Lusikallinen kerrallaan

Kaikkea sitä. Joudun tällä hetkellä terveyssyistä tarkkailemaan jokaista suupalaa poikkeuksellisen tarkasti. Tiedostan hyvin, ettei tämä ole mikään maailman suurin ongelma, mutta kylläpä silti korpeaa.

Toisaalta suren kaikkia niitä ravintolaruokia, joita en nyt voi syödä. Toisaalta en uskalla syödä juuri mitään, kun kaikki ruoka vähän pelottaa. Kävelin tänään Ison Myyn läpi ja Arnoldsin donitsit, joita en ole syönyt varmaan lähemmäs vuoteen, huutelivat nimeäni viekottelevasti vitriinistä.

Eniten haastetta on siinä, että olen viime vuosina tietoisesti opetellut pois vanhasta kalorilaskenta- ja laihdutusmielentilasta, mutta nyt aivoja pitää viritellä niille taajuuksille taas kerran. En haluaisi, se oli ennenkin vähän ahdistavaa aikaa. Tykkään kovasti ruuasta, mutta en millään haluaisi ajatella sitä koko aikaa.

Onneksi meillä on arkiruokavalio melko hyvissä kantimissa eli käytännössä tämä tarkoittaa vain ylimääräistä tarkkaavaisuutta ja tarkempaa suunnitelmallisuutta. Ja vaihtamista rasvattomaan maitoon. Kyllä tässä siis taaplataan eteenpäin, yksi päivä tai jopa ateria kerrallaan. Ja ehkä vielä saan tänä vuonna syödä laskiaspullankin, jos nyt jaksan kiltisti skarpata.

You said it, Ron.
[Kuva]

Siihen asti tarvitsen muuta ajateltavaa. Mihin Netflix-hömppään sitä sukeltaisi seuraavaksi? Muuten aloittaisin Parks & Recin alusta, mutta siinä syödään vohveleita ja calzoneja koko ajan.

She saved the world a lot

Siitä on nyt vajaa kolme vuotta, kun istuttiin kaverin kanssa leffan jälkeen Surakan baarissa ja päätettiin alkaa katsoa Buffya alusta yhdessä. Eilen katsottiin seiskakauden viimeinen jakso.

Olihan tuossa 144 jaksossa työsarkaa, etenkin kun piti sovittaa kahden eri talouden aikataulut yhteen. Väliin on mahtunut monta kuukausien hiljaiseloa, mutta vastapainoksi myös iso kasa maratoniltoja ja tolkuttomia määriä teetä. 

Aikatauluhaasteista huolimatta voin kyllä suositella isompiakin sarjaprojekteja kaverin kanssa: katsominen pysyy aisoissa kun ei joka päivä ei yksinkertaisesti pysty tuijottamaan telkkaria tuntikausia, mutta samalla saa kivaa (semi)sosiaalista tekemistä niihin iltoihin, kun ei välttämättä oikeasti jaksa tehdä mitään ihmeellistä. Sitä paitsi meidän kohdalla maratonpäiviin liittyi usein hyvää ruokaa eli monesti tuli kokattua jotain järkevää sellaisinkain päivinä, kun muuten olisi syönyt pestopastaa tai lämppäreitä.

Olen seonnut laskuissa, kuinka monta kertaa olen nähnyt kaudet 1-4. Vitosta olen katsonut jo vähemmän ja kutos- ja seiskakausilla taitaa molemmilla nyt tämän projektin päätyttyä olla kolme katselukertaa. Sarja ei mielestäni loppua kohden ole enää vahvimmillaan, mutta huono se ei missään nimessä ole ja se pysyy edelleen lempisarjanani televisiohistoriassa.

Hauskaa on kyllä huomata, miten oma suhde tapahtumiin ja hahmoihin muuttuu vuosien varrella. Aloin katsoa sarjaa ensimmäistä kertaa 16-vuotiaana ja silloin siinä puhuttelivat varsin erilaiset asiat kuin nykyään. Vähän jo kutkuttaa ajatella, miltä se näyttää silmissäni 10-15 vuoden päästä! Todennäköisesti alkukausien dialogi on silloinkin yhtä vahvasti muistissa kuin tällä kierroksella - sen verran vahvasti minut on niiden marinoitu jo vuosituhanteen taitteessa.

(Kuva)

Eilen pohdittiin, että tuntuu tyhjältä, kun pitkään työn alla ollut projekti on nyt saatu päätökseen. Onneksi hätä ei ole tämän näköinen, Angelin ykköskausi korkattiin heti Buffyn loputtua. Sitä odotan mielenkiinnolla jo nyt. Muistan tykkääväni kausista 1 ja 5, mikä tarkoittaa kolmea täyttä kautta yllätyksiä niiden välissä.

Zeldan jalanjäljissä

Kun muutenkin on taas kova tarve uudistaa vaatekaappia, ei ilmeisesti pitäisi katsoa telkkaria ollenkaan. Tai korkeintaan jotain armeijasarjoja.

Ilmeisesti tällä hetkellä miellyttää klassiset linjat vuosisadan alkupuolelta. Olen jo pitemmän aikaa haaveillut Oulanderista Claren 40-luvun garderoobin vaatteista. Äsken taas katsoin Amazon Primesta pari jaksoa Z: The Beginning of Everythingiä ja bongasin Zeldan maailman kauneimmat korkkarit.

Kuvakaappaus on kuvakaappaus. Tarkkoja lähikuvia esimerkiksi täällä.

Näen jo miten kulkisin noissa tilaisuudesta toiseen ja yhdistäisin luontevasti yhtä lailla mekkoihin, farkkuihin ja tunika-leggins-yhdistelmiin! Luotan siihen, että joku Googlella tavoitettava on jo selvittänyt kenkien alkuperän ja mistä sellaiset voisi saada.

Oi aikoja, oi sanoja

Hesarissa julkaistiin elokuun puolivälin tienoilla Jaakko Lyytisen mainio kolumni, jossa muistutettiin siitä, miten maailma nauroi takavuosina Janne Gallen-Kallela-Sirénin lausunnoille Gutenbergin galaksista - ja nyt on käynyt ilmi, että mies olikin kummallisten mielipiteidensä kanssa ihan oikeassa.

Gallen-Kallela-Sirénin pointti oli siis viisi, kuusi vuotta sitten se, että maailma on menossa kirjapainotaidon alusta asti vallinneesta tekstipohjaisesta ilmaisusta kohti kuvan valtakautta.

Tunsin kolumnia lukiessani piston sydämessä. Monien muiden tapaan pidin sekä Gutenbergin galaksia että koko lausuntoa melko äänekkäästi pelkkänä hörhöilynä. Siksikin nyt tuntuukin jotenkin erityisen pahalta tajulta, miten kauas itsekin on lipunut kirjoitetusta tekstistä, vaikka sitä näennäisesti edelleen tuotan ja kulutankin. 

Pidemmän aikaa on nimittäin vaivannut kirjoitusblokki. Päässä pyörii blogipostauksia, kirjeiden alkuja ja sekalaisia hajatelmia, mutta en saa niitä tallennettua mihinkään. Lopulta tulee usein kuitattua ajatukset parilla rivillä tai ennemmin vielä kuvapäivityksellä. Eilen pitkän työpäivän jälkeen en jaksanut tarttua nollausmielessä kirjaan vaan rönäsin sohvalla ja katsoin komediaa HBO Nordicilta. 

Olen aina tykännyt kuvista ja kuvallisesta ilmaisusta, mutta kokenut sanat siitä huolimatta omimmaksi ilmaisumuodokseni. Havahduin oman tekstin tuottamisen vähyyteen viime viikolla, kun kirjoitin pitkän päivityksen Facebookiin Joensuuhun muuttamisen vuosipäivän kunniaksi. Siitä tuli hetkessä tykätyin ja ehkä eniten kommentoiduinkin päivitykseni missään somessa ikinä. Varmaan se liippasi läheltä monia ja tekstiin liitetty, melkein 14 vuotta vanha kuvakin toki kiinnitti huomion. Jotenkin silti ajattelen, että osaa ehkä puhutteli teksti itse, se että oikeasti sain ilmaistua itseäni omalla äänelläni ja sillä välineellä, jonka kuitenkin ruosteessa ollessani parhaiten hanskaan.

[En minä oikeasti laske kaikkia Facebook-peukkuja, mutta tässä tapauksessa niiden vyöry kieltämättä kiinnitti huomion.]

Harmittomasta muistelosta kasvoi typerä olo. Miksi en kirjoita enää?  Miksi niin usein tulee sellainen tunne, etten osaa, eikä sepustuksillani ole mitään merkitystä minkään kannalta? Onko sillä väliä, lukeeko niitä juttuja kukaan, kun se kuitenkin on minulle luontaisin ja paras tapa jäsentää ajatuksia ja muodostaa kokonaisuuksia? 

Aloittaminen on aina vaikeinta, mutta vakaasti uskon siihen, että kirjoitustaito pysyy hyppysissä parhaiten kirjoittamalla. Joten aion yrittää. Toivottavasti se näkyy taas täyttyvänä päiväkirjana, vilkkaamin postiin lähtevänä kirjevihkona ja aktiivisemmin päivittyvänä blogina. Ei muu maailma peesissäni tee uukkaria kohti tekstipohjaista tiedonvälitystä ja itsekin jatkan varmaan Instagramissa ihan entiseen malliin, mutta pieni vastarinta kaiken visuaalisen vyöryn keskellä lienee ihan tervetullutta. 

Anteeksi, Janne. Ei tämä ajatuksesi ollutkaan hörhö. Mutta edelleen olen sitä mieltä, että silloisessa henkisessä ilmapiirissä valitsit sanasi vähän kehnosti - kuvataidemäen miehiä kun olet.

Sarjoja suoratoistolla

Ottaen huomioon, että maksetaan HBO Nordicista melkein kymppi kuussa, katsotaan sitä valitettavan vähän. Kun lehmiydyin perjantai-iltana suunnitellusti sohvannurkkaan, oli hyvää aikaa ottaa vähän takaisin. Katsoin Carrie Fisherin Wishful Drinkingin ja ilmestyneet kaksi jaksoa odottamaani Big Little Liesia.

Vähän kieltämättä jännitti hypätä sarjan kelkkaan näin pian kirjan lukemisen jälkeen, mutta hyvinhän tuo toimi. Ilahduttavaa!

Jotenkin tuntuu, että on nykyään vaikea löytää mieleistä katsottavaa suoratoistopalveluista. Tarjontaa on niin paljon, että alkaa kranttuilla. Ennen ei ollut varaa, piti katsoa sitä mitä telkkarista tuli. Nykyään katson The Crownia aina kun jaksan keskittyä, hömppähetkinä yritän viritellä aivojani Officen jenkkiversioon. Big Little Lies solahtaa tyylillisesti hyvin niiden väliin eli on varsin tervetullut. 

Jos muut kamppailevat saman asian kanssa, lempparini Netflixistä ovat viime aikoina olleet nämä:

The People v. O.J. Simpson: American Crime Story (draama / true crime)

The Secrets of Great British Castles (symppis dokkarisarja)

Crazy Ex-Girlfriend (musikaali / komedia / draama / myötähäpeä)

Kunniamaininta, koska katsoin tämän kokonaan viime vuoden puolella: 

Dirk Gentlyn holistinen etsivätoimisto (pakenee genremäärittelyä)

Seuraavaksi ehkä voisi yrittää uudestaan A Series of Unfortunate Events -sarjaa, joka näyttää mahtavalta. En edellisellä yrittämällä päässyt siihen vielä oikein kiinni, mutta katsoinkin ekan jakson puhelimella junassa.

Muitakin vinkkejä otetaan vastaan.

Muotokuva kuutena hahmona

Facebookissa on pyörinyt pari päivää ihana "describe yourself in three fictional characters". Monella kaverilla on ollut ihan mahtavia yhdistelmiä, joita vähän kateellisena seurasin. Harvoin tulee asioita katsoessa tai lukiessa sellaisia "toi oon niin minä"-hetkiä, enkä niitä harvojakaan usein muista jälkikäteen.

En siis miettimälläkään keksinyt mitään ja kysyin Markolta apua. Pari minuuttia myöhemmin valmiina oli seuraava lista perusteluineen.

• Angel
  "Supermuisti ja synkkyyteen taipuvainen perusluonne."
• Tuutikki
  "Sellainen läheinen." 
• Miss Marple
  "Because of her inquisitive nature."

Haluan myös muistuttaa, että Tuutikki on luonteeltaan aktiivinen ja kiinnostunut käytännössä kaikista asioista. Aika osuvaa ja herttaista minusta, vaikka mikään edellämainituista ei olisi tullut ensimmäisenä itselleni mieleen.

Heti kun olin postannut kuvat Facebookiin, alkoi hahmoja tulvia mieleen. Yhtäläisyyksiä on, mutta hieman oma käsitys eroaa Markon näkemyksestä.

• Ben Wyatt
  Nörtti ja fanittajaluonne, kyynikko ja kuivan sarkastinen - paitsi ollessaan äärimmäisen hilpeä ja kujeileva, on vuosienkin jälkeen junantuoma ja aina vähän pihalla muiden jutuista, pää todistettavasti leviää ilman mielekästä tekemistä.
• Mrs Patmore
  Tiukka täti töissä, lempeä hahmo vapaa-ajalla.
• Mitchell Pritchett
  Nuorempi sisarus, high-strung (mitä se on järkevästi suomeksi?), hanskaa suunnitelmien tekemisen ja muut järjestelmällisyyttä vaativat asiat, ongelmia julkisten hellyydenosoitusten kanssa, lievä OCD, haluaa osallistua kaikkeen mutta on vanhemmiten kotihiiri. 

Pitäisi miettiä tällaisia useammin. Opettavaista ja kivaa samaan aikaan.

Syyskausi

Eilen alkaneen syyskuun myötä alkoi myös syyskausi rytinällä.

Todiste 1: Olen varannut viimeisen parin päivän aikana kirjastosta enemmän paksuja kirjoja kuin ikinä ehdin realistisesti lukemaan.

Todiste 2: Tuli pakottava tarve katsoa Penny Dreadfulia.

Todiste 3: Neuloosi iski sekunneissa. En tahdo päästä pois Pinterestistä, uusia lankoja on jo, puikkojen setviminen on ns. vaiheessa.

Kuvassa myös uusi pöytäliina, paras kirppislöytö hetkeen.

Miksi metallipuikkoihin ei merkitä kokoja? Miksi en omista sellaista laattaa, jolla koon voisi tarkistaa? Miksi kuitenkin omistan kuusi erikokoista virkkuukoukkua, vaikka en ikinä virkkaa? Pyörittelemällä sentään löysin (ehkä) kaksipuoloset puikot lapasia varten ja muutenkin enimmät setvittyä, mutta ehkäpä tässä voisi ryhdistäytyä.

Varmoista syksyn merkeistä huolimatta kävin eilen vielä laiturilla leikkimässä kesää ja juomassa vadelmalimun. Siis ennen kuin kaivauduin flanellihousuissa sohvalle Mörkö-lapasten ja charmantin Timothy Daltonin seuraan.

Nutellaa tölkissä

Tänään on taas se päivä vuodesta, kun yritän vältellä koko internetiä kuin ruttoa, koska voin katsoa Oscar-gaalan vasta illalla.

En ilmeisesti ollut tarpeeksi skarppina, koska jo aamupäivän puolella ehdin spoilaantua neljästä pystistä. Onneksi niitä jaetaan reilu parikymmentä, niin on vielä vähän jännitettävääkin illalle.

Olenkin siis loppupäivän yrittänyt keskittää karkailevaa ajatusenergiaa ihan muihin asioihin. Ensisijaisesti olen pohtinut kasvimaitoja. Mantelimaito on kaupan nykyvalikoimista suosikkini, soijamaito tuttu ja turvallinen, kauramaito lemppari tuorepuuroissa. Viime viikolla haksahdin ostaamaan sokkona hasselpähkinämaitoa.

En tiedä, mitä odotin, mutta vähän petyin kun se osoittautui lähinnä nestemäiseksi Nutellaksi. Nutella on toki hyvää, mutta on aika rajallinen määrä paikkoja, missä haluan sitä maistella.

Eli mihin ihmeeseen tunnen nyt litran nutellan makuista kasvimaitoa? Murojen kanssa ja kaurapuurossa on kokeiltu jo, mutta kumpikaan ei ollut ihan välitön hitti. Pirtelöön, muffinssitaikinaan, mokkapaloihin?

Entä jos veti sunnuntaina pizzaöverit ja haluaisi syödä edes jotain suurin piirtein terveellistä? Aaagh!

Paras chiapuuro ikinä

Pitikin mennä leveilemään sillä, ettei tänä syksynä väsytä. Kulunut viikko on nimittäin ollut hirveä. Perjantain työpäivä meni väsymysitkua pidätellen, mutta typerältä kiukuttelulta en enää onnistunut välttymään.

Pahinta oloa karkotettiin eilen illalla onneksi aika tehokkaasti. Harva asia nimittäin piristää mieltä yhtä tehokkaasti kuin Buffyn lempikauden korkkaaminen maratontunnelmissa, eväinä homejuusto ja kauden eka glögi.

Vaan nyt löytyi hyvä haastaja. Kaivelin eilen illalla kaappeja ajatuksena tehdä herkkueväät aamujunaan ja onnistuin vahingossa tekemään täydellisen tuorepuuron. Olen muutenkin chiapuuron ystävä, mutta nyt meni kaikki maut ja koostumus juuri kohdalleen.

Eeppisen hyvä chiapuuro
2 rkl chiansiemeniä
1 dl soijamaitoa
1 dl kirsikoita
0,5 dl mustikoita
reilu ropsaus mantelirouhetta
pienempi ropsaus kookoshiutaleita

Sekoita chiansiemenet ja soijamaito ja anna turvota pari minuuttia. Lisää muut aineet, sekoita ja anna turvota jääkaapissa yön yli. Syö fiilistelen.

Parasta ikinä! Ja tarpeeksi terveyshippiuskottava kokonaisuus, jos haluaa tehdä tuttuihin ja tuntemattomiin vaikutuksen somessa. Tosin Instagramiin tämä puuro ei välttämät sovi, mustikoiden ja chian yhdistelmä kun tapaa olla valitettavan epäesteettinen.

Eskapismia

Pienet sattumukset tuntuvat kaatavan omankin arjen niskaan ja heti kun avaa minkä tahansa uutismedian, uusi paskavalli vyöryy ylitse. 

Äöäöäöäää, en jaksa tätä nykymaailmaa. Tuntuu kuin olisi jumissa Monty Pythonin / Fast Show'n / Kummelin / Julmahuvin sketsissä, eikä siitä pääse ulos.

Puhun ihmisten kanssa, allekirjoitan vetoomuksia, yritän löytää jostain punaista lankaa. Ei onnistu. Tekisi mieli hautautua viltin alle sohvalle ja jäädä sinne. 

Televisiosyksy kyllä mahdollistaa eskapismin toteuttamisen kiitettävästi: Broadchurchin kakkoskausi alkaa Maikkarilla sunnuntaina, Dr Whon ja Downton Abbeyn uudet kaudet parin viikon päästä. Docventures ja Wahlburgers alkoivat jo. Netflixin puolella olen iloisessa Miss Fisher, Modern Family ja Ripper Street -koukussa. Breaking Bad ja Band of Brothers ovat myös kesken. Buffykin on Sannan kanssa hyvässä imussa.

Heippa, maailma! Nähdään kun olet tullut järkiisi.

Kriisit, kokemukset ja keski-ikä

Olen tällä viikolla käynyt osaltani laskemassa keski-ikää sekä Pepe Willbergin & kaupunginorkesterin konsertin että Tapion matineasarjassa Mr Turner -elokuvan yleisössä. Konsertista tykkäsin, elokuvasta en niinkään.

Huvitti Markon ikäkriisi konsertin jäljiltä: tuli kuulemma vanha olo, kun alle 45-vuotiaita oli koko salissa vain kourallinen, eikä niitä alle kuusikymppisiäkään itse asiassa ihan valtavasti ollut. Itsekin kyllä hämmennyin siitä, että konsertissa näkyi niin vähän nuorempaa väkeä, kun Saimaa-levy on kuitenkin saanut melkoista rummutusta. Angsti oli kuitenkin niin käsinkosketeltavaa, etten voinut välttää näsäviisastelemista siitä, että solisti on 68-vuotias ja levyttänytkin melkein 50 vuotta, joten kyllähän se heijastuu fanikantaan. En auttanut kriisiytyjää.

Sitten sain saman kriisin liepeistä kiinni, kun englantilaisesta taidemaalarista kertovan elokuvan jälkeen löysin itseni Surakan baarista ruotimasta elokuvaa ja taidemaailmaa punaviinilasin ääressä. Keski-ikäistyvä keskiluokka, täältä tullaan!

(Balanssin vuoksi todettakoon, että Surakan jälkeen kurvattiin Dollyn kautta kotisohvalle Buffyn ääreen. Vaikka onhan sekin pilotti ehtinyt täyttää jo kahdeksantoista. Apua.)

Oikeasti kaikella lämmöllä tätä kirjoittelen. Minulle on ihan sama, tykkääkö Pepe Willbergistä tai Mike Leigh'n elokuvista vai ei - tai onko kyseisiä kulttuurintuotteita arvostava tai inhoava 24- vai 74-vuotias.

En minäkään olisi todennäköisesti raaskinut normaalitilanteessa konserttiin mennä, vaikka kulttuurinystävä olenkin ja lisäksi Pepellä, tuolla suomalaisen pophistorian symppishassuhahmolla, onkin ollut lämmin paikka sydämessäni lapsuudesta saakka. Kaupunginorkesterin konsertissakin olen halunnut käydä jo pidemmän aikaa. Saatiin kuitenkin viime kesänä kiitoslahjaksi Lippupalvelun 100 euron lahjakortti, jonka käyttöehtona oli, että sillä pitää mennä katsomaan jotain, mitä ei muuten mentäisi katsomaan.

Yleensä liputan mieluisten kirjojen tai levyjen paikkaa lahjapaketissa, mutta pakko on sanoa, että se oli hyvä ehto se. Antakaa silloin tällöin reunaehtolahjakortteja, hyvät ihmiset! Täälläkin ollaan nyt yhtä uutta ja tervetullutta kokemusta rikkaampia. Ja vaikka Marko saattoikin kokemuksen sivutuotteena kriisiytyä hetkellisesti, itse aloin jo haaveilla vähän klassisemmankin puolen konserteista.

Ja kyllä, tämä oli oikeasti ensimmäinen kertani orkesterin oikeassa konsertissa. En osaa päättää, onko se enemmän hienoa vai noloa. Kummassakin tapauksessa oli jo korkea aikakin.

Rakas Amy

Helmikuussa luin seuraavat kirjat:

Amy Poehler: Yes Please

Minä rakastan Amy Poehleria. Mitä ilmeisimmin koko maailma rakastaa Amy Poehleria, mutta silti minun suhteeni Amyyn tuntuu henkilökohtaiselta. Siksi olen odottanut tätä kirjaa kuin kuuta nousevaa ja kas, kirjan lukeminen vahvisti sidettä entisestään. Olen viime aikoina katsonut niin paljon Parks & Recreationia, että tuntuu vähän pahalta muistaa, etteivät Amy ja Leslie Knope ole sama henkilö. Tästä kipeästä kohdasta huolimatta Yes Please oli kaikin puolin hurmaava kirja: hauska, älykäs ja täynnä asiaa. Opin ihan valtavasti amerikkalaisesta komediamaailmasta ja komediateatteriskenesta sekä niiden sisäisistä suhteista. Välissä oli paljon tärkeitä pointteja tasa-arvosta, hyvästä käytöksestä ja ihmisyydestä yleensä. Kirja on melkoinen järkäle ja sen sivuilla Poehlerin elämästä paljastuu paljon, mutta ei liikaa: yksityiset asiat pysyvät yksityisinä, mutta lukijan uteliaisuus tyydytetään kyllä. Olisin silti toivonut enemmän kuvia vuosien varrelta ja laajemmin juttuja suhteesta Greg-veljeen ja Tina Fey'hin (noinko se taipuu?). Lykkäsin Markolle luettavaksi saman tien ja toivoisin, että tämä löytäisi tiensä mahdollisimman monen lukulistalle, rakastaa Amy Poehleria valmiiksi tai ei. Pitää ostaa oma kappale kirjahyllyyn, en varmaankaan saa Vaarakirjastojen ainoaa nidettä ikuisuuslainaan.

ps. Kirjan alussa Poehler luettelee hyviä naisten kirjoittamia kirjoja, jotka ovat toimineen inspiraationta tälle teokselle. Ihana huomata, että on lukenut niistä melkein kaikki.

Mindy Kaling: Is Everyone Hanging Out Without Me? (And Other Concerns)

Yes Pleasen jälkeen en oikein osannut tarttua mihinkään kirjaan. Ratkaisu: toinen naiskoomikon kirjoittama muistelmateos. Ennen kirjaa en tiennyt kirjoittajasta juuri muuta kuin sen, että Mindy Kaling käsikirjoittaa The Officen jenkkiversiota, mutta se ei haitannut lukukokemusta. Kirjan jälkeen tiedän mm. seuraavat asiat: hauska kirjoittaja, viehtättävä sekoitus räväkkyyttä ja sovinnaisuutta, rakastaa ruokaa ja Amy Poehleria. Plussaa myös ehdottomasti parhaiten nimetystä kirjasta pitkään aikaan.Viihdyin kirjan parissa vallan hyvin ja koen Mindy Kalingin olevan erittäin tervetullut tuttavuus. Parks & Recistä selvittyäni voisin ehkä siirtyä The Mindy Projectin pariin. Tai jopa siihen Officeen, jota en vieläkään ole uskaltanut korkata!

Tracy Chevalier: Neito ja yksisarvinen

Tarina 1400-luvun Pariisista ja Brysselistä sekä taiteilijasta, joka on paitsi todella lahjakas, myös armoton hamesankari. Tarina on tietysti fikstiivinen, mutta taustalla on paljon tottakin. En silti oikein jaksanut tästä innostua. Kertoja vaihtuu luvuittain, joten henkilöhahmojen motiiveihin ja sisäiseen maailmaan ei oikein päässyt käsiksi. Luulen, että jos olisin nähnyt livenä tarinan keskiössä olevat kuvakudokset, myös romaani olisi toiminut paremmin.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, 2. Sairaus

Rasmuksen, Benjaminin ja kumppaneiden tarina jatkuu, keskiössä on tutut nimet, mutta painotus on eri hahmoilla kuin joihin viimeksi ehti tutustua. Kolmiosaisen romaanin toinen osa on edeltäjäänsä henkilökohtaisemman oloinen, vähemmän tilastoja esittelevä ja avoimesti journalismia hyödyntävä teos. Enää ei pureuduta niinkään AIDS-hysteriaan vaan sairauksen vaikutuksiin yhteisön sisällä. Sairauskuvaus on yksityiskohdissaan inhottavaa, mutta mielestäni perusteltua. En tiedä, miten selviän viimeisestä osasta, kun tätäkin luin jo tippa linssissä ja kylmät väreet selkäpiissä. Kaunista, kamalaa ja edelleen vuonna 2015 tarpeellista tekstiä.

Juri Nummelin (toim.): Verenhimo: suomalaisia vampyyritarinoita

Maija suositteli tätä taannoin ja  olipa piristävä löytö. Kokoelmateoksesta löytyy vampyyrimyytin modernisointia, hyvin perinteistä tulkintaa, vaihtoehtoista historiaa ja yhteiskuntakritiikkiä. 22 kirjoittajan kokoelmassa taso ja tyyli vaihtelevat paljon, toiset tarinat kolahtavat väkisinkin paremmin kuin toiset. Sen enempää erittelemättä sanottakoon osa teksteistä tuntui vähän tervanjuonnilta, mutta niitä tasapainottivat muutamat todella hyvät novellit. Blogiarvioiden perusteella sama ilmiö on ollut kaikilla, mutta esille nostetut suosikit poikkeavat toisistaan paljonkin. Hauskaa! Lisäksi plussaa Waltarin ja muiden vanhemman polven kirjailijoiden nostamisesta tuoreempien tekstien rinnalle. Kaiken kaikkiaan sanoisin tämän olevan hyvä pyllistys "en tykkää suomalaisista kulttuurintuotteista X"-ihmisryhmälle. Kyllä Suomessakin tuotetaan jos jonkinlaista: jos yksi ei toimi, ei kannata haudata koko kotimaista tuotantoa.

Paikka vapaana

Yhdessä Facebook-ryhmässä keskusteltiin hiljattain J.K. Rowlingin Paikka vapaana -romaanista ja siitä tehdystä minisarjasta. Luin kirjan muutama vuosi sitten ja tykkäsin ihan todella paljon. Koukutuin tarinaan poikkeuksellisen tehokkaasti ja vaikutuin kerronnasta. Oikean maailman tapaan henkilöhahmot eivät olleet mustavalkoisesti hyviä tai huonoja tyyppejä: sivujuonesta riippuen sama hahmo saattoi olla todella luotaantyöntävä tai kerätä sympatiat puolelleen.

Kuva

Ryhmässä näytän kuuluvani kirjasta tykänneenä kuitenkin selvään vähemmistöön. Moni on kokenut tunnelman liian ahdistavaksi, hahmot vastenmielisiksi ja joku oli jopa heittänyt kirjan roskiin, ettei vahingossakaan tulisi levittäneeksi kurjuutta kenellekään eteenpäin.

Olin ymmälläni. Sitten aloin pohtia omaa suhdettani ahdistavaan viihteeseen. Hyvä draama on aina paikallaan, mutta kieltämättä vaikkapa realistiset sotakuvaukset tai vakavaa sairautta käsittelevät elokuvat ovat minulle aina todella vaikeaa katsottavaa.

Imaistun helposti kirjojen maailmaan ja tykkään siitä tunteesta, kun tapahtumat alkavat visualisoitua päässäni: kuvat kehittyvät tekstin mukana ja hahmot muotouvat oman näköisikseen tarinan edetessä. Muutenkin olen aika visuaalinen kokija, ehkä siitä syystä elokuvat aiheuttavat minulle paljon suurempia ahdistustiloja kuin itse kuvittamani teksti. Joskus se on tehnyt leffailtavalinnoista liki mahdottomia: kaveri haluaisi katarsisviihdettä, itse antautuisi jonkun paljon kevyemmän valinnan vietäväksi.

Hyvänä esimerkkinä leffa-ahdistuksesta toimii viime perjantaina katsomamme Nightcrawler. Elokuva oli ihan todella hyvä, mutta koin sen tapahtumat, päähenkilön ja tunnelman niin ahdistavaksi, että ehdin toivoa sen loppumista kovaan ääneen varmaan viiteen kertaan elokuvan aikana. Klassikkopuolelta löytyy esimerkiksi Kubrickin Full Metal Jacket, joka on eittämättä yksi parhaita näkemiäni elokuvia, mutta en aio katsoa sitä enää koskaan.

Sama ilmiö toistuu muutenkin: surullisia kirjoja lukiessa itken ani harvoin, mutta elokuvia, sarjoja tai näytelmiä katsoessa tulee vollotettua tämän tästä. Ihanan elokuvan jälkeen en myöskään haluaisi päästää sen tunnelmasta irti, enkä aina pystykään. Kirja tapaa seuraamaan huomattavasti vähemmän aikaa. Fiilikset voivat tarttua, mutta harvoin kaappaavat kokonaan mukaansa.

Siksi mielelläni kulutan vaikeita teemoja käsittelevät teokset nimenomaan tekstimuodossa.

Toisaalta sitten kun kirja onnistuu luikertelemaan tarpeeksi tehokkaasti nahan alle, siitä ei pääse eroon ollenkaan. Patti Smithin Just Kidsin jälkeen olin itkuisa ja maani myynyt koko illan. Luettuani Reidar Palmgrenin Tunnelin ensimmäisen kerran en pystynyt nukkumaan, koska kirjan lopun herättämät mielikuvat olivat niin vahvoja. Tuomas Kyrön Liitto taas jäi aikanaan kesken, koska näin toistuvasti unta, että Marko pahoinpitelee minua. Rajansa kaikella.

Vaikka Rowlingin romaani tempaisikin mukaansa sen verran pahasti, että jouduin perumaan sovitun menon saadakseni luettua sen loppuun, The Casual Vacancy ei vyörynyt ylitseni. Nyt asiaa pohdittuani BBC:n ja HBO:n yhteistyönä tekemä sarja kuitenkin pelottaa. Jos tarina on ollut noin kokonaisvaltainen kokemus muille lukijoille, mitä se tekee minulle minisarjamuodossa?

Huomattavista riskeistä huolimatta harkitsen kaikkien kolmen osan bingettämistä pääsiäismaanantaina. Ehkä sen takia voisi jo aktivoida HBO Nordicin kokeilujaksonkin. Ellei joku palvelua lähipiirissäni jo käyttävä vapaaehtoistu kokemaan potentiaalista kurjuutta ihan seuran vuoksi.

20-luvun lumoissa

En ole perinteisesti ollut Woody Allenin ystävä. Annie Hall puhutteli nuorta minua siinä missä muitakin ja Kaikki sanovat I Love You on toki valloittava, mutta en ole ikinä tajunnut Allen-uskontoa tai jaksanut kahlata tuotantoa sen enempää läpi.

Tallensin kuitenkin jouluaattona Midnight in Parisin, jonka katsoimme eilen. Kylläpä kolisi.

Olen potenut jo pitemmän aikaa jotain kummallista 20-lukukaihoa. Se alkoi Poirot-dekkareilla ja pukudraamoilla, kasvoi Zeldan elämäkertaan ja Downton Abbey -koukkuun (vaikka menenkin vielä 10-luvulla). Viikonlopun aikana ahmin Hemingwayn ensimmäisestä avioliitosta kertovan romaanin Nuoruutemme Pariisi.

Midnight in Paris tipahti eteen siis kuin tilauksesta, mutta onneksi ehdin lukea sekä Zeldan että Hemingway-romaanin alle, koska niiden tuoman taustatiedon myötä oli helpompi seurata ajan julkkiksia suhdeverkostoineen. Zeldan tulkinnasta en tykännyt, Scott Fitzgeraldista kyllä. Hemingway oli vähän liian karikatyyri, Gertrude Stein juuri sopivasti. Dali taas oli jo niin överi, että hahmoon oli pakko ihastua. Ja myönnettäköön, että aina jos elokuvassa edes vilahtaa Cole Porter, olen riemuissani.

Nurinkurista fiilistellä tätä kaikkea, kun itse elokuvan pointti tiivistyy siihen, ettei nostalgiaan kannata vajota. Tai kuten alkupuolella jo siististi tiivistetään:

Nostalgia is denial - denial of the painful present... the name for this denial is golden age thinking - the erroneous notion that a different time period is better than the one one's living in - it's a flaw in the romantic imagination of those people who find it difficult to cope with the present.

Ymmärrän viisauden ja osaan kyllä suhteuttaa sen jopa ihan omassa aikajanassani. Mutta on siinä jazzajassa silti jotakin kiiehtovaa - ja noissa mielettömissä naisissa kuuluisten miesten takana etenkin.

Hadley ja Ernest, 1922. Wikipedia.

Ehkä pieni nostalgiakaiho siis sallitaan, vaikka yrittäisikin nauttia nykypäivästä. Sitä paitsi valitsen mieluusti nykyajan mukavuudet ja Allenin kuvaaman Pariisin Hadleyn ja Ernestin huomattavasti epämääräisemmän Pariisin sijaan. Tämän päivän ammuskelu-Pariisi on sitten ihan toinen juttu.

(Kirja oli kyllä poikkeuksellisen ihana ja se aiheutti palon lukea pitkästä aikaa Hemingwaytä. Ei huono.)

1982

Yleensä syntymäpäivänä kutkuttelee ja tuntuu erilaiselta kuin muina päivinä. Ei tänään. Tuntui kaikin puolin lähinnä välisynttäreiltä. En saanut tänään yhtään lahjaa, enkä oikein itsekään jaksanut juhlia. Äiti ja Jussi piipahtivat iltapäivällä ja käytiin kiinalaisessa lounaalla. Illalla suuntasin kirjastoon ja kiinteytysjumppaan. Kreisein meininki.

Lauantaina sentään pidettiin pienimuotoiset istujaiset. Leipomisen keskellä stressasin soittolistasta, kunnes tajusin, että Spotifyssa on pakko olla valmiita listoja syntymävuoteni musiikista. En ollut väärässä.

Olen joskus tarkastanut, mitkä biisit ovat olleet jenkkilistan kärjessä syntymäpäivänäni. Tylsähköstä tuloksesta olen aukottomasti päätellyt, että 1982 on ollut Thilleriä lukuun ottamatta kuivakka musiikkivuosi. Mutta mitä vielä!

NOW 1982 -levyltä löytyi lukuisia aarteita, kuten Talk Talk, Come On Eileen, Mad World, The Look of Love, Ebony & Ivory, Eye of the Tiger, Layla ja ties mitä hienouksia vielä! Löydöstä inspiroituneena intouduin oikeasti kuuntelemaan syntymäpäiväni jenkkiykkösen (mitä sanoinkaan siitä aukottomasta päättelystä?).

Ei tuo niin yltiökamala ollutkaan, jos ei nyt Tears for Fearsin tasolle yltänytkään. Oppitunti kuitenkin suoritettu.

Seuraavaksi pitäisi kai hankkia oppimateriaaliksi Frozen. Synttäriviikonlopun perinne jo kolmatta vuotta on korkata Once Upon a Timen uusi kausi. Nyt olin ensimmäistä kertaa hahmoista ihan ulapalla.

we want more?

Katsottiin eilen Areenasta We Want More -ohjelman Don Huonot -jakso. Olin ihan täpinöissäni: Jussi Chydeniuskin mukana! Kaikki ihanat!

Oi voi.

Mielestäni formaatti on periaatteessa ihan hauska, mutta kieltämättä ainakin tätä jaksoa katsoessa tuli olo kuin olisi sitä vanhaa Boyzone-dokkaria katsonut. Vaivaannuttavaa vatvomista, joka ei oikeastaan kuulu ainakaan tässä mittakaavassa katsojalle.

Toki lienee syytä pohtia, kuinka paljon kyseisestä vatvomisesta on käsikirjoitettua ja ennalta sovittua. En tiedä, mutta minua fanina ei sinällään kiinnosta, minkälaista paskaa yhtyeen jäsenten välillä mahdollisesti edelleen velloo. Nyt sitä painotettiin jaksossa enemmän kuin hyviä hetkiä, musiikillisia onnistumisia ja hienoa uraa. 

Tai sitten sitä ei vaan halua tunnustaa itselleen, että vanhan suosikkiyhtyeen jäsenet eivät ole erityisen hyvissä väleissä. Vähän samanlainen kurja olo jäikin kuin silloin, kun Monty Python -dokkarisarjasta ymmärsin, etteivät Pythonit ole keskenään oikeastaan kavereita ollenkaan.

Lisäksi We Want Moren leikkaus oli toteutettu niin, että kaikki vaikuttivat sympaattisilta järjen ihmisiltä - paitsi Ahola. Tai sitten olen asunut niin kauan täällä itärajalla, etten enää osaa kuunnella kunnon helsinkinasaalia. Tai sitten Kalle Ahola vaan  on kakkiainen, mistäs tuota tietää.

Selvittämistä ja julkista likapyykin pesua enemmän sen sijaan kiinnostaisi, miten musiikinteko yhdessä sujuu vuosien jälkeen ja saadaanko aikaan mitään kelvollista. Jos siis loppusarjan aikana kuullaan edes yksi hyvä uusi ralli, annan formaatille anteeksi. Ainakin vähän.

T: fanityttö vuodesta 1995.

ps. Toteutuksessa ketutteli myös, etteivät musiikki-insertit ikinä suoraan liittyneet siihen, mistä puhuttiin. Ja miksi oi miksi arkistomateriaalissa ei oltu hyödynnetty Ylen omaa Sinun tähtesi Don Huonot -taltiointia?! Se on kuitenkin yksi parhaita keikkataltiointeja, joita olen koskaan nähnyt. Kauheaa hölmöilyä.

torchwood

Kaipaan aina elämääni hömppäsarjaa, jonka seurassa voi siirtää aivot narikkaan. Tarve on luotu aikanaan Buffyn ja sittemmin Angelin parissa, josta johtuen sarjassa saisi mielellään olla hassuja yliluonnollisia pahiksia, jotka aina jakson päätteeksi kukistetaan ja maailmanjärjestys palautetaan. Olen kuitenkin valitettavan nirso, enkä jaksa katsoa pelkkää huttua, vaan sarja saisi olla mieluusti hyvin tehty ja henkilöhahmoissa tarttumapintaa. Huumoria pitää olla, mutta loputon slapstick ei nappaa.

Onhan näitä onneksi löytynyt vuosien varrella, Doctor Who ja Once Upon a Time näin erinomaisina ja tuttuina esimerkkeinä.

Nyt löysin Doctor Whon spinoffin Torchwoodin.

Onhan tässäkn sarjassa omat ongelmansa, mutta pääasiassa minusta on ilo katsoa laadukkaasti toteutettua sarjaa, jossa - etenkin Whon viimeisten kausien jälkeen - myös naishahmot ovat omilla aivoillaan ajattelevia, aktiivisia toimijoita. Siedän jopa Jack Harknessia, joka on Whossa ollut minulle yksi isoimpia ärsytystekijöitä ja samalla syy, miksi en ole katsonut Torchwoodia aiemmin. Kiitos, Russell T. Davies!

Puoliksi huvittaa, puoliksi viihdyttää yhtäläisyydet juurikin Buffyversen suuntaan. Toki ymmärrän, ettei yliluonnollisenkaan viihdeohjelman tematiikka tai toteuttamiskeinot ole rajattomia ja yhtäläisyyksiä tulee väkisin. Toteutukseltaan ja tunnelmaltaan esimerkiks Doctor Whon ja Angelin toisen maailmansodan sukellusvenejaksot menevät päässäni sekaisin. Torchwoodin kohdalla yhtäläisyydet ovat kuitenkin sen verran yleisiä ja läpinäkyviä, että se pistää miettimään pastissin, plagiaatin ja kunnianosoituksen välistä harmaata aluetta.

Tunnelma ja teemat tuntuvat siis läpi ykköskauden tutuilta, mutta listaanpa nyt ilokseni muutamia yksittäisiä jaksoja.

Day 1 - Lonely Hearts

Torchwoodin ja Angelin ensimmäisten kausien toiset jaksot, joissa selvästi tuodaan esille spinoffin aikusempi linja sisarsarjaan nähden. Molemmissa pahis pokailee sinkkuja baarissa. Angelissa loisdemoni siirtyy seksin jälkeen kehosta toiseen ennen kuin vanha hajoaa, Torchwoodissa hohtavana pilvenä paikasta toiseen liikkuva alien elää ihmisten orgasmienergialla. Molemmat vähän kökköjä ideoita, jos minulta kysytään, mutta ehkä ne laajemmassa mittakaavassa toimivat.

Combat - The Ring

Torchwoodissa elämäänsä kyllästyneet rikkaat miehet pistävät pystyyn fight clubin, jossa voi taistella häkissä myös väkivaltaista alienia vastaan ja voittaa rahaa. Yksi sankareista päätyy kehään, mutta tiimi pelastaa sekä jäsenensä että alienin, jonka vievät pahojen ihmisten ulottumattomiin. Angelissa elämäänsä kyllästyneet rikkaat miehet pistävät pystyyn kerhon, jossa demonit tappelevat toisiiaan vastaan kehässä ja vedonlyönnillä voi voittaa rahaa. Angel päätyy kehään, mutta lopussa tiimi pelastaa Angelin ja demonit pahojen ihmisten ulottumattomiin. 

Captain Jack Harkness - Are You Now or Have You Ever Been

Torchwoodissa hahmot imaistuvat Ritzin tanssisalissa vuoteen 1941 ja Harkness tapaa alkuperäisen Jack Harknessin, jolta on nimensä napannut. Samalla pedataan kauden päätösjaksoa ja pääpahista. Angelissa mennään fläsäreiden avulla Hotelli Hyperioniin vuoteen 1952 ja käsitellään ratkaisevaa kipukohtaa Angelin menneisyydessä. Samalla pedataan sarjan tulevaisuutta ja kakkoskauden tapahtumia. Ei siis juoneltaan ihan niin selkeä sisarjakso kuin edelliset, mutta kuuluu listaan silti: kummassakin katsoja oppii lisää sankarista, joka on siis pitkään takkiin pukeutuva, liikaa hiusgeeliä käyttävä arvoituksellnen kuolematon mies, joka on elänyt jo pitkään, parantanut tapansa ja hyvittää nyt vanhoja pahoja tekojaan. 

Koska aivot eivät olleet vielä tarpeeksi solmussa, Torchwoodin kakkoskauden alkaessa James Marsters ilmaantuu huonolla tekosyyllä entisenä kumppanina, nykyisenä vihollisena, sankarin salatusta menneisyydestä, pallottelee hyvän ja pahan rajamaastossa ja viljelee vähän kökköjä one-linereita. Missä ihmeessä olenkaan nähnyt tämän ennen?

Tämän kirjoittamisen jälkeen en ole enää yhtään vakuuttunut, että Torchwood toimii aivot narikkaan -sarjana sittenkään. Kiitos, Russell T. Davies...

cardiff 2.-5.8.

Bristolista on vain tunnin bussimatka Cardiffiin, joten vaikka matkaan ei lähdetykään aamuvarhaisella, ehdimme lauantain puolellakin ihan kiitettävästä hahmottaa kaupunkia. Minä tykkäsin Cardiffista tosi paljon, Marko ei tainnut olla ihan yhtä fiiliksissä.

Myös Cardiffssa yövyimme Ibis-ketjun hotellissa, tosin tällä kertaa valinta oli Ibis Budget. Perushotellista se erosi lähinnä pelkistetymmällä sisustuksella ja vedenkeittimen puuttumisella. Jostain syystä myös lavuaari oli huoneen puolella eikä vessassa. Todella edulliseen hintaansa nähden kuitenkin aivan kelpo hotelli suht hyvällä aamiaisella. Ympäristö oli pirun karu, mutta kävelymatka oli lyhyehkö sekä keskustan että Bayn suuntaan eli meidän kannaltamme sijainti oli erinomainen.

Lauantai-iltana tutustuttiin vähän molempiin: paikannettiin keskustan turisti-info ja syötiin noutolounas linnan kupeessa olevassa Bute Parkissa. Illemmalla käveltiin Bayn ympäristössä sekä lähimaaston asuinalueilla ja palattin vielä keskustaan syömään. Suhteellisen lyhyistä välimatkoista siis puhutaan, vaikka illalla jalat olivat aika kakettina.

Linnan Animall Wall, aina yhtä ihana.

Bute Parkin portilla, takanani häämöttää Thai-festarit.

Cardiffiin oli ennalta vain yksi suunnitelma: minulla oli sunnuntaiksi lippu Baylla sijaitsevaan Dr Who Experienceen. Sen yhteydessä oli myös puolentoista tunnin opastettu kuvauspaikkakävely. Kierros oli minulle vähän pettymys, koska opas tuntui vähän mekaaniselta ja muutenkin tuntui olevan kauhea hötä päällä. Pientä triviaa tarttui sentään korvan taakse ja kannatti lähteä, koska Experiencen lipun yhteydessä kierrokselle tuli hintaa viisi puntaa. Samalla tul Bayn rakennukset ja maasto mukavasti tutuksi. Ehdottomasti parasta kierroksella oli kuitenkin mukana ollut viisivuotias, joka tiesi Dr Whosta enemmän kuin opas ja loppuryhmä yhteensä. "You know way too much about Dr Who for a 5-year-old", totesi pojan äiti ennen kierroksen alkua. Isä ei sanonut mitään, mutta hymyili polleana vieressä.

Kesätilpehööri peittää Roald Dahl Plassin repeämän ajassa ja avaruudessa.

Itse Experience oli ihan vekkuli, joskin sellainen paikka, jonka olisin mieluusti kokenut jonkun kanssa. Alun "interaktiivinen" osuus oli selvästi suunnattu lapsille, mutta kyllä aikuistakin hykerrytti hypätä Tardisin kyytiin, kun lattiat alkovat kallistua ja täristä. Ja puhuvia Dalekejakin oli, tui! Ilmesesti uuden Tohtorin myötä myös Experience regeneroituu, eli jos ikinä menen takaisin, vastassa onkin jo Capaldi.

Interaktiivisen osuuden jälkeen oli näyttely, joka koostui pääosin sarjan tarpeistosta. Vanhaa tavaraa on säästynyt jonkin verran, mutta pääpaino oli luonnollisesti viime vuosien esineistöllä. Sarjassa hirviöt ja muut örnyt lähinnä naurattavat, mutta kieltämättä ne olivat aika kuumottavia siinä ihmisen kokosina metrin päässä. Olisin toivonut ehkä enemmän videota ja muuta taustamateraalia, mutta onneksi sentään Delia Derbyshirestä eli alkuperäisen tunnarin soittajasta oli minidokkari tarjolla. Ihan mahtava! En ikinä ajatellut, että jo 60-luvulla on ollut mahdollista tehdä niin nykyelektron kuuloista musiikkia ties millä värkeillä. Aika teräsnainen se Derbyshire, sanon.

Myös Matt Smith -vahaukko oli aika kuumottava. Ja yllättävän lyhyt!

Tästä puhumattakaan. Kääk!

Ilman seuralaista kokemus jäi siis aavistuksen hengettömäksi, mutta olen tosi tyytyväinen, että menin. Onneksi ystävällinen sielu nappasi minusta kuvan Tardisin kanssa, kun tarpeeksi keräsi rohkeutta. Ylipäätään huomasin, että noin viikko vaaditaan siihen, että kielitaito palautuu perustasolta siihen, että pystyy tuottamaan lauseita kuten "Excuse me, would mind taking my picture with the Tardis, please? I'm here alone and would really like one." Tämä taitaa koko reissulta olla myös se hetki, josta olen eniten ylpeä.

Muuten kivan päivän päätteeksi söin sunnuntai-iltana söin reissun ankeimman aterian, kun Marko halusi kebabia ja valikoidun chip shopin valikoimaan minulle sopivia vaihtoehtoja oli tasan kaksi. Tykkään kyllä fish & chipsistä, mutta annos ei ollut parhaasta päästä ja muutenkn upporasvassa paistetut asiat alkoivat tulla korvista ulos. Onneksi bongattiin Tesco Express, niin sain vielä tuoreuksia iltapalaksi.

Maanantaina hypättiin taas junaan ja suunnattiin kohti Merthyr Tydfiliä, joka sijaitsee noin tunnin bussimatkan päässä Cardiffista. Walesin keskellä sijaitsee pinta-alaltaan noin Iisalmen kunnan kokoinen luonnonsuojelualue Brecon Beacons, johon Marko ehdottomasti halusi käydä tutustumassa. Valitettavasti Cardiffista kulkeva Brecon Bus on lakkautettu tänä vuonna, joten alueelle pääseminen ilman omaa autoa on huomattavan hankalaa. Merthyr Tydfil on kuitenkin Brecon Beaconsin reunamilla ja sieltä käsin on pääsy mm. Brecon Mountain Railwaylle ja muutamille patikointireiteille.

Itse olen kovin fiiliksissä höyryjunista ja luulin, että Mountan Railway matkakohteena oli jo sovittu. Edellisenä iltana Marko alkoi kuitenkin pohtia "miten sinne metsään pääsee". Ilmoitin suostuvani vaihtoehtoiseen matkasuunnitelmaan, jos Marko selvittää miten sinne pääsee. Tarkin suunnitelma oli mennä (sattumalta myös) Merthyr Tydfiliin junalla, "ettii toi golfkenttä ja suunnata mestoille". Koska tarkempaa tietoa sen enempää golfkentän kuin kyseisten mestojen sijainnista ei Markolla ollut, valitsimme höyryjunan. Perillä huomasimme, että samainen bussi 35 olisi kuljettanut meidät myös golfkentälle, sillä se sijaitsi aivan Pantin aseman vieressä. Päätimme silti mennä junalla ja palata takaisin tutkimaan kävelyreitit ajelun jälkeen.

Juna itsessään oli ihan mahtava, mutta reitti hienoinen pettymys. Mentiin siis samaa rataa 35 minuuttia yhteen suuntaan ja sitten palattiin samaa reittiä 35 minuuttia takaisin. Juna Cardiffista Merthyr Tydfiliin oli maisemallisesti melkein hienompi kokemus! Onneksi olin siis ihan fiiliksissä itse höyryjunasta. Samassa vaunussa ollut poika hihkui koko menomatkan "oh, this is so much fun!" Jaoin tunteen, mutta aikuisen tyynesti - eli hihitellen ja napsien loputtomia kuvia junan ikkunasta. Reissuun sisältyi kaksi pysähdystä jaloittelulle, valokuville ja toisella pysäkillä myös kahville. Olisimme myös voineet jäädä vaeltamaan välipysäkeille ja palata illan viimeisellä junalla, mutta koska lähtöaseman lähellä oli näkynyt hienompia maisemia, menimme suoraan takaisin samalla junalla.

Paluun jälkeen huomasimme olevammekin yhtäkkiä ihan sippejä. Patikoinnin sijaan seikkailtiin siis hetki Pantin todella hienolla vanhalla hautausmaalla ja palattiin bussilla keskustaan ja junalla illaksi Cardiffiin.

"Illaksi Cardiffiin" tarkoitti joka ilta käytännössä ruokaa ja poistumista ajoissa paikallisten alta pois. Ei siis ehditty todistamaan mitään rähinöitä, mutta sellainen kutina jäi, ettei walesilaisten maine aggressivisena baarikansana ole ihan tuulesta temmattu. Brewdogissa käytiin sentään lauantaina sampleri testaamassa ja matkan neljästä Brewdogista Cardiffin baari oli ehdottomasti suosikkini. Mahtavaa palvelua ja erinomainen tunnelma. Samplerin oluet valittiin enemmän Markon makumieltymysten mukaan, mutta hauska kokemus silti.

Cocoa Psycho, Jackhammer, Brixton Porter, Hardcore IPA

En välttämättä haluasi Bayllakaan käyskennellä myöhään yöhön, sen opin pikasesta alkuillan pubipysähdyksestä lauantaina. Muuten Bay tuntui lähinnä valtavalta karnevaalilta, jota korosti Roald Dahl Plassille rakennettu tivolin ja hiekkarannan yhdistelmä. Minusta Bay oli mainio, mutta Marko kuvaili sitä useampaan otteeseen kauheaksi turistipaikaksi. Epäiltiin tosin, että se on se paikka, johon kaikki lähialueiden ihmiset tulevat viettämään iltaa perheen ja kavereiden kanssa. Ainakin minä kuulin hämmentävän vähän mitään muuta kieltä kun englantia. Lapsia näkyi myös tosi paljon kaikkialla ja itse asiassa sekä Dr Who Experiencessä että höyryjunassa olin vähän kummajainen, kun olin liikenteessä ilman lapsia.

Ehkä älyttömin paikka.

Nyt jälkíviisaana totean, että Cardiffissa kannattaa viipyä ainakin kolme päivää. Yhtenä koluaa keskustan, toisena Bayn ja kolmantena vaikka Penarthin, Caerphillyn tai jonkun muun lähellä olevan paikan. Mehän teimme sen virheen, että yritimme kävellä Penarthiin sunnuntaina, kun olin ensin tallannut nelisen tuntia Dr Who -asioita. Tarvottua tuli varmasti kymmenisen kilometriä, mutta Penarthin keskustaan ei koskaan päästy ennen uskon loppumista. Illalla hotellihuoneessa muistin, että minulla olisi ollut kartta laukussa.

Penarthin satamasta Cardiff Baylle menevä silta oli silti kokemus itsessään, joten ei missään nimessä mennyt hukkaan tämä reissu. Seuraavalla kerralla menen perille asti. Silloin saatan myös käyttää bussia.

Penarth häämöttää kukkulalla, mutta sen taaimmalla laidalla.

Tämä EI ole Penarthn keskusta. Huippu paikallisten ukkojen asuttama pubi
löyty kuitenkin kulman takaa. Siellä joivat sunnuntaikaljaa ja fiilistelivät
Beatlesia. Kolalla ei päässyt ihan samoihin tunnelmiin.

Penarthin sataman ja Bayn väli on 1,5 mailia siltaa ja rantaa. Melko eeppiset maisemat.

ps. Koska annoin Bristolistakin telkkarivinkin, todettakoon, että kolmen jakson perusteella Torchwoodin Cardiff on ihanan tunnistettava, joskin mnun Cardiffiani asteen tummempi ja synkempi.

omaa aikaa

Asioita joita tehdään poikaystävän tallatessa Lontoon katuja:

- käydään läpi vaatekaappi ja vanhat kirpparikassit
- kutsutaan suurinpiirtein saman vaatekoon omaavat ystävät sovittelemaan löytyneitä ylimääräisiä vaatteita
- katsoaan hihkuen Jay Baruchel ja Josh Hartnett -asioita
- pestään hellantaus
- syödään korvasieniruokia

- uppoudutaan Patti Smithin elämään ihanan kirjan sivuilla
- sankaroidaan kuuden työpäivän aikana monta pientä projektia ansiokkaasti pakettiin
- vietetään laatuaikaa vuokraisännän kanssa, kun kaapinovi rämähtää yhtäkkiä alas levyn murruttua
- syödään hattaraa tivolissa ja käytetään neljä euroa kökköön kummitusjunaan
- kuunnellaan Ed Sheerania ja sen inspiroimana etsitään Spotifysta uusia artisteja ja levyjä
- todetaan, että taitaa olla tarve raspiäänisille nuorille mieslaulajille, koska mm. nämä kolahtivat:

- kahvitellaan muutaman minuutin varoajalla kaupunkiin paluumuuttaneen ystävän luona
- käydään kokolla ja harjoitetaan mielenlujuutta metrilakukojun välittömässä läheisyydessä
- maataan rapelissa sohvalla ja hurahdetaan taas uuteen sarjaan Netflixissä
- valvotaan muutamaan otteeseen auringonnousuun

- koeajetaan uusi mekko tanssaamalla täydestä sydämestä Kerubin juhannusdiscossa ja kilistellään skumppaa
- hengaillaan tyttöjen kanssa pitemmän kaavan kautta
- haaveillaan kohtuuttomia aikoja omasta tulevasta lomamatkasta
- kaiken kaikkiaan  podetaan yllättävän vähän kateutta siitä, että poikaystävä tallaa Lontoon katuja

Enemmän kuin kelvollinen viikko siis minullakin. Ja kohta saan tuliaisia.

5 + 1 parasta asiaa juuri nyt

Osittain tahattomalla ja osittain tahallisella valvomisella onnistuin hankkimaan vuosisadan päänsäryn. Joka tuutista puskee kamalia maailmantuskauutisia. Eilisen lihasmuokkaustunnin jäljiltä kävelen kuin robotti. Olo on kieltämättä ollut kukkeampikin joskus.

Koska yritän olla vaipumatta murheen alhoon ennen kuin katson maailmaa taas hyvin nukutun yön jälkeen, tässä satunnaisessa järjestyksessä viisi asiaa, jotka ovat parasta juuri nyt.

True Detective.

Avokadot.

Alaspäin katsova koira.

Jared Leton äiti.

Higher Living -teet.

Bubblin' under:

Pharrellin hattu, edelleen kehissä.

Huomiset tavarat on pakattu valmiiksi, makkari on tuulettumassa, kvinoa likoamassa aamupuuroa varten ja vadelmahauduke odottaa kupissa. Olkoon tässä eväät aurinkoisempaan aamuun. Jos ei, aion laittaa Happyn soimaan heti aamusta.