Muistan kun Mireille Guilianon Ranskattaret eivät liho julkaistiin joitain vuosia sitten ja se aiheutti ihan järjettömän kohun. Joku luonnostaan laiha ranskalainen kehtasi ruveta neuvomaan tavan kuolevaisia! En sitten lukenut kyseistä opusta, koska luulin sen olevan jotenkin kamala ja syyllistävä.
Viime perjantain junamatkalla luin kirjan (melkein) kannesta kanteen - kaikkia reseptejä en orjallisesti lukenut, kun oli muutenkin vähän nälkä. Kohuopuksen pointtina oli, ettei ranskalaisten naisten hyvinvoinnin (henkisen tai fyysisen) salaisuus ole mutatoituneissa geeneissä vaan kulttuurissa.
Teoksen pääteesit vapaasti tiivistettynä:
- Juo paljon vettä.
- Syö paljon hedelmiä, marjoja ja tuoreita kasviksia.
- Syö riittävästi oikeaa ruokaa.
- Kaikkea voi syödä, jos syö kohtuudella.
- Arki- ja hyötyliikunta kunniaan.
- Salilla ei tarvitse määrättömästi rehkiä (siis rangaista itseään liikunnalla), jos ei ylensyö jatkuvasti.
- Suklaa on hyvää ja terveellistä vaikka päivittäinkin kohtuudella nautittuna.
- Viini on hyvää ja terveellistä vaikka päivittäinkin kohtuudella nautittuna.
- Nauti elämästä ja ruuasta.
Ei kuulosta kovin radikaalilta tai syyllistävältä, eihän? Paitsi ehkä 3-4 viimeistä kohtaa, koska tässä kulttuurissahan nauttiminen on tunnetusti pannassa, mutta rankaisu arvossa. Vai kuinka monta kertaa olet kuullut jonkin variaation lauseesta "on niin hyvän näköistä piirakkaa, että pakko ottaa ihan vähän, pitää sitten tehdä rankempí treeni illalla"?
En tiedä, tykkäsinkö kauheasti Guilianon tavasta kirjoittaa, enkä myöskään allekirjoita kaikkea, mitä opuksessa neuvottiin. En myöskään koe tarvetta alkaa seurata Guilianon kolmen kuukauden ohjelmaa. Ihan mukavaa junaluettavaa silti, etenkin kun tyypiltään kirja muistutti enemmän romaania kuin minkään luokan opasta. Erityisesti minua lämmitti ajatus painosuosituksista:
On hyvä muistaa, tohtori sanoi, että "il y a poids et poids" ("on painoa ja painoa"): on vakuutusyhtiöiden taulukosta ilmenevä "ihannepaino", joka perustuu pelkästään pituuteen; on "muotipaino", paljon luonnottomampi ihanne, jossa kaupallisuudella on suuri, joskus salakavala rooli; ja sitten on "hyvinvointipaino", jossa henkilö kokee olevansa bien dans sa peu (viihtyvänsä nahoissaan), kuten Montaigne asian ilmaisi.
Tuollaista saa harvemmin mistään lukea. Ajatus on myös hyvin linjassa vuosien varrella muotoutuneen käsitykseni kanssa, että jokaisella ihmisellä on oma luontainen paino, jossa voi hyvin. Sen alle paino ei myöskään putoa ilman kohtuuttomia ponnisteluja ja vaikka siinä onnistuisikin, lopputuloksena on vähän vinksahtaneen oloinen ulkonäkö. Joskus vajaa kymmenen vuotta sitten silloisen asuntolani kanssa-asukki totesi, etten olisi Hanna, jos en olisi vähän pyöreä. Suutuin ihan silmittömästi, mutta sittemmin olen kyllä tajunnut, missä tuon lausahduksen viisaus piilee.
Vaikka en niihin suuremmin viitsinyt keskittyäkään, Guilianon reseptit näyttivät sen verran herkuilta näyttivät, että olen laittanut Ranskattaren ruokavuoden (jatko-osa tälle opukselle) hankkimisen harkintaan. Se kun kuulemma keskittyy enemmän resepteihin kuin ruokafilosofiaan.
Koska tämä ykkösosa ei tuottanut minulle muutoin mitenkään suuria ahaa-elämyksiä ja ehdin jo lauantain juhlahulinoissa nauttia sekä herkuista että viinistä, päällimmäisiksi nousi reseptien tonkimisen lisäksi kolme hillitöntä ja melko odottamatonta hinkua:
a) prepata ranskaa
b) mennä Ranskaan
c) syödä purjoruokia (jos ei Guilianon taikapurjokeittoa sentään).
Purjoa on jo kaapissa, nyt pitää enää keksiä, missä muodossa sen syön. Muut vaiheet saavat vielä odottaa.