Ai Weiwei @ Helsinki

Eilen Helsinkiin vievä bussi oli reippaasti myöhässä, mutta päätin juosta Ai Weiwein näyttelyn läpi vaikka sitten kuinka kiireellä.

Kävi ilmi, että puoli tuntia riitti 25 puuveistoksen katsomiseen suhteellisen hyvin. Jos olisin tiennyt, että myös junani lähtee 50 minuuttia myöhässä, olisin ihan mieluusti katsonut videotkin.

En yleensä ole suuremmin puuveistosten ystävä, mutta joku Ai Weiwein veistoksissa oli - monesti musertavasta poliittisesta sanomasta huolimatta - tyynnyttävää. Rakastan Tennispalatsia rakennuksena, näyttelytilat ovat ihanat eikä sunnuntai-iltana muita asiakkaita tungokseksi asti ollut. Oli helppo hengittää. 

Valkoinen talo (2015), Traveling Light (2007) & Puu (2010).

Viulu (1985)

Rypäleet (2010)

Läpi (2007)

Kun lähempänä puolta yötä kävelin junalta kotiin, rinnassa oleva paine ja päässä oleva kohina pahenivat askel askeleelta. Tänään olo on ollut lähinnä lannistunut.

Kokemusten yhdistelmä vakautti päätöstä pienestä hotellilomasesta joululoman alkajaisiksi. Hotellilakanat, aamiainen ja vähän hengittämistä helpottavaa näyttelyaikaa. Isoista Jani Leinonen, Helsinki Noir ja Henri Cartier-Bresson ovat vielä näkemättä. Ja koska Ai Weiwein näyttely on esillä helmikuun loppuun, ei mikään estä piipahtamasta sinne vielä toistamiseen paremmalla ajalla.

"Et tiedä kuinka kaunis olet" muistuttaa Tuula Lehtisen teos HAMin vessassa.

Paras chiapuuro ikinä

Pitikin mennä leveilemään sillä, ettei tänä syksynä väsytä. Kulunut viikko on nimittäin ollut hirveä. Perjantain työpäivä meni väsymysitkua pidätellen, mutta typerältä kiukuttelulta en enää onnistunut välttymään.

Pahinta oloa karkotettiin eilen illalla onneksi aika tehokkaasti. Harva asia nimittäin piristää mieltä yhtä tehokkaasti kuin Buffyn lempikauden korkkaaminen maratontunnelmissa, eväinä homejuusto ja kauden eka glögi.

Vaan nyt löytyi hyvä haastaja. Kaivelin eilen illalla kaappeja ajatuksena tehdä herkkueväät aamujunaan ja onnistuin vahingossa tekemään täydellisen tuorepuuron. Olen muutenkin chiapuuron ystävä, mutta nyt meni kaikki maut ja koostumus juuri kohdalleen.

Eeppisen hyvä chiapuuro
2 rkl chiansiemeniä
1 dl soijamaitoa
1 dl kirsikoita
0,5 dl mustikoita
reilu ropsaus mantelirouhetta
pienempi ropsaus kookoshiutaleita

Sekoita chiansiemenet ja soijamaito ja anna turvota pari minuuttia. Lisää muut aineet, sekoita ja anna turvota jääkaapissa yön yli. Syö fiilistelen.

Parasta ikinä! Ja tarpeeksi terveyshippiuskottava kokonaisuus, jos haluaa tehdä tuttuihin ja tuntemattomiin vaikutuksen somessa. Tosin Instagramiin tämä puuro ei välttämät sovi, mustikoiden ja chian yhdistelmä kun tapaa olla valitettavan epäesteettinen.

Kummallisia kaamosoireita

Taisin tänä vuonna syödä rautakuurin ja aloittaa D-vitamiinit sekä foolihappoilun juuri passeliin aikaan. Kaamosoireet ovat nimittäin pysyneet yllättävän hyvin asioissa! Olen toki normaaliin tapaan väsynyt ja kiukkuinen, mutta se vuodenajalle tyypillinen totaalinen lohduttomuus ja silmien sumuisuus loistavat poissaolollaan.

Lisäksi ruokapuolella tapahtuu outoja. Olen ostanut viinikumikarkkeja koko syksyn aikana ehkä kahdesti ja suklaatakin normaalia vähemmän. Sen sijaan himoitsen koko ajan paitsi pähkinöitä, jotain vihreää. 

Parsakaalia ja korianteria menisi nyt ihan rajattomasti. Lempiaamiaiseni on hiljattain ollut ruisleipä tahinilla ja lehtikaalilla. Perjantain pikkujouluissa en syönyt edes jälkkäriä, mutta jätin vuolaat kiitokset edamamepapu-avokadosalaatista, jota santasinkin kiitettävästi.

Periaatteessa en voi valittaa. Vähemmän heittelevä energiataso ja järkevät ruokahimot ovat oikein positiivista kehitystä. Mutta miinustakin on.

Yleensä marras-joulukuun taitteessa alan karkottaa kaamosta suunnittelemalla jouluasioita, askartelemalla kortteja ja tekemällä kodin vaiheittaista lappusiivousta. Nyt ei jotenkin huvita. Huomaan lähinnä suunnittelevani suunnittelemista, joka päivä päätän kirjoittaa suunnitelmat auki - sitten huomenna. Näin on mennyt jo pari viikkoa.

Ennen kuin joku sieltä bittiavaruuden tuolta puolen muistuttaa olemaan itselleen armollinen, niin se on kyllä tiedossa. Lähinnä vain huolettaa ja ihmetyttää tämä flegmaattisuus, koska oikeasti nautin siitä näpertelystä. Se on lempiasioitani tässä vuodenajassa ja tuntuu tyhmältä, ettei lempiasiat huvita.

Laskin kyllä kuvitteellita rimaa jo sen verran, että ostin joulukortit tänä vuonna valmiina. Jos lempikuvittajat kortteja löytyy seteissä, tilaisuutta ei sovi jättää käyttämättä.

Rokumentin jälkeen

Rokumentti takana, normaali arki pikkujoulukausi edessä.

Tänä vuonna näin neljän päivän aikana kahdeksan elokuvaa:

The Visit

I Am Thor

The Institute

Dark Star: H.R. Giger's World

Chuck Norris vs. Communism

Rocky Horror Picture Show

Backstreet Boys: Show 'Em What You're Made Of

Eden

Backstreet Boys painii tunnesyistä ihan eri sarjassa kuin muut - ja voi mitä tunteita kahden ja puolen tunnin aikana läpi kävinkään! Koska BSB-dokumentti oikeasti ansaitsisi ihan oman postauksensa, jätän sen ainakin toistaiseksi enempiä käsittelemättä ja nostan sen ohi yleissuosikeikseni tänä vuonna Thorin ja Chuck Norrisin. Molemmat olivat erittäin viihdyttäviä elokuvia, jotka antoivoat toivoa kirkkaammasta tulevaisuudesta yhden ihmisen ja koko kansakunnan kautta. Lämmin suositus molempiin. Toivottavasti Teema ottaa ne ohjelmistoonsa tulevina kuukausina.

Institute oli ehdottomasti tämän vuoden kiinnostavin mindfuck ja H.R. Giger -elokuvakin varsin symppis, vaikka paikoin vaikea seurata ja vaati katsojaltaan paikoin harmillisen paljon taustatietämystä. Itse ainakin olisin kuullut miehen vaiheista syvemminkin.

The Visit ja Eden sen sijaan eivät saa irtopisteitä, vaikka en niidenkään näkemistä kadu. Rocky Horrorissakaan laulu ei lähtenyt ihan niin hyvin kuin olisin toivonut, mutta ainakin jalkauduin paikalle Magenta-asussa tanssimaan Time Warpia.

Poden yleensä huonoa omaatuntoa siitä, etten jaksa käydä tarpeeksi kulttuuritapahtumissa, mutta viime viikolla edustin kahdeksan Rokumentti-elokuvan lisäksi elokuva-arkistossa, Lulu-klubilla ja Barrefesteillä. Rikastutin myös paikallisten ravintoloiden kassaa enemmän kuin olisi ollut järkevää.

Ilahduttavalla aktiivisuudella on myös varjopuolensa. Tänäkin vuonna Rokumentin jälkeen elämä lannistaa.

Eilen oli itse asiassa niin kyyninen olo, että jouduin jättämään haaveilemani Rakkautta ennen aamua -arkistonäytöksen väliin. Muutenkin jylläsi sen luokan apatia ja ahdistus, että oksat pois. En tiedä, oliko kyseessä kampaajalle ja uuteen kosmetiikkaan upottamani pieni omaisuus vai se, että sanoin jopa ääneen, mikä pännii, mutta tänään olen ollut lähinnä väsynyt.

Ehkä se siis tästä vielä. Ysäripopin voimalla jos ei muuten.

Yeah! Yeah! Tässä tulemme!

Jos ikinä tulee mahdollisuus nähdä ne oikeat Beatles-elokuvat isolta kankaalta, en voi kuin suositella lämpimästi. 

Kävin äsken katsomassa Hard Day's Nightin arkistossa ja harvasta asiasta on viime aikoina tullut noin hyvä mieli. Tosin teki ihan pirun tiukkaa olla laulamatta mukana.

(Sen sijaan en suosittele tekemään heti leffan jälkeen miehen kanssa nälkäisenä kauppatreffejä. Siitä tulee paha mieli.)

Rokumentti-viikko korkattu. Luvassa lisää vanhoja megasuosikkeja, uusia tuttavuuksia ja vain vähän maailmantuskaa. Bring it on!

ps. Oi George.

Lokakuun luetut

Emma Tennant: Epäsäätyinen avioliitto

Ylpeyden ja ennakkoluulon 1990-luvulla ilmestynyt jatko-osa, jossa kerrataan hahmojen vaiheita alkuteoksen onnellisen lopun jälkeen. Tennant on tavoittanut Austenin tyylin hyvin, mutta silti jokin tökkii. Ehkä se, että vuosien (vuosikymmenten) avioliiton jälkeenkin Elizabeth ja Darcy ovat käsittämättömän etäiset, eivätkä osaa puhua toisilleen. Taustat kirjoitetaan auki turhankin alleviivaavasti, mutta silti en jotenkin usko Tennantia. Minun Elizabethini olisi avioiduttuaankin ollut topakka, opetellut pitämään Pemberleyn langat käsissään ja puhunut siinä sivussa suunsa puhtaaksi. Kirjassa oli myös kiusallinen, toistuva kaava, jossa konfliktia pohjustettiin pitkään ja hartaudella, mutta siirappisen sievä ratkaisu löytyi kohtuuttoman nopeasti - yleensä parilla sanalla ja hymyllä. Sujuvasti tämän silti luki. Kokonaisuudessaan Epäsäätyinen avioliitto oli tylsästi sellainen "ihan kiva kirja". Jos yksi jatko-osa pitää valita, kallistuisin ehdottomasti P.D. Jamesin dekkarin Death Comes to Pemberleyn puoleen.

// edit: Tekstin julkaisemisen jälkeen opin, että Tennantin teos on ilmestynyt alunperin kahdessa osassa Pemberley (1993) ja An Unequal Marriage (1994), jotka on suomennokseen yhdistetty. Se selittää epätasaisuutta, mainitsemaani konfliktien kaavaa ja valtavaa aikahyppyä (jälkimmäinen tapahtuu 20 vuotta myöhemmin). Ensimmäinen osa oli minusta vetävämpi. Jos luet toisen, lue se.

David Nicholls: Varamies

Varamies kertoo kolmekymppisestä näyttelijästä Stephen C. McQueenista, joka edelleen odottaa ammatillista läpimurtoaan. Stephenin vastaparina toimii maailman 12. seksikkäin mies, näyttelijä Josh Harper - sekä teatterissa että kankaalla menestystä niittänyt näyttelijä, joka tuntuu saaneen (liian) paljon (liian) nuorena. Harper kuvataan sen luokan mulkerona, että Stephenin puolelle on helppo asettua, vaikka päähenkilökin tekee tuskastuttavan huonoja ratkaisuja kerta toisensa jälkeen. Pari kertaa tekikin mieli hypätä sisään sivuille ja pistää Stephenin asiat järjestykseen. Silloin muuten vähän keskinkertainen kirja oli myös vahvimmillaan. Varamies on loppupeleissä nopealukuinen ja kevyt romaani, paikoin - ja parhaimmillaan - aika herkullinen kurkistus Lontoon teatterielämään ja niiden ohessa lopultakin aikuistuvan miehen (jonkinlainen) kasvukertomus - romanttista juonikuviota unohtamatta.

Iso osa huvia lukiessa oli itse asiassa miettiä, kuka on toiminut Harperin esikuvana. Itse koko ajan luin Harperin Tom Hiddlestonin näköisenä, mutta koska alkuteos on ilmestynyt jo 2005, Jude Law tuntuu todennäköiseltä. Muita tulkintoja otetaan vastaan!

Markus Zusak: Kirjavaras

Natsi-Saksan tapahtumat eivät ole varsinaisesti mieltäylentäviä näin pimenevässä syksyssä, mutta aiheestaan huolimatta Kirjavaras on lämmin teos. Kuoleman valitseminen kertojaksi on Zusakilta nerokas ratkaisu. Kaikkitietävän kertojan mukana päästään lähelle kaikkia hahmoja, mutta tuo mukaan sen verran fantasiaa, etteivät tarinan tosipohjaiset kauheudet pakahduta alleen jo ensisivuilta - vaikka tippa linssissä minä viimeiset sata sivua kahlasin. Kuolema kertoo kirjoja varastelevan ja niiden avulla lukemaan opettelevan Lieselin tarinaa. Sijaisperheeseen joutunut nuori tyttö on samaan aikaan sekä tarinan kokija, kertoja että  kehys. Lieselin arjen, kokemusten ja ihmissuhteiden kautta Kirjavarkaassa kerrotaan monta tarinaa tavallisista ihmisistä, elämästä sodan runtelemassa Saksassa sekä pienistä ja isommistakin humaaneista teoista kaiken kauheuden keskellä. Kirjan kannessa todetaan vaatimattomasti "Tuleva klassikko". En ihmettelisi, jos näin käy.

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua

Kokoelma makaabereja pikku tarinoita, joiden pituus vaihtelee sivusta kuuteen. Mustaa huumoria ja elämän synkempiä lainalaisuuksia ei säästellä. Parhaimmillaan Mykkäsen tarinat ovat mielestäni lyhimmillään: yhden sivun tuokiokuvat ovat tiiviitä, mutta teksti imaisee lukijan silti sisään hetkeen. Pitemmissä jännite kantaa kyllä, mutta efekti ei ole yhtä tehokas. Sopii silmäiltäväksi silloin tällöin, mutta satasivuisen kokoelman ahmaisee helposti myös yhdeltä istumalta.