tiistai 30. kesäkuuta 2015

Suku, seitsemänkymppiset ja Serial

Joskus parin päivän vapaakin voi tuntua todella pitkältä. Viime viikonloppu sattui lukeutumaan niihin hetkiin, vaikka varsinaista luppoaikaa ei ollutkaan.

Perjantaina iltajuna kuljetti minut Etelä-Suomeen iskän seitsemänkymppisten kunniaksi.

Synttärisankari joskus keväällä mietti, että jos parikymmentä vuotta sitten joku olisi sanonut iskän elävän 69-vuotiaaksi, saati täyttävän vielä seuraavatkin pyöreät, ei olisi itse uskonut. Näin kuitenkin kävi, joten juhlan paikka oli. Ja tietysti muutenkin. Yritin nimittäin muistella, onko iskä juhlinut itseään ikinä elinaikanani. En ainakaan muista.

Isommat kahvitukset oli hoidettu jo paria viikkoa aiemmin, joten nyt oltiin pienemmällä porukalla: isän sisarukset, siskoni, siskon perhe ja minä. Paikkana sukutila, tarjoiltavana salaattia ja perunamakkaraa, kahvia ja kääretorttukakkua. Ja puolukkapikkuleipiä, joista joskus ajattelin tehdä sukujuhlien tavaramerkkileivonnaiseni. Viimeksi taisin viedä niitä suvulle 2011. Vahva suoritus.

Lämminhenkinen tilaisuus kaikin puolin. Minä olen tyytyväinen ja ilmeisesti sankarikin. En ollut ainoa, jonka mielestä tällaiset lounastapaamiset pitäisi ottaa tavaksi, vaikka osa joutuukin tulemaan paikalle kauempaa. Toivotaan, että saadaan aikaiseksi! Tosin sitten en kyllä syö perunamakkaraa edes maltillista määrää. Niin hyvää kuin paikallusherkku taas olikin, rasvan määrä ja laatu oli pääasiassa kasvisravinnolla elävälle aika tuhti kokemus.

(Vähemmän fiinit mutta ehdottoman omannäköiset juhlinnat ovat onneksi perinne: Viisikymppisiksi vein iskän Korkeasaareen ja annoin sankarin valita ravintolan, jossa syödään. Mentiin Aleksanterinkadun Heseen kala-aterialle.)









Ehdin myös korkata edellisessä postauksessa tuskailemani kesäteatterikauden. Teatteri Perä, Lapatossun juttuja, 8 euroa - vielä on pelivaraa kesän budjetissa.




Takaisin kotiin minut kuljetti Onnibus, joka oli yllättävän mukava matkustaa: ihan oivallinen penkki ja toimiva ilmastointi. Matkustusmukavuutta olisi lisännyt, jos bussi ei olisi ollut tupaten täynnä. Onneksi One Direction ei keikkaile Suomessa ihan alvariinsa eli ehkä tätä kyytiä uskaltaa hyödyntää vielä vastaisuudessakin. En pysty bussissa lukemaan, mutta Serial podcast viihdytti matkaajaa koko matkan ja loppui sopivasti Sirkkalan liikenneympyrässä. Isoin miinus tulee saapumisajasta: vaikka olikin kuva, ettei Karkkilasta tarvinnut aamutuimaan lähteä ja sai kyläillä rauhassa, 23.40 perillä on kyllä aamulla töihin menevälle ihan turkasen myöhään.

Olen nyt nukkunut pari yötä kuin tukki ja päivät odottanut sitä, että pääsen nukkumaan. Ehkä vapaiden pituuteen (tai vaikutelmaan niiden pituudesta) ei vaikutakaan matkailuetäisyys vaan simppelisti se, ettei lapsiperheessä tule nukuttua ihan järjettömästi.

Perhekeskeisesti meni tämä reissu, enkä valitettavasti ehtinyt nähdä kavereita ollenkaan. Toisaalta en ollut nähnyt siskon perhettä melkein kahteen kuukauteen, joten laatuaika oli tarpeen. Ja kamera lauloi.


Kesälomalla ohjelmassa sitten toivottavasti molempaa sosiaalisuutta. Ei siihenkään ole enää kuin kaksi viikkoa!

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Valintojen välissä

Sisäiset ristiriidat ovat viihdyttäviä, mutta toisaalta uuvuttavia. Jatkuvassa konfliktissa elämässäni on se Hanna, joka nauttii säästäväisestä ja terveellisestä elämästä. Vastassa on huoleton hedonisti ja herkuttelija.

Viikottain kamppailevat myös se, joka nauttii liikunnasta ja tykkää seurata edistymistään sekä se, joka kuulee sohvan kutsuvan noin seitsemänä iltana viikossa.

Loman lähestyessä debattia käy aktiivisesti se, joka potee ilmastoahdistusta ja syyllisyyttä sekä se, joka haluaa nähdä vähintään kaikki Euroopan pääkaupungit hetikaikkitännenyt.

Näin kesäteatterikauden kynnyksellä ajankohtaisin taitaa kuitenkin olla se Hanna, joka haluaa tukea paikallista kulttuuriskeneä ja harrastelijatoimintaa - sekä se toinen ei haluaisi maksaa penniäkään paskasta vähemmän laadukkaasta kesäteatterista. Eikä hyvästäkään kohtuuttomia summia. 

Ennen kesäteatteria kerran.

Muistan kun joitain vuosia sitten kärvisteltiin Katjan kanssa kammotusnäytelmän toinenkin puoliaika hampaita kiristellen, koska lippu oli maksanut kaksikymppiä, eikä poiskaan raaskinut lähteä. Jälkeenpäin ajateltuna olisi varmaan kannattanut ja ajatella se sijoituksena omaan mielenterveyteen. Silloin kuitenkin päätin, että tämä saa jäädä viimeiseksi kerraksi, elleivät olosuhteet muuhun pakota.

Teatteri ja etenkin kesäteatteri on usein melkoista arpapeliä. Ihmiset viihdyttyvät kovin eri asioista, eikä loppuunmyydyt katsomot kerro yhtään mitään. Itse en jaksaisi enää yhtään tarpeetonta takapuolta, ylitsevuotavaa kiroilua, päälleliimattua pikkutuhmailua tai humoristista känniörvellystä. Aina välillä sitä miettii, miksi ihmiset maksavat koheltamisesta kesäteatterissa jumalattomia summia, mutta sisällä ns. oikeassa teatterissa se koetaan ala-arvoiseksi ja lippuhinnoista napistaan tauotta ties missä tekstaripalstoilla.

Tänä kesänä olisi ihan lähiympäristössä tarjolla kerrankin vaikka mitä kiinnostavaa perinteisen hurlumhein rinnalle. Viimeisen vuoron matkustajia, Kirsikkatahraa, Tukkijokea, Romeon ja Julian tarinaa, Retrotyttöjä ja Laulavia sadepisaroita - näin muutamia mainitakseni. Pakko on raakata ja rankallakin kädellä. Mutta miten? Kavereita esiintyy useammassa, joten sekään ei riitä valintaperusteeksi.

Kesäteatterin jälkeen toiste.

Pakko on myös miettiä hintaa. Voiko kesäteatterilippu maksaa nykyään jo 25 euroa? Riittääkö sillä hinnalla katsojia kaikille? 

Onneksi edullisempiakin on joukossa. Viidelläkympillä näkisin vaikkapa Viimeisen vuoron matkustajat, Kirsikkatahran ja Tukkijoella ja joisin vielä kahvitkin jokaisessa siihen päälle. Tai sitten voin valita kaksi kalliimpaa ja muiluttaa oman teen termarissa sisälle. Tai sitten voin jättää kesäteatterin kokonaan väliin ja investoida kuusikymppiä kaupunginteatterin sarjalippuun ja nähdä sillä kaikki syksyn esitykset.

Viimeinen oli vitsi. Tavallaan. Noin mainion sarjalipun hankin nimittäin joka tapauksessa.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Juhannus kuvina

Ihmiset aina pyörittelevät silmiään, kun sanon, että minusta kaupunkijuhannus on oikeasti aika kiva asia ihmisen elämässä. Niin tänäkin vuonna. 

Torstaina haettiin viimeiset keskiviikon kauppareissulta unohtuneet ruuat, saunottiin pitkän kaavan mukaan ja katsottiin hömppää. Kiitos vartalosavi ja Chris Hemsworth!

Perjantaina leivoin kaksi piirakkaa, söin vointiini nähden aivan liikaa, näin kokon ja keksin monta monituista drinkkiä Jennan kotibaarissa. Raparperisiirappi ja gini tykkäävät toisistaan, samoin gini, Pisang ambon ja ginger ale. Kuka olisi arvannut?



Lauantaina pyörähdettiin antikliimaksiksi osoittautuneessa tivolissa ja munkkikahvilla Jokiasemalla, jonka jälkeen suunnattiin Kuhasaloon grillaamaan. Keksin kokeilla nektariininpuolikkaiden grillaamista tikun nokassa. Hyvin onnistui, suosittelen lämpimästi. Tervetulleena käänteenä vietettiin loppuilta Netflixin parissa sohvalla. Sense8 oli kolmen jakson perusteella mainio, lämmin suositus sillekin.





Nukutun yön jälkeen hurautettiin vielä sunnuntain kunniaksi päiväretkelle Parikkalan patsaspuistoon ja Iloisen pässin maalaispuotiin, jonka jälkeen heitin aivot narikkaan Jurassic Worldin parissa. Päivän paras osio: Radio Suomen sunnuntaiohjelmat ja maalaispuodin fish & chips tuoreesta kuhafileestä. Jumankekka. Pysähdyn Iloisen pässin luona kuutostietä ajellessa toistekin. Patsaitakin oli kiva tervehtää yli kymmenen vuoden tauon jälkeen. Seuraavan kerran ehkä sitten hämärän aikaan.













Jurassic World on ehtinyt parissa viikossa meemiytyä niin pahasti, että sitä oli vaikea katsoa vilpittömästi. Ei se mitään. Dinosauruksia, Chris Pratt ja kivoja viittauksia alkuperäiseen, varsin hyvää viihdettä. Ei ole silti ensimmäisen Jurassic Parkin voitannutta! 

Perjantai-iltana olo oli flunssan kannalta kertakaikkisen kamala, mutta siitä huolimatta (vai juuri sen takia?) juhannusvapaat lepposine tekemisineen tulivat enemmän kuin tarpeeseen. Fyysisestikin olo on vähän parempi, vaikka öisin ja aamuisin olen edelleen ihan hirviömäisessä kunnossa.

Tulevan viikon projekti on siis paitsi tuhota jääkaapista ne ruuat, joita ei jaksettu syödä ja lisäksi ajaa loputkin kipeilystä hornantuuttiin. En jaksa tätä enää, varsinkin kun kesä vaikuttaisi viimeinkin näin kesäpäivän seisauksen kunniaksi tulleen. 

Olen kokeillut jo inkivääriä ja lämmintä juotavaa, käsikauppalääkkeitä, sohvaa, ulkoilua, lepäämistä, siivoamista, jumppaa, saunaa ja alkoholia. Huomenna olkoon vuorossa järeämmät aseet. Reseptiyskänlääke odottaa jo pöydällä.

Voi tosin olla, etten jaksa ruokiakaan sen enempää. Onnistuttiin ostamaan 65 eurolla asioita kahdelle ihmiselle kolmeksi päiväksi. Viisaus ei asu meissä. 

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Kesäkiukku ja kuinka se selätetään

Viime viikko oli harvinaisen pyllystä. Oli nestehukkaa, takapakkia, PMS-oireita, itkeskelyä, unohtunutta syömistä, ylenkatsomista ja yleistä inhottavuutta. Niiden valossa unohtuu keskiviikon Breakfast Club ja leffavisa, torstain piristävä kyläily vanhalla ystävällä ja perjantain Matkustelu. Tosin Kuopio-matkailuakin varjostivat sekä omat että Maijan erinnäiset särkytilat, vaikka urheasti tallattiinkin ostosparatiisin käytäviä koko päivä.

Koko viikon tuntui siltä, että jotain peruuttamatonta pahaa tapahtuu hetkenä minä hyvänsä. Lauantai-iltana tulin kivoista juhlista aikaisin kotiin ja sain päänsäryn, joka ei talttunut edes vahvoilla Panadoleilla. Ihmekö tuo, kun se puhkesi jonkinlaiseksi puolituiseksi flunssakukaksi vuorokautta myöhemmin. Nyt silmät ei halua tarkentaa, päätä särkee, kurkku on kipeä ja olo kuumeinen, mutta nuhaa tai lämpöä ei ole. Wuppiduu.

Sisuunnuin. Ei tämä kesä nyt näin voi mennä, en suostu. 

Siispä eilen sitten ostin lennot Prahaan. Tänään varasin hostellinkin. Nyt laulaa Pinterest.



En ole matkustanut yksin sitten vuoden 2008, joten taitaa olla korkea aikakin. Eilisen jälkeen olen jo ymmärtänyt, ettei viisi päivää riitä mihinkään, kun kiinnostavaa nähtävää on ihan liikaa ja kerrankin voin nähdä kaiken haluamani ajattelematta matkakumppanin mahdollista matkakestävyyttä. Haluan nähdä linnan ja vanhan kaupungin, black light -nykytanssia, Klementinumin jännän kirjaston, Kutná Horan luukirkon ja sitten on tieytsti kaikki kirkot, katakombit, galleriat, pienpanimokierrokset, jazzbaarit ja mitä vielä.

Herääkin kysymys, miten ihmeessä en ole edes ajatellut käyväni Prahassa aiemmin. Nytpä on hyvää aikaa ja erinomainen syy kerrankin suunnitella oikein sydämeni kyllyydestä. 

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Keittokirjahaaste 13: Kotiruoka

Viime sunnuntaina halusin tehdä viemisiä Buffy-maratoniltaan ja löysin pakastimesta pyörimästä vielä pari pussia viime kesän raparperia. Silloin kutsutaan avuksi suomalaisten keittokirjojen ehdoton klassikko.

Kaisa Isotalo, Raija Kuittinen & Ragni Tennberg: Kotiruoka
Otava 1999

"Keittokirja kotia ja koulua varten"

60. painos (täysin uudistetun 48. painoksen 13. painos)
Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran 1908



Painosten määrä kertoo kaiken tarpeellisen. Oman käsitykseni mukaan Kotiruoka-kirjan joku (tai useampi) painos löytyy käytännössä jokaisesta suomalaisesta kodista - tai ainakin pitäisi löytyä! Kirja sisältää kaiken tarpeellisen suomalaisesta arkiruuasta, eikä parempaa perusteosta ole vielä tullut vastaan. Kotiruoka on se kirja, josta minäkin joka kerta tarkastan, missä lämpötilassa makaronilaatikko pitikään paistaa ja miten se peruspullan resepti menikään.

Haasteeseen päätynyt resepti toimii hyvänä esimerkkinä toisesta minulle tyypillisestä tavasta käyttää tätä kirjaa: kaapissa on jotain tiettyä raaka-ainetta, mutta päässä ei ole mitään ajatusta, mitä siitä tekisi. Nyt siis kaipasin innostavaa raparperiohjetta, eikä sitä tarvinnut kauan arpoa.




Raparperijuoma
1½ l raparperipaloja
1 kanelitanko
2 l vettä
2 dl sokeria
hiven inkivääriä

Pane raparperit, kanelitanko ja vesi kattilaan. Keito noin 10 minuuttia. Siivilöi juoma. Lisää sokeri ja inkivääri. Jäähdytä ja tarjoa kylmänä janojuomana.

Arvio
Eipä paljon helpompaa voisi kesäisen juoman tekeminen olla. Mehu oli makeaa, mutta maku silti mukavan raikas ja kirpsakka. Maku vahvistui päivien mittaan ja keskiviikkoaamuna viimeistä lasia juodessani jouduin jo laimentamaan mehua vähän vedellä. Samalla sekä makuun että väriin tuli syvyyttä ja itse ainakin tykkäsin muutaman päivän maustuneesta mehusta enemmän kuin sunnuntaina tuoreeltaan juodusta, jolloin kaneli puski vielä läpi vähän liikaa. 




Tein siis pakastetuista raparpereista, mutta koska työkaverini uhkasi tuoda minulle tulevalla viikolla säkkikaupalla raparperia, taidan kokeilla seuraavaksi tuoreilla. Samalla mukaan voisi lorauttaa vähän sitruunaa. Maustuneempaan mehuun myös vissy voisi olla hyvä lantrinki.

---

Raparperijuoman myötä keittokirjahaaste jää määrittelemättömälle tauolle. En tykkää luovuttaa, jos olen johonkin projketiin ryhtynyt, mutta nyt ei oikeasti jaksa. Tällä hetkellä kiinnostaa lähinnä juustoleipien syöminen, enkä saa itse reseptien selaamisesta oikein mitään irti. Ensisijainen tavoite olisikin saada nyt syöminen tavallisille urille ja jatkaa sitten ehkä kirjojen selailua.

Kevään aikana kolme kirjaa löysi jo uuden kodin. Seitsemän odottaa vielä kokkausta ja tarkempaa arviointia haasteen merkeissä sitten joskus.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Toukokuun luetut

David Suchet: Hercule Poirot ja minä
Poirot-rakkauteni ei ole mikään salaisuus, eikä siis yllätä ketään, että laitoin David Suchet'n muistelmat varaukseen välittömästi kuultuani niiden olemassaolosta. Valloittava kirja, jossa sivutaan Poirot'n ohella näyttelijän muuta uraa. Oli ihana sukeltaa hetkeksi Suchet'n muistoihin ja ajatuksiin sekä ymmärtää, miten pieteetillä näyttelijä on kuuluisimman hahmonsa rakentanut - ja kuinka syvästi vuosien varrella Poirot'n kanssa yhteen kasvanut. Itse asiassa tätä lukiessa vasta ymmärsin, miten vahvasti rooli on omaan Poirot-tulkintaani oikeasti vaikuttanut. Olisinko minä löytänyt vakavamielisen belgialaisen kirjan sivuilta ilman Suchet'n ohjausta vai sortunut muun maailman tavoin pitämään Poirot'ta ensisijaisesti koomisena hahmona? Tiesin kyllä Suchet'n muunkin uran olevan mittava etenkin teatteripuolella, mutta silti jaksoin yllättyä positiivisesti aina, kun Suchet siirsi muistelmien painopisteen muihin rooleihin ja niihin johtaneisiin tapahtumiin. Huomasin myös, että esimerkiksi ihana Going Postal puuttui muistelmista kokonaan ja se herättää kysymyksen, kuinka paljon muuta Suchet sivuutti tätä kirjoittaessaan. Näyttelijän ja perheen takia toivon, ettei kovin paljon. Nytkin nimittäin välittyi vaikutelma, että kiire on ollut melko eeppisissä mitoissa vuosikymmeniä!

(Kuva)

Välillä tämän kirjan lukeminen oli valitettavasti raskasta toistavan rakenteen ja kielen takia. Koska en suostu uskomaan, että Suchet olisi tylsien maneeriensa orja, suomenkielisen version puuduttavimmat toistot laitan häpeilemättä kääntäjän piikkiin. Etenkin kun käännöksessä oli mielestäni yllättävän paljon ongelmia: ihan rehtejä virheitä oli jonkin verran, huolimattomuusvirheitä sitäkin enemmän. Harmittaa vähän, koska pitkälti Poirot'sta kertovan kirjan odottaisi olevan yhtä huoliteltu kuin mies itsekin. Hyvän mielen kirja joka tapauksessa.


Jari Nissinen: Paha mieli
Tässäpä osuvasti nimetty teos. Lukiessa oli nimittäin oikeastaan koko ajan ihan todella paha mieli. Bongasin tämän Lukutoukan kulttuuriblogista ja jo blogin sekä kirjan kansitekstin perusteella tiesin kirjan kertovan poikkeuksellisen ikävistä asioista. Silti jostain syystä lainasin sen - ja luinkin kokonaan. Keskiössä on Suomen pintaliitomaailma ja komeetan lailla kuuluisuuteen ampaissut nuori näyttelijä Jesse. Kirja on seurapiirisatiirin lisäksi kuvaus psykopatiasta ja narsismista, eikä siitä voi etäännyttää itseään, koska Jessen tarinaa kerrotaan ensimmäisessä persoonassa. Minä-kertojassa on myös ongelmansa: aina välillä teksti sortui rimmismäisiin sukkeluuksiin, jotka eivät toimineet kokonaiskuvassa ollenkaan, mutta en tiedä, onko niiden käyttäminen enemmän Jessen vai Nissisen vika. En ole lukenut mitään tämäntyyppistä aikaisemmin, joten sinällään suosittelen kyllä tutustumaan. Mutta en heikkohermoisille tai -vatsaisille. Myös psykoanalyyttiseen luentaan erikoistunut kirjallisuudenopiskelija minussa heräsi Pahaa mieltä lukiessa ja kiinnitti huomiota siihen, että näyttelijäpiirin tyypit edustivat kaikki erilaista, aika spesifiä julkkispersoonaa. Lisäksi kaikkien keskeisten hahmojen nimi alkaa J:llä (kuin myös näyttelijä-käsikirjoittajana tunnetummaksi tulleen kirjailijan oma nimi). Tutkielman paikka! 

S.E. Hinton: Vampyyrin palvelija
Luin Hintonin Me kolme ja jengi joskus lukiossa ja itkin silmät päästäni. Sen jälkeen en ole uskaltanut Hintonin kirjoihin koskea: ne eivät mitenkään voi olla yhtä mukaansatempaavia ja taianomaisia kokemuksia kuin Me kolme ja jengi aikanaan oli. Tämä Bookcrossing-kirja on kuitenkin istunut hyllyssäni hävettävän monta vuotta ja kun Pahan mielen jälkeen kaipasin kevyttä nuortenkirjaa, otin sen lukuun. Muuten hyvä, mutta kevyt nuortenkirja Vampyyrin palvelija ei ole. Aikuisisältöä on jonkin verran ja täysin pirstaloituneen mielenterveyden kasaaminen pala palalta varsin raskas aihe. Tematiikasta huolimatta tätä oli mukava lukea. Kerronta oli sujuvaa ja ymmärtäväistä, päähenkilö Jamieen kasvoi kiinni ongelmineen kaikkineen. Loppu vähän latisti lukukokemusta, mutta onneksi vain vähän. Ehkäpä viimeinkin uskallan ottaa lukuun Hintonin muutkin nuortenkirjat. Tai ainakin lukea Me kolme ja jengi uudestaan.

Tätä kirjoittaessa minulle selvisi, a) että Vampyyrin palvelija on Hintonin ensimmäisiä aikuisemmalle yleisölle suunnattuja kirjoja ja b) että Susan Eloise Hinton on äärimmäisen mukavan näköinen nainen, eikä mielikuvieni nahkapusakkainen, ikääntymätön jenginuorukainen. Maailmani ei kuitenkaan järissyt Carolyn Keene -tasolla.

Sari Peltoniemi: Kummat
Mitä tapahtuukaan, kun viidelle lukiolaistytölle ja yhdelle pojalle kasvaa häntä? Tykkäsin kovasti kirjan perusajatuksesta, mutta en aina sen toteutuksesta. Erilaisuuden hyväksymisen ja syleilemisen teema ei ole kovin tehokkaasti peitelty, mutta minusta nuortenkirjassa ei tarvitsekaan olla. Häntien ja muuttuvan kehon lisäksi käsitellään tyttöjen välisiä ystävyyssuhteita sekä kykyä tulla toimeen keskenään ja ympäristön kanssa. Tuttuun tapaan Peltoniemi yhdistelee vanhaa ja uutta maailmaa, tekee tutusta kuvastosta uutta ja omanlaistaan. Kirjassa on myös kirjailijalle ominaisesti arkisissakin tapahtumissa viehättävän satumainen tunnelma. Kummat ei edustanut ainakaan minulle parasta Peltoniemeä, mutta tämä oli harvinaisen tervetullut lukukokemus edeltävien raskaampien kirjojen jäljiltä.