Pikareissu Pirkanmaalle

Vietän hiljaista lauantai-iltaa yhden naisen viisukatsomon merkeissä. Olisi ollut mukavia sosiaalisia menojakin tarjolla, mutta lenssu pamahti päälle viime yönä ja olen vielä vähän henkisesti loppu viime viikonlopusta.

Jossain vaiheessa pitää kai tunnustaa, ettei tiiviit viikonloppureissut enää luonnistu tässä iässä. Neljä kyläpaikkaa, lounastreffit ja kaksi museota rikkaampana kuitenkin suuntasin kotimatkalle, joten ehkä se on kannattanut vähän sumussa tämä viikko kulkea.

Mukavaa oli muutenkin, mutta taidemuseon Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa oli kyllä ehdottomasti reissun parhaita juttuja.

Lyyli Säilä, Ateljeessa 1941, Salon taidemuseo

Rivi Elga Sesemannin omakuvia vaikutti. Oikealla suosikkini.
Riihimäen taidemuseo, Joensuun taidemuseo, Taidekoti Kirpilä, HAM

Hilda Flodin-Laitinen, Peikko häissä n. 1912, Lahden taidemuseo

Sunnuntaina ennen lähtöä käytiin myös tutustumassa uuteen (uudehkoon) pelimuseoon. Luulin että ehtisin muiden fiilistellessä tutustua Vapriikin muuhun tarjontaan, kun vaihtuva näyttely kiinnosti ja Postimuseokin on vielä korkkaamatta. Mutta niinhän siinä kävi, että löysin itseni pelaamasta Uuno muuttaa maalle -peliä (huonosti), Speden speleistä tuttua reaktiopeliä (paremmin) ja tekstipohjaista roolipeliä (yllättävän hyvin). Klassikot Space Invader, Twilight Zone -flipperi ja jättimäinen matopeli oli toki myös koeajettava. 

Arvostin myös sisustettuja interiöörejä.

Ja etenkin niiden yksityiskohtia!

ps. Disketit takaisin.

Lisäksi pääsin toteuttamaan lapsuuden haaveen eli pelaamaan Hugoa puhelimella. Se olikin vaikeaa. Junarata vielä meni, mutta lentokonekentässä en pärjännyt enää ollenkaan. Kyllä kannatti silloin aikanaan huutaa telkkarille ja pitää kaikkia pelaajia pöljimyksinä, kun eivät päässeet peliä läpi. 

Kieltämättä aloin nyt miettiä, pitäisikö tänä vuonna kesäloman hotellimatkaosuus suunnatakin Pirkanmaalle. Nähtävää, tehtävää ja maisteltavaa olisi vähän pidemmällekin reissulle. Ja sitten ehtisi ehkä vähän levätäkin välissä.

Vuoden 2016 viimeinen

Uudenvuodenaatto. Monena vuonna päivä on kulunut töissä, mutta tänään olen vapaalla. Olo on kummallisen apea. Tekisi mieli hautautua peiton alle ja herätä ensi vuonna, mieluiten vasta maanantaina. Jalkauduin kuitenkin joen toiselle puolelle uudenvuodenbrunssille ja illaksikin olisi tarkoitus suunnata kyläilemään.

Vastoin yleistä mielipidettä vuosi 2016 ei ole mielestäni ollut kamalin ikinä, mutta onhan siinä kieltämättä ollut sulateltavaa Suomen kammottavasta nykypolitiikasta maailman tapahtumiin ja lukuisten lapsuuden ja nuoruuden sankareiden poismenoihin. Menetyksiä on tullut lähipiirissäkin - onneksi isompien kokoontumisten suhde on kuitenkin ollut kahdet häät, yhdet hautajaiset.

Vuosi sitten esitin vuodelle 2016 tällaisia toiveita: 

Haluaisin kirjoittaa enemmän - kirjeitä, blogia, tajunnanvirtaa, mitä vain - ja lahjoittaa järjestelmällisemmin hyväntekeväisyyteen. Haluan jatkaa vaatekaapin suunnitelmallista uudistamista ja panostaa sitäkin kautta omaan hyvinvoiintii, joka tuppaa unohtumaan maailman melskeissä. 
Kaikkein tärkeimpänä toiveenani on oppia hallitsemaan stressiä paremmin. Intervallityössä intensiivisiltä jaksoilta ei voi välttyä, mutta niistä aiheutuvaa oireilua olisi tarpeen kontrolloida paremmin. Haluan oppia olemaan jouten ja olla muutenkin leppoisampi tyyppi kiireenkin keskellä. Tähän liittyvä konkreettinen tavoitteeni onkin tiuskia vähemmän ja päästää ärsytyksestä irti nopeammin.
Lisäksi haluaisin elää pelkäämättä - sekä pääni sisällä että kävellessäni kotikaupunkini kaduilla. Tästä saattaa kehkeytyä myös vuoden 2016 suurin haaste.

Aloitin syksyllä aamusivujen kirjoittamisen. Jaksoin muutamia viikkoja ja nyt kirja makoilee ikkunalaudalla unohtuneena. Huomasin kuitenkin, että kun aamulla kirjoitti pari sivua asioita mielen päältä pois, muutakin tekstiä syntyi paljon kivuttomammin. Hyvä havainto. Kesällä aloin myös SPR:n kuukausilahjoittajaksi, loppuvuodesta olen tehnyt kertalahjoituksia ainakin Amnestylle ja Suomen Luonnonsuojeluliitolle. Vaatekaapista on poistunut paljon turhaa, mutta kehittämisen varaa löytyy vielä. Toisaalta kaksi haavemekkoa on löytänyt tiensä luokseni ja toinen on päällä tälläkin hetkellä (uskalsin ottaa laput lopulta pois).

Stressinhallinta. Niin. Tärkein toive ja suurin kompastuskivi. Syksyn mittaan olen muuttunut taas harmaaksi stressipalloksi, enkä osaa toimia sen kanssa. Kotona olen sentään ollut leppoisampi ja vähemmän kiukkuinen eli kai tätä onnistumisena voisi pitää. Joensuussa en ole pelännyt, mutta stressin mukana yleiset pelkotilat maailmantilasta, tulevaisuudesta ja ihan kaikesta ovat kyllä olleet pinnalla. 

Hyvää ja huonoa siis. Tosin taas on todettava, että tavoitekuvat oovat pahuksen hyviä! Niiden suhteen on jälleen huomattavasti parempi saavutus- / onnistumisprosentti. Ensi vuodellekin sellainen on jo tekeillä.

Olisin voinut laittaa puolikkaan täpän sekä ulkoiluvaatteisiin että teatterikuvaan. Ostin siis ulkoilutakin (mutta en housuja) ja kävin tänä vuonna kiitettävästi teatterissa (mutta en kuvan Kansallisoopperassa). En oleskellut juurikaan luonnossa tai tehnyt käsitöitä itselle, mutta oma talous ja sen kirjanpito ovat aika hyvin mallillaan, uusi ruokapöytä ja tuolit tulivat taloon (ei ehkä se haaveilemani pyöreä malli, mutta kuitenkin), pääsin Lontooseen, Portoon ja Lissaboniin, pari kertaa Tallinnaan sekä hotellilomaselle Helsinkiin, Markon kanssa ehdittiin viettää enemmän yhdessä aikaa ja ihania, oikeasti ravitsevia nuudelikeittojakin söin kiitettävissä määrin.

Lontoossa äidin kanssa tammikuussa.

Päiväreissulla Kolilla maaliskuussa.

Markon kanssa Portossa kesäkuussa.

Paavon kanssa kesäteatterissa heinäkuussa.

Ensimmäiset silmälasit marraskuussa.

Eniten harmittaa se, ettei tänä vuonna ollut enempää aikaa ja energiaa ystäville ja perheelle. Jotenkin tuntuu, että aika on kadonnut johonkin ja minä olen jäänyt sen jalkoihin. Toisaalta olen tänä vuonna nähnyt monia vanhoja ystäviä, joita en ole tavannut vuosikausiin ja kävin myös koppaamassa kasan Siro-astioita serkussarjani ruuanlaittokisassa.

Ehkä tunne ehtimättömyyden tunne johtuu siitä, että tänä vuonna olen kaivannut poikkeuksellisen paljon vaihtelua. Tekisi mieli muuttaa ja työelämässä kaipaan uusia haasteita. Arki on tuntunut tasapaksulta tarpomiselta, enkä ole oikein jaksanut innostua asioista. Paitsi vuosi sitten jouluna aloitetusta King's Questista, jonka pelasin (hieman Markon avustuksella) tänä vuonna kokonaan. Nyt haluaisin pelata jotain muuta, mutta en tiedä mitä, koska kiinnyin kovasti King's Questin Grahamiin. 

Olenkin elänyt tänä vuonna tylsästi pitkälti lomasta lomaan. Vuotta ovat rytmittäneet enimmäkseen matkat, keikat ja festarit. NOS Primavera Portossa oli yksi vuoden huippuhetkiä, mutta kesän aikana käytyä tuli myös Ilosaarirockissa, Beach Partyssa ja Flow'ssa. Vuoden lämmittävin keikkakokemus oli Placebo lokakuussa Hartwall Areenalla.

Vuoden parhaista kulttuuririennoista mainittakoon lisäksi Rokumentti, Poika-valokuvanäyttely, HAMin näyttelyt pitkin vuotta ja teatterireissut Kuopioon ja Kotkaan. Katsoin myös Game of Thronesin kokonaan.

Alkuvuodesta hankin elämäni ensimmäisen salijäsenyyden, jota on jäljellä vielä kuukausi. Olen yllättänyt itseni ja saanut raahattua itseni ohjattujen tuntien lisäksi kerran tai kahdesti viikossa kuntosalille, mikä on edelleen mielestäni tappotylsää mutta hyödyt ovat ilmiselvät. Muutos kropassani ei taida olla silmin nähtävä, mutta tunnen kyllä itse, missä ja kuinka paljon lihakset ovat vahvistuneet. Kävin myös alkusyksystä inhassa kehonkoostumusmittauksessa, jossa positiivisena yllätyksenä tuli ilmi lihasmassan yllättävän kova prosentti.

Loppuvuodesta sain myös hankittua silmälasit, joita minulle suositeltiin jo pari vuotta sitten. Totuttelu on vielä kesken. Ne ovat ensisijaisesti lähikäyttöön: töihin, neulomiseen ja lukemiseen. Ärsyttävää on, etten optikon lupauksista huolimatta näe niillä kovin hyvin kauas eli vaikkpa telkkarin katsominen neuloessa on lasit päässä hankalaa. Siksi varmaan töissä muistan laseja käyttää, kotona en. Silti on hassua, miten vähän omistuiselta olo lasit päässä on tuntunut.

Mainitsemin arvoista on myös, että loppuvuodesta 2016 nuoressa 34 vuoden iässä oivalsin primerin käytön nerokkuuden. Nyt on valaistunut ja vähän typerä olo samaan aikaan.

Luin muuten tänä vuonna taas viikkomäärään istuvan 52 kirjaa. Mukaan mahtui monta hyvää ja kasa kehnompiakin. Sekalaiset suosikit vuoden saldosta ovat kuitenkin tässä:

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Joe Hill: Sarvet
Alice Hoffman: Punainen puutarha

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö

Sari Pöyliö: Ihmisen veri

Lämmin suositus kaikista. Punaiseen puutarhaan palaan vielä ensi viikolla.

Jouluflunssan jäljiltä en yski enää paljoakaan, joten seuraava etappi on siirtyä eteläiselle ruutukaavalle laittamaan vuosi pakettiin kuohuviinin siivittämänä. Jää nähtäväksi, onko yleinen tunnelma enemmän haikea vai riehakas. Kaiken tähän vuoteen liittyvän takia veikkaan tasaisesti molempia.

Tänä vuonna aion tehdä yhden uudenvuodenlupauksenkin. Mutta palataan siihenkin sitten 2017.

Lomaleffat

Tuttu sanoi joulun jälkeisenä sunnuntaina, että ei ole tehnyt moneen päivään muuta kuin syönyt ja katsonut leffoja. Kateus iski.

Minä en tiedä, mihin aikapoimuun kaikki vapaat hetkeni katosivat, mutta minä näin koko puolentoista viikon joululomallani kolme elokuvaa, en lukenut lähellekään tarpeeksi ja palapelikin on kesken. King's Quest, syytän sinua! Oikeasti pelasin vain muutaman tunnin joulupäivänä, mutta syntipukki pitää aina olla.

(Itse asiassa leijonan osan illoista ja vähän päivistäkin taisi viedä Marrying Mr Darcy, mutta koska sain sen joulupukilta, sitä ei lasketa!)

Kaksi nähdyistä elokuvista kävin onneksi katsomassa elokuvateatterissa. Väisteltyämme ansiokkaasti spoilereita yli viikon, käytiin tapaninpäivänä viimeinkin Markon kanssa katsomassa uusi Star Wars. Eilen viimeisen vapaapäivän kunniaksi taas katsastimme tyttöjen kanssa Macbethin.

Star Wars ei aiheuttanut minussa kummoistakaan ennakkohypeä ja leffateatteristakin poistuin pika-arviolla "ihan kiva". Muutamaa tuntia myöhemmin ei meinattu päästä liikkeelle, kun jumitettiin molemmat erilaisilla Star Wars -triviasivuilla ja leffasta on puhuttukin joka päivä sekä kaksin että isommalla porukalla ties missä yhteyksissä. 

Hype tuli siis jälkijunassa, mutta sitäkin voimallisempana. En malta odottaa jatkoa! Haluan nähdä tämän heti uudestaan!

(Kuva)

Vaikka Markon veli tiesi alkuviikosta kertoa, ettei kukaan enää nykyään odota Shakespeare-filmatisointeja, huomattavasti kovemmat odotukset kohdistuivat minun taholtani Macbethiin. Olen odottanut sydän sykkyrällä kesästä saakka. Traileri näytti harvinaisen lupaavalta ja Fassbender on toki Fassbender. En varsinaisesti pettynyt.

Elokuva näytti mielettömän hyvältä harkittuine kuvineen ja värimaailmoineen, jambi taittui näyttelijöiden suussa kauniisti, Fassbender teki laatutyötä, Paddy Considine oli täydellinen Banquo ja muutenkin roolitus oli mennyt täysin nappiin. Taistelukohtauksissa oli rosoinen mutta kaunis koreografia ja tulkinnassa oli tehty muutamia kiinnostavia valintoja varsinaisesti itse tekstiin kajoamatta. Kirsikkana kakun päällä oli äänimaailma: hiljainen puhe, tärisyttävä huuto, piinaavan omaperäinen score ja toisinaan täydellinen, ravisteleva hiljaisuus. Huh.

(Kuva)

Kaiken tämän hienouden keskellä minä kiemurtelin penkissäni ja yritin parhaani mukaan keskittyä. Pirun flunssa. Luulin sen olevan jo tarpeeksi aisoissa leffailua ajatellen, mutta olin väärässä.

Hype on hiljaisempaa laatua, mutta Macbethinkin katson vielä uudestaan. Terveenä, isolta ruudulta, kaukana maailman melusta. Sitten joskus. Hail Macbeth.

pää kolmantena jalkana

Viimeksi mainittu toukostressi on kasvanut jo liki eeppisiin mittoihin. Kestän kiireen töissä ihan hyvin, jos vapaa-ajalla on hiljaista. Jos kuitenkin kaikki mukavat sosiaaliset tapahtumat ja hoidettavat asiat kasautuvat samoihin hetkiin, on katastrofin ainekset kasassa. Tämä on sellainen viikko.

Mutta mistä luopua? Kaupungissa on ystäviä satojen kilometrien päästä. Moni lähipiirissä on saanut gradun palautettua ja sitä sietää juhlia. Hartaasti odotettu ja viikkoja suunniteltu korttipeli-ilta käsillä. Kasapäin pieniä mutta tärkeitä hankintoja tehtävänä, ennakkoäänestys käynnissä ja lukupiirin seuraava kirjakin noudettava. Pääkin alkoi muistuttaa lähinnä harakanpesää, joten kampaamokäynti oli tosiasia. Hyvä valinta, hierova tuoli oli ehkä rentouttavin kokemus koko viikolla.

Olen siis lähinnä juossut pää kolmantena jalkana pitkin Joensuuta ja ehtinyt tällä viikolla itse asiassa koukata Etelä-Karjalankin puolelle. 

Töissä vuoden isoin rutistus alkaa taas olla hiljalleen kasassa, joten kun tärkeimmät oli vapaallakin hoidettu, uskaltauduin perjantaina vähän hölläämään. Tässäpä tärkeimmät.

Perjantaiolut pizzan jälkkäriksi.

Marrying Mr Darcy, odotuksen arvoinen.

Pelasin sekä Jane Bennetiä että Charlotte Lucasia. Molemmat päätyivät
nappaamaan Dennyn. Pistän Austenin uusiksi! 

Ukkosmaine 10v.

Rumasta pizzastani en ottanut kuvaa. Tällä viikolla on kyllä rehdisti pitänyt tunnustaa, että noutoruoka ja einekset naisen tarvittaessa tiellä pitää.

Hölläämisestä huolimatta eilen kamelinselkä kuitenkin lopulta katkesi. Toisaalta onko se ihmekään, jos on menossa yhteen menoon 7.30-01.40? Eilen illalla - tai siis yöllä - päätinkin, että tämän illan harvinaiset matkaajat jääköön välistä. Kurvasin töistä kaupan kautta kotiin, laitoin ruokaa, pesin pyykkiä, imuroin ja pesinpä vielä olkkarin ikkunatkin. Istuin alas ja kirjoitin blogia. Seuraavaksi suunnitelmissa on viinirypäleet ja Netflix, myöhemmin suihku ja Gaimanin uusin. 

Koti-ilta on tullut enemmän kuin tarpeeseen ja ikkunanpesukin on tuntunut lähinnä katarttiselta. Ehkä sen avulla suoritan vielä viimeisen työpäivän ennen lyhyttä lomaa. Sitten nukun.

matkalla maailmalla

Minua pyydettiin kirjoittamaan Beatlesiin hurahtaneelle nuorelle miehelle tärppilista Lontoon-reissua varten. Ihan älyttömän hauskaa puuhaa, mutta matkakuumetta ei voinut välttää. Nyt harmittaa kesän kohdevalinnat, vaikka ehkä hikiseen sitä jotain kivaa nähtävää löydän Pariisissakin... Ja voihan sitä matkailla myös Suomessa!

Joensuusta käsin etelän huvituksiin lähteminen on kallista ja hankalaa. Viime viikko kuitenkin todisti, että joskus toimeen on kuitenkin syytä tarttua.

Helsinkiin lähtemisen virallinen motiivi oli siis Kansallisen Metsäjätti. Oi mikä näytelmä! Tykkäsin kovasti Nousiaisen romaanista ja näytelmässä oli tavoitettu teoksen henki loistavasti. Uskoisin kuitenkin, että näytelmä toimii myös niille katsojille, jotka eivät kirjaa ole lukeneet. Toistaiseksi paras määritelmäni on "itsenäinen muttei irrallinen teos". Onneksi lisäesityksiä ilmestyi syksyn kalenteriin, joten voin patistaa muitakin vielä liikkeelle (sulkuihin tarpeellinen varoitus: voi aiheuttaa maailmantuskaa).

Olisin ollut varsin tyytyväinen matkan saldoon jo teatterin perusteella, mutta ehdittiin toki sivussa Heurekaan, Kiasmaan ja Suomenlinnaan, syömään hyvää ruokaa, näkemään ystäviä ja tuttuja sekä pelaamaan loputtoman monta kertaa Fantsusta mukaan tarttunutta Monty Python Fluxxia (onko tästä paluuta?).

Tietysti omituisesti rytmittynyt työviikonloppu ehti jo nollata minilomasen hyvät vaikutukset. Onneksi Fluxx ja lämpimän kesäiset ilmat kulkivat mukana myös Pohjois-Karjalan kunnaille. Eikä se Pariisikaan ole enää kovin kaukana.

minähyväinen

Hei, olen Hanna, porkkana-addikti.

Porkkanaa sujahtaa nykyään ihan kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomampiin ruokiin. Lisäksi sitä pitää luonnollisesti natustaa raakana melkein joka aterialla (oikeasti: tämänkin päivän lounaani sisälsi porkkanaa kolmessa eri muodossa). Olen epätaloudellinen ja ostan puolen kilon pusseja, joita kuluu 2-3 viikossa. Jos ostan järkevästi kilon pussin, pussi kestää vähintään toista viikkoa ja viimeiset 2-5 porkkanaa muuttuvat limaiseksi ja mätänevät. Ihmeellisiä ilmiöitä.

Porkkana-addiktion ja juustoriippuvuuden lisäksi olen kehittämässä tavallista innokkaampaa suhdetta lipstikkaan. Ai niin, ja eipä unohdeta kahvia ja banaaneja. En silti jaksa oikein huolestua näistä, sitä on kuitenkin mahdollista koukuttua huomattavasti huonompiinkin asioihin. Vaikka kalorien laskemiseen, heroiiniin tai nettipokeriin.

Kelataanpa alkuun: hei, olen Hanna ja elämäni on niin jännittävää, että bloggaan porkkanoista.

Tajusin tänään, miten lähellä joulu onkaan. Lahjoista ei tietysti hajuakaan, saati kyseisen juhlan viettopaikasta. Vaihtoehtoja on paljon, toisaalta ei yhtään. Loppupeleissä paikalla ei kai ole ihan kauheasti merkitystä niin kauan kuin siellä on myös perunalaatikkoa. Voisin ehkä kuitenkin aktivoitua asian suhteen piakkoin, ettei paniikki pääse iskemään joulukuun puolivälin jälkeen.

Pieni, ihan vastikään löydetty osa minusta vähän odottaakin joulun pyhiä. Se on perinteisesti se yksi aika vuodesta kun suostun muiden iloksi pelaamaan lautapelejä. Pelihullujen ystävien harvinaisen viikonloppuvapaan kunniaksi rohkenin tuon harrastuksen pariin kuitenkin myös viime lauantaina. Läpi mentiin Rappakalja, Trivial Pursuit, Alias ja Buzz. Ja sehän oli itse asiassa ihan tosi kivaa, vaikka jännitinkin aluksi illan etenemistä. Hyvä seura ja ennen kaikkea rento ilmapiiri tekivät tehtävänsä.

Ja nyt haluan Rappakaljan itsekin, ihan mahtava peli! Eikä siinä oikeastaan voi voittaa tai hävitä, kun kaikki on niin randomia! Jes, jes, jes! Vähän vakammalta pelisaralta ollaan Markon kanssa haaveiltu Scrabble-harrastuksen aloittamista jo jonkun aikaa. Pitäisi ensin vaan hankkia Scrabble.

En ole pelannut Aliasta vuosiin, mutta olipa taas hienoa havaita, miten omituisia raiteita oma pää kulkee. Kortista tulee sana "Karjala." Sanonko "asumme Pohjois-täällä"? En tietenkään. Enkä myöskään "Lappeenranta on Etelä-täällä." Tai muutakaan loogista. Sen sijaan kuulen huutavani jotakuinkin "SE MINKÄ KAIKKI KESKI-IKÄISET MIEHET HALUAA HUMALASSA AINA TAKAISIN! MYÖS OLUTMERKKI! LÄNTTI VENÄJÄLLÄ!"

Suosikkihetkeni taisi kuitenkin olla vähän myöhemmin samalla kierroksella.

Hanna: Jos joku on silleen tosi itsekeskeinen ja aattelee että oon paras.

Marko, Mikko, Missu: Itserakas! Egoisti! Minäkeskeinen!

Hanna: Tää on yhdyssana, jälkimmäisessä on pahan vastakohta.

Mikko: Minähyväinen!

Marko, Missu: Itsekeskeinen! Itsehyväinen! 

*kollektiivinen repeäminen minähyväiselle*

Hanna: Aaaa kuinka tyhmiä te kaikki oootteeeee.

MMM: Itsehyväinen!!

Hanna: *reps* Loppuosa on oikein, mutta eri alku.

MMM: Öööö.

Hanna: Se eka osa on niinku omistusmuoto.

Marko: Ahaa, omahyväinen!

Vähän harmittaa, että minähyväinen ei ollut oikea vastaus, koska a) se lausuttiin ilmoille niin minä- ja itsehyväisellä ilmeellä, että oksat pois ja b) hitto mikä sana!