Toukokuun kirjat

Anu Kaaja: Katie-Kate

Omaperäinen, häiritsevä, vaikuttava, pursuileva vaan ei rönsyilevä kokonaisuus suomalaisesta naisesta, joka päätyy brittipariskunnan kotiin Kate Middleton look-a-likeksi ja tietynlaiseksi seksinukeksi. Valtavirtapornoa kritisoiva romaani lainaa muotoonsa paljon aiheeltaan ja muuttuu sen takia puuduttavaksi ennen pitkää. Se lienee Kaajan tarkoituskin. Kirjailija on tehnyt aivan käsittämättömän määrän taustatyötä sekä kuninkaallisesta perheestä, Katie Pricesta että pornosta tätä romaania varten. Faktan ja viitteiden määrä on jopa pökerryttävä. Middletonin, Pricen ja Katie-Katen kautta Kaaja tutkii madonna-asetelmaa. Kuka lopulta laskelmoi julkisuudessa eniten ja mitä sillä saavutetaan?

Annie Austen: Hulluna kirjoihin

Voi miten halusin pitää tästä avoimesta rakkauskirjeestä kirjoille ja niiden keräilylle, mutta mielestäni tänä oli aika turha. Sisältöä ei ollut kokonaiseksi kirjaksi. Ei tästä muuta sanottavaa oikein ole.

Jeff VanderMeer: Hävitys

Olen nähnyt Annihilation-elokuvan aikanaan, mutta muistan siitä niin vähän, että aloitin käytännössä puhtaalta pöydältä. VanderMeerin Eteläraja-trilogian avausosa on todella taitavasti kirjoitettu, oikeasti pelottava ja hiipien etenevä kauhuromaani, joka kuitenkin viralliselta luokitukseltaan lienee scifiä. Sekä tekstin että tapahtumien puolesta kirja on helppolukuinen, mutta selittämättömän hiljalleen auetessa lukijalle siinä riittää myös pureskeltavaa. Lovecraftilaisia elementtejä taitavasti hyödyntävä kokonaisuus lässähtää siinä vaiheessa kuin muutkin genrekaverinsa eli kun mörkö näytetään. Tykkäsin silti kovasti.

Elena Ferrante: Tyttären varjo

En ole aiemmin lukenut Ferrantea, joten en oikein tiennyt, mitä odottaa. Äiti-tytär-suhteen ja normeja rikkovien valintojen reflektoimiseen keskittyvä Tyttären varjo oli erikoinen: hahmot olivat epätäydellisyydessään uskottavia, mutta samalla myös paikoin vastenmielisiä. Tehtyjä ratkaisuja oli vaikea hyväksiä, tunnelma ahdistava ja useammankin kerran teki mieli ottaa päähenkilöä hartioista kiinni ja vähän ravistella. Ferranten teksti oli sujuvaa ja pienimuotoisen tarinan jännite käsinkosketeltava, mutta silti kirjaa tehnyt mieli poimia käteen. Kiinnostava tuttavuus.

Anna-Liisa Ahokumpu: Kolme rukousta äidille

Ahokumpu on kirjoittanut realistisen (ainakin normaalia huomattavasti realistisemman) kuvauksen hankalasta synnytyksestä ja Suomessa valitettavan yleisestä synnytysväkivallasta, siitä ehdottomasti pisteet kotiin. Kahta tarinalinjaa kuljettava kirja kuvaa erilaista äitiyttä, äitejä ja tyttäriä, naiseutta ja ajasta tai paikasta riippumattomia elämän kriisejä. Nykypäivän Eveliinan tarina on väkevä, suorastaan fyysinen, nuoren Äiti Teresan eli Anjezen tarina jäi minulle etäisemmäksi, se olisi ehkä kaivannut lisää tilaa itselleen. Aivan  kirjan aluksi näkökulma on Eveliinan äidin. Sitä olisin suonut jatkuvan pidempään.

Rachel Hawkins: The Wife Upstairs

Jos ottaa pohjatekstiksi Kotiopettajattaren romaanin ja siirtää sen nykypäivään, olisi työ syytä tehdä tosi hyvin. Siinä Hawkins ei ihan onnistu ja lopputulos jää vähän lättänäksi. Kukaan hahmoista ei voita puolelleen, kenenkään motiiveista en saanut otetta. Siitä huolimatta ihan menevä viihderomaani, joka kuvaa mukavan pisteliäästi nykypäivän luokkayhteiskuntaa.

Huhtikuun luetut

Natasha Lester: Ranskalainen valokuvaaja
Lee Millerin elämään perustuva historiallinen romaani kertoo toisen maailmansodan aikana mallintyöt sotakirjeenvaihtajan pestiin vaihtavasta, omapäisestä ja sisukkaasta Jessistä. Toisessa pääjuonessa australialainen taidekuriiri saapuu Ranskaan paketoimaan salaperäisen valokuvaajan teoksia kuljetettavaksi näyttelyyn. Kirjan kaksi aikatasoa kietoutuvat yhteen pala palalta uskottavuuden rajoista välittämättä. Itselleni Lesterin romaanissa toimi parhaiten sotakuvaus ja rintaman tuntumassa työskennelleiden naisten tarinat, mutta riittää tässä viihteellisen historian ja romanttisen kirjallisuuden ystävillekin fiilisteltävää.

Marketta Pyysalo: Kehrääjä
En yleensä välitä tajunnanvirrasta, mutta Kehrääjä oli todella viehättävä. Miten selvitä surusta, miten prosessi etenee? Vaikka Kehrääjässä onkin keskiössä yllätyksenä tullut avioero, on tässä pienoisromaanissa tarttumapintaa kaikille minkäänlaista suruprosessia koskaan työstäneille. Sivujaan suurempi teos, jonka tunnelmasta on vaikea päästää irti.

Sandra Niemi: Glamour Ghoul : The Passions and Pain of the Real Vampira, Maila Nurmi
Maila Nurmen veljentyttären kirjoittama elämäkerta tädistään oli melkoinen tunteiden ja tapahtumien vuoristorata. Huikean naisen uskomaton elämä oli jo aikakin saada luettavaksi kirjamuotoon. Niemen ote on henkilökohtainen ja siksi koskettava, mutta mielestäni kokonaisuus olisi hyötynyt jämäkämmästä kustannustoimittajasta. Suomenkielistä laitosta puuhataan kai parhaillaan. Hyvä niin.

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys
Pölyn ylistys on kokoelma taitavasti rakennettuja esseitä, joista löytyi aina joku yllättävä koukku. Hosseini sai minut lukemaan monista sellaisista asioista, jotka eivät lähtökohtaisesti tuntuneet kiinnostavilta. Toisaalta Hosseinin tapa esitellä asiat voi olla myös vieraannuttava. Vaikka pidinkin kokoelmasta paljon, sen lukeminen sai minut välillä tuntemaan itseni todella sivistymättömäksi. Päivästä riippuen se harmitti enemmän tai vähemmän.

Vanessa Springora: Suostumus
Springoran romaania on tavallaan mahdoton arvioida ja aiheensa takia. Omakohtaisessa tarinassa teini-ikäinen Vanessa ajautuu suhteeseen viisikymppisen, kiitellyn kirjailijan kanssa ja päätyy aiheeksi miehen romaaneihin. Hyväksikäytöstä, julkisesta pedofiliasta ja asiaan puuttumattomasta lähipiiristä lukeminen on raskasta, jälkeenpäin olo on ontto ja surullinen. #metoo-aikana on puhuttu paljon taiteilijan ja taiteen erottamisesta toisistaan, mutta kirjailija G:n kohdalla tämä ei taida onnistua. Ei voi kuin kummastella kulttuuria ja kontekstia, jossa nämä - ihan lähimenneisyydessä - tapahtuneet asiat ovat olleet mahdollisia. Toivottavasti joka ikinen mahdollistaja on sittemmin joutunut edes jollain tavalla kohtaamaan osallisuutensa tapahtumiin.

Susanna Hynynen & Dess Terentjeva: Spiraalitie (Neonkaupunki 2)
Pidin valtavasti kirjasarjan ensimmäisestä osasta, eikä tämä toinenkaan pettänyt. Veran, Tarkkiksen ja Salavan palattua Elmille vanhat, tutut kuviot ovat lentäneet romukoppaan ja tilalla on entistäkin väkivaltaisempi ja karumpi todellisuus. Suomenvenäläistä kulttuuria ja venäläistä kansanperinnettä käsitellään taas toiminnan lomassa ansiokkaasti ja tapahtumat etenevät hengästyttävää vauhtia. Tarina kärsi mielestäni hienoisesti pirstaloitumisesta päähenkilöiden seuratessa omia polkujaan, ja jo viime osassa vilautettu Koštšei Kuolematon (tai siis Kashei meille Alas taikavirtaa -kirjan kasvattamille) ei mielestäni päässyt pahiksena täysin oikeuksiinsa. Toisaalta juuri pirstaleisen rakenteensa takia perattavaa jäi vielä seuraavaankin osaan. Sitä odotellessa.

Stuart M. Kaminsky: Joku on murhannut maiskisen
Luen nykyään enimmäkseen uutuuksia, joten välillä on kiva tarttua vanhempaan kirjaan. 70-luvulla julkaistu Joku on murhannut maiskisen on kulta-ajan Hollywoodiin sijoittuva kovaksikeitetty dekkari ja omassa genressään ihan kelvollinen. Viskin ja tupakansavun hajut ihan leijailevat kirjan ympärillä ja silmien eteen piirtyy Humphrey Bogartia muistuttava etsivähahmo varsin vaivattomasti. Olin erehdyksessä lainannut sarjan toisen osan, mutta se ei lukemista haitannut: hyvin pääsin kärryille alkuihmetyksen jälkeen ja juoni rullasi eteenpäin hyvää vauhtia. Hykerryttävän lisänsä tuovat tarinan laitamilla seikkailevat julkkikset (Judy Garland! Clark Gable! Raymond Chandler!). Silti tämä oli asetelmaltaan vähän väsynyt, liian tuttu. Joskus haluaisin lukea kovaksikeitetyn dekkarin, jonka päähenkilö ei olisi rosoistaan huolimatta hurmaava, täyden taloudellisen katastrofin reunalla tasapainotteleva ja elämänhallintaa opetteleva yksityisetsivä.