Paikka vapaana

Yhdessä Facebook-ryhmässä keskusteltiin hiljattain J.K. Rowlingin Paikka vapaana -romaanista ja siitä tehdystä minisarjasta. Luin kirjan muutama vuosi sitten ja tykkäsin ihan todella paljon. Koukutuin tarinaan poikkeuksellisen tehokkaasti ja vaikutuin kerronnasta. Oikean maailman tapaan henkilöhahmot eivät olleet mustavalkoisesti hyviä tai huonoja tyyppejä: sivujuonesta riippuen sama hahmo saattoi olla todella luotaantyöntävä tai kerätä sympatiat puolelleen.

Kuva

Ryhmässä näytän kuuluvani kirjasta tykänneenä kuitenkin selvään vähemmistöön. Moni on kokenut tunnelman liian ahdistavaksi, hahmot vastenmielisiksi ja joku oli jopa heittänyt kirjan roskiin, ettei vahingossakaan tulisi levittäneeksi kurjuutta kenellekään eteenpäin.

Olin ymmälläni. Sitten aloin pohtia omaa suhdettani ahdistavaan viihteeseen. Hyvä draama on aina paikallaan, mutta kieltämättä vaikkapa realistiset sotakuvaukset tai vakavaa sairautta käsittelevät elokuvat ovat minulle aina todella vaikeaa katsottavaa.

Imaistun helposti kirjojen maailmaan ja tykkään siitä tunteesta, kun tapahtumat alkavat visualisoitua päässäni: kuvat kehittyvät tekstin mukana ja hahmot muotouvat oman näköisikseen tarinan edetessä. Muutenkin olen aika visuaalinen kokija, ehkä siitä syystä elokuvat aiheuttavat minulle paljon suurempia ahdistustiloja kuin itse kuvittamani teksti. Joskus se on tehnyt leffailtavalinnoista liki mahdottomia: kaveri haluaisi katarsisviihdettä, itse antautuisi jonkun paljon kevyemmän valinnan vietäväksi.

Hyvänä esimerkkinä leffa-ahdistuksesta toimii viime perjantaina katsomamme Nightcrawler. Elokuva oli ihan todella hyvä, mutta koin sen tapahtumat, päähenkilön ja tunnelman niin ahdistavaksi, että ehdin toivoa sen loppumista kovaan ääneen varmaan viiteen kertaan elokuvan aikana. Klassikkopuolelta löytyy esimerkiksi Kubrickin Full Metal Jacket, joka on eittämättä yksi parhaita näkemiäni elokuvia, mutta en aio katsoa sitä enää koskaan.

Sama ilmiö toistuu muutenkin: surullisia kirjoja lukiessa itken ani harvoin, mutta elokuvia, sarjoja tai näytelmiä katsoessa tulee vollotettua tämän tästä. Ihanan elokuvan jälkeen en myöskään haluaisi päästää sen tunnelmasta irti, enkä aina pystykään. Kirja tapaa seuraamaan huomattavasti vähemmän aikaa. Fiilikset voivat tarttua, mutta harvoin kaappaavat kokonaan mukaansa.

Siksi mielelläni kulutan vaikeita teemoja käsittelevät teokset nimenomaan tekstimuodossa.

Toisaalta sitten kun kirja onnistuu luikertelemaan tarpeeksi tehokkaasti nahan alle, siitä ei pääse eroon ollenkaan. Patti Smithin Just Kidsin jälkeen olin itkuisa ja maani myynyt koko illan. Luettuani Reidar Palmgrenin Tunnelin ensimmäisen kerran en pystynyt nukkumaan, koska kirjan lopun herättämät mielikuvat olivat niin vahvoja. Tuomas Kyrön Liitto taas jäi aikanaan kesken, koska näin toistuvasti unta, että Marko pahoinpitelee minua. Rajansa kaikella.

Vaikka Rowlingin romaani tempaisikin mukaansa sen verran pahasti, että jouduin perumaan sovitun menon saadakseni luettua sen loppuun, The Casual Vacancy ei vyörynyt ylitseni. Nyt asiaa pohdittuani BBC:n ja HBO:n yhteistyönä tekemä sarja kuitenkin pelottaa. Jos tarina on ollut noin kokonaisvaltainen kokemus muille lukijoille, mitä se tekee minulle minisarjamuodossa?

Huomattavista riskeistä huolimatta harkitsen kaikkien kolmen osan bingettämistä pääsiäismaanantaina. Ehkä sen takia voisi jo aktivoida HBO Nordicin kokeilujaksonkin. Ellei joku palvelua lähipiirissäni jo käyttävä vapaaehtoistu kokemaan potentiaalista kurjuutta ihan seuran vuoksi.

Keittokirjahaaste 3: Alaston kokki

Tällä viikolla oli kokkausinspiraatio karussa ja meinasin jättää haasteen hetkeksi lepäämään. Sitten tapahtui torstain kevätaurinko ja yhtäkkiä löysin itseni kaupasta ostamassa tuoretta luomupersiljaa (vihaan persiljaa).

Jamie Oliver: Alaston kokki

WSOY 2002

(Alkuteos The Naked Chef 1999)

Ostin tämän kirpparilta joskus pari vuotta sitten, mutta käyttö on jäänyt kokonaan väliin. Vähän harmi, koska kirja on oikeasti aika inspiroiva, enkä yhtään ihmettele, että Jamie pompahti sillä suoraan maailmanmaineeseen. Ihan tavan talliaisen arkiruokaa kirjassa ei kuitenkaan ole. Alussa Jamie listaa ehdotuksensa ruokakomerosi perusvalikoimaksi ja haluaisinpa nähdä sen tuttavani, jonka kotona on aina kolmea eri sinappia, viittä eri pastaa, kuivattuja tatteja, kuudenlaisia papuja ja anjovista. Näin esimerkiksi. Tästä johtuen reseptit eivät välttämättä tunnu erityisen helposti lähestyttäviltä ja vaivattomilta, vaikka sellaisia oikeasti ovatkin.

Selailun perusteella sanoisin tämän kirjan vahvuuksien olevan pasta- ja kalareseptit, joita on jos jonkinlaisia. Ansiokkaasti Vuokko Tarpilan käännöksissä on kerrottu, millä kalalla Jamien valinnat voi helposti korvata, mikä onkin kiva. Ainakaan tuossa Metropolin K-kaupassa en ole kovin usein nähnyt keltajuovamulloa, koljaa, rauskua tai pietarinkalaa. Kirja on täynnä kuvia nuoresta ja vielä kovin kapoisesta Jamiesta sekä kauniista ruoka-annoksista, ja olenkin itse asiassa varma, että sanakirjassa on sanan "ruokaporno" kohdalla tämä kirja (tavan pornoa ei löydy, eikä Jamie ole alasti).

Merkkasin itselleni ylös mm. seuraavat reseptit:

- Rapu-simpukkaliemi nuudeleilla, mustapavuilla, korianterilla ja limetillä höystettynä

- Ricotta-tuoreyrtti-parmesaanitäytteiset pinaattitorellinit

- Farfallea artisokka-parmesaani-valkosipuli-kermakastikkeessa

- Uunissa paistetut turskapihvit persiljan, oreganon, chilin ja limetin kera

- Uunissa kypsennettyjä latva-artisokkia, kirsikkatomaatteja, timjamia ja basilikaa

- Marinoidut kahviherneet chilin, sitruunan ja persiljan kera

- Rosmariinilla ja valkosipulilla höystetyt linssit

- Papu-pancetta-rosmariinirisotto

- Mausteinen kurpitsarisotto timjamin ja mascarponejuuston kera

- Mausteinen couscous

- Olutleipä

- Helppotekoinen suklaapiirakka

Hakusessa oli tällä kertaa ruoka, jonka voi tehdä valmiiksi odottelemaan ennen jumppaa, joten ihanat pastareseptit jäivät toiseen kertaan. Kuka on tullut ajatelleeksi, että munakoisosta voisi tehdä sosekeittoa? En minä ainakaan.

Kermainen munakoisokeitto cannelinopapujen ja ricottajuuston kera

6 annosta

300 g cannelinopapuja yön yli liotettuna

4 isoa munakoisoa

1 rkl oliiviöljyä

2 valkosipulinkynttä hienonnettuna

1-2 pientä kuivattua punaista chiliä hienonnettuna (poista ensin siemenet)

1 rkl tuoretta basilikaa hienonnettuna

1 rkl tuoretta persiljaa hienonnettuna

5,5 dl kana- tai kasvislientä

250 g tuoretta ricottajuustoa

suolaa ja vastajauhettua mustapippuria

neitsytoliiviöljyä

Huuhtele liotetut pavut. Pane ne kattilaan, kaada päälle sen verran vettä, että pavut peittyvät, kiehauta vesi ja hauiduta papuja sen jälkeen noin tunnin ajan tai kunnes ne ovat pehmeitä.

Pistele munakoisojen pintaan veitsellä reikiä, nosta ne uunipellille ja paahda niitä kokonaisina uuinissa 250 asteessa noin 40 minuuttia.

Kuumenna oliiviöljy syvässä kasarissa ja freesaa siinä valkosipulia, chiliä, basilikaa ja persiljaa, kunnes valkosipuli on pehmennyt, mutta ei vielä saanut väriä. Halkaise paahdetut munakoisot ja raaputa hyväntuoksuinen sisus kasariin. Lisää joukkoon keitetyt pavut ja liemi. Kiehauta ja hauduta sitten aineksia 20 minuuttia. Ota puolet keitosta erilliseen kulhoon, soseuta se ja kaada takaisin kasariin. Sekoita hyvin ja mausta keitto suolalla ja pippurilla. Keiton tulee olla kermaisen pehmeää ja melko sakeaa. Sekoita lopuksi keittoon pieneksi paloiteltu ricottajuusto.

Valuta ennen tarjoilua kunkin ruokailijan keittokulhoon hieman hienoa, pippurista neitsytoliiviöljyä ja tarjoa keitto lämpimän, rapean maalaisleivän kanssa.

Arvio

Olin ensin ymmälläni: mitkä ihmeen cannelinopavut? Internet onneksi kertoi, että kyseessä on voipavut eli ne ihan tutut isot valkoiset pavut. En alkanut tällä aikataululla liottelemaan, vaan käytin purkkivalmista tavaraa. Kasvisliemikin tuli kuutiosta, vaikka Jamie toki kehottaa tekemään liemen itse. Koin myös S-marketin juustohyllyllä oikosulun ja onnistuin ostamaan kypsytettyä ricottaa. Luovasti siis soseutin koko helahoidon juustoineen päivineen ja toimi ihan hyvin niinkin.

Pikaruokaa tämä ei ollut, mutta muutoin mutkaton tehdä. Ja olipa ihan pirun hyvä soppa! Melko tuhtia tavaraa, kiitos papujen. Tällä keitolla pysyy nälkä poissa vähän pidemmänkin aikaa.

Itselleni tein keiton kaveriksi pannulla valkosipulileipää, Marko söi tuoretta kauralimppua sellaisenaan. Molemmat tykättiin keitosta kovasti, Marko tällä kertaa poikkeuksellisesti minua vuolassanaisemmin, vaikkei edes kauheasti tykkää munakoisosta (kodeiiniyskänlääkkeellä voi olla osuutta asiaan).

Nauratti alkuun ohjeen tarkka sanamuoto "raaputa hyväntuoksuinen sisus", mutta jumankekka, että kokonaisina läpipaahdetut munakoisot tuoksuivat hyvältä. Tuoksu jäi myös ilahduttavasti leijailemaan keittiöön tunneiksi. Se teki tästä keitosta jo kokeilemisen arvoisen.

Persiljanvihaajan lautanen!

Ainoa miinus ulkonäöstä: tuore munakoiso on valokuvauksellinen tapaus, mutta sisus ei ole kovin esteettistä eli keiton väri on aika kamala. Sitäkin voi onneksi piristää tuoreilla yrteillä. Ja oliiviöljyllä. Ei nimittäin kannata unohtaa lopun oliiviöljysilausta. Jamien kotikieltä lainatakseni, it makes all the difference.

Tiivis arvio 

Hyväääää! Teen toistekin, mutta silloin ostan tuorejuustoa. Ja leivon olutleipää kaveriksi.

Flipannut i ja muita kommervenkkejä

Läppäristäni hajosi i-kirjain loppukesästä. Seuraavaksi leviämässä näyttäisi olevan 9 ja, apua!, backspace. Lisäksi viimeiset pari viikkoa i on päättänyt flipata ihan uudella tavalla ja toistaa itseään loputtomiin kaikkiin mahdollisiin tekstikenttiin aiheuttaen viestejä, kuten "tuuitikio syiöimiään, tiein sioippiaaiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii".

Huippua.

(Asiaa ihmetteleville kerrottakoon, että kirjoittelen tätä nykyä i-kirjaimet ctrl + v:n avulla like a boss.)

Pari viikkoa sitten myös tasohiiri alkoi jumittaa. Voi mennä puolikin tuntia ilman jumitusta, toisaalta viime viikolla ruokapostausta tehdessä se jumitti joka toisen sanan kohdalla. Akuuttiapu tilanteeseen on onneksi tab-nappula, mutta kieltämättä johonkin keskittyessä, oli se kirjoittaminen tai Downton Abbey, tämä käy hermoon. 

Hiiren jumittelun kanssa samaan aikaan ilmestyivät Windows-päivityksen mukana käynnistysongelmat, jotka laajenivat sammuttamisongelmiksi. Tein eilen aamulla käynnistyksen korjauksen ja se taisi tepsiä. Uusimpana juonenkäänteenä korjauksen jälkeen Spotify ei tietysti enää toimi.

Acerini on minulle kovin rakas, sain sen perheeltä ja sukulaisilta valmistujaislahjaksi aikanaan. Nohevasti voikin siis laskea läppärivanhuksella olevan ikää jo yli viisi vuotta. Pakko se kai on hiljalleen myöntää itselleen, että Manilow (kyllä, se on koneen nimi) on tullut tiensä päähän. Vihaan koneiden vertailua, mutta siitä huolimatta olen nyt pari viikkoa katsellut aktiivisesti uusia koneita.

En vaan osaa päättää. En periaatteessa tarvitse konetta kotona kuin huvitoimintaan: surffailuun ja Netflixiin, ehkä pienimuotoiseen kuvankäsittelyyn. Mutta en minä ihan susihuonoa konettakaan viitsisi ostaa. Kipuraja menee jossan 450 euron hujakoilla, mutta niillä hinnoilla ei mieluista saa. En edes vaadi mahdottomia, mutta aina puuttuu jotain. Haluaisin intelin prossun, 8 Gt muistin, mieluusti optisen aseman, mahdollisimman kevyen koneen ja ihan maksimissaan 15,6" näytön. 

Eli kasvattaako budjettia ja maksaa konetta luotolta pois hamaan tulevaisuuteen vai höllentää kriteerejä? Jos luovun jostain, mistä? Optisia asemia saa tietysti ulkoisenakin ja neljän gigan muistilla on pärjätty tähänkin asti, mutta vähän hölmöltä näistäkin joustaminen tuntuu. Yksi on ehdoton: jättinäyttöä en huoli. Chromebookia vierastan.

Voisiko joku vaan tehdä nappivalinnan puolestani? En jaksaisi kesittyä tähän enää yhtään.

Todennäköisesti Manilow ja näppäinten pikakomennot saavat siis palvella minua siihen asti, kun kone ei oikeasti käynnisty enää ollenkaan. Sitten vietetään iloisia peijaisia pitkän ystävyyden päätteeksi. Uuden ulkoisen kovon hankin jo, ettei ihan kaikki mene kaverin mukana hautaan.

Keittokirjahaaste 2: Martan kasviskeittiö

Viime viikolla kokkasin äidiltä saamastani kirjasta, tällä viikolla nappasin Markon äidin joitain vuosia sitten joululahjaksi antaman Martan kasviskeittiön

Martan kasviskeittiö

Marttaliitto ry 2011

Erinomainen peruskirja jokaiseen keittiöön: sopii aloittelevalle vegekokille mutta myös kaltaisilleni ihmisille, joilla on välillä vaikeuksia keksiä niitä ihan tavallisia arkiruokia (miten se onkin niin vaikeaa?). Hyvänä bonuksena paljon tietoa kasvisruokavaliosta ja ravintoaineista, ateriaehdotuksia ja jopa tietopaketti siitä, miten kasvisruokavaliota voi soveltaa eri-ikäisille lapsille vauvasta alkaen. Huomionarvoista on myös, että reseptit on jaettu vuodenajoittain eli kausituotteiden hyödyntäminen on tehty mahdollisimman helpoksi. Selaillessa keskityin talvi- ja kevätosioihin.

Silmiin tarttui muun muassa tällaisia vaihtoehtoja:

- Thaimaalainen sieni-kookoskeitto

- Peruna-kasvispyörykät

- Welsh rarebit

- Hernerouheletut

- Savutofu-pähkinäkastike

- Kasvis-klubileivät

- Vegaanin juhlakakku

En tiedä, mistä puutostilasta kertoo, mutta olen halunnut nyt loppuviikosta syödä koko ajan saksanpähkinöitä. Sillä logiikalla kokkauslistalle päätyi siis kirjan kanttakin koristava ruoka.

Ruusukaali-saksanpähkinävuoka

500 g (pakaste)ruusukaalia

4 dl vettä

2 rkl voita tai öljyä

1 pussi saksanpähkinöitä (70 g)

2 dl ruokakermaa

1 ½ juustoraastetta

ripaus musta- tai valkopippuria

Keitä ruusukaalit suolalla maustetussa vedessä kypsiksi, pakasteruusukaaleja noin 4 minuuttia, tuoreita muutama minuutti enemmän. Valuta vesi pois.

Kuumenna rasva paistokasarissa, lisää ruusukaalit ja sekoittele hetki. Lisää karkeaksi rouhitut saksanpähkinät. Kaada ruusukaali-pähkinäseos voideltuun uuninkestävään vuokaan.

Kiehauta ruokakerma. Lisää puolet juustoraasteesta. Sekoita, kunnes juusto sulaa. Mausta pippurilla. Kaada seos vuokaan. Ripottele päälle loppu juustoraaste. Kuorruta 225-asteisessa uunissa 10 minuuttia.

Arvio

Helppo ja nopea tehdä, hyvä perusgratiini, johon pähkinät toivat uudenlaista suutuntumaa. Koska kermassa pannulla haudutettu ruusukaali on ollut jo pitempään talvikauden lempiruokiani, tämä maistui tutulta ja lohturuualta. Olin koko torstain mahakipuisa, joten en jaksanut laittaa mitään erityistä lisäksi. Syötiin siis gratiinia ruissämpylöiden kaverina.

Omia kehitysehdotuksia: kauniimpi uunivuoka, vahvempi juusto, proteiinilisäke. Ruusukaalia vierastavan Markon kehitysehdotus: jotain muuta kaalia. Itsekin luulen, että parsakaali olisi pähkinöiden kanssa gratiinissa hyvää, mutta kukkakaalia en tähän laittaisi. Vaikka ei siis mennytkään ihan nappiin, luulen, että tämä resepti jää jossain muodossa minulla käyttöön.

Tein itse asiassa Martoilta myös toisen reseptin, jossa oli myös saksanpähkinöitä. Torstain vatsavaivat kummittelivat edelleen lauantaina ja kaipasin töihin kevyttä mutta täyttävää lounasta. Testiin meni siis hyvältä kuulostava salaatin tapainen ratkaisu.

Kvinoa-omenasalaatti

1 ½ dl kvinoaa

½ kurkku

2 hapanta omenaa

5 rkl murskiattuja saksan- tai hasselpähkinöitä

tuoretta basilikaa

Kastike:

1 rkl oliiviöljyä

2 rkl sitruunamehua

¾ tl suolaa

mustapippuria

1 rkl valkoista balsamicoa

Keitä kvinoa ohjeen mukaan ja anna jäähtyä hyvin. Paloittele kurkku ja omenat. Hienonna basilika. Sekoita kaikki ainekset kvinoan kanssa. Sekoita kastikkeen ainekset ja lisää salaatin joukkoon.

Arvio

Tästä ruuasta ei ole kuvaa, koska en ole ehkä koskaan ennen syönyt näin rumaa ruokaa. Kirjan kuvassa ruoka näytti ihanalta, mutta valmis ei vastannut oletusta millään tavalla. Ihmekö tuo. Kuvassa esiintyi kurkun, saksanpähkinän ja basilikan tilalla paprikaa, persiljaa, paahdettuja cashewpähkinöitä ja bonuksena vielä punasipulia. 

Valmis ruoka oli myös itse asiassa vähän pahaa, osittain siksi että onnistuin keittämään kvinoan vahingossa puuroksi. Lisäksi reseptissä on kastiketta suhteessa kvinoaan ihan liian vähän, joten sitä oli pakko jatkaa. Luulen myös, että kuvan paprikalla, persiljalla, punasipulilla ja cashewpähkinöillä olisi tullut paitsi esteettisempi, myös huomattavasti paremman makuinen kokonaisuus. Tämä oli siis kaikin puolin huti, mutta toimi sentään lounaana niin, että oli juuri sopivaan aikaan seuraavan kerran nälkä - eli normipäivää ajatellen aivan liian aikaisin.

Hölmö salaattivalinta ei saa minua silti vielä laittamaan marttakirjaa kiertoon, sen verran hyvä perusteos on kyseessä. Suosittelen erityisesti lahjaksi omilleen muutavalle tai ruuanlaittoa muuten opettelevalle.

Kiasma & kainomieli

Kävin viikonloppuna tuulettumassa Helsingissä. Rakas ystäväni muuttaa vielä määrittelemättömäksi ajaksi maailmalle ja kutsui yläasteaikaiset kaverit juhlimaan itsensä ulos koto-Suomesta. Ihanaa ja haikeaa samaan aikaan.

Mutta kyllä juttu on niin, että vaikka elämä on kuljettanut meitä hyvin hämmentävän eri suuntiin, joku käsittämättömän vahva side teinivuosien ystäviin on aina olemassa. On niitä, joita ei ole nähnyt vuosiin, mutta kahdeksan tunnin hegailu parinkymmenen neliön yksiössä ei tunnu yhtään oudolta. Niitä joiden kanssa juttu jatkuu siitä, mihin se viimeksi jäi, oli se sitten tammikuussa tai toissavuonna. Ja mikä tärkeintä, siellä on ihmisiä, jotka ovat tunteneet minut silloin, kun olin 15-vuotias pikkuvanha paskanaama ja puhuvat minulle edelleen. Se vaatii paljon suurempaa luonteenlujuutta kuin itse ainakaan toistaiseksi voin sanoa omaavani.

Voi sitä naurun, itkun, jaettujen tarinoiden ja syödyn ruuan määrää.

Aivan liian lyhyiden yöunien jälkeen (ei voi nukkua, jos pitää höpötellä) käytiin Riian, Markon ja Jensin kanssa sunnuntain ratoksi kurkkaamassa remontin jäljiltä avattu Kiasma ja sen Robert Mapplethorpe näyttely.

(Lauantain Hesari muuten opetti minulle, että se on [meipltho:p], ei [mäpltho:p]! Olen pöyristynyt!)

En voi väittää olevani Mapplethorpe-asiantuntija, kun havahduin miehen olemassaoloon kunnolla vasta viime kesänä. Näyttely oli kuitenkin vaikuttava ja puhutteli monella tasolla - eikä vähiten siksi, että Patti Smithin kirja ja kaikki sen herättämät tunteet olivat vielä niin tuoreessa muistissa.

Mapplethorpen filosofian kiteyttävä "I want to see something I've never
seen before" tervehtii näyttelyvierasta heti ovella.

Julkkisten ja muiden tuttujen hahmojen muotokuvat ovat minusta aina kiehtovia, mutta Mapplethorpella oli hyppysissään taito, jota en ole monella nähnyt. Näennäisesti yksinkertaisia, mutta täydellisesti sommiteltuja ja käsittämättömän kauniita kuvia, joissa kaikissa tuntui tulevan esiin jotain olennaista kuvattavan persoonasta. Intiimejä kasvokuvia ja veistoksellisen esteettisiä vartaloita. Olisin voinut tuijotella esimerkiksi Ajitto- ja Thomas-sarjoja tuntikaupalla.

Riian kanssa vietettiin tovi jos toinenkin ihaillessa valoa ja varjoa sekä miettiessä, miltä kuvien henkilöitä asetelmia tuntuisi piirtää vaikkapa croquis-tunnilla.

Eniten kummastusta aiheutti K18-huone. Olen tunnetusti kainomieli, mutta en jaksanut niinkään hämmentyä niistä monimuotoisista genitaaleista ja SM-aiheista. Ensisijaisesti jäin pohtimaan huoneeseen laitettuja potretteja nuorista miehistä, yksin ja kaksin.

Kainousvaroitus! K18!

Ehkä K18-huoneen kuvat olivat valikoituneet intiimiysperustein. Kaikki Mapplethorpen muotokuvat menivät poikkeuksellisen lähelle kohdettaan, mutta K18-huoneen muotokuvissa kuva tuntui monesti melkein salaa otetulta. Vähemmästäkin tulee tirkistelevä olo. Tirkistelemättä ei silti voinut olla, koska kaunis sommittelu ja valaistus vetivät näissäkin puoleensa.

Muille kainomielille muuten kerrottakoon, että ne kaikkein rajuimmat otokset ovat jääneet Kiasman näyttelystä pois. Vastapainoksi peeniksiä ja sen sellaisia näkyi kyllä muuallakin näyttelyssä.

Fiittaan peniskuvassa.

Löysin monta teosta, jotka olisin halunnut printtina kotiin. Jätin kuitenkin julkaisun ja muun memorabilian ostamatta. Vielä. Näyttely on esillä syyskuuhun, joten ehdin sinne kyllä takaisin.

Koska en ole hyvä tiivistämään, viittaan suosiolla Veikko Halmetojaan: Viisi syytä mennä katsomaan Robert Mapplethorpen näyttely. Hyvä kokonaisuus, Hanna & Veikko seal of approval.

Keittokirjahaaste 1: Vege

Ensimmäiseksi haastekirjaksi valikoitui keittiöni uusin tulokas, joululahjaksi saamani Vege.

Vege: Herkullista kasvisruokaa

Gummerus 2014

"Kirjan reseptit ovat Voi Hyvin -lehden parhaita kasvisruokareseptejä."

Kirjassa oli melko simppeleitä perusruokaohjeita, mutta pienellä twistillä. Toisin sanoen linja ei ole tylsä ja tämä on ihan hyvä lisä keittiöön, vaikka omistaisikin jo muutaman kasviskeittokirjan. Mukana on sekä arkeen sopivia ruokia että vähän fiinimpiä, erikoisempia ohjeita.

Harkitsemiani reseptejä:

- Marinoitu papusalaatti

- Lämmin sienisalaatti ja valkosipulikastike

- Auringonkukansiemen-hampunsiemenlevite

- Pinaatti-pähkinäpiirakka

- Feta-kurpitsafalafelit ja paahdettu paprikadippi

- Juurespaisti

- Siemenkeksit ja paprikasalsa

Kaupasta saa vielä punajuuria ja minulla on kerrankin härkäpapuja, koska keitin niitä tiistaina pakastimeen, joten kokeiltavaksi päätyi seuraava resepti.

Punajuuri-härkäpapuröstit ja piparjuuritsatsiki

10 kpl

1 dl härkäpapuja

400 g punajuuria

5 cm:n pala purjoa

1 valkosipulinkynsi

½tl timjamia

1/4 tl salviaa

2 tl omenaviinietikkaa

1 tl suolaa

mustapippuria

2 munaa

Laita härkäpavut likoamaan yön yli tai vähintään 8 tunniksi. Huuhtele ja keitä 45-60 minuuttia. Anna jäähtyä.

Kuori ja raasta punajuuret karkeaksi raasteeksi. Hienonna härkäpavut, purjo ja valkosipuli. Yhdistä ainekset kulhossa. Lisää mausteet ja omenaviinietikka ja sekoita joukkoon kananmuna.

Muotoile seoksesta pieniä röstejä. Paista niitä lettupannulla tilkassa öljyä miedolla lämmöllä ja hitaasti molemmin puolin. Voit tehdä röstit myös uunissa. Paista niitä silloin 225 asteessa 15-20 minuuttia.

2 dl raastettua kurkkua

1-2 rkl raastettua piparjuurta

1 valkosipulinkynsi

2 dl maustamatonta jogurttia

1 tl hunajaa

ripaus suolaa

mustapippuria

Raasta kurkku karkeaksi raasteeksi ja valuta suurin osa nesteestä siivilässä. Raasta piparjuuri hienoksi raasteeksi. Purista valkosipulinkynsi. Sekoita kaikki ainekset. Mausta suolalla ja pippurilla.

Valmistus

Keitin pavut jo tiistaina ja ne porisivat kattilassa 30 minuuttia eli huomattavasti lyhemmän aikaa kuin tämä ohje opasti. Pavut eivät siis hajonneet niin hyvin kuin ehkä olisi ollut tarpeen, mutta ihan kelpo röstejä tuli silti. En vieläkään omista lettupannua, joten paistoin röstit isommalla pannulla sopivina kakkaroina (ei mitään uuniterveysruokaa vapaata vapaapäiviä edeltävänä perjantaina!). Tosin kuten kaikki tietävät "paista tilkassa öljyä" on huijausta: reseptissä olisi voinut ihan hyvin lukea rehdisti vaikkapa "paista reilussa lorauksessa öljyä". Mutta ehkä se ei sovi Voi Hyvin -lehden linjaan.

Lisukkeeksi tein kasviksilla ja fetalla höystettyä kuskusia, koska olen lisukeihminen ja ansaitsin sen, koska oli tyhmä päivä.

Arvio

Vähistä raaka-aineista huolimatta rösteissä oli täyteläinen maku ja pitkän paistoajan ansiosta yllättävän pihvimäinen koostumus, jos vertaa esim. aika samalla periaatteella tehtäviin Smitten Kitchenin kesäkurpitsafrtittereihin. Mieleen tuli vanhat suosikit,  Elite Foodin Lindströmin pihvit, jotka kyllä maussa voittavat nämä vielä hienoisesti. Kuskus toimi parina hyvin, pottumuusin tai vastaavan kanssa olisi varmaan ollut liiankin tuhtia. Piparjuuritsatsiki oli huippua! Sitä ainakin teen lisää, vaikka en rösteihin heti palaisikaan.

"Hyvvee oli. V***n hyvvee", arvioi puolestaan kanssasyöjä.

Huomionarvoista on myös se, että tämä resepti on gluteeniton ja äärimmäisen helppo toteuttaa vegaanisena. Raaka-aineet ovat myös edullisia ympäri vuoden. Kalleinta ainakin näin kevättalvella oli piparjuuri, joka maksoi 2,5 euroa, enkä tiedä mihin muuhun sitä käyttäisin. Mutta palasesta riittää kyllä useampaankin ruokaan. Tästä ohjeesta tuli myös ruokaa ainakin neljälle syöjälle, joten oikeasti aika taloudellista sapuskaa.

Tässä näyssä silmä lepää. Tasagrammojen tuoman tyydytyksen ylittää
vain se fakta, että 400g punajuuria maksaa 0,44 euroa!

Vege resepteineen oli kaikin puolin hyvä avaus tälle haasteelle ja rohkaisee jatkamaan eteenpäin. Lisäksi ainakin kirjan pinaatti-pähkinäpiirakka näytti niin törkeän hyvältä, että teen sitä todennäköisesti jo ensi viikolla, vaikka tämä kirja onkin nyt haasteen osalta suoritettu.

keittokirjahaaste!

Minulla on keittiössä kiva Ikean hyllykkö, jossa säilytän lähinnä teekannuja, lääkkeitä, kolikkopurkkia, Markon satunnaisia viskipulloja ja keittokirjoja. Tarkentaen kahtakymmentä keittokirjaa, joista edes jossain määrin aktiivisessa käytössä on kaksi. On suklaakirjaa, smoothiekirjaa, Jamie Oliverin ja Marttojen keittokirjaa, vegeä ja vegaania, Frantsilan yrttitilaa, ranskalaista keittiötä, vietnamilaista keittiötä, maailman kasviskeittiötä ja kirsikkana kakun päällä yksi cocktail-kirja.

Tässä aamun ratoksi siivotessani tulin taas ajatelleeksi, miten hölmöä on pitää niitä siellä pölyä keräämässä. Koska en raaski laittaa kirjoja tältä istumalta kierrätykseen, kehitin itselleni projektin. Tästä alkakoon KEVÄÄN KEITTOKIRJAHAASTE.

Säännöt:

- Kokeilen yhtä reseptiä viikossa jokaisesta kirjasta vuorollaan.

- Haasteeseen ei lasketa ylimääräisiä samasta kirjasta kokeiltuja reseptejä.

- Tutummista kirjoista kokeilen reseptiä, jota en ole aikaisemmin käyttänyt.

- Postaan reseptit, kirjojen tiedot, kuvat ja sekalaiset ajatelmat blogiin tägillä keittokirjahaaste.

20 kirjaa, 20 reseptiä. Isoin haaste taitaa itse asiassa olla kirjojen selaamisen opettelu. Jos aloitan tällä viikolla ja pysyn aikataulussa, olen valmis kesä-heinäkuun taitteessa. Pienet lipsumiset ja spurtit sallittakoon. 

Ystävällismielinen vedonlyönti otsikolla "kuinka kauan Hannan hermo kestää" puolestaan sallittakoon lähipiirille.

Tavataan ruokapatojen äärellä.

helmikuun kirjat

Merete Mazzarella: Sielun pimeä puoli

Kerran englanninopiskelija, aina englanninopiskelija. Toisin sanoen laitoin Mazzarellan kirjan varaukseen sillä sekunnilla, kun kuulin sen olemassaolosta maan mainiosta Lukuneuvoja-blogista. Kirja kertoo Mary Shelleyn elämästä, Frankenstein-romaanin synnystä ja sen myöhemmistä vaikutuksista populaarikulttuuriin. Kiinnostavaa! Niin kovin monella tasolla! Enimmäkseen tykkäsin myös Mazzarellan tavasta käsitellä Shelleyn elämää ja sen eri nyansseja. Tosin koko alkuosan kuulin päässäni Johnin äänen hokemassa "Frankenstein's creature! Not monster!" (ks. kappaleen aloituslause). Onneksi jossain sivun 96 korvilla Mazzarellakin alkaa käyttää hirviön sijaan sanaa olento. Kiitos siitä. Suosittelen tätä teosta kyllä, jos kirjallisuudenhistoria, naisasialiike, 1800-luvun ajankuva ja kirjailijoiden väliset suhteet kiinnostavat. Tai jos olet sielultasi englanninopiskelija.

Stephen Hawking: Minun lyhyt historiani

Lyhyydestä huolimatta tämä kirja oli aika hengästyttävä tapaus. Hawking oli onnistunut tunkemaan 124 sivuun pääpiirteittäin elämänsä tärkeät tapahtumat monilla hassuilla anekdooteilla ja runsailla kuvilla höystettynä. Sille on varmaan joku hieno fysiikan termikin, kun valtaisa massa täyttää näennäisesti pienen tilavuuden. En valitettavasti tiedä juuri mitään fysiikasta, vaikka vahingossa sitä tämänkin kirjan sivuilta luin - ja samalla tulin oppineeksi asian jos toisenkin. Lapsuusvuosista kertovat luvut kuvituksineen olivat suosikkejani, mutta ihan kaikkia osuuksia höysti Hawkingin kutkuttavan kuiva huumori, itseironia ja viiltävä kynä. Kaikin puolin viehättävä kirja! Ymmärrän kyllä, että kirjoittaminen on Hawkingille hidasta puuhaa, mutta ihan mielelläni olisin vielä vaikka 30 sivua lukenut miehen elämästä ja pureutunut yksityiskohtiin. Sitä varten on onneksi toiset elämäkerrat.

Stephen 12v. (Kuva.)

Amy Tan: Luutohtorin tytär

Annalla on tapana aina silloin tällöin iskeä käsiini kirja saatesanoilla "sun pitäisi lukea tää". Ikinä en ole kannen perusteella ymmärtänyt, miksi juuri minun ja miksi juuri se kirja, mutta eipä ole Anna ikinä ollut väärässä: tällä metodilla muistan lukeneeni ainakin Riikka Pulkkisen Totta ja Martina Lewyckan Meidät kaikki on tehty liimasta. Myös Luutohtorin tytär päätyi minulle Annalta ja se pyöri hyllyssä monta kuukautta, koska amerikankiinalaisia ja historiaa ja jotain luutohtoreita, mitäs minä niistä. Mutta kun sitten viimein Tanin romaanin avasin, en malttanut laskea sitä käsistäni. Luutohtorin tytär on älyttömän mukaansatempaava ja ajatuksia herättävä tarina eri sukupolven naisista,  muuttuvasta maailmasta ja sukupolvien välisestä kuilusta. Yksittäisten ihmisten tarinat heijastuvat kulttuurista katsomatta universaaliin mittakaavaan eli tarttumapintaa löytyy kolmekymppiselle suomalaisellekin. Samalla saattaa oppia vahingossa asioita Kiinan historiasta (hävettää miten vähän tiedän Aasian maiden vaiheista). Ymmärtääkseni nämä ovat kaikki Tanille tyypillisiä teemoja, joten ehkäpä tästä löytyikin uusi kirjallinen aarrearkku. Tai vähintäänkin kiinnostava kirjailija, jonka tuotantoon tarttua myöhemminkin.

Grégoire Delacourt: Katseenvangitsijat

Alkuasetelma on sopivan absurdi: parikymppisen, poikkeuksellisen komean, mutta vähän yksinäisen nuoren miehen oveen koputetaan yllättäen. Arthur avaa oven ja sen takana seisoo Scarlett Johansson. Sitten seurataan parivaljakon vaiheita viikon verran. Kirjan kerronta on sujuvaa, ilmaisut mukavan nokkelia ja popkulttuuriviittaukset riemastuttavia, mutta tarina sisältää paljon ihan vakavaakin pohdintaa, eikä siis tunnu hutulta. Silti Katseenvangitsijoita vaivasi vähän sama kuin muutakin lukemaani ranskalaista nykykirjallisuutta: unohdin sen heti luettuani. Näin viikkoa myöhemmin en enää meinaa keksiä tästä sanottavaa. Lokeroitakoon kategoriaan "oivaa matkalukemista".

jotkut keikat lentää selällään

(Otsikko. Yritin avata, mitä biisi minulle merkitsee, mutta ei onnistu parissa rivissä tai edes kappaleessa, joten kiinnostuneet avatkoon linkin ja luokoon siihen oman suhteensa.)

Perjantaina oli Länsisatamasta selviämisen jälkeen muutama tunti hengailuaikaa ennen jäähallille suuntaamista. Voin kertoa, että väsytti. Virpin kanssa istuskellessani ehdittiin molemmat - varsin aiheellisesti - kyseenalaistaa sekä suunnitelman järkevyys ja minun fyysinen kuntoni, mutta se oli ilmaisen turhaa. Ei tarvinnut illan avanneen Egotripin montaa säveltä soitella, kun olin jo ihan messissä ja pysyin siellä tiiviisti Don Huonojen viimeiseen encore-biisiin asti.

Ilta alkoikin lupaavasti, kun ennen keikkaa oli kollektiivinen hepuli ja itse ainakin kyynelehdin jo Unihiekkaa-vedon aikana. Ennusmerkeistä huolimatta pysyin kuitenkin kasassa, housuissani ja jopa tolpillani aamuyön puolelle asti.

Don Huonojen avaaminen inhokillani ja vähän laahaavalla Sydänpuulla tuntui omituiselta, mutta hämmennystä ei kestänyt kauan, kun Seireeni pärähti soimaan seuraavaksi. Siitä sitten jatkettiinkin tykitystä seuraavat tunti ja 45 minuuttia. Egotripin soittaessa ehdin tajuta, että saatan vielä kuulla Mustat linnut livenä. Ei sitä kauaa tarvinnutkaan odotella, kun hattu ilmestyi Kalle Aholan päähän heti Seireenin jälkeen. Sen jälkeen kaikki oli minulle pelkkää bonusta.

Intiimi akkarilava hallin keskellä.

Jos bändillä on takana seitsemän studioalbumia, pari uusia biisejä sisältävää kokoelmaa ja vielä harvinaisuuksista kasattu tuplalevyn puolikas, on aika selvää, ettei kahteen tuntiin ehdi mitenkään kaikkien suosikkeja mahduttaa. Setti oli kuitenkin hyvin koottu, sillä mitään ei varsinaisesti jäänyt kaipaamaan.

Yllätyksiäkin koettiin. En esimerkiksi koskaan tiennyt tykkääväni niin paljon Suojelusenkelistä, mutta kylmät väreet kulkivat ylös alkas selkää pitkin. Tykkäsin myös kovasti Palefacen Verta, pornoa ja propagandaa -päivityksestä, vaikka Rumban arvostelijasta poiketen en ole koskaan pitänyt sitä turhana täytebiisinä eli se "tavallinenkin" versio olisi uponnut kuin häkä.

Kiitän tyylikkään maltillisesti käytettyjä pyroja!

Lempihetkeni taisi olla akustinen Hannu ja Kerttu, jonka kaikki lauluosuudet kuuli kunnolla. Olisin toivonut Kissaihmisille samaa kohtelua, kuten Sinun tähtesi Don Huonot -taltioinnissa aikanaan kuultiin. Hittiosastolta olisin mieluusti kuullut vielä Pieniä sieviä sieniä, Manimanian, Metsänelävien puolustusliiton ja Öisen salaisuuden, mutta toisaalta Ruma rämä romu römö-römö tuli niin iloisen puskista, että vähintäänkin korvasi kaikki edelliset.

Yleisö oli ymmärrettävistä syistä keskivertoa vanhempaa. Hyvää tässä oli se, että se näkyi suoraan puhelimen läpi keikkaa katsovien määrässä, ihmiset keskittyivät musiikkiin. Kuvia otettiin maltilla silloin tällöin, ja kentälläkin näkyi yleensä alle kymmenen valopistettä kerrallaan. Huonoa oli se, ettei istumakatsomon puolella oikein intouduttu joraamaan, vaikka väki eittämättä täysillä keikkaa mukana elikin. Lopussa kuullun Riidankylväjän aikana meidänkin katsomo pääsi ylös ja sain laittaa jalalla koreasti. Koska tiedostan, etten itsekään ole enää samanikäinen kuin silloin joskus Ankkarockissa -97 ja olin lisäksi kävellyt ristiin rastiin mukulakivikaduilla edeltävät päivät, tämä oli loppupeleissä ihan hyvä ratkaisu.

Kuuletko kuinka romurummut rämiseväääääät?

Eniten illassa harmittaa, ettei Egotrippi soittanut minulle niin rakasta Ulkopuolella-viisua. Se olisi ollut Aholan sanoituksena kiva nyökkäys Donkkarien suuntaan. Paljon kuulin kritiikkiä Maj Karmasta esiintyjävalintana, mutta minusta se oli ihan toimiva valinta. Olisin hyvin voinut kuunnella koko keikankin, mutta valitsin kokiksen ja kuulumisten vaihtamisen. Ja tuli sentään keikan loppupuolella siirryttyä takaisin saliin ja kuultua Attentaatti.

Ihana oli nähdä, että Don Huonot on enemmän kuin kunnossa. Se on suomalaisista yhtyeistä kuitenkin minulle se kaikkein rakkain ja läheisin, pysynyt elämässäni teinivuosista tähän päivään asti (apua, ensimmäinen Donkkari-levyni Kaksoisolentokin täyttää tänä vuonna 20). Syksyn We Want More -kauheuden jälkeen en kuitenkaan jaksanut olla kovin toiveikas. Ukot olivat energisiä ja yhdessä tekeminen vaikutti harmoniselta, soitto kulki hyvin, stemmat ehkä vielä paremmin. Kalle oli entisessä tikissään karismavarkaana, mikä Chydeniuksen, von Hertzenin and Puurulan orkesterissa on kiitettävä saavutus. Jarmo Saari täydensi äänimaailmaa sopivasti. Uudet biisit eivät minua puhutelleen, mutta mitäs tuosta. Kestihän minulla vuosia Tähti-levyn löytämiseenkin.

Mitä opimme tästä? Vahvan kokemuksen valossa uskallan väittää, että nuoruuden rakkaiden bändien paluukeikka kannattaa aina kokea. Minua ne eivät ole vielä koskaan pettäneet. Ehkä se johtuu siitä, että olen tykännyt erinomaisista ja ammattitaitoisista orkestereista. Ja Boyzonesta.

kukkahattu maailmalla

Maija kirjoittelikin Tallinnaan suunnatusta kevätlomasesta kaiken informatiivisen. Itse voinkin siis keskittyä enemmän tunnelmiin ja valokuviin. Ei haittaa.

Minä osaan navigoida vieraissakin paikoissa aika hyvin. Tallinnan vanhassakaupungissa taitoni ei kuitenkaan toimi, vaikka siellä on jo useamman kerran tullut reissattua. Onneksi Maija handlaa sen, en ollut koko ajan eksyksissä. Hotellikin valittiin järkevästi vanhankaupungin itäiseltä laidalta, joten uudempi keskusta oli lähellä ja satamaan lyhyt matka. Hotelli oli simppeli ja siisti, sänky taivaallinen. Viisi yötä kehnosti nukkunut ja aamujunalla kotoaan lähtenyt matkaaja kiitti kovin. Nyt haaveilen hotellilomasesta ihan vain nukkumisen takia. Ja hotelliaamiaisen, tietty.

Taanilinna Hotelin aamiaishuoneessa. Bongaa turistit peilistä.

Yritin tällä kierroksella olla tutkimatta liikaa tekemisiä etukäteen. Toki keikat ja muut menot tarkastin, mutta itsenäisyyspäivän jäljiltä kaupungissa oli hiljaista. Ainoa etukäteen sovittu meno oli varaus Kassikohvik Nurriin, joka sattumoisin sijaitsi aivan Robbie-reissumme asumuksen naapurissa. Voi niitä kissoja! Yksi oli ehkä kuuro ja sillä on jäänsiniset silmät. Yksi oli ihan pentu. Yksi tuli Maijan syliin ja vaihtoi sieltä pöydän ali minun polvilleni. Yksi paheksui ilmeellään kaikkea, mutta kellahti ruokalistani päälle ennen kuin ehdin reagoida.

Käymisen arvoinen paikka siis, mutta suosittelen lounastamaan muualla ja keskittymään kahvilassa juustokakkuun ja juomiin. Vähän tyyriiltä tuntui kaupungin hintatasoon nähden vierailumaksun, salaatin, teen ja kakun yhdistelmä. Toisaalta salaatissani oli reippaasti hyvin maustettua kvinoaa, arvostan. Kun se saataisiin täkäläisiinkin kasvisruokiin vakkarirooliin, tanssisin riemusta. Naapuripöydän suomalaistädit joivat tyylikkäästi sherryä. Vielä joskus olen sellainen täti.

Koska harmaa päivä ei houkuttanut bussiseikkailulle Piritan suuntaan, Nurriin viralliset visiteerauskohteet jäivätkin. Haahuiltiin enimmäkseen ympäri kaupunkia ja kauppoja, tutustuttiin Telliskiven alueeseen ja pysähdyttiin Must Puudeliin päiväkaljalle. Hyvä oli Põhjalan IPA, hummusbruschetoista puhumattakaan.

Ehti jo nolottaa, kun hämmennyksessäni kerroin hotellissa ensimmäistä päivää töissä olevalle pojalle, että meistä kaikki tuntuu Virossa liiankin halvalta ja se on outoa, kun hotellista lähtiessä tuli puhetta Suomen hintatasosta. Sitten tietysti ahdistuin miettiessäni, että olenko ollut tökerö tai muuten epäkohtelias.

Mutta ihan tosi. Vegaaniravintola V:ssä sain illallisen, joka saattoi hyvinkin olla yksi parhaista ikinä syömistäni ravintola-annoksista. Se sisälsi maustettua tofua, grillattua ananasta, jättimäisen kasan kvinoaa höysteineen ja kermaista maapähkinäkastiketta, jälkkärinä suklainen karamellipallo piparminttukreemillä. Lisäksi iso lasi ei-halvinta punaviiniä, haudutettua rooibosta ja vähän överihintaista pullovettä, laskun loppusumma 18,95. Se tuntuu oudolta. Ja vähän rikolliselta. Kyllä, jätin tippiä.

Tapananihan ei tietysti ole salakuunnella, mutta esimerkiksi ensimmäisenä iltana Peppersackissa nelihenkisen perheen pöydästä kuului lausahduksia kuten "jos mä jätän vaikka tän euron? tai nää hilut?". Ei ihme, että suomalaisia pidetään kitsaina tippaajina. Eihän se suomalaisen kulttuuriin kuulu, mutta 10% tipin laskeminen ei ole kovin vaikeaa edes humanistimatikalla ja noilla hinnoilla ei myöskään nosta loppusummaa kohtuuttomasti. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta olen saanut Tallinnassa vain hyvää palvelua, joten mielelläni siitä myös maksan.

Tippaus toki oli vain yksi kuvainnollisen kukkahatun katalysaattoreista matkan aikana. Valitsinkin matkaseurani hyvin: sain rauhassa ihmetellä huonosti käyttäytyviä ihmisiä ja kaveri oli koko ajan kartalla. Lisäksi käytettiin laittautumiseen ja lepäilyyn suurin piirtein sama aika, eikä kumpikaan paheksunut, jos toinen halusi pysähtyä syömään tai oluelle. Perfect.

Rennosti drinkkibaarissa, feat. appletini.

Keskiviikkona kaupunkiin saapuessa oli aurinkoinen kevätpäivä, samoin perjantaina. Torstaille osui harmaa ja kostea sää, mutta urheasti taivalsin hameessa aamusta iltaan. Toisaalta muistelin viime vuoden kevätmatkaa, joka ajoittui maaliskuun puoliväliin, ja silloin tuli räntää vaakatasossa. Eli ihan hyvä näin. Sitä paitsi nyt oli syy käydä lämmittelemässä Viru-keskuksessa, jonka jättimäisessä kirjakaupassa haahuilu on aina viehättävää, vaikka kuinka olisi päättänyt olla ostamatta kirjoja.

Takaisin seilattiin Baltic Queenilla ja sen aiheuttamista kukkahatuista en edes aloita. Tehtiin ovela peliliike ja paineltiin ihmisiä pakoon lounasbuffetin toiseen kattaukseen, eikä poistuttu kasariestetiikan kehdosta ennen kuin paatti oli turvallisesti satamassa. Toivon tämän ratkaisun poistaneen myös ruotsinlaivakaihon systeemistäni. Aika näyttää.

Joku unohti kertoa perjantaiselle Tallinnalle, että helmikuu on vielä talvikuukausi.

Oma ilmeeni oli alkupalalautasen edessä vähintään yhtä muikea.

Olin jo aikeissa uhota, että nyt on Tallinnan-reissut hetkeksi tässä, mutta Piritan luostarin rauniot jäivät kaivelemaan. Lisäksi ostin - kun en kirjoja kerran voinut - Markolle tuliaisiksi Niguliste-kirkon Danse Macabre -maalaukseen perustuvan pelin, joten nyt hotsittaisi nähdä maalaus ihan livenä. Ja ettei kuulostaisi liian kultturellilta, myönnettäköön, että Telliskivi Loomelinnak, F-Hoone ja se V:n ruokalista huutelevat nimeäni edelleen.

Jo Tallinna itsessään olisi ollut onnistunut irtiotto, mutta totta kai tehoilijan piti tunkea samaan reissuun muutakin, kun kerran itärajalta poistui. Perjantaina minua odottivat siis vielä Don Huonot, Egotrippi ja Maj Karma jäähallilla. Mutta niistä tarkemmin huomenna.