kohta mennään

Enää viimeiset kotipuuhastelut ja sitten Seat Ibizan nokka kohti Vantaata. Huomisesta eteenpäin reilu puolitosta viikkoa vierähtää sitten muun muassa näissä maisemissa.

Kuva

Kuva

Kuva

Blogi ei toivottavasti hiljene koko reissun ajaksi. Tuliaistoiveet kulkee silti varmimmin perille tekstarilla tai Facebookin välityksellä.

kesä ja kirsikat

Miten kesällä biojätteetkin näyttää kivoilta?

Kyllä, kuvasin roskista.

Ehkä sillä on jotain tekemistä kesän tuoreiden raaka-aineiden kanssa.

Kävin vähän torilla.

Alan siis viimeinkin saada kesätunnelmista kiinni. Työajalla yritän keskittyä töihin, mutta koska lomakampa on viimeinkin laskettavissa yhden käden sormilla, se on osoittautunut varsin haasteelliseksi. Vapaa-ajalla olen yrittänyt hyödyntää hyvät ilmat ja tehdä kesäasioita.

Kaikkihan toki tietävät, että kesä tulee suorittaa. Isoimmat velvollisuudet on nyt hoidettu pois alta - matot on pesty! mansikat pakastettu! kirsikat hillottu! -  ja lopputuloksena on ikävästi juiliva oikea käsivarsi. Ihan viime kesän tasoisiin kiputiloihin ei olla vielä päästy, mutta sen vastapainoksi käsi tietysti oireilee ihan kämmenestä olkapäähän saakka. Syytän kirsikoita. Niiden perkaaminen on saatanasta.

Jotten ihan vaipuisi murheen alhoon, yritän ottaa vapaa-ajalla rennommin. Harkitsen oleilua, Paratiisisaarta ja uimarantoja. Ehkä osaan. Apua otetaan vastaan.

one down, five to go

On monenlaisia kiinnostavia asioita.

Esimerkiksi sellaisia, jotka noteeraa ihan kiinnostaviksi ja jättää sitten milloin mistäkin syystä väliin.

On takuuvarmoja ja jo hyväksi havaittuja viihdepläjäyksiä, jonne on aina kiva mennä.

On myös niitä, jotka näyttävät jänniltä ja paikan päälle menee lähinnä uteliaisuudesta.

Sitten on niitä, joita ei missaa mistään hinnasta.

Kuten nyt vaikka Monty Pythonin livelähetys koettuna satelliitin välityksellä Tapion parvelta.

Melko makaaberi otsikko One Down, Five to Go oli sinällään paikallaan, etteivät Pythonit enää ihan nuoria ole ja sen myös huomasi. Ei se silti katsomiskokemusta haitannut, vaan viihdyin koko kolmituntisen penkissäni oikein mainiosti.

Kuva

Maailmalla on ilmeisesti herättänyt närää, että lavalla nähtiin Pythoneiden lisäksi myös musikaalinumeroita, mutta minä olen eri mieltä. Jos nuorinkin Python on jo 71-vuotias, minusta on ihan ymmärrettävää, ettei lavalla voi olla koko aikaa. Sitä paitsi ilman tanssijoita Ministry of Silly Walks olisi jäänyt olosuhteiden pakosta varmasti kokonaan väliin. Lisäksi pakko arvostaa rehtiä musikaali- ja showmeininkiä, jonka tanssiryhmä/kuoro toi esitykseen. Se ei ole ikinä väärin.

Ukot itsessään olivat aika symppiksiä - jopa Cleese! Heti alun photo opportunity -poseeraus oli riemukas, tosin kokonaisuutena annan paremmat pisteet toiselle puoliajalle. Tuntuu että sekä esiintyjät että yleisö pääsivät silloin vasta kunnolla vauhtiin.

Eric Idle on ottanut Pythonien aktiivivuosien jälkeen entistä enemmän tilaa (Python-)muusikkona ja live-esiintyjänä. Se näkyi: monin paikoin tuntui, että katson Idlen show'ta. Onneksi muillakin oli kuitenkin selkeät hetkensä. Terry Jonesin "huomaamattomat" replakortit meinasivat vähän naurattaa, mutta onneksi Cleese improsi ne mukaan esitykseen. Muutenkin parasta antia oli se, kun juttu lähti lapasesta eikä alkuperäisestä käsikirjoituksesta ollut enää tietoakaan. Uudeksi lemppari-Pythonikseni nousi ihan puskista Terry Gilliam. Yllättävän fyysinen ihminen, edelleen. Ja ehdottomasti pisteet I've Got Two Legs -biisin vetämisestä - vieläkin katosta roikkuen!

Kuva

Kun vaan olisi Jones päässyt laulamaan Never Be Rude to An Arab, olisin ollut onneni kukkuloilla.

(Gilliam-fanituksesta huolimatta: Michael Palin, olet ihana.)

Hienoin hetki katsomon puolelta taisi olla Poofy Judges -sketsi. Kaikkihan me tiesimme, että ennen tuomarin kaapujen alta paljastui fantsut korsettiasut, enkä tainnut olla ainoa, joka jännitti, miten asia olisi nyt ratkaistu. Voi sitä riemua, kun ne samat asut pääsivät lavalle tälläkin kierroksella.

Kuva

Hintaa livekokemukselle tuli 24 euron piletin ja tämän päivän jaksamisen verran. Vaan kerrankos tuota vähän valvoo, kun täysi setti legendoja tuodaan satelliitin välityksellä ulottuvilleni. Tai melkein täysi setti. Onneksi ihana Carol Cleveland oli lavalla, se paikkasi vähän. Neil Innesiä jäin kaipaamaan, mutta ilmeisesti ilmoilla on edelleen kärhämää. Sääli, Neil olisi paikannut Chapmanin jättämää aukkoa vielä lisää.

(Minä tiedän, että Graham Chapman kuoli 1989. Sydämeni särkyy silti joka kerta, kun ymmärrän sen.)

En minä tähän kritiikittömästi suhtaudu. Monin paikoin tuntui, että meininki oli vähän väsynyttä ja päivitystä olisi voinut harrastaa enemmänkin. Mutta silti: en olisi jättänyt tätä väliin mistään hinnasta ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että tämä kannatti nähdä. Ja taisipa tämä kritiikki olla tekijöillä itselläänkin tiedossa jo etukäteen.

Iso kiitos siis Savon Kinoille siitä, ettei täällä susirajallakaan olla enää erityksessä kaikesta maailman kivasta. Tippa meinasi olla linssissä aina kun tajusi, että kaikki mitä näen oikeasti tapahtuu juuri nyt.

Niin ihana kuin live olikin, illan paras hetki taisi olla kotimatka Joensuun hiljaisilla ja viileillä kaduilla 00.30. Harvinaista herkkua. Silloin joskus unettomana harrastin joskus yökävelyitä. Nykyään nukun.

askel kevenee

Tililleni ropsahti eilen elämäni ensimmäiset täydet lomarahat. Onneksi tilinauha tuli jo viikko sitten, että ehdin totuttautua ajatukseen ja miettiä, mitä "ylimääräisillä" rahoilla teen. Muuten olisi voinut kulutushysteria vallata.

Sanonpa vaan, että on käsittämättömän vapauttava tunne ymmärtää, että marraskuusta asti jatkunut lomamatkaan säästäminen on nyt ohi. Muutenkin olen kiitettävän kurinalaisesti jaksanut toimia, mutta minimimäärän lisäksi on nyt vähän löysääkin ja lomaraha tilkitsi kevään aikana olosuhteiden pakosta ilmaantuneet vajeet.

Vinguttelin luotolle isälle kesälahjaksi kunnon sandaalit pari viikkoa sitten ja ne on nyt maksettu pois ja muutenkin luottokortti on nollilla. Siirsin myös rahaa säästötilille odottamaan akuutimpia tarpeita.

Eilen lounastunnilla kävelin Intersportiin ja ostin uudet aerobiclenkkarit, kun edelliset irvistelivät jo ulkosaumoista.

Meitsi on Spiderman.

Minulla ei ole ikinä ollut näin kalliita liikuntakenkuroita (89,90, OVH 100€). Vieressä olisi ollut ihan kelvolliset kengät viidelläkympillä, mutta jostain maalaisjärjen syövereistä kaivoin ymmärryksen, että jos käy 90% ajasta tanssillisilla tunneilla, ei kevyen kengän hankkiminen ole huono ajatus. Eli tervetuloa kotiin, Adizero Feather.

Testasin uudet lenkkarit jo eilen zumbassa. Hämmentävää huomata, miten iso eron kengän fyysinen paino voi tehdä (ei ne edellisetkään mitkään klohmot nimittäin olleet). Vähän nahkealta vielä tuntui ja päkiän alta puuttuu se pyörimistä helpottava pyörylä. Pohjassa on kuitenkin paikoin liukkaampi kuviointi avittamassa ja helteellä vahattu lattia on nahkea ihan millä tahansa kengillä, joten lopullisen tuomion annan vasta ilmojen viilennyttyä. Toistaiseksi ihan hyvä fiilis siis kengistä ja parempi niin. Lomarahoista huolimatta en raaski kuitenkaan ostaa uusia lenkkareita ennen kuin nämäkin hajoavat palasiksi.

Jos seuraavaksi lopultakin niitä jumppavaatteita. Nyaaangh. Voisikohan joku sovittaa ne puolestani?

rokin jälkimainingeissa

Phuuuuuh. Onneksi nimiäisiä vietetään jokaisen ihmisen elämässä vain kerran eikä siskokaan täytä neljääkymmentä enää toistamiseen. Mahtava oli Karkkilan yhdistetty mökki- ja juhlaviikonloppu, mutta sieltä paluu keskellä rokkiviikon hulinoita oli melkoinen kokemus. Tarkentaen sanottakoon, että viikko meni mitä parhaiten, mutta nyt on takki aika tyhjä.

Ei viime viikollakaan enää kotona päässä paljon liikkunut. Ei sillä, että olisin siellä aikaa viettänytkään. Joka päivä suuntasin käytännössä suoraan töistä johonkin ja pakollinen siivoushysteriakin (olihan viikonlopuksi tulossa vieraita) tuli koettua terassivisiitin jälkeen. Suosittelen suorittamaan nämä aktiviteetit kuitenkin toisinpäin, siivoaminen näytti monin paikoin nimittäin paljon enemmän Youtube-jumitukselta kuin pölyjen pyyhkimiseltä. No, oppia ikä kaikki.

Ensimmäistä kertaa tulin kokeilleeksi myös ihan normaalia töissäoloa viikonloppuna. Ihan hyvin meni: työt loppuivat neljän pintaan ja pyörän avulla alueelle ehti vartissa. En síis aikataulullisesti missannut juuri mitään, mutta lempiosani festarointia, eli kiireetön kahvinsiemailu ja käyskentely ympäriinsä iltapäivän laiskassa tunnelmassa, kärsivät kyllä.

Viikonlopun tavoitteissa oli lähinnä Studio Killers, Dalindeo ja Alice in Chains. Johtuisiko sitten siitä, etten ottanut hulluna paineita, mutta taisin nähdä enemmän keikkoja kuin vuosiin. Edellä mainittujen lisäksi tuli katsottua esimerkiksi Ellie Gouldingia, Haimia, Opethia, Aksimia sekä Portishead ja Trentemøller käytännössä kokonaan.

Minulla ei ole mitään aikeita laittaa näitä parhausjärjestykseen, niin erilaisista artisteista on kyse. Haim tosin ei valitettavasti kohdallani päässyt oikeuksiinsa, sillä kärsin keikan ajan liian auringon ja ruoan aiheuttamasta pahoinvoinnista. Opethin olisin toivonut telttaan. Trentemølleriin sen sijaan menin ilman mitään ennakko-odotuksia ja kah, siellähän meni fiilistellessä koko tunti. Vastoin yleistä musiikinkuunteluani tykkäsin instrumentaalibiiseistä enemmän kuin niistä, joissa oli laulaja mukana. Ja Trentemøllerillä itsellään oli koneasioiden päällä ksylofoni. Hurraa kyslofonille!

Suurin musiikillinen hämmennys liittyi kuitenkin siihen, ettei vanha suosikkini Sour Times ei olekaan Velvet Chainin omaa alkuperäistuotantoa.

Who knew?! Paitsi varmaan kaikki, jotka ovat perehtyneet Portisheadin tuotantoon. Itse en juurikaan ole, koska olen aina kokenut bändin äärimmäisen ahdistavaksi. Iloinen yllätys olikin, etten kokenut pakottavaa tarvetta lähteä teltasta itkemään maailmantuskaani, vaan kuuntelin koko setin loppuun - loput tosin teltan ulkoreunamilta, koska hapenpuutteelle en tahdonvoimallakaan mitään mahtanut.

Muutenhan Portishead ei mikään ilontäyteinen keikka ollut. En tiedä, missä kohtaa telttaa Oskari Onninen seisoi, mutta minun ympärilläni tunnelma oli enemmän harras ja huomioiva kuin hillittömästi hurraava.

Lähdettiin Portisheadista vain himppu etuajassa ja käveltiin suoraan tölkkibaarin aidan eteen katsomaan Alice in Chainsia paraatipaikalle. Virkistävää nähdä esteettömästi lavalle ja olla kärsimättä päälle huojuvista humalaisista. Esimerkiksi Studio Killersistä en nimittäin nähnyt oikeastaan mitään. Eipä tietty tarvinnutkaan, sen verran laitettiin Antin kanssa jalalla koreasti. 

Alice in Chains ei ole koskaan kuulunut sekään omiin suursuosikeihin, mutta tippa linssissä siellä silti olin. Tuntui tärkeältä sukupolvikokemukselta, kun useammankin biisin aikana ehti tajuta, kuka kavereista tällä hetkellä on menossa kappaleiksi. William DuVall täytti myös saappaansa mielestäni ansiokkaasti, vaikka seurueena olimmekin sitä mieltä, että laulaja näyttää kovasti Lenny Kravitzilta. Toisaalta: oli Lennyn musiikista mitä mieltä tahansa, onko Kravitzilta näyttäminen millään muotoa huono asia? Rohkenen epäillä.

Eilinen meni muilla krapulassa, minulla väsymyskoomassa. Tämän viikon ohjelmaan olen määrännyt itselleni mansikoita, salaattilounaita, pitempiä yöunia eikä mieluusti yhtään olutta. Henkinen ja fyysinen detox taitaa olla paikallaan ennen kuin loma viimeinkin alkaa. 

8 työpäivää enää.

kevyttä kesälukemista

Tai sitten ei. Kesäkuun kirjojen äärellä olen syyllistynyt, pohtinut, itkenyt ja voinut vähän pahoin.

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

Taas lukupiirikirja, jota en olisi tullut koskaan lukeneeksi muuten. Suhtautumiseni on kaksipiippuinen: kirja oli todella hyvä, laadukas ja tärkeä, mutta lukeminen oli minulle tosi hidasta ja hankalaa. Tietysti orjuus - hienosti orjien näkökulmasta kerrottuna - on aiheena niin rankka, ettei lukukokemuksen pidä pelkkää päivänpaistetta ollakaan. Kirja vääntää vatsaa, avaa silmiä ja pakottaa ajattelemaan. Ehkä luen tämän joskus pimeänä talvikautena uudestaan ja saan kiinni niistäkin osista, jotka tällä lukukerralla livahtivat karkuun.

Patti Smith: Just Kids

Olen aika itkuherkkä, mutta vaikka kirja olisi kuinka kaunis ja koskettava, harvoin tulee volloteltua lukiessa. Nyt kävi toisin: viimeiset kymmenen sivua kyyneleet valuivat valtoimenaan. En ole koskaan ollut Patti Smith -fani, en ole koskaan oikein jaksanut tutustua. Onneksi Marko on ja tulin ostaneeksi tämän kirjan syntymäpäivälahjaksi. En muista, koska olisin viimeksi lukenut näin kaunista englantia ja soljuvaa tekstiä. Tietysti loputon julkkisvirta tarinan tuoksinnassa kävi välillä ylivoimaiseksi kestää, mutta sellaista se varmaankin on ollut 70-luvun alun New Yorkin taiteilijapiireissä. Jos Patti Smith on törmännyt Allen Ginsbergiin, Jim Carrolliin ja Jimi Hendrixiin elämänsä varrella, en minä sille mitään mahda. Suosittelen tätä luettavaksi ihan kaikille. Lisävarusteiksi pannullinen hyvää teetä ja nessupaketti.

Jonathan Safran Foer: Eating Animals

Olen vältellyt tätä kirjaa sen ilmestymisestä asti eli viitisen vuotta. Vuosi sitten pariisilaisessa kirjakaupassa otin itsenäi niskasta kiinni ja ostin kirjan hyllyyni. Tähän asti silti meni, että uskalsin sen lukea. Nyt tunnen itseni tyhmäksi, kirja ei nimittäin ollut lainkaan niin paha kuin pelkäsin. Vaikka teurastamolinjan tapahtumat ovatkin sanoinkuvaamattoman kauheaa luettavaa, ne eivät täytä koko kirjaa, vaan pääpaino on Safran Foerin pohdiskelevalla tarinoinnilla. Kirja päästää moralisoimatta ääneen kaikenlaiset ihmiset: lihansyöjät, tuottajat, työntekijät, vegaanit, aktivistit. Toivon, että kirjaan myös tarttuisivat kaikenlaiset ihmiset, eivät ainoastaan kaltaiseni koko aikuisikänsä ruokavalionsa kanssa painiskelleen entiset idealistiteinit. Safran Foerin tarinankerronta kantaa raskaiden ja kevyempien kohtien yli punaisena lankana, ja samalla kirja haastaa varmasti jokaisen lukijansa kyseenalaistamaan omat oikeina pitämänsä uskomukset.

Laura Honkasalo: Nuukaillen

Honkasalon uutukaisen herättämistä tuntemuksista kirjoittelinkin jo vähän aiemmin. Muuttuneen elämäntilanteen myötä kirjailija on joutunut kiristämään kukkaronnyörejä ja kaivamaan isoäidin nuukailuopit esiin. Monia hyödyllisiä vinkkejä löytyy varmasti kaikille, vaikka suurin osa ei yhtä laajamittaiseen nuukailuun olekaan valmis - minäkin tartuin kirjaan lähinnä uteliaisuudesta. Toisaalta tykkäsin Honkasalon tuttavallisesta tyylistä, toisaalta olisin kaivannut hyvältä kirjoittajalta kuitenkin vähän muodollisempaa tekstiä: mukana oli paljon täytesanoja ja esimerkiksi tavarasta käytettiin enimmäkseen sanaa kama. Honkasalo puhuu paljon blogeista, ja kieltämättä lukiessa tulikin mieleen, olisiko kirjoitustyyli ollut enemmän paikallaan juuri blogitekstinä kuin painettuna kansien välissä.

Seuraavaksi hömppää listalle, kiitos.