Vuoden 2016 viimeinen

Uudenvuodenaatto. Monena vuonna päivä on kulunut töissä, mutta tänään olen vapaalla. Olo on kummallisen apea. Tekisi mieli hautautua peiton alle ja herätä ensi vuonna, mieluiten vasta maanantaina. Jalkauduin kuitenkin joen toiselle puolelle uudenvuodenbrunssille ja illaksikin olisi tarkoitus suunnata kyläilemään.

Vastoin yleistä mielipidettä vuosi 2016 ei ole mielestäni ollut kamalin ikinä, mutta onhan siinä kieltämättä ollut sulateltavaa Suomen kammottavasta nykypolitiikasta maailman tapahtumiin ja lukuisten lapsuuden ja nuoruuden sankareiden poismenoihin. Menetyksiä on tullut lähipiirissäkin - onneksi isompien kokoontumisten suhde on kuitenkin ollut kahdet häät, yhdet hautajaiset.

Vuosi sitten esitin vuodelle 2016 tällaisia toiveita: 

Haluaisin kirjoittaa enemmän - kirjeitä, blogia, tajunnanvirtaa, mitä vain - ja lahjoittaa järjestelmällisemmin hyväntekeväisyyteen. Haluan jatkaa vaatekaapin suunnitelmallista uudistamista ja panostaa sitäkin kautta omaan hyvinvoiintii, joka tuppaa unohtumaan maailman melskeissä. 
Kaikkein tärkeimpänä toiveenani on oppia hallitsemaan stressiä paremmin. Intervallityössä intensiivisiltä jaksoilta ei voi välttyä, mutta niistä aiheutuvaa oireilua olisi tarpeen kontrolloida paremmin. Haluan oppia olemaan jouten ja olla muutenkin leppoisampi tyyppi kiireenkin keskellä. Tähän liittyvä konkreettinen tavoitteeni onkin tiuskia vähemmän ja päästää ärsytyksestä irti nopeammin.
Lisäksi haluaisin elää pelkäämättä - sekä pääni sisällä että kävellessäni kotikaupunkini kaduilla. Tästä saattaa kehkeytyä myös vuoden 2016 suurin haaste.

Aloitin syksyllä aamusivujen kirjoittamisen. Jaksoin muutamia viikkoja ja nyt kirja makoilee ikkunalaudalla unohtuneena. Huomasin kuitenkin, että kun aamulla kirjoitti pari sivua asioita mielen päältä pois, muutakin tekstiä syntyi paljon kivuttomammin. Hyvä havainto. Kesällä aloin myös SPR:n kuukausilahjoittajaksi, loppuvuodesta olen tehnyt kertalahjoituksia ainakin Amnestylle ja Suomen Luonnonsuojeluliitolle. Vaatekaapista on poistunut paljon turhaa, mutta kehittämisen varaa löytyy vielä. Toisaalta kaksi haavemekkoa on löytänyt tiensä luokseni ja toinen on päällä tälläkin hetkellä (uskalsin ottaa laput lopulta pois).

Stressinhallinta. Niin. Tärkein toive ja suurin kompastuskivi. Syksyn mittaan olen muuttunut taas harmaaksi stressipalloksi, enkä osaa toimia sen kanssa. Kotona olen sentään ollut leppoisampi ja vähemmän kiukkuinen eli kai tätä onnistumisena voisi pitää. Joensuussa en ole pelännyt, mutta stressin mukana yleiset pelkotilat maailmantilasta, tulevaisuudesta ja ihan kaikesta ovat kyllä olleet pinnalla. 

Hyvää ja huonoa siis. Tosin taas on todettava, että tavoitekuvat oovat pahuksen hyviä! Niiden suhteen on jälleen huomattavasti parempi saavutus- / onnistumisprosentti. Ensi vuodellekin sellainen on jo tekeillä.

Olisin voinut laittaa puolikkaan täpän sekä ulkoiluvaatteisiin että teatterikuvaan. Ostin siis ulkoilutakin (mutta en housuja) ja kävin tänä vuonna kiitettävästi teatterissa (mutta en kuvan Kansallisoopperassa). En oleskellut juurikaan luonnossa tai tehnyt käsitöitä itselle, mutta oma talous ja sen kirjanpito ovat aika hyvin mallillaan, uusi ruokapöytä ja tuolit tulivat taloon (ei ehkä se haaveilemani pyöreä malli, mutta kuitenkin), pääsin Lontooseen, Portoon ja Lissaboniin, pari kertaa Tallinnaan sekä hotellilomaselle Helsinkiin, Markon kanssa ehdittiin viettää enemmän yhdessä aikaa ja ihania, oikeasti ravitsevia nuudelikeittojakin söin kiitettävissä määrin.

Lontoossa äidin kanssa tammikuussa.

Päiväreissulla Kolilla maaliskuussa.

Markon kanssa Portossa kesäkuussa.

Paavon kanssa kesäteatterissa heinäkuussa.

Ensimmäiset silmälasit marraskuussa.

Eniten harmittaa se, ettei tänä vuonna ollut enempää aikaa ja energiaa ystäville ja perheelle. Jotenkin tuntuu, että aika on kadonnut johonkin ja minä olen jäänyt sen jalkoihin. Toisaalta olen tänä vuonna nähnyt monia vanhoja ystäviä, joita en ole tavannut vuosikausiin ja kävin myös koppaamassa kasan Siro-astioita serkussarjani ruuanlaittokisassa.

Ehkä tunne ehtimättömyyden tunne johtuu siitä, että tänä vuonna olen kaivannut poikkeuksellisen paljon vaihtelua. Tekisi mieli muuttaa ja työelämässä kaipaan uusia haasteita. Arki on tuntunut tasapaksulta tarpomiselta, enkä ole oikein jaksanut innostua asioista. Paitsi vuosi sitten jouluna aloitetusta King's Questista, jonka pelasin (hieman Markon avustuksella) tänä vuonna kokonaan. Nyt haluaisin pelata jotain muuta, mutta en tiedä mitä, koska kiinnyin kovasti King's Questin Grahamiin. 

Olenkin elänyt tänä vuonna tylsästi pitkälti lomasta lomaan. Vuotta ovat rytmittäneet enimmäkseen matkat, keikat ja festarit. NOS Primavera Portossa oli yksi vuoden huippuhetkiä, mutta kesän aikana käytyä tuli myös Ilosaarirockissa, Beach Partyssa ja Flow'ssa. Vuoden lämmittävin keikkakokemus oli Placebo lokakuussa Hartwall Areenalla.

Vuoden parhaista kulttuuririennoista mainittakoon lisäksi Rokumentti, Poika-valokuvanäyttely, HAMin näyttelyt pitkin vuotta ja teatterireissut Kuopioon ja Kotkaan. Katsoin myös Game of Thronesin kokonaan.

Alkuvuodesta hankin elämäni ensimmäisen salijäsenyyden, jota on jäljellä vielä kuukausi. Olen yllättänyt itseni ja saanut raahattua itseni ohjattujen tuntien lisäksi kerran tai kahdesti viikossa kuntosalille, mikä on edelleen mielestäni tappotylsää mutta hyödyt ovat ilmiselvät. Muutos kropassani ei taida olla silmin nähtävä, mutta tunnen kyllä itse, missä ja kuinka paljon lihakset ovat vahvistuneet. Kävin myös alkusyksystä inhassa kehonkoostumusmittauksessa, jossa positiivisena yllätyksenä tuli ilmi lihasmassan yllättävän kova prosentti.

Loppuvuodesta sain myös hankittua silmälasit, joita minulle suositeltiin jo pari vuotta sitten. Totuttelu on vielä kesken. Ne ovat ensisijaisesti lähikäyttöön: töihin, neulomiseen ja lukemiseen. Ärsyttävää on, etten optikon lupauksista huolimatta näe niillä kovin hyvin kauas eli vaikkpa telkkarin katsominen neuloessa on lasit päässä hankalaa. Siksi varmaan töissä muistan laseja käyttää, kotona en. Silti on hassua, miten vähän omistuiselta olo lasit päässä on tuntunut.

Mainitsemin arvoista on myös, että loppuvuodesta 2016 nuoressa 34 vuoden iässä oivalsin primerin käytön nerokkuuden. Nyt on valaistunut ja vähän typerä olo samaan aikaan.

Luin muuten tänä vuonna taas viikkomäärään istuvan 52 kirjaa. Mukaan mahtui monta hyvää ja kasa kehnompiakin. Sekalaiset suosikit vuoden saldosta ovat kuitenkin tässä:

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Joe Hill: Sarvet
Alice Hoffman: Punainen puutarha

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö

Sari Pöyliö: Ihmisen veri

Lämmin suositus kaikista. Punaiseen puutarhaan palaan vielä ensi viikolla.

Jouluflunssan jäljiltä en yski enää paljoakaan, joten seuraava etappi on siirtyä eteläiselle ruutukaavalle laittamaan vuosi pakettiin kuohuviinin siivittämänä. Jää nähtäväksi, onko yleinen tunnelma enemmän haikea vai riehakas. Kaiken tähän vuoteen liittyvän takia veikkaan tasaisesti molempia.

Tänä vuonna aion tehdä yhden uudenvuodenlupauksenkin. Mutta palataan siihenkin sitten 2017.

Joulu Tallinnassa

Joulumatka Tallinnaan on takana ja jos matkalta mukaan tarttunutta flunssaa, pieniä palovammoja ja ratkenneiden lempifarkkujen aiheuttamaa harmistusta ei lasketa, olen yllättävän voimissani. Siitäkin huolimatta, että ennen lähtöä olin ihan sippi ja olisin mieluiten viettänyt kaikki pyhät kotisohvalla, eikä varsinaisesta lepäämisestä voi reissunkaan suhteen puhua.

Asiaa voi auttaa se, että molempiin suuntiin lautta oli yllättävän vähän kamala kokemus. Toki menomatkalla keinutti niin, että luulin vähintään oksentavani ja pyörtyväni ja paluumatkalla altistuttiin trubaduurille hyvä tovi, mutta riiteleviä, humalaisia ja ördääviä pariskuntia oli kummallakin matkalla ajankohdan huomioon ottaen yllättävän vähän, Tax Freessä ei ollut massiivista tungosta ja ruokaakin sai asialliseen hintaan. Tai sitten olen karaistunut sitten viime kesän, mene ja tiedä. 

Lisäksi majapaikassa oli tilaa olla vähän aikaa itsekseenkin. Löydettiin 96 neliön asunto Bookingista sopuhintaan ja vaikka ei saatukaan asunnon saunaa lämpiämään tai tiskikonetta toimimaan ja poreammekin piti ihan julmettua ääntä, 540 € kolmesta yöstä viideltä hengeltä oli mielestäni hyvä diili. Kämppä oli kuitenkin riittävän siisti ja rauhallinen, minkä lisäksi sijainti tutuilla huudeilla Roosikrantsin päässä vanhankaupungin vieressä oli erinomainen. Pari lisähenkeäkin olisi asuntoon hyvin mahtunut. Vain vähän kateellisenä katselin tuttujen hotellilomakuvia Instagramista. Tallinnassa oli joulua paossa siis useampikin tuttu samaan aikaan.

Asunnolta oli helppo sukkuloida ostoksille, ravintoloihin, kävelylle ja Viru-keskuksen bussiterminaaliin, koska halusin viimeinkin nähdä Piritan luostarin rauniot. Vähän etäiseksi jäi tiirailu, kun paikka oli kiinni mutaisen sään takia, mutta tehtiinpä sitten edes jouluinen retki rannalle ja aallonmurtajalle. Hehe. Rauniot näyttivät kyllä hienoilta. Pitää käydä siellä vielä joskus, mieluiten kesäaikaan.

Näkymä luostarin suljetun portin takaa.

Rannalla tuuli ns. pirusti.

Oltiin varattu etukäteen pöytä Clayhillsistä aatoksi ja Peppersackista joulupäiväksi. Lisäksi Must Puudel palveli joulupäivän lounaalla, kun mikään muu haaveissa ollut paikka ei tuntunut olevan auki, eikä ruokaa jaksanut laittaa. 

Etukäteen eniten odottamani Clayhills oli monin osin vähän antikliimaksi, mutta Peppersack oli kaikkien mieleen ja ennen kaikkea pelasti minun jouluruokani: alkupalalistalta valittu lajitelma sisälsi nimittäin mm. smetanaa, suolakurkkua ja marinoituja metsäsieniä. Juustokeiton kanssa siitä tuli aivan mainio joulupäivän ateria ja kun jälkkäriksi napattiin vielä hehkuviinit torilta, en voi valittaa.

Alkupalat 4 €, keitto 5 €. Passaa.

Muilla taisi tulla joulun makuja prosentuaalisesti enemmän, koska keitettiin lauantaina lounaaksi riisipuuroa. Markon koko perhe tuntuu pitävän minua kummajaisena, kun olen sitä mieltä, että riisipuuro syödään valtaosassa Suomea makeana. Liekö joku yläsavolainen tapa siis iskeä riisipuuroonkin voisilmä? Muuten olen nimittäin kuullut kiistelyä lähinnä siitä, syödäänkö puuro kanelilla ja sokerilla vai kiisselillä. Kiisselikeskustelukin tietysti jakaantuu: siskoni mies on intohimoinen rusinasopan puolestapuhuja, äiti taas kuuluu sekahedelmäsoppakoulukuntaan. Itse keitän mieluiten kanelisen luumukiisselin, jos puuroon pitää kiisseliä laittaa - koska olen kyllä vakaasti sitä mieltä, että kanelilla, sokerilla ja mahdollisesti jopa maidolla paras.

[Prosessoin tätä eilen Markolle ääneen ja kuulin, että heillä on joskus ollut joulupuuron kanssa tarjolla myös mansikkakiisseliä. I can't even.]

Oi ihana höögvein.

Reissun top 3:

Ihan huippu hehkuviini Kehrwiederillä sateisena jouluaattona (ks. kuva)

Solaris-keskuksen ruokakauppa

Uudet lämpimät lapaset joulutorilta

Bubblin' under: 

Dirk Gentlyn holistinen etsivätoimisto + mahdollisuus ladata Netflixiä offline-käyttöön

Bepanthen

Poltin oikean käteni heti perjantai-iltana aika isosti kuumassa paistinpannussa. Lilluttelin kättä aikani kylmässä vedessä, mutta en oikeastaan pystynyt edes syömään, saati käyttämään kättä mihinkään toiminnalliseen. Kipu oli kauhea ja sumensi aivot. Hetken harkitsin jo ensiapua, mutta päädyin lopulta  ihmettelemään lähimmän auki olevan apteekin vironkielistä valikoimaa. Bepanthenia löytyi kuin löytyikin viimeisen kulman takaa jemmasta ja perusteellisen rasvahoidon jäljiltä käsi oli lauantaina taas toimintakunnossa, vaikka vähän aristikin. Ihanaa ihmeainetta! Lähinnä tuntuu omituiselta, että reissussa oli viisi suomalaista, eikä kellään ollut Bepanthenia pakattuna mukaan. Yleensähän putkiloita tursuaa kaikkien laukuista ja taskuista.

Sateisen aaton turistikuva.

Jos voisin valita jotain uudestaan, olisin ollut perillä yhden yön enemmän ja käynyt lillumassa jossain kylpylässä ja syömässä Telliskiven alueella. Mutta hyvin meni näinkin. Kaikista Tallinnan ihanuuksista huolimatta koko reissun paras juttu taisi olla omaa perhettä moikkaamassa Etelä-Suomen etapilla ennen Tallinnaa. Se oli tämä:

En kestä.

Ihan tavallinen ihminen

Katkera on se hetki, kun viimeinkin joutuu tunnustamaan itselleen, ettei ole yli-ihminen, eikä vuorokauden tunnit näin ollen kerta kaikkiaan veny kaikkeen.

Luovuin jo sunnuntain spinningtunnista, että ehtisin tehdä kaiken valmiiksi, mutta niin vain jäi viimeinen joululahjasukka huomiseen junaan viimeisteltäväksi.

Harmittaa kuitenkin, kun en voikaan aloittaa lomaisaa rentoilua sillä sekunnilla, kun juna starttaa aamulla Joensuun asemalta. Kotikin jäi siivoamatta - enkä puhu mistään joulukuurauksesta vaan ihan perussiivouksesta.

Töissä sentään sain hommat kuvaannolliseen pakettiin ja tänään kotona loputkin joululahjat (sukkia lukuun ottamatta) konkreettisempiin sellaisiin. Ehkä sillä sitten kuitenkin pärjätään tänä vuonna. Pölypallot taitavat valitettavasti odottaa kärsivällisesti vielä seuraavaankin.

Pöllölaukku odottaa jo aamua. Pölytön Tallinna ja ravintoloiden jouluruuat, täältä tullaan! Etelä-Suomen kautta, mutta kuitenkin.

Rakas joulupukki

Ymmärrän, ettet voi antaa minulle joululahjaksi maailmanrauhaa, täyskäännöstä ilmastonmuutokseen, voimissaan olevaa hyvinvointivaltiota tai edes ylimääräistä vapaa-aikaa.

Pinterestissä tuli kuitenkin hiljattain vastaan ihastuttava artikkeli 19 Boring Holiday Gifts People Will Secretly Love. 

Sen inspiroimana toivoisinkin arkisempia, yksinkertaisia lahjoja. Kuten vaikka kerroslaskuria, langanohjainta (mieluiten metallista), Puisto-sukkahousuja, kestävää kirkasta kynsilakkaa, paukkupakkasillakin lämmittäviä lapasia, jotain kivaa BodyShopista, pilatesrullaa, Blossan glögiä, maksimissaan 35 cm syvää vetolaatikostoa tai vaikka vaatekaupan lahjakorttia. Myös VR:n viiden matkan sarjalippu ilahduttaisi, jos olet tänä vuonna varoissasi.

Mutta tee kuten parhaaksi näet. Itse olen valmistellut artikkelin hengessä tänä vuonna lähinnä pehmeitä paketteja.

Areena seurana

Kun tässä on nyt viime aikoina tullut istuttua tavallistakin enemmän junassa ja joululahjasukkia pitäisi neuloa ihan apinanraivolla (aika loppuu!), olen viimeinkin keksinyt, että Yle Areenaa voi kuunnella junassa, vaikkei kaista sen katsomiseen riitäkään.

Halleluja! Matka itärataa pitkin on edennyt kuin siivillä.

Ensimmäisenä kävin läpi jo syksystä kuuntelulistalla olleen Olipa kerran -sarjan. Viime viikon Shrek-reissulla taas bongasin ihan mahtavan Kuuta ei ole! Salaliittoteorioiden kulttuurihistoriaa -sarjan. Mutta sitten iskikin tenkkapoo. Miten sieltä Areenasta haetaan itseä kiinnostavaa sisältöä?

Kuuntelen nykyään niin vähän radiota, ettei ole mitään käsitystä, mitä on viime vuosina mennyt ohi tai mistä aloittaa. Ohjelmasuosituksia? Hakuvinkkejä? Kaikki otetaan vastaan!

Tosi tätä kirjoittaessa bongasin jo Elämää suuremmat elokuvat, KulttuuriCocktailin ja Kirjakerhon.

Pitää varmaan alkaa istua napit korvissa kotonakin.

Marraskuun luetut

Marraskuussa luin rikoksista ja pahoista ihmisistä. Ei ehkä älykkäimpiä valintoja kaamoksen kynnyksellä.

Marja Holli: Antiikin murhanäytelmä

Nopealukuinen ja hauska dekkari kuvitteellisen pikkukaupungin kesätapahtuman sykkeestä. Olen viime aikoina kuluttanut ensisijaisesti ison mittakaavan kulttuuria: suuria tuotantoja, globaaleja teemoja, tunnettuja henkilöitä. Niiden keskellä on todella virkistävää tarttua tällaiseen pieneen tarinaan. Antiikkipäivät pienessä itäsuomalaisessa kunnassa eivät kauan ravistele uutisotsikoita, ei edes silloin, kun niiden yhteydessä tapahtuu murha. Tapahtuman järjestäjille ja kyläläisille asia on tietysti toinen, pelissä on koko ura ja elämä. Murhanäytelmän kerronta on kevyttä, yksityiskohdat hauskoja ja henkilöt tutunoloisia eli tähän kirjaan on todella helppo tarttua. Hankintaehdotukseni Joensuun pääkirjastoon tästä teoksesta meni läpi ja saattaapa tätä löytyä laajemminkin kirjastoista (kannattaa tehdä niitä ehdotuksia!), joten suosittelen lainaamaan vaikka kiireiseen joulunalusaikaan rentouttavaksi välipalaksi, jos omaan hyllyyn ei hankintaa halua tehdä.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

"Teemestarin kirja oli hyvä kirja" totesi kaverini Facebookissa, kun kävi ilmi, että olin lainannut tämän kirjastosta. Ja niin kyllä olikin. Jonnekin määrittämättömään tulevaisuuteen, suurten öljysotien jälkeiseen aikaan sijoittuva dystopia oli pysäyttävä ja ahdistava, toisaalta kieleltään kaunis ja lopulta toivonpilkahduksenkin sisältävä kirja. Ihminen on ihminen ajasta ja paikasta riippumatta, niin hyvässä kuin pahassa. Itäranta kuvaa uutta maailmaa ja sen tapoja niin elävästi, ettei lukijalla ole pienintäkään vaikeutta kuvittaa tarinaa päässään ja hahmot, etenkin päähenkilö Noria, alkavat tuntua vanhoilta tutuilta ihan huomaamatta. Luin tämän loppuun samana aamuna, kun tieto Trumpin vaalivoitosta tuli. Ajoitus tuntui poikkeuksellisen kurjalta. 

Erik Axl Sund: Varistyttö

Kovasti kehutun ruotsalaistrilogian avausosa. Oikein menevä trilleri, myönnettäköön, mutta ei oikein silti uponnut minulle. Ehkä tämä johtuu tyylistä ja aihepiiristä: en ihan ymmärrä, miksi dekkarit ja trillerit menevät vuodesta toiseen aina vain hirveämmiksi. Tässäkin oli reippain sanankääntein kuvattua kidutusta, silvontaa, pedofiliaa ja insestiä -  ihan vain muutamia mainitakseni. Myös hahmojen henkiset traumat, sisäiset ristiriidat ja kamppailut olivat paikoin rankkaa luettavaa. Jos raskaita aiheita ei kavahda ja haluaa lukea niistä huolimatta helppolukuista ja koukuttavaa kerrontaa, Varistyttöön kannattaa kyllä tarttua. Itse kerään voimia ja mietin, viitsinkö lukea kaksi seuraavaa osaa.

Joe Hill: Sarvet

Jotenkin älyttömän valloittava premissi: Ig herää krapulaiseen aamuun ja huomaa, että päähän on kasvanut sarvet, jotka saavat kaikki lähistöllä ihmiset kertomaan hänelle huomaamattaan syvimmät, pimeimmät ajatuksensa. Koska ihmisten pimeimmät salaisuuden ovat usein aika kamalia ja Ig itse elää synkkyydessä tyttöystävänsä selvittämättömän raiskauksen ja murhan jälkeen, Sarvet ei ole yhtä iloinen kirja kuin jonkun toisen kynäilijän kädestä olisi voinut syntyä. Erinomainen se joka tapauksessa on. Hill pohtii Igin ja tämän lähipiirin kautta ihmisyyttä, yhteisöjä, hyvää ja pahaa niin hyvin, että meinaa välillä hengästyttää. Näistä teemoista ja kaikista niiden kuvaamiseen käytetyistä inhottavuuksista huolimatta Sarvet ei ole raskas kirja lukea, päinvastoin. Turhautumisen, koston ja epätoivon välimaastossa seilaava Ig on pirunsarvistaan huolimatta inhimillinen ja samastuttava päähenkilö, ja saattaapa lopussa pilkahtaa tunnelin päässä valoakin.

David Walliams: Gangsterimummi

Jopa kirjakuukauden kevennys sisälsi rikoksia. Tämä ei kolissut ihan yhtä kovaa kuin muut Walliamsit tähän mennessä, mutta huonoa se ei kirjasta tee. Benin elämä on kurjaa. Putkimiehen ammatista haaveilevan pojan vanhemmat ovat hurahtaneet paritanssiin ja vievät pojan aina perjantai-iltaisin tylsälle, kaalilta haisevalle mummille hoitoon. Kaikki muuttuu, kun Benille selviää, ettei mummi olekaan mikään tavallinen vanha rouva vaan kunnon gangsteri ja jalokivivaras! Tälläkin kertaa keskiössä on siis tuttu ongelma: kuinka lapset usein oppivat arvostamaan isovanhempiaan vasta sitten, kun on liian myöhäistä. Walliams muistuttaa lempeästi, että isovanhemmatkin ovat olleet nuoria ja kaikista löytyy piileviä kerroksia - kaikki tämä toki sopivasti pieruhuumorilla höystettynä. Olin alkuun aika pettynyt Walliamsin tapaan käsitellä asiaa, mutta (enempiä spoilaamatta) juonenkäänteet vinksauttivat kerronnan taas mieleiseeni asentoon. Oikein oiva lastenromaani siis, mutta en ehkä suosittelisi ensimmäiseksi tutustumiseksi Walliamsin maailmaan. 

Kulttuuritäti matkoilla

Olen viimeisen viikon sisään käynyt kahdella teatterimatkalla. Lauantaina suunnattiin äidin kanssa Kotkan kaupunginteatteriin katsomaan Ylpeyttä ja ennakkoluuloa, eilen piipahdin Millan ja Paavon seurana Helsingissä katsomassa HKT:n Shrek-musikaalin Peacockissa.

Kumpikaan reissu ei harmita, mutta jos aikataulu olisi antanut periksi olisin mielelläni pitänyt vähän taukoa niiden välissä. Olen nimittäin etenkin eilisen päiväseltään tehdyn reissun jäljiltä ollut tänään aika ulapalla ihan kaikesta.

Ylpeys ja ennakkoluulo täytti enemmän ja vähemmän kaikki odotukset. Näyttämösovitus toimi hyvin, joskin siinä oli luonnollisesti pitänyt oikoa mutkia aika lailla. Enimmäkseen oikominen ja yhdistäminen meni oikein mallikkaasti ja varmasti vähän töksähtävämpiin valintoihinkin oli syynsä. Roolitus oli erittäin onnistunut, puvustus ja lavastus huikean hienot. Kaiken kaikkiaan oli käsittämättömän lämmittävää seurata itselle niin tuttua ja rakasta tekstiä uudessa formaatissa ja vielä osittain tuttujen ihmisten esittämänä.

Jos en olisi hiljattain käynyt vaikuttumassa Kuopion kaupunginteatterista, olisin varmasti myös ihan innoissani Kotkan teatterirakennuksesta. Katsomo oli kuitenkin ihan poikkeuksellisen hyvä. Istuttiin alas ysirivin keskelle ja todettiin, että sattuipa hyvät paikat. Samankaltaisia kommentteja kuului myös edestä, takaa ja molemmilta sivuilta. Nyt olen vain fiiliksissä teatterin ohjelmistosta ja näyttelijäkaartin ikärakenteesta.

Shrek-musikaalissa taas istuttiin kakkosrivissä ja vähän tekisi mieli nurista täyden hinnan (54 €!) maksamisesta niiltä paikoilta. Katsomon etuosaan äänet kuuluivat vähän hassusti, eikä lavaa tietenkään pystynyt seuraamaan kokonaisuutena. Mutta meni se näinkin. Älyttömän taitavat esiintyjät ja hieno puvustus olivat esityksessä parasta, varsinaisena musikaalina Shrek ei minusta kuitenkaan ollut erityisen onnistunut. 

En myöskään tiedä, kelle musikaali on suunnattu. Suositusikäraja on kouluikäisistä ylöspäin ja seurueemme viisivuotias jaksoi seurata koko näytelmän hienosti. Mutta kuten leffassakin, teksti ei olen paikoin edes kaksimielinen vaan kellahtaa rehdisti härskin puolelle, enkä tiedä miten jutut aukeavat lapsiyleisölle. Itse ainakin olin tyytyväinen, että olin kotimatkalla yksin, enkä joutunut vastaamaan kysymysten tulvaan..

Paavo oli kuitenkin varsin fiiliksissä koko kokemuksesta, joten kyllä reissuun kannatti yksi vapaapäivä käyttää - ja ehtipähän yhdeksän junassa vietetyn tunnin aikana myös kiitettävästi lukea, neuloa ja kuunnella hyviä radio-ohjelmia. Kotkan-reissuun yhdistin myös kasan vanhoja ystäviä, joten kannatti sekin etappi. Itse kaupunkia näin valitettavan vähän, joten ensi vuonna voisin yrittää sinnekin uudemman kerran, mieluiten kesäaikaan.

Laiska päivä

Laiska itsenäisyyspäivä. Piti suursiivota ja käydä salilla, mutta aika on mennyt lähinnä Prismassa haahuillessa ja päikkäreillä. Saatiin sentään sellainen pieni perussiivous tehtyä eli pölypallot eivät viereksi vastaan välittömästi kun ovesta sisään astuu. 

Sain myös joulukorttiaskartelun aloitettua ja ensimmäiset lahjatkin pakettiin asti eli voin antaa ne matkalaisten mukaan huomenna. Hurraa! Lahjojen postittaminen ei nimittäin ole minulla suosikkiasioiden listalla edes top satasessa.

Piti aloittaa lahjaostostelu tänä(kin) vuonna jo hyvissä ajoin, mutta vähän meinaa stressata taas ne vaikeimmat lahjottavat. Yritin kovasti viime viikolla onkia äidin mieheltä, mitä tarpeita tai toiveita joulua varten olisi ja sain vastaukseksi ilmoituksen, että kaikki tarvittava on jo. Lopulta irtosi tieto, että pieni suklaarasia on aina hyvä. Olen tainnut ostaa sellaisen joka vuosi ainakin viimeiset viisitoista vuotta.

Eilen kaupungilla kävellessä kuulin kahden noin 16-vuotiaan tytön keskustelun, joka meni jotakuinkin näin:

- Niin ei sun tarvii mulle mitään kallista ostaa.

- No totta kai ostan, mitä sä haluut!

- Tietty oon antanut kaikki halpalahjatoiveet kavereille ja kalliit lahjatoiveet vanhemmille!

- Ai joo.

- Mut mä siis niiiin suutun, jos en saa mitä haluun!

Eli vaikka toiveiden puuttuessa suklaarasian kaveriksi pakettiin ei päätynyt tänäkään vuonna mitään erityisen mielikuvituksellista, taidan voittaa tässä skenaariossa, kun en joudu lahjomaan ketään noin vaativaa.