Kevätstressi vol. 749376

Ai mikä kevätstressi? Oli valmiiksi jo univelkaa vaikka kuinka ja sitten viime yönä juuri ennen nukahtamista muistin työasian, jonka olin unohtanut hoitaa. Näitä on käynyt ennenkin ja minulla on sen akuutin tilanteen taltuttamiseen työkalut. Järkeilin siis asian päässäni parhain päin saman tien: hoidan heti seuraavana päivänä töihin mennessä ja pahoittelen suuresti. Jos on jo liian myöhäistä, ei voi mitään, siihen ei maailma kaadu.

Paitsi nyt järkeily ei toiminutkaan ja valvoin puoli yötä murehtien. Lopun aikaa nukuin huonosti ja näin tyhmiä stressiunia. Melkein kaikissa esiintyi suomalainen naisnäyttelijä, joka oli tehnyt kansainvälisen läpimurron synkässä dekkarisarjassa roolihahmolla nimeltä Siili. Nainen oli maantiellä kuopassa, enkä kiireessäni koskaan nähnyt kuin takaraivon. Saa tulkita.

Vapaapäivät eivät ole ongelma. Saan rentoiltua ja tehtyä kivoja asioita, eikä työhuolet paina. Tälläkin viikolla kävin kuoron konsertissa, siivoilin, jumppasin, ulkoilin, kyläilin, kahvittelin ja ehdin viettää kiireettömästi sohva-aikaakin ihan kaikessa rauhassa. Mörkö palasi maailmaan lauantaiaamuna ennen töitä.

Garfield minus Garfield

Valvotun yön jäljiltä avasin sunnuntaiaamun alkajaisiksi vastoin kaikkia periaatteitani työsähköpostin kotoa käsin ja huomasin, että yöllä valvottaneen asian deadline on 5.6., ei 5.5. Naurattaisi, jos ei väsyttäisi niin paljon, että silmiin sattuu. Mikä taas on ehdottoman lupaava asia tulevan päivän kannalta, töissä kun pitäisi saada tänään oikeasti järkeviä asioita aikaiseksi, vaikka kuinka tekisi mieli laiskotella kevätauringossa.

Oikeastihan kyse ei ole edes tästä yhdestä asiasta vaan kokonaiskuvasta. Tiedän että tilanne taittuu taas kuun lopulla, koska nyt eletään intervallityössä vuoden intensiivisintä kautta. Juuri nyt vain tuntuu, että sinne toukokuun viimeiselle viikolle on ihan loputtoman pitkä aika.

Eli apua! Onko siellä jossain jotain sovellettavissa olevia stressinkitkentävinkkejä, joita en ole vielä oivaltanut? Mikä toimii just sulle? Tarjoan vinkkaajille kukkia, keksejä, kaljaa tai jotain muuta kivaa.

unikuvia

Aamulla herätyskelloni soi, siirsin sen toiselle puolelle sänkyä ja laitoin torkun päälle. Sitten kello soi uudestaan alkuperäisellä paikallaan, mutta piipityksen sijaan kuulin sen kysyvän "Että saisko olla kaksitoista leipää?" Sitten heräsin.

Kehnon ja mieltä kiehuttavan päivän pääteeksi sain hakea verkkokaupasta tilaamani uuden kameran Anttilasta. Jos en saa tilattua mistään järkevämpiä unia, voin - kunhan muistikorttiasiat ovat kunnossa - ainakin ottaa hienoja kuvia.

laululavan kutsu

Viime ajat pää on ollut ihan puuroa. En muista, mitä olen tehnyt muutama päivä sitten ja uneni ovat jännyysasteikolla "kerron Sannalle ostaneeni uudet jumppahousut" - jotka muuten ostin eilen. Oli jo aikakin, vaikkei välttämättä uniraportoinnin arvoista kuitenkaan.

Tämän seurauksena asioista kiinnostusasteikko ei ole ollut ihan huipussaan. Kunnes tänään tuli tieto, että Robbie Williamsin ensi kesän stadionkiertue ulottuu mm. Tallinnaan, Göteborgiin ja Kööpenhaminaan. Yhtenä järjestäjänä on luonnollisestikin suosikkipuljuni Live Nation Finland.

Fakta 1: Kahden perättäisen keikkafiaskon jälkeen päätin, etten enää Live Nationin tapahtumia tue.

Fakta 2: Robbie Williams on se artisti, jonka elämässäni haluaisin livenä nähdä.

Tätä pohtiessa.

Tällä hetkellä olen kallistumassa sille kannalle, että Robbie on riskin arvoinen. Sitä paitsi mahdollisen peruutuksen sattuessa olisin ainakin ulkomailla, se on sadasti parempi kuin sateinen Helsinki tai yöbussi kotiin. Jollei joku puhu minua maanantaiaamuun - jolloin Viron keikan liput tulevat myyntiin - mennessä ympäri, näillä mennään.

Venähtäneestä iltavuorosta kotituessani eteisen matolla odotti hömppälehden tilaajalahjana tullut kosmetiikkapaketti. Lumenen Blueberry Volume -ripsari, silmänympärysvoide (edellinen loppui eilen) ja elämäni ensimmäinen oikea kulmakynä. Mustanharmaa taitaa olla sävynä minulle auttamattoman tumma, mutta eihän se estä vähän kokeilemasta. Kelpaa.

ei enää 15

Näin unta, johon liittyi kaksi erillistä matkaa Markon kanssa Lontooseen. Molemmilla kävin elokuvissa, jonne mentiin hissillä, jossa oli Justin Timberlake, joka (kummallakin kerralla eri syystä) piti minua kädestä. Toisella hissimatkalla oli myös Jason Segel, jonka kädestä harmistuksekseni en saanut kiinni. Iso osa unesta kului pohtiessa, kehtaanko tägätä julkkisherrat twiittiini vai joudunko siitä kenties vaikeuksiin.

Jason Segel taisi tulla eilisestä American Idolista, leffat taas tämän viikon vapaa-ajan kuluttamisesta Tapion penkeillä. Lontoon ja Timberlaken laitan hämärien unitekijöiden piikkiin, mutta ehkä Twitter-pulmani oli alitajuntani tapa viestittää, että tauko sosiaalisen median käytöstä voisi olla paikallaan.

Vaan niistä Tapion penkeistä: nyt se on Titanic 3D:kin tosiaan koettu. Ei oikein vakuuttanut tuo 3D-efektien lisääminen vanhaan elokuvaan, eikä niitä leffan jälkeisellä lasillisellakaan oikein ruodittu. Ennemmin olisin töllötellyt vanhan kunnon Titanicin isolta kankaalta vuosien tauon jälkeen. Ja sitä kautta itse asiaan.

En muistanut, että leffa oli noin melodramaattinen. Mielikuvissani oli siis vähemmän meloa ja enemmän draamaa. Paljon muitakin asioita, joille ei nuorempana juuri painoarvoa antanut, pomppasivat nyt silmiin ihan eri tavalla. Yksi asia on kuitenkin pysynyt vankasti muuttumattomana: elokuvan sydäntä särkevin kohta on minusta tämä.

Enkä siis sano, ettenkö olisi ollut ihan fiiliksissä elokuvan joka ikisestä 194 minuutista, kokemus vain oli erilainen. Mikä tietysti on ihan hyvä juttu, sillä en ole enää 15. Toki Isador ja Ida Strausin lisäksi muitakin vanhoja tuntoja palasi mielen syövereistä aktiiviseen tietoisuuteen: Victor Garberin Thomas Andrews on ihana, voi Kathy Bates on ihan todella ihana, aaaaaa haluan olla Kate Winslet! Uutena kokemuksena oli hienoa bongailla sivuosista näyttelijöitä, jotka eivät vielä ensijulkaisun aikaan olleet erityisen tunnettuja.

Mutta olenko se vain minä vai onko elokuvateatterikulttuuri muuttunut viime aikoina? Mielestäni ennen sai leffansa katsoa satunnaista rapinaa lukuun ottamatta melko rauhassa. Harvassa on nämä leffateatterikokemukset nykyään ja melkein aina poistunkin teatterista kärttyisenä, kun leffan aikana on ollut juttelua, älytöntä rouskutusta, puhelimeen höpöttämistä, äänekästä kuorsausta ja mitä ikinä. Helppo olisi laittaa ilmiö huonosti kasvatetun sukupolven piikkiin, mutta ilmiö koskee kyllä kaikkia ikäluokkia. Alkuvuoden huippuhetki oli Vuosaari, jossa äänekäs pariskunta, joita Marko kohteliaasti pyysi olemaan hiljempaa, veti herneen nenäänsä ja kovaäänisesti vittuili meille loppuleffan ajan - tai ainakin siihen asti, kunnes poistuivat näyttävästi noin kymmenen minuuttia ennen elokuvan loppua.

Tänään jatkuu illalla Ghost of Cinemaren merkeissä, siellä ns. erikoiskäyttäytyminen ainakin kuuluu asiaan. Väsynyt aikuinen ei jaksa koko yötä valvoa, mutta War of the Dead käydään kuitenkin katsastamassa. Zombeja, sotilaita ja Antti Reini, niistä on perjantai-ilta tehty.