Lemon at her

Hei rakkaat ystävät: seuraavalla kerralla ulistessani, etten löydä uutta musiikkia, muistuttakaa että vanhoissa suosikeissakin on vaikka miten paljon, mistä ammentaa.

Kuten vaikka Lemonatorissa.

Onneksi, onneksi, onneksi uhmasin väsymystä ja otin lauantaina suunnan kohti Helsinkiä katsomaan bändin jäähyväiskeikkaa. En olisi toiminut näin viisaasti, ellen olisi älynnyt ostaa lippua heti niiden tultua myyntiin heinäkuussa.

Hyvin tehty, Hanna. Taputuksia olalle optimistisesta ennakoinnista!

Istuttiin Venlan kanssa keikan jälkeen Henry's Pubin terassilla ja mietittiin, ettei keksitä keikasta mitään huonoa sanottavaa. Kaksi päivää asiaa sulateltuani en keksi vieläkään.

Tai jos nyt väkisin täytyy, niin:

a) The Killer I jäi kuulematta ja

b) tämä oli Lemonatorin viimeinen keikka ikinä.

Tunnen samanlaista parhauskokemuksen jälkeistä kaihoa kuin The Arkin samassa paikassa ja samassa seurassa koetun jäähyväiskeikan jälkeen. Kenen keikalla minä nyt käyn tanssimassa? Kuka nyt kirjoittaa elämän nurjistakin puolista voimauttavaa powerpoppia?

Tanssin, lauloin, kyynelehdin mutta enimmäkseen hymyilin. Ihanaa ja vapauttavaa.

Tyylikäs lopetus tyylikkäälle bändille - jostain syystä yllättävän väljällä Tavastialla. En väheksy Turun tai Tampereen keikkoja ollenkaan, olen kuullut niiden olleen yhtä lailla erinomaisia, mutta minulle oli tärkeää olla läsnä juuri Tavastialla, sillä ihan viimeisellä, bändin kotiareenalla.

En itsekään muistanut, miten tärkeä osa elämääni tämä bändi on ollut intensiivisissä sykäyksissä jostain vuodesta 1996. Lämmin kiitos, jotenkin jo kaksikymppisenä ja silti liian aikaisin pillit pussiin laittanut Lemonator. Teillä on aina paikka sydämessäni. Kunhan joku ulkopuolinen tekijä aika ajoin siitä minua muistuttaa.

Tulipa ostettua itselle muistutukseksi se sitruunapaitakin, jonka hankkimisesta olen haaveillut reilusti yli viisitoista vuotta. Seuraavaksi voisin viimeinkin hankkia maan mainion Shake, Shake, Shake -levyn. Se kun on ainoa, joka Spotifyn myötä on jäänyt hyllystäni uupumaan.

Sänkykauppoja

Olen elänyt verrattain vanhaksi ilman, että on tarvinnut tehdä ns. aikuishankintoja. Asun vuokralla, kesäauto on lainassa äidiltä, valtaosa huonekaluista on saatu tai pelastettu perheen ja kavereiden vanhoista.

Nyt tuli uuden hyvän sängyn hankinta ajankohtaiseksi. Aikuishuonekaluosotos on aiheuttanut jonkin verran stressiä. Haasteetta projektiin toivat etenkin erilaiset mieltymykset: toinen halusi 140 cm leveän, siron mutta jämäkän runkopatjan hintahaarukalla 400-600 euroa. Toisen haaveissa oli 160 cm leveä, jämäkkä jenkkisänky, hintahaarukka 900-1000 euroa. Tekstistä löytää kahden kahta selkäkipuista yhdistävät adjektiivin, kaikessa muussa lopulta joustin.

Koska itse olin tällä kertaa se pihistelijä, kuuntelin kyllä järjen ääntä ja pääsin nopeasti kiinni siihen ajatukseen, että hyvästä sängystä kannattaa maksaa. Leveään jenkkisänkyyn en ole ajatuksena tottunut vieläkään - sehän on massiivinen, eikä sinne alle voi laittaa edes säilytykseen mitään! Sellainen meille nyt silti tulee.

Tänään varattiin pari, kolme tuntia aikaa koluta kaupungin sänkykaupat läpi. Vartti riitti. Mentiin ensin Stemmaan alennuksessa olevan Aalto-sänkypaketin perässä. Aalto oli ihan ok, mutta voittaja löytyi vierestä.

Kaksi viikkoa pitää odottaa harmaan rungon toimitusta ja meille kuljetukseen sopivaa vapaapäivää, mutta perjantaina 11.9. meille siis muuttaa kuvan etualalla oleva Meri-sänky. Alekausi on vielä menossa, joten hintaa tuli 699 euroa ja autoa saa lainata Stemmasta ilmaiseksi, jos itse kannetaan. Ei edes tuntunut pahalta höylätä sänkyä luottokortille, kun tiesi, että ostos on hyvä. Takuukin on voimassa kymmenen vuotta.

Tietysti tämä tarkoittaa myös sitä, että on kaksi viikkoa aikaa keksiä uusi säilytyspaikka sängyn alle tungetuille tavaroille pitää keksiä uusi paikka. Argh. Mutta ehkä se on sen arvoista, Markon selkä kun päästi iloisen ruks-äänen jo ensimmäisellä koemakuulla, enkä itsekään meinannut malttaa nousta sängyltä ollenkaan.

Parempia ja selkäystävällisempiä yöunia siis odotellessa. Ilmoitukseni jäädä Stemmaan odottamaan sängyn toimitusta ei valitettavasti saanut myyjältä kannatusta.

Kahville Kuopioon

Mitä tehdään kun pahin muuttokaaos on selätetty ja viikkovapaat osuvat hassusti perjantaille ja lauantaille? Tietysti laitetaan puristamaton kolttu päälle, hypätään bussiin ja poistutaan kaupungista edes hetkeksi.

Kävin siis perjantaina pikaisella päiväreissulla Kuopiossa. En ihan oikeasti tiedä, oliko se tässä väsymystilassa järkevää, mutta halusin ehdottomasti nähdä VB-valokuvakeskuksen näyttelyn ennen kuin se päättyy.

Loppupeleissä päiväreissu osoittautui erinomaiseksi ratkaisuksi, vaikka olinkin jälkeenpäin vielä enemmän poikki. Molempiin suuntiin oli istuttava kaksi ja puoli tuntia paikoillaan, olla ihan vaan jouten: en voinut silittää, käydä läpi papereita tai organisoida kaappeja uudelleen. Sen luonteinen tauko tuli ehdottoman tarpeeseen.

VB oli ehdottomasti taas näkemisen arvoinen ja olihan edellisestä kerrasta jo vähän turhan pitkään jo vierähtänyt. Tosin tuli taas kirottua, ettei omasta budjetista lohkea 2300 euroa taidehankintaan, vaikka se kuinka esittäisi George Harrisonia.

Kerrankin muistin myös ilmoittaa kaupunkiin saapumisestani etukäteen ja sain lounasseuraksi Jarin. Mitä oivallisin tilaisuus istahtaa viimeinkin Kahvila Kaneliin, josta olen haaveillut jo vuosia. Visiitti ei jää viimeiseksi, lupaan sen.

Tällä reissulla ehdin viimeinkin käydä myös Kuopion taidemuseossa. Yksi aukko sivistyksessä paikattu, hurraa! En voi sanoa olleeni erityisen vaikuttutunut (paitsi museokaupasta), mutta onpa ainakin parempi käsitys siitä, mitä ja minkälaisissa puitteissa museolla on tarjolla. Ja olihan synttärisankarien Leonardo da Vilhun ja Pekka Halosen näyttelyt varsin symppikset, eikä lippuhinnatkaan päätä huimaa.

Olen sanonut sen ennenkin ja sanon taas: Kuopio on erinomainen minilomakohde. Nyt en valitettavasti ollut perillä neljääkään tuntia, mutta mukava irtiotto silti.

Kuopion kahvilarintaman puolesta olisin viihynyt pitempäänkin. Kanelin jälkeen käytiin Jarin kanssa vielä testaamassa Sokoksen takana oleva uutukainen Poeme Laari & Café, koska Jari halusi pähkinöitä. Olin Kanelin salaatista vielä ihan täynnä, mutta chilimarenki huuteli nimeäni kahvilapuolella.

Ei taida jäädä tämäkään visiitti viimeiseksi.

Hynttyyt yhteen

Olemme viimeinkin päässeet hankalasta kahden talouden ikeestä. Hurraa sille. Hassuttaa, että melkein seitsemän vuoden jälkeen joudumme viimeinkin käsittelemään perusasioita, jotka monet muut kohtaavat jo paljon aiemmin: raha, siivous, pyykkäys, vuorokausitrytmi, pelikuulokkeet, sen sellaiset.

Itse muutto meni varsin kivuttomasti, mutta prosessissa ja valinnoissa kipuiltiin senkin edestä. Tavaramäärä lopulta ratkaisi: yhden huoneen tavarat on paljon järkevämpää siirtää neliöiltään vähän isompaan asuntoon kuin kaksion tavarat vähän pienempään, vaikka siinä kuinka olisi isompi varastokoppi ja lasitettu parveke. 

Toki olen neljä vuotta ehtinyt tunkea siihen pikkuiseen varastooni ja kaappeihin ties mitä, joten rankalla kädellä karsiminen oli tosiasia. Markolta meni kierrätykseen ja kaatopaikalle enimmäkseen huonekaluja ja vanhoja vaatteita, mutta itse poistin ja kierrätin säkkikaupalla käyttötavaraa ja rakkaita muistoja.

Kuluttavinta onkin ehkä ollut, kun jokaisen esineen kohdalla piti oikeasti pohtia, tarvitseeko sitä enää ja raaskiiko sitä kuitenkaan heittää pois. Tunnustettakoon, että muutaman nyssäkän ja laatikon jätin odottamaan vielä tulevaa. Minulla on tapana kiintyä esineisiin, eikä kaikkea mitenkään pystynyt prosessoimaan kerralla.

Raivausprojektin sistustus: siistit pinot, ei pölyä.

Pakotin raivatessa itseni kuitenkin muistamaan, että viimeistään näin muuttuvien olosuhteiden myötä monista rakkaistakin tavaroista ja muistoista voi ja kannattaa luopua, kaikkea kun ei voi pitää pölyä keräämässä nurkissa. Vanha lempitakkini sai uuden kodin Rantakylästä, Fidaan kannoin kasakaupalla elokuvia ja levyjä. Kaikkia Millenium-ajan BSB-julisteitakaan ei ehkä tarvitse säilyttää - mutta NKOTB-virheistäni oppineena säästin kuitenkin joitakin.

Tärkein prosessissa oppimani asia on silti se, etten ikinä enää hoida yhtään mitään muuttoa samalla viikolla kuin palaan kesälomalta töihin. Varsinkaan jos samaan aikaan on metsä mustikoita pullollaan ja on juuri ostanut kausikortin jumppaan. 

Ei ole nimittäin väsymyksellä rajaa. Jaksan touhuta iltayhdeksään ja sen jälkeen vain lakkaan toimimasta. Nukun kuin tukki, en näe unia. Ehkä olotila alkaa normalisoitua sitten, kun viimeisetkin kaapit on käyty läpi ja järjestetty uudelleen. Ei niitä ole enää kuin pari jäljellä, joten toivo häämöttää jo kulman takana. Tai kattilakasojen alla. Jossain siellä kuitenkin.

Akuutilla ostoslistalla on vielä uusi sänky ja ruokapöytä. Tässä järjestyksessä. Jostain syystä se tuntuu kaikkein ylivoimaisimmalta - sängythän pitää käydä koemakaamassa. Eikö joku vaan voisi kantaa sopivan ja edullisen huippusängyn makkariin, jos nätisti pyydän?

Kesäkirjat

Heinäkuussa tulin suunnittelematta lukeneeksi ehtaa kesäkirjallisuutta: dekkarin, vampyyrihömppää ja sen ainoan oikean Kesäkirjan.

Alan Bradley: Piiraan maku makea

Alan Bradleyn dekkarissa seikkailee 11-vuotias Flavia de Luce, jonka kotoa löytyy vuorokauden sisällä sekä kuollut jänkäkurppa että kuollut mies. Tarina etenee nopeasti ja Flavia sitäkin nopeammin, eikä klassikkodekkaritraditioon sopivasti paikallisella poliisilla ole asiaan paljon sanomista. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, minkä takia tarina häilyi mielestäni vähän ärsyttävästi uskottavuuden rajoilla alusta loppuun. Piiraan maku makea oli kuitenkin kaikin puolin viehättävä ja nykyään niin synkässä dekkarimaailmassa virkistävä tuttavuus. Myönnettäköön kuitenkin, etten tätä postausta aloittaeesani meinannut kuollaksenikaan muistaa lukeneeni koko kirjaa. Piti oikeasti kaivaa verkkokirjastosta lainahistoria, ennen kuin muistin! Kesäkirjalle se ei välttämättä ole huono ominaisuus, joten suosittelen nollauslukemiseksi. Kansikuvan sen sijaan muistan paremmin kuin hyvin, se on mielestäni poikkeuksellisen onnistunut. Eli kustantajan suosittelen teettämään tästä ja sarjan muista kansikuvista postikortteja ja vaikka sisustustaulujakin. Ostaisin.

Eipä muuten näytä hullummalta kirjasarjan toisetkaan kansiversiot...

Charlaine Harris: Veren sitomat

Ennen kesälomaa aivot oli ihan puuroa ja silloin Sookien sattumukset ovat parasta luettavaa. Yleensä Harrisin kirjoja lukiessa minua on vaivannut jatkuva tapahtumien ilotulitus, suvantokohtia ei ole ja vaikka kuinka olisi telepaatti, vampyyrien, ihmissusien, keijujen ja muodonmuuttajien ristitulessa, ei oikeasti voi olla koko ajan niin eeppistä menoa. Veren sitomat olikin erilainen. Juonta vietiin kyllä eteenpäin, mutta jotenkin tuntui, ettei kirja alkanut ollenkaan, eikä siihen siis rakentunut kunnon kaarta. Ja kas, vaikka olikin kiva, että Sookien siviilielämä sai vähän enemmän tilaa, loppupeleissä se tuntuikin virkistävän sijaan vähän tylsältä. Ehkä seuraavassa ollaan taas huomattavasti suurempien taisteluiden keskellä.

Tove Jansson: Kesäkirja

Melkein hävettää tunnustaa, etten ole lukenut yhtään Janssonin aikuisten kirjaa aiemmin. Keskiössä ovat saarella kesää viettävät Sophia ja isoäiti, joiden yhteinen maailma on leikikäs, mutta paikoin taustavireltään hyvinkin vakava. Janssonin kieli on tässäkin pienieleistä ja soljuvaa, sen herättämät mielikuvat vahvoja ja tarinat samaistuttavia. En silti jotenkin päässyt Sophian ja isoäidin maailmaan kiinni, mutta taisinkin lähestyä sitä ihan väärästä suunnasta. Kesäkirja on mökillä riippumatossa, rauhassa puistossa tai kotisohvalla kesäisenä sadeiltana luettava kirja, ei matkakirja tai aamupalan lomassa pari sivua kerrallaan luettava kirja. Seuraavalla kerralla olen viisaampi.

Monsteripostaus Prahasta

Olen tässä viikon verran pyöritellyt päässäni blogitekstiä Prahan-reissusta, mutta tulin tulokseen, että sieltä paikan päältä päivittämäni sisälsi jo tärkeimmät, enhän minä siellä kummempia kuitenkaan tehnyt, mitä niistä nyt enempää jaaritella.

Sitten maanantaina kännykkä pilahti ja kaveri uteli matkakuulumisia Facebookissa. Keskustelu eteni seuraavasti:

- Mitä kaikkea kävit kattomassa? 

- Kävin Klementinumissa,  juutalaismuseossa ja hautausmaalla, Art deco -näyttelyssä, valikoidusti linnassa, John Lennon -seinällä, Karel Zeman -museossa, Petrin-kukkulalla ja Mucha-museossa. 

Ja sitten siellä Kutna Horassa kasassa kirkkoja, plus Prahassa black light -teatterissa, kaupunkijunassa ja jokiristeilyllä. Ja kaupungingalleriassa! 

Oho. Luulin etten ehtinyt paljon, mutta tulihan tuota. 

Kävelin paljon ympäriinsä ja eksyin sata kertaa.

Tulipahan taas todistettua, että ihmisten kanssa juttelemisessa on puolensa, vaikka olisikin vähän kiire ja chatin näpyttely ei olisi prioriteettilistan ykkösenä.

Mullahan oli nimittäin aika pirun hieno matka! Yksin matkustamisessa on parasta se, että voi nähdä juuri ne asiat, mitkä itseä kiinnostaa. Huonointa taas on se, ettei voi purkaa näkemäänsä kenenkään kanssa, joka minulle on vähintään 30% kokemuksesta. Ilmankos meinaa sujahtaa muistista, kun ei ole tarinointia muistuttamassa!

Pieni ratkaisu asiaan oli päätös ottaa yksi tuulitukkaselfie Instagramiin jokaisena matkapäivänä. Toimi yllättävän hyvin! Alla esimerkki keskiviikkoaamulta, kun pääsin viimeinkin Kaarlensillalle.

Vein Prahaan Suomen säät mukanani: koko viikon ajan oli reilu parikymmentä astetta ja joka päivä satoi ainakin vähän. Muita kaiketi keljutti, mutta koska Suomen kesä ei tänä vuonna ole varsinaisesti karaissut hellekeleihin, olin itse lähinnä helpottunut. Sitä paitsi huono sää on asennekysymys.

Tiistaina alkoi ripsiä ollessani vanhassa kaupungissa, joten menin katujuna-ajelulle. Keskiviikkona satoi, laitoin jalkaan sandaalit ja nappasin sontsan mukaan ja lähdin syömään. Perjantaina en vaivautunut enää tuonkaan vertaa, pistin vain jenkkihuivin päähän ja jatkoin menoa.

Ennen Radostin superpäivällistä ripsi, taustalla lähipuiston kirkko.

Superpäivällisen jälkeen supervalossa samassa puistossa.

Paahtavan auringon lisäksi jännitin eniten hostellia. Edellisestä hostelliyöstä ehti vierähtää neljä vuotta ja silloin oli Marko mukana. Osaisiko sitä edes olla? Turhaan jännitin. En ollut hostellin vanhin asukki, enkä varsinkaan ainoa soolomatkaaja. Henkilökunta oli ystävällistä, etenkin alusta asti hostellilla töissä ollut kroatialainen Robert, joka lisäsi viikon iltaohjelmaan tärpin ihan minua varten, kun sanoin, että haluaisin maistella oluita seurassa. Ja koska hostelli on avattu vasta maaliskuussa, kaikkialla oli ihan älyttömän siistiä!

Toki siisteys ulottui myös siihen, että henkilökunta siivosi juustoni jääkaapista päivää liian aikaisin. Tai sitten joku söi sen. Harmillista joka tapauksessa.

Angry birds! Suomi mainittu!

Ainoa konkreettinen miinus hostellille tulee aamiaisesta, joka oli sitä tavallista hostellihuttua: järjettömän pahaa kahvia, sokerimuroja, hilloa ja vaaleaa paahtoleipää. Toisaalta Tsekeissä mikään ei maksa mitään, joten aamiaisen tuunaaminen oli äärettömän helppoa ja halpaa: hain viikon tarpeiksi kaupasta hummusta, kahta eri juustoa, ison kasan hedelmiä, pari jumalaista kirsikkajugurttia ja yhteishintaa kertyi alle viisi euroa. En valita.

Perjantain jämäaamiainen: hummusta, luumuja, valkohomejuustoa. Nutella hostellista.

Tein itselleni ennen matkaa alustavan - ja minua ajatellen aika löysän - toimintasuunnitelman. Joka päivälle olin miettinyt 2-3 kohdetta, mutta moni niistä esiintyi varmuuden vuoksi useamman päivän kohdalla. Praha kuitenkin muistuttaa isokokoista Tallinnaa monilla tavoin, muun muassa siten, että olin koko ajan eksyksissä. Matkasuunnitelmani eli siis jatkuvasti riippuen siitä, käännyinkö väärästä kulmasta ja päädyinkö sen takia jonnekin ihan muualle kuin piti. Eli aika paljon. Saatoin hyvinkin löytää pienien sivukatujen lomasta etsimäni ravintolan, mutta en löytänyt aiemmin näkemääni paikkaan välttämättä enää koskaan uudestaan.

Suosikkiesimerkkini harhailuissa oli Jean Delvillen näyttely kaupungingalleriassa. Etsin sitä kahtena päivänä yli tunnin kerrallaan. Lopulta se löytyi vanhankaupungin aukiolta. Hävetti. Pirun tsekinkieliset kyltit ja kasa ihan uusia sanoja! Näyttely osoittautui kuitenkin vaivan arvoiseksi ja sainpahan siitä anekdootin hostellilla kerrottavaksi.

Juutalaisella hautausmaalla.

Johannes Nepomukilaisen hauta Pyhän Vituksen katedraalissa.

Kaarlensillasta voi nauttia omin silmin tai uuvuttamalla kamerasormensa lopullisesti.
Valitsin ensimmäisen, kuvia on vähän. Tässä Vapahtaja, Kosmas ja Damianos.

Tunnin mittaisella Prague Venice -jokiristeilyllä opin tältä kaverilta kaikenmoista.
Esimerkiksi sen, että Vltava on vanhaa kelttiperua oleva sana ja tarkoittaa villiä vettä.

Olin viihtynyt Prahan puolella kevyesti koko viisi päivää, mutta halusin piipahtaa myös Kutná Horassa katsomassa kuuluisaa luukirkkoa. En ollut ainoa. Tuntui vähän makaaberilta, kun sadat turistit olivat ahtautuneet oikeasti aika pieneen kirkkoon ottamaan kasapäin valokuvia. Liityin toki joukkoon minäkin, mutta kieltämättä heräsi kysymys, oliko tämä apotilla mielessä, kun alkoi kirkkoa 500 vuotta sitten rakentaa.

Minusta luukirkko oli kuitenkin Kutná Horassa ehkä tylsintä antia. Kivenheiton päässä olevaan valoisaan ja rauhalliseen Sedlecin katedraaliin pääsi yhteislipulla, eikä siellä ollut lisäkseni kuin ehkä viisi ihmistä. Keskustassa sijaitseva Pyhän Barbaran katedraali taas oli puitteiden puolesta näistä kolmesta puhuttelevin.

Kaupungin vanha keskusta oli todella sympaattinen ja kaunis, täynnä puikkelehtivia pikkukatuja, veistoksia ja ravintoloita. Jos ikinä palaan Tsekkeihin, viettäisin Kutná Horassa mielelläni ainakin yön tai pari ja tutkisin kaupunkia rauhassa. Tällä kertaa jäi pintaraapaisuksi, koska paloi käämit matkaseuraan ja piti suunnata takaisin.

Kirkon koristeissa on noin 10 000 ihmisen jäännöksiä.

Suomeksi se tarkoittaa "ihan kiljoona kalloa".

Pyhän Barbaran katedraalille meni Kaarlensiltaa muistuttava veistossilta.
En saanut siltaa tyylikkäästi yhteen kuvaan, mutta tässä sen viimeinen veistos.

Matkaseurana Kutná Horassa oli siis hostellilta tuttu perulais-brittiläinen Libia, johon olin törmännyt sattumalta kaupungilla keskiviikkona, jolloin tutustuimme myös Prahan linnaan yhdessä. Kyllähän sen maalaisjärkikin sanoo, että minunkaltaiseni "melko" pedantin ja huolella taustatyönsä tekevän ihmisen yhdistäminen "not my problem, I don't care, we'll figure it out"-luonteeseen on parhaimmillaankin riskialtista ja pienimuotoinen räjähdyshän siinä tosiaan toisena päivänä sitten tapahtui. Olen silti edelleen universumille todella kiitollinen matka- ja juttuseurasta, ja aamiaistettiin vielä perjantaina yhdessä eli ihan hyvissä tunnelmissa jatkettiin omiin suuntiin: Libia Puolaan ja minä Vantaalle.

Olen myös todella tyytyväinen matkan ajoitukseen: maanantaina aikaisin perillä, perjantaina koko päivä aikaa seikkailla. Perjantaina päätinkin ehtiä niin paljon kuin vain mahdollista, tavoitteena ensisijaisesti Petřín-kukkula, Karel Zeman -museo ja Mucha-museo. Oliko sitten hyvin nukutut yöt, hyvä flow vai lopultakim lomatunnelmasta kiinni saaminen, mutta perjantai oli kevyesti reissun kivoin ja onnistunein.

Karel Zeman -museo: paras paikka lapselle ja lapsenmielisille! Kaveri tosin
mukaan, hienoja kuvausmahdollisuuksia on ihan liikaa sivuutettavaksi.

Olin nähnyt 300 metrin jonon Petřínin päälle vievään funikulaariin jo keskiviikkona ja tavoitteena oli tähdätä paikalle niin aikaisin, ettei jonoa vielä olisi ehtinyt ilmaantua. Haha. Vartin jälkeen jono oli liikkunut ehkä kaksi metriä ja päätin, että nuori, tervejalkainen ja hyväkuntoinen matkaaja voi yhtä hyvin kävellä. Matkan paras päätös!

Ihmettelin patsaita, puhuin ihmisille, otin valokuvia ja istuskelin penkillä puolimatkassa ja silti kapuamiseen meni vain puoli tuntia. Harvoin on tosin pohkeet olleet yhtä lujilla tai naama pukannut niin paljon hikeä, mutta ehdottomasti kannatti. En viitsinyt enää maksaa näkötorniin tai jonottaa peililabyrinttiin, mutta katseltavaa riitti silti, enkä edes kolunnut koko kukkulaa.

Puolimatkassa.

Puistoihminen tässä terve! Reissun ehdottomasti onnellisin tuulitukkaselfie.

Ketkut tsekit: Petřínin näkötorni on pari vuotta Eiffeliä nuorempi.
Prahaan haluttiin esikuvaansa korkeampi torni, mutta rahat eivät
riittäneet, joten pienoisversio on kukkulalla ja korkein kohta
ratkaisevat sentit Eiffelin kärkeä merenpintaa ylempänä.

Alas tulin sitten suosiolla funikulaarilla, siihen kun ei tarvinnut enää jonottaa. Ala-asemalta löytyikin koko reissun ehkä ravistelevin veistoskokonaisuus: kommunismin uhrien muistomerkki. Brrrh.

Mies katoaa.

Mitään ihan tajunnanräjäyttävää en tällä reissulla syönyt, mutta varsin hyvin ja halvalla kuitenkin. Olut oli enimmäkseen suomalaisittain helppoa juotavaa. Yritin suosia merkkejä, joita ei täältä saa, mutta peruspubissa se oli haastavaa. Suosikikseni muotoutui Gambrinus, johon en ainakaan muistaakseni ole törmännyt täällä meillä hanassa. Yksin matkaamisessa on se puoli, että tulee tissuteltua vähemmän. Maksa ja yleiskunto kiittää, oluthifistelijä ei. Onneksi Robert kuunteli juttujani, tuli onneksi koettua edes yksi sampleri.

Real Deal Ale (Permon IPA), Cornel Red Ale (Podklášterní), Demon (Lobkowicz,
Vienna lager), Konrad 12º (lager), Merlin Cerný (Městský, tumma lager), 120 Kc/4,50 €.

(Ja kyllä, olisin minä käynyt samplerin testaamassa muutenkin, mutta arvostan suunnattomasti seuraa ja iltaohjelmamodausta tätimatkaajan toiveesta!)

Prahassa vasta käynyt kaveri laittoi Facebookissa vinkin, että jos ruokani maksaa yli 150 kruunua ja olut yli 40, olen väärässä paikassa. Se oli varsin pätevä neuvo. Kalliimmissakin paikoissa söin, mutta eipä se budjettia kaatanut, 200 kruunua kun tekee reilut seitsemän euroa.

Tuoretta pinaattia ja herkkareita + ricottaa, 149 Kc. Naapuripöydän sedän frutti
di maressa oli tuoreita sinisimpukoita kuorineen, sama hinta. Leipäkori maksuton.

Humputtelua Radostissa: jättikulho edamameja,
sieniburgeri & iiihana Key West -drinksu 15,62 €.

Minusta Praha oli kaikin puolin yksin matkaavalle toimiva kohde. Paljon näkyi myös perheitä, pariskuntia ja kaveriporukoita, ja uskoisin, että kaupunki näytti meille kaikille aivan eri kasvot. Seurassa olisi ollut ehkä helpompi suhtautua töykeään asiakaspalveluun, sillä vaikka osasin sitä odottaa, olin joka kerta yhtä hämmentynyt. Erikoinen tapa, etenkin kun tipit muodostavat olennaisen osan tarjoilijoiden palkkaa. Ihanille tarjoilijoille jätinkin yleensä ylimääräistä tippiä.

Jälkeenpäin kaivelee eniten se, että myöhästyin (eksyttyäni totta kai) kävelykierrokselta, jonka lisäksi Kafka- ja kommunismimuseot jäivät väliin. Myös Muchan Slav Epic jäi ilkivallan korjaustöiden takia vielä näkemättä. Mutta eiköhän Praha tuolla minua vielä odota, aika monet sodat, tulvat ja muut mullistukset se on kuitenkin kestänyt paikoillaan.

Jossain tässä vaiheessa tajusin, ettei joka ikistä veistosta voikaan ehkä  kuvata.

Käytiin tässä kanaalissa myös veneellä. Kuva otettu turvallisesti maankamaralta.

Viiden päivän asiantuntevalla kokemuksella tärpit Prahaan suuntaaville:

• Kaikkialla, ihan kaikkialla on tosi hienoja veistoksia. Taidetta näkee, vaikkei haluaisi ostaa yhden ainoata museolippua.
• Kalja on halvempaa kuin vesi, eikä vettä välttämättä saa ravintolassa, jos tilaa jotain muutakin juotavaa. Hanavettä voi kuitenkin juoda, eikä se ole edes kauhean pahaa. Kanna sitä mukana.
• Suuntaa vanhastakaupungista pois kohti Vinohradya. Äärimmäisen symppis alue hyvine ravintoloineen ja on toki Prague Beer Museumin ja tuikitärkeän 90210-teemaravintola Peach Pitin koti. Sighseeing-ratikka 22 vie myös tänne.
• Kävele, kävele, kävele. Ja hyppää mihin tahansa ratikkaan, kun eksyt tai väsyt. Se vuorokausilippu paikallisliikenteeseen kannattaa hankkia ihan jo tästä ilosta.
• Tee itsellesi ja jaloillesi palvelus: istu alas, rauhoitu ja syö rullapulla eli trdelnik.

Oi internet, kerro mikä tämä patsas on! Veistosten äärellä saa ja kannattaa olla
rehdisti turisti. Vaikka olisi matkalaukkuykköset päällä menossa teatteriin.

Oman pullani söin täytteettä, mutta väliin saa kaikenmoista tilpehööriä nutellasta lähtien.

Näkymisiin, Praha! Olit minulle hyvä. Seuraavalla kerralla emme kuitenkaan tapaa heinä-elokuussa.