Mikä lasketaan?

Juttelin viime viikolla kahvitauolla miehen harrastuksesta ja työkaveri hetti katalan kierrepallon: onko sulla harrastuksia?

Niin. Onko? Viaton utelu on saanut päässäni melkoiset mittasuhteet. Vastasin, että ei oikeastaan, tai käynhän mä salilla, luen ja neulon.

Kaikki yllä mainittu pitää kyllä paikkansa. Tuntuu kuitenkin, että lukeminen ja liikunta on enemmän sellaista perustoimintaa. Nykyään harrastuksissakin pitää olla jotenkin tavoitteellinen tai ainakin suhtautua siihen intohimolla, että siitä kehtaa puhua.

Aloitin keväällä juoksukoulun ja syksyyn asti juoksinkin monta kertaa viikossa koko ajan vähän pitempiä matkoja. Nyt se on jäänyt vähemmälle. Jos juoksen lähiössä kerran viikossa ilman sen suurempia tavoitteita, se ei ole kummoinenkaan harrastus. Lihaskuntoakin teen lähinnä toimintakyvyn ylläpitämiseksi.

Olen kyllä paljon kotona ja laitan ruokaa. Koti ei ole sisustettu ja meillä on aina vähän sekaista, joten en koe harrastavani mitään hyggeilyä, kunhan puuhailen. Laittamani ruokakin on enemmän tavallista arkiruokaa kuin uusien jännittävien reseptien kokeilemista. Sama pätee neulomiseen. Teen lähinnä perussukkia ja säärystimiä, koska kärsivällisyyteni ei riitä isompiin neuleisiin ja olen laiska opettelemaan uutta. Telkkarisarjoja ei lasketa harrastukseksi, ellei hurahda niin, että elää ja hengittää kyseistä sarjaa, kuten Buffyn kanssa aikanaan kävi. 

Harrastustuotos hotellissa viime viikonloppuna.

Lukeminen on rakkain harrastukseni, mutta siihen ei liity mitään ekstraa. Kirjoittelen kyllä muistaessani ajatuksia ylös tänne blogiin lähinnä omaksi ilokseni, mutta tuntuu, että se laskettaisiin harrastukseksi vasta, jos pitäisin kaunista kirjagramia, jonne jaksaisin asetella sanat ja kuvat hienosti ja harkitusti maailman nähtäväksi. Satunnaisten ottamieni kuvien laatukin on vähän niin ja näin.

Nuorempana kävin tanssitunneilla ja kuvataidekoulussa. En ole merkittävän lahjakas kummassakaan taiteenlajissa, mutta ainakin se antoi tekemiselle selkeät raamit. Tänään minua kysyttiin kuntavaaliehdokkaaksi ja huomasin hetken kaikkea järkeäni harkitsevani, vaikka puoluekin oli väärä.

Ehkä tämä on tällaista ruuhkavuosien pohdintaa, en tiedä onko tässä elämäntilanteessa kovinkaan monella oikeasti aikaa ja energiaa harrastaa. Mutta olisihan se kiva, jos yksinkertaiseen kysymykseen osaisi vastata ajautumatta pieneen kriisiin.

Liikuntaneuvonnassa

Liikuntakevät ei ole lähtenyt käyntiin ihan yhtä vauhdikkaasti kuin tammikuun alussa toivoin, kiitos tammikuun flunssakierteen ja kevään stressipiikin töissä. Kävin sentään pari viikkoa sitten salin PT:n ilmaisessa liikuntaneuvonnassa.

En nyt odottanutkaan mitään mullistavaa alle tunnin tapaamiselta, mutta kieltämättä vähän turhautunut olo jäi. Sain kuitenkin neljän viikon liikuntasuunnitelman, joka ei ole liian kunnianhimoinen.

PT rauhoitteli ruuhapäätäni sanomalla, että kakskikin suoritusta neljän tavoitteesta on jo oikein hyvä viikon saldoksi. Itsestä ei vain tunnu siltä. Ensisijaisesti siksi, että kävely ja kehonhuolto ovat helpoimmat järjestää, mutta sali on se, mistä maksan ja haluaisin kunnolla hyödyntää. Lisäksi harmittaa, kun on tottunut tekemään vähintään kaksijakoista saliohjelmaa, ja kerta viikossa tuntuu liian vähältä. Tanssillisesta ryhmäliikunnastakaan en haluaisi luopua, koska sali on se, mitä tarvitsen, mutta tanssillinen on se, mistä oikeasti tykkään. Mutta millähän ajalla sitä enemmän kävisi?

PT toki kovasti painotti, että kyllähän isänkin täytyy ottaa vastuuta lapsesta, jotta äiti pääsee harrastamaan. Tottahan tuo. Mutta meillä minä olen se, joka on enemmän töissä, isä ja lapsi viettävät yhteistä laatuaikaa jo huomattavasti enemmän. Työpäivinä yhteinen hereilläoloaikani lapsen kanssa on 3-4 tuntia. Kovin usein en raaskisi siitä enää salihommiin lohkaista.

Turhauttavaa, kun vuorokaudessa, viikossa, kuukaudessa ei riitä tunnit harrastaa niin paljon kuin haluaisi.

Sekä tuttavapiiri että oma järki sanoo, että tilanne on väliaikainen. Lapsi kasvaa ja viikkorytmi muotoutuu siinä mukana. Lihaskunto ja oma hyvinvointi vaan kaipaavat toimia jo nyt.

Ehkä se kaksi kertaa viikossa on tosiaan jo jonkinlainen voitto. Toisaalta tältä viikolta puuttuu enää kehonhuolto, joten toivoakin on. Paria sataa euroa en silti ehkä raaski tässä tilanteessa PT:n henkilökohtaisen saliohjelman päivitykseen laittaa.

Sananen lukemisesta

Olen viime aikoina miettinyt tosi paljon lukemista.

Parhaimmillaan rakastan lukemista. Lukeminen on ihanaa, mielestäni maailman paras harrastus. Saan olla päivät pitkät töissä kirjojen keskellä ja silti innoissani kannan niitä myös kotiin. Tekisi mieli lukea kaikki itseä kiinnostavat kirjat ja sitten vähän niitäkin, jotka eivät oikeastaan kiinnosta, koska miten sitä muuten ikinä sivistyy ja laajentaa omia näkökantojaan?

Keskittyminen vain on hankalaa. Omaa aikaa on vähän, minkä lisäksi olen nykyään iltaisin niin väsynyt, etten kovin kauan jaksa tekstiin uppoutua, vaikka ympärillä olisikin hiljaista (harvoin on). Lukeminen alkaa tuntua suorittamiselta, kirjapino kotona kasvaa ja aina se seuraava näyttää vähän houkuttavammalta kuin kesken oleva. 

Olin toissapäivänä suosittelukoulutuksessa, jossa käytiin läpi pääasiassa viime ja toissa vuonna julkaistuja kirjoja, jotka eivät syystä tai toisesta ainakaan vielä keiku varauslistojen kärkipäässä. Se ei varsinaisesti auttanut asiaa. 

Haaveilen aktiivisesti hotellilomasta, jolla nukkuisin pitkään, söisin rauhassa aamupalaa, makaisin puhtaissa lakanoissa ja lukisin kirjoja. Puhelin varmaan kannattaisi jättää kotiin, tai ainakin laittaa sammuttaa siitä kaikki mahdolliset sovellukset lomasen ajaksi. Sellaista odotellessa pitää yrittää pyhittää lukuaikaa kotona ja valita kirjoiksi vain sellaisia, joita oikeasti haluan lukea.

Goodreadsiin laitoin tälle vuodelle tavoitteeksi 60 luettua kirjaa. Jos Yllätys kasvimaalla, Muumipappa! ja muut genren edustajat laskettaisiin, se täyttyisi kirkkaasti ja ennen kesää, mutta ihan vielä en siinä pisteessä ole. Mahdoton tavoite ei missään nimessä ole, sillä luin viime vuonna 53 kirjaa (ja aika monta kertaa Yllätys kasvimaalla, Muumipappa!). Helmet-lukuhaastettakin aloin taas tehdä, että ajattelisin vähän oman laatikon ulkopuolelta, vaikka varsinaisia lukuvinkkejä en kaipaakaan enää yhtään lisää. Paitsi ammattimielessä.

Tässä samalla on tullut pohdittua paljon tänne blogiin tekemiäni kirjapäivityksiä. Goodreads on tehnyt ne periaatteessa tarpeettomiksi, eikä niistä ole iloa kuin minulle - jos aina minullekaan, kun niiden kirjoittaminen meinaa välillä tuntua lähinnä rasitteelta. Toisaalta blogimerkinnät ovat kuluneiden kuukausien aikana noussut arvoon arvaamattomaan, kun olen kääntynyt itse oman listani puoleen melkeinpä viikottain, kun olen tarkastanut jotain vuosia sitten luettua kirjaa ja sen herättämiä ajatuksia.

Ehkä siis jaksan blogin parissa ainakin siihen asti, että keksin paremman kanavan. Saa ehdottaa.

Tämän hetkinen odottavien pino näyttää tältä:

Siinä kiinnostaa kaikki. Haig on lainassa jo toista kertaa, Rhys odottanut vuoroaan jostain lokakuusta. Toive siis on, että helmikuun loppuun mennessä ne ja vaikka Bengtsson olisi luettu. Ja koska Juvaa ei todennäköisesti saa uusittua, olisi syytä varmaan selailla sitäkin. Ei vaikuta mahdottomalta. Kunhan nyt kolmen keskeneräisen parista pääsen niiden kimppuun ensin.

Aloitan siitä, etten avaa tänään Netflixiä, vaan vietän illan Pratchettin Valtion ja teekupin parissa. Ei kuulosta hullummalta.

Lukuflow

Siitä on nyt reilu kuukausi, kun tajusin että voin tarkkailla, kuinka paljon aikaa vietän Facebookissa. Onhan se ymmärrettävää, että olen kasvanut kiinni puhelimeeni, kun sosiaalinen elämä rakentuu sen käyttämiselle juuri nyt käytännössä kokonaan. Silti sen konkreettisen määrän näkeminen oli aika pysäyttävää.

Viimeiset viikot olen  tarkkaillut käyttäytymistäni. Liian helposti avaan sovelluksen lihasmuistilla ja selaan hajamielisesti feediä lukematta mitään sen tarkemmin. Olenkin siis yrittänyt panostaa somettamiseen teemalla "vähemmän aikaa, enemmän ajatusta". Ei se minuuttimäärä vieläkään ihan pieni ole ja etenkin väsyneinä päivinä aikaa uppoaa selaillessa enemmän, kuten myös vaikkapa eilen, kun tippa linssissä lueskelin Luke Perry -tribuutteja eri sosiaalisista medioista, mutta keskimääräinen aika on sentään tippunut roimasti.

Tätä prosessoidessani huomasin myös, että luin helmikuussa viisi kirjaa ja kuuntelin kuudennen. Toki eteen sattui poikkeuksellisen koukuttavia kirjoja ja ollaan myös oltu paljon kipeänä eli liikuttu kodin ulkopuolella normaalia vähemmän, mutta varmasti osansa tekee se, että olen tietoisesti jättänyt puhelinta rämppäämättä. Ihanaa, kun pitkästä aikaa on oikeasti kunnollinen lukuflow päällä!

Kerrankin oli myös iloa siitä, että olen kasannut kotiin kiinnostavien kirjojen pinoa - ei paljon tarvinut arpoa, mistä luettavaa kaivaisi seuraavaksi. Tästä iso kiitos kuuluu kyllä myös meidän ihanalle lähikirjastolle. Se saattaa olla pieni, mutta hyllyistä löytyy aina sellaisia kirjoja, jotka muualla ei ole ikinä paikalla. Tänään varausta noutaessa mukaan tarttui viimeinkin Milja Kauniston Synnintekijä.

Vielä kun oppisi jättämään sen puhelimen kotona vaikka jonnekin vakkaripaikkaan parkkiin. Tekisi hyvää muutenkin kuin lukuharrastuksen kannalta. Siinäpä siis tavoitetta seuraaville kuukausille.

Salitauko

Salijäsenyys jäi tänään elämäntilannetauolle. Vähän ontto olo. Reilun kahden vuoden aikana olen käynyt siellä kuitenkin kahdesta viiteen kertaan viikossa säännöllisesti. Tänään kävin vielä veivaamassa tanssillisen lihaskuntotunnin ja huomasin, ettei tauko tullut ainakaan yhtään liian aikaisin.

Toisaalta siis helpottaa, kun voi keskittyä kunnolla ajattelemaan remppa- ja pakkaamishommia sen sijaan että tuntisi syyllisyyttä siitä, ettei ole ehtinyt kunnolla jumppaan tai salille. Toisaalta taas ahdistaa, koska pari typistettyäkin salikertaa viikossa on pitänyt mielen ja kropan paljon virkeämpänä kuin niinä aikoina, kun liikkumaan ei ole oikein ehtinyt.

Onneksi kevätaurinko on alkanut näyttäytyä nyt säännöllisemmin, joten säännöllisen liikunnan voi hyvin mielin kuitata kävelylenkeillä. Jotain näille lihaksillekin tartteis varmaan kuitenkin laatikoiden nostelun ohella tehdä, etten ihan rapakuntoon etenkään keskivartalon osalta taas luiskahda.

Ostin Markolle syksyllä kaksi kahvakuulaa, mutta ovat molemmat niin painavia, etten itse tee niillä juuri mitään. Pari kevyempää ei varmasti olisi huono hankinta niiden rinnalle - jos niitä vain muistaa kotona myös käyttää. Ja ehkä säännöllisen epäsäännöllisen Vesikko-harrastuksenkin voisi tässä viritellä taas käyntiin yli vuoden tauon jälkeen. 

Mutta jos joku osaa kertoa, miten tämä kaikki onnistuu ilman paineita, arvostan kovasti.

She saved the world a lot

Siitä on nyt vajaa kolme vuotta, kun istuttiin kaverin kanssa leffan jälkeen Surakan baarissa ja päätettiin alkaa katsoa Buffya alusta yhdessä. Eilen katsottiin seiskakauden viimeinen jakso.

Olihan tuossa 144 jaksossa työsarkaa, etenkin kun piti sovittaa kahden eri talouden aikataulut yhteen. Väliin on mahtunut monta kuukausien hiljaiseloa, mutta vastapainoksi myös iso kasa maratoniltoja ja tolkuttomia määriä teetä. 

Aikatauluhaasteista huolimatta voin kyllä suositella isompiakin sarjaprojekteja kaverin kanssa: katsominen pysyy aisoissa kun ei joka päivä ei yksinkertaisesti pysty tuijottamaan telkkaria tuntikausia, mutta samalla saa kivaa (semi)sosiaalista tekemistä niihin iltoihin, kun ei välttämättä oikeasti jaksa tehdä mitään ihmeellistä. Sitä paitsi meidän kohdalla maratonpäiviin liittyi usein hyvää ruokaa eli monesti tuli kokattua jotain järkevää sellaisinkain päivinä, kun muuten olisi syönyt pestopastaa tai lämppäreitä.

Olen seonnut laskuissa, kuinka monta kertaa olen nähnyt kaudet 1-4. Vitosta olen katsonut jo vähemmän ja kutos- ja seiskakausilla taitaa molemmilla nyt tämän projektin päätyttyä olla kolme katselukertaa. Sarja ei mielestäni loppua kohden ole enää vahvimmillaan, mutta huono se ei missään nimessä ole ja se pysyy edelleen lempisarjanani televisiohistoriassa.

Hauskaa on kyllä huomata, miten oma suhde tapahtumiin ja hahmoihin muuttuu vuosien varrella. Aloin katsoa sarjaa ensimmäistä kertaa 16-vuotiaana ja silloin siinä puhuttelivat varsin erilaiset asiat kuin nykyään. Vähän jo kutkuttaa ajatella, miltä se näyttää silmissäni 10-15 vuoden päästä! Todennäköisesti alkukausien dialogi on silloinkin yhtä vahvasti muistissa kuin tällä kierroksella - sen verran vahvasti minut on niiden marinoitu jo vuosituhanteen taitteessa.

(Kuva)

Eilen pohdittiin, että tuntuu tyhjältä, kun pitkään työn alla ollut projekti on nyt saatu päätökseen. Onneksi hätä ei ole tämän näköinen, Angelin ykköskausi korkattiin heti Buffyn loputtua. Sitä odotan mielenkiinnolla jo nyt. Muistan tykkääväni kausista 1 ja 5, mikä tarkoittaa kolmea täyttä kautta yllätyksiä niiden välissä.

Vuoden lukuhaaste 1/2

Goodreadsiin itselleni asettama 52 kirjan lukuhaaste on vielä tämän vuoden osalta kesken, mutta olen tässä vuoden mittaan tehnyt myös Pinterestistä bongaamaani Hannah Braimen 26 kirjan haastetta. Pari viikkoa sitten tajusin, että sitä en saa mitenkään tehtyä, niin antaapa mennä.

1. A book you read in school

J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi 

Menee ainakin lähimmäs. Luin nimittäin ensimmäisen Potterin (myös) vaihtoaikana lasten fantasiakirjallisuuden kurssille. Muutamaa vuotta aiemmin tein siitä lisäksi tutkielman kansanopistolla.

2. A book from your childhood

-

3. A book published over 100 years ago

-

4. A book published in the last year

Marko Annala: Värityskirja 

Harvoin tulee luettua uutuuskirja välittömästi, mutta tämän luin heti sen ilmestyttyä.

5. A non-fiction book

Essi Huuhka & Aino Tormulainen: Ysärikirja

Ainoa selkeästi tietokirjamuotoinen kirja, jonka tänä vuonna luin.

6. A book written by a male author

Arto Melleri: Kummitusjutun ilmakehä

Pakina- ja muistelmateos, jossa olennaista mielestäni on myös se, että Melleri oli nimenomaan mies.

7. A book written by a female author

Kati Tervo: Jääkaapin henki

Soveltaen samat perustelut kuin edellisessä.

8. A book by someone who isn’t a writer (think Paul Kalathani or Richard Branson)

Portia de Rossi: Unbearable Lightness - A Story of Loss and Gain

9. A book that became/is becoming a film

Lianne Moriaty: Hyvä aviomies

Ainakin tätä on huhuttu vielä alkuvuodesta, mutta tarkempaa aikataulua ei vielä mistään löydy.

10. A book published in the 20th Century

Agatha Christie: Neiti Marplea ei petetä 

Vuonna 1952 julkaistu romaani on vanhin tänä vuonna lukemani kirja.

11. A book set in your hometown/region

-

12. A book with someone’s name in the title

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja pyövelin tytär

13. A book with a number in the title

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

14. A book with a character with your first name

Antti Hyry: Uuni 

Pietarin Hanna-vaimo saattoi olla lempiasiani koko kirjassa.

15. A book someone else recommended to you

Nina Hurma: Yönpunainen höyhen

16. A book with over 500 pages

Sarah Waters: Parempaa väkeä

598 sivua.

17. A book you can finish in a day

Erling Kagge: Hiljaisuus

18. A previously banned book

-

19. A book with a one-word title

Antti Holma: Järjestäjä

20. A book translated from another language

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia 

21. A book that will improve a specific area of your life

Carrie Fisher: Wishful Drinking

Ainakin nauratti ihan hulluna. Lisäksi lukeminen poisti surua Fisherin kuolemasta vähän. Se on jo aika specific area.

22. A memoir or journal

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina

23. A book written by someone younger than you

Gabourey Sidibe: This is Just My Face, Try Not to Stare

Ei meillä ole kuin reilu puoli vuotta ikäeroa, mutta lasketaan.

24. A book set somewhere you’ll be visiting this year

Erik Axl Sund: Unissakulkija

Tukholman majapaikka oli itse asiassa hyvinkin lähellä Varistyttö-trilogian keskeisiä tapahtumapaikkoja ja sain sen luettua juuri ennen reissua.

25. An award-winning book

Margaret Atwood: Orjattaresi

Governor General's Award for English language fiction (1985) & Arthur C. Clarke Award (1987)

26. A self-published book

-

---

Ei nyt ihan kehnosti kuitenkaan. Monet lukemistani kirjoista kävisivät useampaan kohtaan, mutta halusin mainita jokaisen vain kerran.

Vanhat klassikot, kielletyt teokset, kotiseutukirjat ja omakustanteet jäivät tänä vuonna näemmä lukematta. Lapsuusajan kirjojakaan en tullut tänä vuonna lukeneeksi, Potteritkin kun sorhasin läpi ensimmäistä kertaa parikymppisenä. Ellei sitten lasketa Lokki Joonatania, josta on kyllä vahva muistikuva lapsuusajoilta, vaikka en sitä silloin lukenutkaan.

Alkuvuodesta jaksoin vielä merkitä lukuhaasteeseen, mitä kirjaa olen mihinkin kohtaan ajatellut, mutta se taisi jäädä jo huhtikuussa. Eli nyt sitten vuoden päätteeksi kävin läpi luettujen listaa ja mietin, mihin slottiin minkäkin sijoittaisin.

Ihan hauskaa näinkin, mutta jos jaksan näin tarkasti määriteltyyn haasteeseen vielä uudemman kerran tarttua, voisin lähestyä sitä vähän järjestelmällisemmin.

Henkisessä mummokerhossa

Vanhaksi itsensä tuntemisen teema se vaan jatkuu.

Jooga oli eilen peruttu, minkä luonnollisesti huomasin vasta päästyäni paikalle. Raahauduttuani väsyneenä takaisin kotiin iski keittiömoodi ja muutamaa tuntia myöhemmin huomasin hauduttaneeni ison kattilallisen borssikeittoa, leiponeeni perinteisen kahvikakun, pakastaneeni siitä osan vierasvaraksi ja istuvani leppoisasti sohvalla Antti Hyryn romaani kädessä. Nauratti. Henkisen mummokerhon hakemus vetämään ja heti.

Vastapainoksi näinkin sitten unta, että olin risteilyllä Nikke Ankaran kanssa. Vai jatkaako se sittenkin samaa teemaa? Hmm.

En tiedä, mistä suunnaton tarve leipoa kahvikakkua eilen ilmaantui, mutta ei käynyt vastaan taisteleminen. Se oli elämäni ensimmäinen kahvikakku ja ylipäätään ehkä viides kuivakakkuni ikinä. Ei jää viimeiseksi. Mausteet eivät menneet ihan kohdalleen, mutta ihan hyvää kakkua siitä joka tapauksessa tuli ja ylihelpon leivonnaisen valmistamisessa oli jotain perin terapeuttista. 

Oli niin seesteinen olo, että leivonta melkein korvasi sen peruuntuneen joogankin. Mutta vain melkein, koska 60-luvun korkeudella olevan keittiötason äärellä häärääminen tuntikausia jumitti selkää sen verran pahasti, ettei joogan jälkeisestä lötköydestä ollut tietoakaan. Mutta olipahan kakkua ilta- ja aamupalaksi.

Everyday I'm not shuffling

Eilen tunsin itseni poikkeuksellisen vanhaksi.

Alla oli huonosti nukuttu yö, kun en kolottavilta polviltani meinannut saada unta. Siitä olisi voinut jo päätellä päivän vireen.

Polvet kuitenkin vetreytyivät päivän aikana ja töiden jälkeen suuntasin paikallisen katutanssiyhdistyksen järjestämään avoimen tason house workshopiin. Opettaja oli hyvä, mutta en ehtinyt jaloillani vispata kuin kolmasosan koreografiaan kuuluvista liikkeistä. Nuoremmat ympärillä sen sijaan nappasivat askeleet heti ja viilettivät keveästi ympäriinsä.

Workshopin kävin vielä iltateellä kaverin luona. Tarjolla oli teen seuraksi herkkuja, joita söin maltillisesti, mutta niitä seurannut närästys oli poikkeuksellisen kauhea ja loppuilta menikin sohvalla keskittyen siihen, etten oksenna. Onneksi lopulta nukutti ja tänään ei ole enää ihan niin kamala olla.

Mutta vähän oli sellainen olo, ettei ilmeisesti kannata tämän ikäisen ihmisen enää missään käydä, sohvalla vaan olla ja korkeintaan miettiä, neuloisiko seuraavaksi villatakin, shaalin vai kenties pitsikuvioiset polvisukat. Tosin pitää rajoittaa neuloosinkin kanssa, oikean käden kyynärvarren rasitusvamma oireilee taas ja sormien niveliäkin meinaa vähän jäykistää. Haha.

Liittyy itsensä vanhemmaksi tuntemiseen tietysti positiivisia puolia. En esimerkiksi kuollut workshopissa nöyryytykseen, kun en osannut mitään, mutta totesin tyynesti jälkeenpäin, että ei taida olla mulle sopivin laji. Parikymppisenä olisi ahdistanut paljon enemmän.

Tänään toteemieläimeni on silti ansaitusti Tiivi-Taavi.

GIPHY

Väsyttää

Olen ollut viimeisen viikon ihan tosi väsynyt. Sammun iltaisin kuin lamppu ja aamulla kellon soidessa olen edelleen täydessä unessa. Eilen illalla en meinannut pystyä enää mihinkään ja alkoi jo huolestuttaa.

Tänään aamulla aloin hahmottaa kokonaisuutta. Tein sairastapauksen vuoksi noin viikon ajan 1,5 ihmisen työt. Sen lisäksi aloitin viime viikolla uudet tanssitunnit ja joogakurssin, muusta saleilusta ja liikunnasta tietenkään tinkimättä. Viime viikolla kävin alkuviikosta kahdesti päivässä kissavahtihommissa ja loppuviikosta näin poikkeuksellisen paljon kavereita pariin päivään, yhden kanssa ehdin jopa elokuviin. 

Jossain välissä olen myös varannut lomamatkan Roomaan, bingettänyt Outlanderin kakkoskauden loppuun, katsonut kaksi missaamaani DCU-elokuvaa, keittänyt hilloa, neulonut yhdet junasukat ja lukenut 800 sivua Harry Potteria.

Että ilmankos uuvuttaa iltaisin, tyhjiä minuutteja tai hidasta olemista ei paljon päivään tuon kaiken jälkeen jää. Iltojen pimetessä kun muistaisi, että kivaojakaan juttuja ei tarvitsisi olla tekemässä tauotta 17 tuntia vuorokaudessa.

Ja tästä eteenpäin ainakin jonkin aikaa ihan vain oman tontin hoitaminen töissä saa luvan riittää.

Kesällä minulle suositeltiin Headspacea rahoittumiseen. Jos sillä pääsisi edes alkuun?

Oi aikoja, oi sanoja

Hesarissa julkaistiin elokuun puolivälin tienoilla Jaakko Lyytisen mainio kolumni, jossa muistutettiin siitä, miten maailma nauroi takavuosina Janne Gallen-Kallela-Sirénin lausunnoille Gutenbergin galaksista - ja nyt on käynyt ilmi, että mies olikin kummallisten mielipiteidensä kanssa ihan oikeassa.

Gallen-Kallela-Sirénin pointti oli siis viisi, kuusi vuotta sitten se, että maailma on menossa kirjapainotaidon alusta asti vallinneesta tekstipohjaisesta ilmaisusta kohti kuvan valtakautta.

Tunsin kolumnia lukiessani piston sydämessä. Monien muiden tapaan pidin sekä Gutenbergin galaksia että koko lausuntoa melko äänekkäästi pelkkänä hörhöilynä. Siksikin nyt tuntuukin jotenkin erityisen pahalta tajulta, miten kauas itsekin on lipunut kirjoitetusta tekstistä, vaikka sitä näennäisesti edelleen tuotan ja kulutankin. 

Pidemmän aikaa on nimittäin vaivannut kirjoitusblokki. Päässä pyörii blogipostauksia, kirjeiden alkuja ja sekalaisia hajatelmia, mutta en saa niitä tallennettua mihinkään. Lopulta tulee usein kuitattua ajatukset parilla rivillä tai ennemmin vielä kuvapäivityksellä. Eilen pitkän työpäivän jälkeen en jaksanut tarttua nollausmielessä kirjaan vaan rönäsin sohvalla ja katsoin komediaa HBO Nordicilta. 

Olen aina tykännyt kuvista ja kuvallisesta ilmaisusta, mutta kokenut sanat siitä huolimatta omimmaksi ilmaisumuodokseni. Havahduin oman tekstin tuottamisen vähyyteen viime viikolla, kun kirjoitin pitkän päivityksen Facebookiin Joensuuhun muuttamisen vuosipäivän kunniaksi. Siitä tuli hetkessä tykätyin ja ehkä eniten kommentoiduinkin päivitykseni missään somessa ikinä. Varmaan se liippasi läheltä monia ja tekstiin liitetty, melkein 14 vuotta vanha kuvakin toki kiinnitti huomion. Jotenkin silti ajattelen, että osaa ehkä puhutteli teksti itse, se että oikeasti sain ilmaistua itseäni omalla äänelläni ja sillä välineellä, jonka kuitenkin ruosteessa ollessani parhaiten hanskaan.

[En minä oikeasti laske kaikkia Facebook-peukkuja, mutta tässä tapauksessa niiden vyöry kieltämättä kiinnitti huomion.]

Harmittomasta muistelosta kasvoi typerä olo. Miksi en kirjoita enää?  Miksi niin usein tulee sellainen tunne, etten osaa, eikä sepustuksillani ole mitään merkitystä minkään kannalta? Onko sillä väliä, lukeeko niitä juttuja kukaan, kun se kuitenkin on minulle luontaisin ja paras tapa jäsentää ajatuksia ja muodostaa kokonaisuuksia? 

Aloittaminen on aina vaikeinta, mutta vakaasti uskon siihen, että kirjoitustaito pysyy hyppysissä parhaiten kirjoittamalla. Joten aion yrittää. Toivottavasti se näkyy taas täyttyvänä päiväkirjana, vilkkaamin postiin lähtevänä kirjevihkona ja aktiivisemmin päivittyvänä blogina. Ei muu maailma peesissäni tee uukkaria kohti tekstipohjaista tiedonvälitystä ja itsekin jatkan varmaan Instagramissa ihan entiseen malliin, mutta pieni vastarinta kaiken visuaalisen vyöryn keskellä lienee ihan tervetullutta. 

Anteeksi, Janne. Ei tämä ajatuksesi ollutkaan hörhö. Mutta edelleen olen sitä mieltä, että silloisessa henkisessä ilmapiirissä valitsit sanasi vähän kehnosti - kuvataidemäen miehiä kun olet.

En högtid att fira

No niin. Nyt kävi näin.

Vähän hassu olo. Toki tiesin, että ruotsin tehtävät lähenevät kovaa vauhtia loppuaan, mutta nyt en oikein tiedä, mitä tekisin. Saksaa on Duolingolla tahkottavana vaikka kuinka ja ranskaakin huvittaisi taas palautella mieleen, mutta kaipaan myös ruotsin kanssa uusia haasteita.

En vieläkään usko, että Duolingolla voi kovin tehokkaasti opiskella täysin uutta kieltä, mutta kertaustyökaluna se on erinomainen.

Kuluneen puolen vuoden aikana olen saanut yllättävän hyvin taas kiinni ruotsista ja sanastoakin on tarttunut mukaan ihan mukavasti, vaikka petrattavaa toki riittää reilusti edelleen vähän joka saralla. Pelkään pahoin, että jos nyt jätän kielen harrastamisen pois, olen lähtötilanteessa alta aikayksikön.

Mitä tässä vaiheessa kuuluu tehdä? Ladata joku uusi sovellus, lainata kasa ruotsinkielisiä lastenkirjoja, hankkia kirjekaveri? Hjälp!

Maailmaa pakoon marjapuskaan

Sanovat, että nykyihmiset voivat huonosti, koska eivät vietä tarpeeksi aikaa metsässä.

Tiedä sitten, miten aukottomasti tuo pitää paikkansa, mutta juuri nyt kyllä olen vahvasti sitä mieltä, että ajatuksessa piilee ainakin totuuden siemen. Istuttiin viikonloppu marjapuskassa, lopputuloksena 4 litraa mustikoita, 4 litraa metsävattuja ja 4 litraa viinimarjoja. 

Vaikka maailman tilaa tuli murehdittua myös metsässä kykkiessä, mieli on nyt huomattavasti levollisempi kuin jos olisin viettänyt viikonlopun koneen ääressä jokaista uutta uutista kytäten. Tänään töissä maailmantuska alkoi kyllä vyöryä päälle ihan urakalla. Eli vaikka pakastin narisee jo liitoksistaan - huolimatta siitä että muutama litra lahjoitettiin jo eteenpäinkin - sormet syyhyävät pian takaisin. 

Alaselkä tosin on aggressiivisesti eri mieltä.

Peili voi olla myös ystävä

Olen nukkunut viime aikoina huonosti. Loma on vain parin yön päässä, eikä enää jaksaisi skarpata. Luonnollisesti heräilen aamuöisin ja näen painostavia työunia.

Samalla stressaan siitä, ettei tässä kuussa ehdi käydä tarpeeksi jumpassa ja salilla. Järki sanoo, ettei maailma siihen kaadu, eikä kroppakaan muutamaan väliviikkoon romahda, pihi ihminen laskeskelee yksittäisten salikertojen hintaa ja ahdistuu.

Edellisistä huolimatta tai enemmänkin juuri niiden takia kampesin tänään itseni aamutuimaan sateessa salille.

Hölmöähän se oli, kun en oikeasti jaksanut normaaliin tapaan sarjoja tehdä. Mutta tulinpa siinä trikoot jalassa peilin edessä heiluessani havainneeksi, että lähteminen oli kaikesta huolimatta peliliike. 

Elin monta vuotta ilman kokovartalopeiliä, enkä aina meinaa muistaa, miltä oikeasti nykyään näytän. Viime aikoina on jotenkin vaikea taas ollut hyväksyä omat kehon kommervenkit. Muita ei varmaan kiinnosta huono ryhti tai ajamattomat kainalikarvat, mutta molemmista olen ehtinyt ottaa jo pulttia tällä viikolla - ja mennään vasta keskiviikossa.

Salin peili näyttää jumppavaatteissa armottomasti kerralla kaikki mahamakkarat, käsivarsien kuhmurat ja hiestä liistraantuneet hiukset. Mutta niiden lisäksi se näyttää pec flyn rintarankaa avaavan liikeradan, fysioterapian myötä korjaantuneemman nilkan asennon ja etenkin menneen kevään aikana voimaa saaneet reisi- ja pakaralihakset.

Ne tuskin kiinnostavat muita sen enempää kuin kainalonikaan, mutta tuleepahan itse keskityttyä välillä myös positiivisiin tulokulmiin.

Luonnon helmassa

Sanovat, että nykyihminen voi huonosti, koska ei vietä tarpeeksi aikaa metsässä. En tiedä, voinko nyt merkittävästi paremmin, mutta olen viimeisen viikon sisään käynyt ihmettelemässä kansallismaisemaa Väisälänmäellä, tarpomassa pienellä suolammella ja kotoisammalla kävelyllä Kuhasalossa.

Olipa kiva käydä pitkästä aikaa! Edellisesti visiitistä taitaa olla jo kahdeksan vuotta. Tuntuu kyllä tosi omituiselta, että Markon kotipaikka on keskellä ei mitään ja kaikkialle on loputtoman pitkä matka. Paitsi Väisälänmäelle, se kun on ihan kivenheiton (eli yläsavolaisin etäisyyksin alle 10 kilometrin) päässä.

Kuumottavin kolmesta luontokokemuksesta oli ehdottomasti Hirvilampi, koska etelän kaupunkilapselle suomaasto ei ole kovin tuttua. Kaunista siellä oli - ja luonnollisesti älyttömästi hyttysiä, joita riitti pysähtyessä panssariksi asti. Onneksi oli lainakumpparit ja Offia matkassa. Tämä etappi kävi myös ehdottomasti eniten reisiin ja pohkeisiin, vaikka Väisälänmäellä ja Kuhasalossa käveltiin moninkertaisia matkoja.

En uskaltanut ottaa puhelinta mukaan eli kaikki maisemakuvat ovat Markolla.
Ainoastaan mättääseen uppoava saapaskuva kulkeutui minullekin.

Kuhasalossa pysyttiin visusti polulla, mutta kurvasin heti alkajaisiksi pois tutuimmalta reitiltä ja löysin viimeinkin luostarin muistomerkin. Enää on siis oikeastaan bongaamatta ne Kalmonniemen kalliokaiverrukset, mutta olen alkanut jo epäillä niitä myyteiksi, kun eivät ikinä osu silmään. Vierestä ilmeisesti paahdettiin ohi tälläkin kertaa.

Jaa, ehtisiköhän sitä näistä innostuneena viikonloppuna vaikkapa Myllypuistoon tai Tervasillalle hengähtämään. Ei ole taas muutamaan vuoteen tullut käytyä.

Harmillisin juttu kokopäivätyössä etenkin näin kesäkaudella on se, että ulkona tulee oltua valitettavan vähän. Aina ei iltaisin jaksa lähteä samoilemaan ja lukuhetket puistossaki vain vähenevät vuosi vuodelta. Eilen käytiin iltasesta sentään Jokiasemalla. Kaipa jätskin ja virvokkeidenkin nauttiminen ulkoiluksi voidaan laskea. Voisin yrittää tormistautua ja pakata eteiseen viltin ja kirjan valmiiksi odottamaan leppeitä kesäiltoja.

Tekemisen tarve

Jotenkin tehoton ja epäluova olo. Tuijottelen päivästä toiseen tyhjää tekstikenttää, mutta ajatus karkaa aina juuri ennen kuin saan sen kanavoitua sormista ulos.

Toisaalta samaan aikaan on palo päästä puuhaamaan jotain konkreettisemmalla tavalla luovaa. Yhtenä iltana en oikeasti pystynyt nukahtamaan, kun mietiskelin, miten kivaa olisi tehdä savitöitä ja etenkin dreijata. En ole keksinyt, mihin muuhun harrastukseen voisin tämän käsillä tekemisen tarpeen kohdistaa ja olo on aika hölmö.

Olen myös viikon sisään nähnyt kaksi musiikkinäytelmää, nekin saivat kytemään jotain, jota en osaa yhtä tarkasti määritellä. 

Yleensä kevään tullen tekee mieli siivota ja istuttaa. Nyt tekisi enemmän mieli heittäytyä ja oppia. Väylät vaan ovat hakusessa. Kaikki kansalaisopiston kiinnostavat kesäkurssit ovat alkaneet jo maaliskuussa. Olisin tässä hetkessä kypsä vaikka villiyrttikurssille, mutta vielä tulossa olevat tiiviskurssit järjestetään aikoina, jolloin en pääse. 

Mattojen kutominen taitokorttelissa? Keittokirjahaasteen paluu? Kirjaston elämäntaito- tai DIY-hylly? Youtube-joogakurssit?

Send help.

Joutavaa näpertelyä

Viime viikolla kaivoin yli vuoden keskeneräisinä korissa odotelleet säärystimet taas työn alle. 

Jämälankaprojektin langat loppuivat kesken - siksi ne olivatkin jääneet odottamaan parempia aikoja - ja talsiessani räntäsateessa hakemaan naapurista täydennystä lankakoriin mietiskelin, että olisipa kiva, jos oikeasti voisi sanoa harrastavansa käsitöitä eikä vaan näpertelisi juttuja ilman suurempaa päämäärää.

Mistä ihmeestä tämä ajattelumalli kumpuaa?

Laskeskelin nimittäin tehneeni valmiiksi viime syyskuusta lähtien ainakin kaksi paria Totoro-lapasia, viisi paria aikuisten sukkia (neljät lahjaksi, yhdet itselle), neljä paria vauvansukkia, yhden norjalaismyssyn ja vastasyntyneen tumput, kaulaliinan, huppuna toimivan tuubihuivin ja joogasukat. Sitten on niitä keskeneräiseksi jääneitä ja purettuja projekteja myös melkoinen pino.

Talvikauden 2016-2017 aikaasaannoksia. Pikkusukkien dokumenttikuva on
lainattu Suvilta, kun itse unohdin kuvata yhtään paria.

En ehkä osaa tehdä hienoja kiljoonan langan kirjoneuleprojekteja, tehtaile fiinejä kuviosukkia monsteritahtia tai jaksa keskittyä isompiin vaatekappaleisiin, mutta ehkä tässä voi jo sanoa harrastavansa neulomista, eikös juu?

Mistä niitä harrastuksia oikein löytää?

On tässä parinkin ihmisen kanssa ollut hiljattain puhetta draivista, itselle rakkaasta tekemisestä, oli se sitten työ tai harrastus. Kaipaan kovasti sellaista. Työ on ihan ok ja harrastukset ihan kivoja, mutta mikään ei herätä suurta intohimoa heittäytyä, kehittyä, keskittyä ja tehdä asioita paremmin. Kun on ne perusvillasukatkin ihan kivoja ja tutut sarjat salilla toimii edelleen.

Lähipiiristä löytyy mm. järjestötyötä, puutarhanhoitoa, kirjoittamista, teatteria, lukemista, kehonrakennusta, valokuvausta, sisustamista, käsitöitä, matkailua, musisointia, kuvataidetta, politiikkaa...

Miten sen oman juttunsa löytää? Kyselee tietämätön -82.

Olin eilen illalla yksin kotona ja sain jostain tunteesta etäisesti kiinni. Tekisi mieli kokeilla taas tanssia. Afrostakin olen taas aktiivisesti haaveillut, mutta nyt puhuttaisi erityisesti jonkinlainen showtanssin ja hiphopin yhdistelmä. Pitäisi olla aikuisille, taso vapaa ja rento meininki. Näin Joensuussa keskellä kevätkautta helpommin sanottu kuin tehty.

Sitä paitsi vaikka onnistuisin sopivan paikan löytämään, pitäisi vielä päästä oman kehonsa yli. Kotona on kyllä irtonainen rintaranka, letkeät lanteet ja mallikas baunssi, mutta jostain syystä ohjatussa tilanteessa keskivartaloon kasvaa rautakanki.

Jossain se sisäinen Bruno Marsini vielä joskus pääsisi vapauteen.

[GIPHY]

Oh that's nice! Ash in my tomatoes!

Helmikuu vaihtui maaliskuuksi ja vuodesta 2000 omistamani domain on nyt kuollut kuopattu. 

Pääsin lopulta pitkän vääntämisen hakemistoon käsiksi ja sain melkein kaiken pleastettua. Valitettavasti blogin arkistot 2006-2010 olivat korruptoituneet jonkun haittaohjelman käsissä ja olivat ns. beyond repair. 

Olen kyllä tallentanut ne joitain vuosia sitten ulkoiselle kovolle, mutta se levisi täysin yllättäen sittemmin. Kieltämättä harmittaa, koska tuohon aikaan mahtuu jos jonkinlaista elämänmullistusta, kuten vaihtoaika, Markon tapaaminen ja gradun kirjoittaminen, eikä perinteinen päiväkirja ole ollut koko aikaa käytössä. Saakohan hajonneisiin ulkoisiin kovalevyihin minkäänlaista tiedostojen palautusta tai muuta kaivuuoperaatiota mitenkään tehtyä?

Tekstit ovat siis ulottumattomissani, mutta ulkoasujen screencapit löytyivät. Voi tätä muistojen polkua!

Tämänkin saa klikkaamalla vähän suuremmaksi,

Siellä ovat (ei kronologisessa järjestyksessä) Potter-näyttelijät, Johnny Depp, Shaggy & Scooby, Tobey Maguire, Brian Molko Sully, Willy Wonka, Lasse Kurki, Karl Urban & Viggo Mortensen, Mark Wahlberg, Robbie Williams, Christina Ricci, Ville Pusa, tomaattikori, AJ McLean, Jack Skellington, Beatles, Orlando Bloom, I <3 Huckabees, Colin Farrell, Silly Walks, Ewan McGregor & Jonathan Rhys Meyes, Backstreet Boys ja Nicole Kidman. Ainoastaan viimeisenä leiskana ollut Amelie on jäänyt tallentamatta.

Vaan olisipa joskus silloin kertonut minulle, ettei 800x600 tule olemaan yleisin resoluutio aina ja ikuisesti! Kaikki screencapit ovat minikokoisia, noin 200 pikseliä leveitä. Blogin puolen kuvista saa vielä jotain selvää, mutta domainin pääsivun leiskat ovat pelkkää pikselimössöä, eikä niistä saanut edes tällaista pikkukollaasia tehtyä. Sääli. Siellä nimittäin oma kehityskin on huomattavasti paremmin esillä alun kehnoista viritelmistä oikeasti aika hyvin tehtyihin blendeihin ja visuaalisiin ratkaisuihin.

Vähän kyllä kaihoisa olo tulee näitä kaikkia selatessa. Saatoin väkertää mieleistä blendiä ja taustaefektejä tunti- ja päiväkausia. Voi sitä täydellisen brushin löytämisen riemua! Uppoutuisipa edelleen harrastuksiin samanlaisella intohimolla.

[ps. Pippin-sitaatti taitaa oikeasti kuulua ash on my tomatoes, mutta sitäpä en blogia nimetessäni tiennyt.]

Kun ei huvita

En nyt tiedä, miksi itsensä raahaaminen liikuntaharrastuksiin tuntuu taas niin tuskaisen vaikealta.

Kummastuttaa, koska liikunta itsessään ei ole pakkopullaa ja sen jälkeinen olotila kyllä tiedossa. Mutta kun ei vaan huvita lähteä liikkeelle.

Eilen sain huijattua itseni salille pakkaamalla saunakamat mukaan, mutta loppuviikosta sekään ei välttämättä enää toimi.

Reipas Ampelmann yrittää kovasti tsempata.

Kaikki kai tiivistyy siihen, että arki tuntuu taas tosi tukkoiselta, vaikkei nyt ole edes erityisesti kiireitä. En saa mahdutettua päähäni, miten ehtisin saman viikon aikana käydä normaalisti töissä, harrastaa liikuntaa, käydä ihmisten äilmoilla, hoitaa kotihommat sekä viettää rauhassa aikaa yksin ja kaksin. Mistään kun en malttaisi luopua.

Eilen pääsin töistä kolmen jälkeen ja "ylimääräinen" tunti teki kyllä ihmeitä - vaikka tiskivuori oli siitäkin huolimatta tänään melkoinen.

Pakkasin nyt kuitenkin huomista varten salikamat mukaan töihin, vaikka tiedänkin huomenna sohvan huutavan nimeäni, kun tämäkin ilta meni pois kotoa. Ehkä tämäkin first world problem vielä rutiinilla selätetään.