkaa en saanut, mutta olen kyllä perinyt vaarilta monta piirrettä, etenkin palasia temperamentista. En yleensä pelaa seurapelejä, sillä olen ihan kammottavan huono häviäjä. Toisaalta muille pelaajille voi olla vielä kamalampaa, jos voitan, sillä siitä vasta numero tehdäänkin. Olen myös perinyt turhan lyhyen pinnan monissa asioissa ja tavaroita voi lennellä kaaressa pitkin huonetta siinä hetkessä, kun se katkeaa. Ikinä en kuitenkaan ole mitään tahallani hajottanut, enkä ainakaan muista vaarinkaan niin tehneen, paperitollot ja tyynyt ovat ajaneet asian aivan yhtä hyvin. Marttyyriuskin kulkee suvussa, halusi tai ei.

Vaan ei huonoja piirteitä, jos ei hyviäkin. Tosin luulen, että mitä niistä olen oikeasti perinyt tai omaksunut näkyy vasta ajan kanssa. Vaarilla oli kova työmoraali, sitä eittämättä on kulkeutunut minullekin. Vaari oli myös sinnikäs loppuun asti, työnhakuputken jäkeen olen alkanut miettiä, lieneekö pala tästäkin sitkeydestä periytynyt. Temperamentissa on myös puolensa: jos pinna meneekin helposti, on vastapainona kyky löytää iloa pienistäkin arjen asioista. Herkästi kyllä huonon hetken tullessa unohtuvat kaikki ne ilon aiheet, ihan samoin kuin vaarillakin.  Onneksi ne tilanteen laannuttua myös löytyvät - ainakin vielä - nopeasti uudestaan ja sitten voi iloita taas villasukista ja munkeista. Viimeisinä vuosina vaari keskittyi enenevässä määrin vastoinkäymisiin ja se oli raskasta sekä hänelle itselleen että ympäristölle. Silloin tällöin pilkahduksia arjen iloista oli siltikin näkyvissä.

Vaari eli omien arvojensa mukaisesti. Tästä seurasi ymmärtämisongelmia ja välillä paheksuntaakin, puolin ja toisin, meidän jälkipolvien arvot kun eivät aina ihan samaa kaavaa seuraa. Ehkä ongelmat välillä paisuivat siitä, että sitä arvaamatta leimahtavaa luonnetta tosiaan kulkee suvussa. Kiukuttelun laannuttua oli taas rauha maassa, keitettiin vaikka kahvit ja pelattiin pari erää casinoa (ja nieltiin uusi kiukku toisen voittaessa).

Vaari oli sen sukupolven ihmisiä, jotka eivät ammatteja päässeet valitsemaan, niihin päädyttiin. Eläkepäivillä vaari omistautui sitten puutarhanhoidolle ja ehti sitä hyväkuntoisena hoitaa itse pitkään. Ehkä tässä piilee se vaarin kaikkein arvokkain perintö, jonka toivon pysyvän mielessä. Haaveita ei kannata haudata, kanava niiden toteuttamiselle voi tulla vielä vastaan. Se vain taitaa olla pitkälti itsestä ja omasta sinnikkyydestä kiinni.

tapaus pina

Alan ilmeisesti hiljalleen tottua uuteen päivärytmiin. Enää en ole töiden jälkeen ihan raato: eilen sain kauppareissun ja ison osan viikon opiskelujuttuja hoidettua, tänään kävin sujuvasti elokuvissa ja pyykkäsin. Ehkä tämä tästä vielä. 

Tapsassa pyörii ihan liikaa elokuvia nyt. Siis sellaisia, jotka haluan nähdä. Asiaa palloteltuani tein viikonloppuna ranking-listan ja päätin edetä sen mukaan sen verran kuin aika ja taloudellinen tilanne antavat periksi.

Kävin sitten tänään katsomassa Samun kanssa Pinan.

En tiedä, allekirjoitanko joidenkin kriitikoiden väitettä siitä, että Pina on parasta mitä tänä vuonna valkokankaalla nähdään (Karjalaisen kritiikitön kritiikki). Mahdollisesti. Varauksetta kyllä allekirjoitan sen, että Pinan jälkeen ei ole entisensä tanssielokuva eikä 3D. Tällaisia elokuvia varten 3D on kehitetty! Mielipiteestäni saattaa ehkä himpun kuultaa myös asenteeni näkemiini 3D-elokuviin, kaksi edellistä kun olivat Kapteeni Amerikka ja Conan... 

Olin tosi vaikuttunut paitsi Wendersin ohjauksesta, juuri 3D-efektin käytöstä. Kylmät väreet menivät pitkin selkärankaa läpi elokuvan, eikä kyyneleet olleet kaukana muutamassa kohtaa. Välillä myös nauroin. Ne tanssijat! Ja ne musiikit! Vaikutuin kokonaisuudesta itse asiassa niin paljon, että innostuin twiittaamaan asiasta. Sinne se meni, Twitter-neitsyys. Lämpimästi suosittelen tätä elokuvaa ihan kaikille elokuvataiteen ystäville, tietää kuka Pina Bausch oli tai ei, on kiinnostunut tanssista tai ei.

Ennen elokuvaa kävin lunastamassa yhden "jos ikinä työllistyn"-lupauksistani. Nyt omistan nämä.

"Hups." Olin kyllä budjetoinut popoihin, joten mitään ongelmaa tästä ei tule, ostin ne vain vähän etukäteen. Ajattelin, että haen ne ennemmin tänään, koska a) kokoni loppuvat nopeasti sekä b) viikko on ja viikonloppu tulee olemaan tosi raskas. Piristäviä asioita siis kehiin, vaikka vähän edellä aikataulusta.

poissa

Olo on surullinen ja helpottunut. Toivon rauhaa.