Ainakin on popmusiikkia

Olispa juna.

Olispa Tallinnan vanha kaupunki.

Tai Helsinki, Turku tai Karkkila.

Olispa keikkoja.

Tiivistunnelmaisia teatteriesityksiä.

Elokuvafestivaaleja.

Olispa huolettomia ravintolailtoja.

Sunnuntaikahveilla notkumista.

Olispa juhlat, häät tai synttärit vaikka.

Olispa tanssitunteja.

Kaveri kuntosalilla.

Uimahallin sauna tai edes Hoplop.

Olispa tyttöjen päivä Matkuksessa.

Spontaaneja halauksia.

Siskon lapset kutitettavana.

Olispa jotain suunnitelmia.

Mikä lasketaan?

Juttelin viime viikolla kahvitauolla miehen harrastuksesta ja työkaveri hetti katalan kierrepallon: onko sulla harrastuksia?

Niin. Onko? Viaton utelu on saanut päässäni melkoiset mittasuhteet. Vastasin, että ei oikeastaan, tai käynhän mä salilla, luen ja neulon.

Kaikki yllä mainittu pitää kyllä paikkansa. Tuntuu kuitenkin, että lukeminen ja liikunta on enemmän sellaista perustoimintaa. Nykyään harrastuksissakin pitää olla jotenkin tavoitteellinen tai ainakin suhtautua siihen intohimolla, että siitä kehtaa puhua.

Aloitin keväällä juoksukoulun ja syksyyn asti juoksinkin monta kertaa viikossa koko ajan vähän pitempiä matkoja. Nyt se on jäänyt vähemmälle. Jos juoksen lähiössä kerran viikossa ilman sen suurempia tavoitteita, se ei ole kummoinenkaan harrastus. Lihaskuntoakin teen lähinnä toimintakyvyn ylläpitämiseksi.

Olen kyllä paljon kotona ja laitan ruokaa. Koti ei ole sisustettu ja meillä on aina vähän sekaista, joten en koe harrastavani mitään hyggeilyä, kunhan puuhailen. Laittamani ruokakin on enemmän tavallista arkiruokaa kuin uusien jännittävien reseptien kokeilemista. Sama pätee neulomiseen. Teen lähinnä perussukkia ja säärystimiä, koska kärsivällisyyteni ei riitä isompiin neuleisiin ja olen laiska opettelemaan uutta. Telkkarisarjoja ei lasketa harrastukseksi, ellei hurahda niin, että elää ja hengittää kyseistä sarjaa, kuten Buffyn kanssa aikanaan kävi. 

Harrastustuotos hotellissa viime viikonloppuna.

Lukeminen on rakkain harrastukseni, mutta siihen ei liity mitään ekstraa. Kirjoittelen kyllä muistaessani ajatuksia ylös tänne blogiin lähinnä omaksi ilokseni, mutta tuntuu, että se laskettaisiin harrastukseksi vasta, jos pitäisin kaunista kirjagramia, jonne jaksaisin asetella sanat ja kuvat hienosti ja harkitusti maailman nähtäväksi. Satunnaisten ottamieni kuvien laatukin on vähän niin ja näin.

Nuorempana kävin tanssitunneilla ja kuvataidekoulussa. En ole merkittävän lahjakas kummassakaan taiteenlajissa, mutta ainakin se antoi tekemiselle selkeät raamit. Tänään minua kysyttiin kuntavaaliehdokkaaksi ja huomasin hetken kaikkea järkeäni harkitsevani, vaikka puoluekin oli väärä.

Ehkä tämä on tällaista ruuhkavuosien pohdintaa, en tiedä onko tässä elämäntilanteessa kovinkaan monella oikeasti aikaa ja energiaa harrastaa. Mutta olisihan se kiva, jos yksinkertaiseen kysymykseen osaisi vastata ajautumatta pieneen kriisiin.

Hyrrr, hilloa

Ulkona on ollut hiljattain sillä tavalla kylmä, että se tuntuu pureutuvan ytimiin asti. Pahimmin kärsii ääreisverenkierto, eikä vielä ole edes kunnon talvi! Palelen töissä päivät ja iltaisin on vaikea nukkua, kun jalat on jääkalikat.

Matkalla töihin viime viikon sunnuntaina.

Eilen illalla ei kyllä paleltanut, kun vietin tuntikausia hillomanian kourissa keittiössä. Tutun tutulla oli talviomppuja ongelmaksi asti ja kävin hakemassa niitä sangollisen. Siitä syntyi eilen kymmenen purkkia hilloa viidellä eri mausteyhdistelmällä ja reilun kilon jätin vielä odottamaan jatkojalostusta. Rommi-vaniljahillon keitin perinteiseen tyyliin kattilassa, mutta muut lykkäsin uuniin tekeytymään.

Karamelisointi toimi parhaiten alatasolla olevissa astioissa, ylempänä olevat omput meinasivat vähän kärtsätä. Päätin kuitenkin tummuneiden kärkien tuovan makuun lisävivahteita ja purkitin ne muiden mukana.

Matkalla töistä kotiin tänään.

En nyt tiedä, oliko uunissa hillon tekeminen ratkaisevasti helpompaa kuin kattilassa keittäminen, mutta hillosta tuli kieltämättä todella herkullisen väristä. Ja eilen oli aikaa kaikessa rauhassa antaa omppujen uunissa muhia eli pidempi tekeytymisaikakaan ei ollut ongelma. Ihan onnistunut kokeilu siis muuten, mutta mausteiden määrää oli vaikea arvioida. Ainoastaan muskotti-neilikkahillo maistui jo purkitusvaiheessa siltä, miltä piti. Nyt täytyy toivoa, että inkivääri, kaneli ja vanilja syventävät aromejaan vielä purkissa.

Normaalisti tykkään kyllä keittää hilloa, mutta sitä tulee syötyä ani harvoin. Nyt on kuitenkin eri kuviot, jo ajatuksena hillo lämmittää ehkä enemmän kuin mikään. Aamulla lykkäsin ruispuuroon tahmean persikkahillosilmän. Odottamaton yhdistelmä, mutta maistui talvisen täyteläiseltä.

Hirvikärpästen armoilla

Mietittiin toissapäivänä, mitä sellaisia paikkoja olisi lyhyen automatkan päässä Joensuusta, joita ei vielä ole nähty.

Keksin sitten kohteeksi Valamon.

Minä olen siellä käynyt muutamankin kerran, mutta viimeksi muistaakseni työasioissa neljä vuotta sitten. Markolle visiitti oli ensimmäinen. Päädyttiin kävelemään luostarialueelta lähtevä noin 4,5 kilometrin metsäreitti matkamiehen ristille ja takaisin. Infossa työntekijä muistutti, että metsässä voi olla tähän aikaan vuodesta märkää, mutta se oli kyllä melkoinen understatement.

Alkupää rantareitillä oli ihana. Muutama lätäkkö piti kiertää, mutta muuten kävely oli leppoisaa ja oikeasti aika virkistävää, vaikka maastossa oltiinkin. Palattiin metsän puolelta ja olisi kannattanut kääntyä takaisin ensimmäisen hankalasti ylitettävän paikan kohdalla. 

Jossain siinä vaiheessa, kun olin holahtanut mättään alla piileksivään lammikkoon nilkkoja myöten ensimmäistä, mutta en vielä toista tai kolmatta kertaa, muistettiin, miksi harvakseltaan tähän aikaan vuodesta viitsii edes metsään mennä - eli siis hirvikärpästen olemassaolo. Arggggh.

Kun lopulta epätoivoisen rämpimisen päätteeksi päästiin takaisin Valamon pihapiiriin, olin niin märkä ja kiukkuinen, että lähdettiin ajamaan samantien takaisin Joensuuhun kurvaamatta kahvila-ravintolan kautta. Kotimatka autossa meni hytistessä ja nyppiessä hirvikärpäsiä milloin mistäkin. Viimeiset löysin lauantaiaamuna lähtiessäni töihin. Tai ainakin hartaasti toivon, että ne oikeasti olivat viimeiset.

Ei nyt varsinaisesti harmita, että lähdettiin, mutta paremminkin olisi voinut tämän reissun taktikoida. Valamo on edelleen mielestäni mitä mainioin retkikohde, mutta ennemmin kesällä kuin lokakuussa, vaikka ruskainen metsä siellä kaunis olikin ja puolukoita riittäisi niin paljon kuin viitsisi kerätä. 

Seuraavalla kerralla aion kävellä matkamiehen ristin reitin sijaan hautausmaalta lähtevän maastoreitin taaborinvuorineen ja öljymäkineen, mielellään kumpparit jalassa ja huppu tiukasti päässä, oli vuodenaika mikä tahansa. Ja syödä sen jälkeen kaikessa rauhassa jalat kuivina Trapesan buffassa.

Kummallisia kaamosoireita

Taisin tänä vuonna syödä rautakuurin ja aloittaa D-vitamiinit sekä foolihappoilun juuri passeliin aikaan. Kaamosoireet ovat nimittäin pysyneet yllättävän hyvin asioissa! Olen toki normaaliin tapaan väsynyt ja kiukkuinen, mutta se vuodenajalle tyypillinen totaalinen lohduttomuus ja silmien sumuisuus loistavat poissaolollaan.

Lisäksi ruokapuolella tapahtuu outoja. Olen ostanut viinikumikarkkeja koko syksyn aikana ehkä kahdesti ja suklaatakin normaalia vähemmän. Sen sijaan himoitsen koko ajan paitsi pähkinöitä, jotain vihreää. 

Parsakaalia ja korianteria menisi nyt ihan rajattomasti. Lempiaamiaiseni on hiljattain ollut ruisleipä tahinilla ja lehtikaalilla. Perjantain pikkujouluissa en syönyt edes jälkkäriä, mutta jätin vuolaat kiitokset edamamepapu-avokadosalaatista, jota santasinkin kiitettävästi.

Periaatteessa en voi valittaa. Vähemmän heittelevä energiataso ja järkevät ruokahimot ovat oikein positiivista kehitystä. Mutta miinustakin on.

Yleensä marras-joulukuun taitteessa alan karkottaa kaamosta suunnittelemalla jouluasioita, askartelemalla kortteja ja tekemällä kodin vaiheittaista lappusiivousta. Nyt ei jotenkin huvita. Huomaan lähinnä suunnittelevani suunnittelemista, joka päivä päätän kirjoittaa suunnitelmat auki - sitten huomenna. Näin on mennyt jo pari viikkoa.

Ennen kuin joku sieltä bittiavaruuden tuolta puolen muistuttaa olemaan itselleen armollinen, niin se on kyllä tiedossa. Lähinnä vain huolettaa ja ihmetyttää tämä flegmaattisuus, koska oikeasti nautin siitä näpertelystä. Se on lempiasioitani tässä vuodenajassa ja tuntuu tyhmältä, ettei lempiasiat huvita.

Laskin kyllä kuvitteellita rimaa jo sen verran, että ostin joulukortit tänä vuonna valmiina. Jos lempikuvittajat kortteja löytyy seteissä, tilaisuutta ei sovi jättää käyttämättä.

loppuvuoden puhdetöitä

Vuoden varsinainen recap hautuu vielä päässäni, mutta löysin itseni pohdiskelemasta etenkin mennyttä syksyä.

Syksy on ollut pitkä ja raskas, kaamosoireet olivat harvinaisen pimeän marraskuun jäljiltä pahemmat kuin koskaan. Tuntuu, etten olen jaksanut keskittyä mihinkään tai saanut mitään aikaan.

Jännästi kuitenkin olen nähnyt monia hyviä televisiosarjoja alusta loppuun. Tänään myös starttasi vuoden 54. kirja. Aktivoiduin loppuvuodesta käymään taas keikoillakin. Mutta jos hengenravintoa ei lasketa, niin on tässä loppuvuodesta tullut keskityttyä ihan konkreettisestikin johonkin.

Tein loppuun muutamankin pari vuotta laatikossa maanneen käsityöprojektin ja opettelin uusia neulekuvioita. Sain parikin itse tehtyä lahjaa kääräistyä pakettiin ja tein itselleni viimeinkin uudet säärystimet. Ja tietty nämä.

Seuraava pari on jo tekeillä.

Opettelin tekemään karamellisoituja manteleita ja kiikutin niitä lahjaksi ympäri Joensuuta. Lisäksi lähetettyjen joulukorttien määrä nousi pykälällä viime vuodesta ja näpertelin ne tänäkin vuonna itse.

Joulun aikana onnistuin kokoamaan myös parissa illassa muumipalapelin. Olkoonkin vain 500 palaa, entiselle palapelikärsimättömälle tämä on melkoinen saavutus.

Seuraavaksi haaveissa Disneyn naispahikset, 1000 palaa.

Että kummasti sitä kuitenkin tekee asioita, vaikka luulee vain lahnastelevansa sohvalla. Ovela tietysti valitsee tekemisensä sohvalle sopiviksi. Taidan jatkaa valitsemallani linjalla ja näperrellä asusteita keskiviikoksi.

marrasmietteitä

Vaalennettu tukka vaatii vahvempaa meikkiä, ellei halua näyttää zombiolmilta.

Leivosähky uusiutuu merkillisen helposti.

Eli jos leivot täyden satsin brookieita, varmista, että syöjiä on tarpeeksi.

Kuviosukkien tekeminen ohjeella ei olekaan salatiedettä.

Jumppa kahdesti viikossa vaikuttaa merkittävästi fyysiseen hyvinvointiin.

Matkakuumetta ei pysty pakoilemaan.

Nälkäisenä ei kannata suunnata kävelylle, sitä päätyy kuitenkin pitseriaan ja/tai kauppaan.

Tosin kaupassa voi käydä vaikka joka päivä, eikä kotona silti ole ikinä mitään syötävää.

Kymmenen minuutin päikkärit voivat olla yllättävän piristävät.

Puolessa tunnissa pääsee kirjassa ihmeellisen pitkälle.

vuodenajan vaihtuessa

Huomenna on jo syyskuu. Tavallaan hyvä, sillä uhosin viime viikolla käyttäväni kesäkenkiä vähintään elokuun loppuun ja parina viime päivänä on kieltämättä ollut jo melkoisen kylmä tämän täyttämiseen.

Syksyn ensimmäinen päivä oli mielestäni jo lomaviikonloppunani, minusta lauantaina, Markosta sunnuntaina. Ilma tuoksuu erilaiselta ja kaupasta tekee mieli kantaa kotiin loputtomia kasoja paksuja sukkahousuja.

Yleensä nautin suunnattomasti alkusyksystä, se on lempivuodenaikani. Ilma tuoksuu kirpeältä ja multaiselta, auringonvalo on kauneimmillaan ja satokausi jaksaa aina yllättää.

Tänä vuonna on ollut toisin. 

Yleensä kaamoksen myötä tuleva tarve hautautua viltin alle kirjan ja teemukin parissa ilmaantui elämääni jo elokuussa. Mitä paksumpi romaani ja makeampi tee, sen parempi. Viinikumikarkit houkuttelevat ihan liian aikaisin. Haluaisin ostaa kotiin uusia tekstiilejä, mutta en jaksa kiertää kauppoja.

Huolestuttavaa. Mutta ehkä tästä päivä kerralla selvitään. Huomenna saan kaivaa kaapista alkukesästä syksyä varten kaappiiin hankkimani tennarit. Seuraavaksi voisin jalkautua niissä D-vitamiinikaupoille ennen kuin syysaurinko hylkää minut kokonaan. 

Siis jos työkaverilta lahjaksi saadusta tiiliskiviromaanista maltan irtautua.

helsinki

Kesken stressaavan marraskuun ajattelin irtioton olevan paikallaan ja suuntasin VR:n tarjouslipuilla Helsinkiin. Pari päivää irti omista kuvioista olikin varsin tervetullutta, mutta kaikki tapaamani ihmiset olivat päät ihan yhtä levällään, joten varsinaisesta stressinpoistosta ei voi puhua.

Taisin olla ensisijaisesti ruokalomalla. Kävin nuorempana paljon Helsingissä ja päädyin aina syömään joko Heseen tai Café Picniciin. Vähän vanhempana löysin vakkareikseni Memphisin ja Chicosin. Viime aikoina olen alkanut ottaa vahinkoa takaisin ja kokeilla uusia paikkoja. Nyt löysin Qulman, jonka uuniperunabuffet vei mennessään. Kolmen vuoden yrittämisen jälkeen pääsin myös Hakaniemen hallin Soppakeittiöön sopivasti nälkäisenä ja vielä varoissani. Kyllä kannatti. Ihan jumalainen se bouillabaisse ja ihanaa jyväleipää kyytyipoikana.

Pääsi mukaan vanhoja suosikkejakin, Café Lasipalatsihan ei vanhene ja croissant + marmeladi + mikä tahansa kahvi oli oivallinen startti harmaaseen aamuun.

Kävin Kaapelitehtaalla pitkästä, pitkästä aikaa. Teatterimuseoon en edes ehtinyt, kun Valokuvataiteen museon postikorttinäyttely vei mennessään ja senkin loppupuoliskon jouduin lopulta juoksemaan läpi. Kävin myös tutustumassa Amos Andersonin taidemuseoon ja satuin sinne Ars Fennica -voittaja Jeppe Heimin näyttelyn ensimmäisenä päivänä. Meitsi on nykytaiteen aallonharjalla! En Heimin näyttelystä ihan kauheasti perustanut, mutta oli siellä hauskojakin juttuja ja tila oli ihan mielettömän hieno. Samalla kipittelin museon muut kerrokset ja näyttelyt. Kannattaa poiketa, siinähän se on keskellä kaikkea. Eli Forumissa. Halleluja.

Kävin Behnford'silla, enkä ostanut mitään! Menin takaisin Behnford'sille ja ostin pienen pussin sipsejä ja kirsikkatäytettä leivontaan. Söin sushia, join muutaman oluen, kadehdin muiden aamiaisia Tin Tin Tangossa ja bongasin otollisimmat Sis.Delit tulevaa varten. En ottanut paineita kirpparikierroksista. Autoin ystävää sitsisomisteiden hankinnassa ja poistin hetkellisesti kyseisen henkilön akuuttistressiä noin 85%. Ajoin ratikalla, metrolla ja bussilla. Luin kokonaisen romaanin.

Suosikkihetkeni sattui silti perjantaille. Maha täynnä herkullista bouillabaissea totesin, että olisi hyvää aikaa käydä kaupoilla ennen seuraavia kahvitreffejä, mutta ei oikeastaan huvita ollenkaan. Päätin siis tarkastaa vanhan lempileffateatterini Kino Palatsin päivätarjonnan. Ja kah! Olikin Kinopalatsin synttärit, päiväliput 4€ ja Oli aikakin alkamassa 20 minuutin päästä. Kävin siis päiväleffassa. Luksusta.

Leffakin oli ihan mainio, joskaan ei nyt ihan niin mainio kuin Curtisilta salaa odotin. Ja Domhnall Gleeson toimi oikein hyvin, joskaan ei ihan niin hyvin kuin Levininä Anna Kareninassa. Neljä euroa kuitenkin takaa sen, ettei huvita nurista.

Otin tietty myös kuvia.

Näkymä ulko-ovelta torstaiaamuna. Melkein unohdin
punkkaavani kantakaupungin alueella.

Valokuvataiteenmuseon Surrealismia ja silmänlumetta: ihanin näyttely aikoihin.

Ja pienillä ratkaisuilla ihan omanlaisensa tunnelma!

Taidehuumoria, huumoritaidetta.

Qulma. Uuniperunat katosivat parempiin suihin ennen kuvaamista.

Sushivau! Kunnollista sushipaikkaa Joensuuhun odotellessa.

Leikimme pariisilaiskahvilaa Helsingissä. Paitsi että pariisilaiskahviloiden valikoimaan
ei café au lait kuulu eli ehkäpä leikimme pariisilaiskotia. Pääasia että Pariisia.

Vaikka en hirveästi tykännyt näyttelykokonaisuudesta, osa kolahti kyllä.
You don't have to be perfect to be here.

Amos Anderson näyttää tunteneen esim. kaikki.

Siinä se on: jättimäinen bouillabaisse. Liian hyvää. Uudestaan!

Sain minä siis stressitulvasta huolimatta vähän rentouduttuakin. Perjantaina olin kuitenkin aivan poikki ja jatkoinkin päättäväisesti rentoutumisteemalla kotona. Viikonlopun omistin (töiden lisäksi) yksinololle. Lauantaina leivoin, makasin sohvalla ja katsoin Prinsessapäiväkirjat. Sunnuntaina siivosin kunnolla, järjestelin vähän vaatekaappia ja katsoin lisää telkkaria. Ihan kuulin aivojen kelaavan takaisin nauhan alkuun, tai ainakin melkein

Lisäksi tein siskon vanhan idean pohjalta lasipurkkiin kasan lappusia, jotka sisältävät ärsyttäviä pikkuhommia, joihin en jaksa ikinä tarttua, mutta joiden tekemättömyys nostaa stressitasoa entisestään ("korjaa vaatekaapin alahylly", "pese jääkaappi") ja vastapainoksi kivoja laiskottelutekemisiä ("kaakaomuki + viltti + kirja", "leivo herkkuja"). Tavoitteena on, että jouluun mennessä purkki on tyhjä. Wish me luck.

pikaehostusta

Miksi lokakuu on aina niin hektinen?

Töissä hakkaan näppistä minkä kerkiän, mutta hoidettavien asioiden pino sen kun kasvaa. Töiden jälkeen tuntuu, etten ehdi kotona edes kääntyä, saati viettää aikaa tai nukkua tarpeeksi. Toki menot ovat pääasiassa mukavanpuoleista sorttia, mutta sekään ei auta, kun naamasta näkee kilometrin päähän, että ihminen olisi lähinnä latauksen tarpeessa.

Meikkaan arkisin aika vähän, lähinnä luotan BB-voiteen, puuterin, ripsivärin ja kulmakynän taikaan.

Huonoa: en yleensä näytä päivän päätteeksi kauhean freesiltä tai sirpsakalta.

Hyvää: erityistilanteissa ei vaadita paljon vaivautumista ja naama on kuin uusi.

Valokynää, rajauskynää, luomiväriä ja huulikiiltoa, tups tups. Korjaussarja vie parhaimmillaan viitisen minuuttia ja sitten kehtaa taas lähteä ihmisten ilmoille, ainakin hetkeksi. Tätä sovelsin viime viikolla parien synttärien ja lauantain yllättävän Areena-keikan kohdalla. Kolmen perättäisen edustusillan jälkeen tosin olin niin poikki, että sunnuntaina ja maanantaina ei olisi auttanut edes, jos olisin uinut valovoiteessa. 

Onneksi samaa pikaehostusta voi soveltaa myös kodin suhteen, tarkoittaahan lokakuu luonnollisesti myös sitä, että jos joskus ehtiikin kotiin, ei ainakaan jaksa siivota. Jaksoin perjantaina sentään lopulta edes kauppaan ja sen kunniaksi päätin panostaa eri värisiin hedelmiin. Ja kah, sehän on kuin kukka-asetelma! 

Heti näyttää viihtyisämmältä ja jostain syystä siistimmältäkin. Pitää silti ehkä raaskia syödä asetelma. Lasken sen varaan, että sisäisesti nautitut hedelmät piristävät vielä enemmän kuin ulkoisesti ihasteltuja enemmän.

Viikon päästä jo helpottaa.

ruskaretkellä etelässä

Viime viikko oli pitkä ja uuvuttava. Koko perjantain laskin minuutteja siihen, että pääsen junaan, eikä tarvitse enää miettiä työasioista kolmeen päivään, eikä itse asiassa yhtään mitään viiteen tuntiin.

Sainkin toiveeni jarruvian muodossa vähän liioiteltuna ja olin lopulta Karkkilassa aika tarkalleen 1.30. Normaalisti en stressaa myöhästelevistä kulkuvälineistä, mutta nyt teki tiukkaa. Olotilaa ei helpottanut lauantaiaamun havainto, että olin unohtanut puolet tarvitsemistani vaatteista kotiin. Miten niin ei riitä, että ajattelee pakkaavansa tavarat laukkuun?

Päätin sitten keskittyä viikonlopun mukaviin asioihin kuvamuodossa, kun sanojen kirjoittaminen tuntuu vapaa-ajalla edelleen harvinaisen vaivalloiselta.

Kerrankin ehdin ihanaan kahvila Puustinnaan! Lounaan korvikkeena siis
fetapiirakkaa ja tosi makeaa lattea. Mitä se tekee tuossa kupissa, en tiedä.

Ex tempore kahviseura valitsi juustokakun.

Myöhästynyt synttäri-illallinen sisälsi tofua, sieniä ja bambunversoja.

Pikkulenkillä.

Vanhan työpaikkani pihapiiri jaksaa aina vetää sanattomaksi.

Vähän pitemmällä lenkillä läpi lapsuuden maisemien.

Kuvissa ei mukana: sauna, sipsut, iskälle kokkaamani ruuat, Haukkamäen kaikki ihanat talot, joihin ajattelimme muuttaa. Vaikka tyttöjen tapaaminen tapahtui aika surullisissa tunnelmissa, oli iltapäivä enemmän kuin paikallaan ja toivottavasti puhdistavaa muillekin kuin minulle.

Maanantaina tulin Helsingin kautta pois. Bussissa Turun väylän aamuruuhkassa ehti miettiä monta asiaa, Helsingin päässä ei aamutuimaan onneksi ollut ruuhkaa tai kiirettä. 

Mutta koska Kampin kammotuskeskuksesta on tullut kivojen kahviloiden, tuoreiden leipien ja herkkuleivosten luvattu maa? Palkkapäivän aattona ei oikein voinut kotiintuomisia ostella, kahvin ja uunituoreen croissantin sentään itselleni Beaniessä tarjosin. Tuntuu tosi nurinkuriselta, että päivän seesteisen hetken vietin Kampin keskuksen ensimmäisessä kerroksessa, mutta samana päivänä Joensuun Karkkisilla ahdistuin kyyneliin asti ihmispaljoudesta ja hälinästä.

Kaikkea sitä.

Esimerkiksi näitä! 30 gramman sipsipussit - myös salt & vinegar - ovat viimeinkin rantautuneet Suomeen. Tai ainakin Kampin K-Supermarkettiin. Ehkä siis jollain aikavälillä tänne itärajallekin. Juhuu!

terhoja siellä, terhoja täällä

Näin tänään matkalla Punnitse & Säästä -kauppaan, että Laulupuisto oli tulvillaan tammenterhoja. Huomasin hymyileväni niille itsekseni. Tämä  tuntui erityisen merkittävältä siksi, että viime päivät ovat olleet pääni sisällä ihan kamalan ankeita.

Pimenevä syksy tuntuu hiipivän vaivihkaa mielialaani tällä kertaa etuajassa, enkä taaskaan tahdo keksiä, mikä auttaisi. D-vitamiinikauden jo aloitin, aloe veraa vielä harkitsen. Se piristi viime talvena enemmän kuin sanat riittävät kuvaamaan, mutta huhut kertoivat, että aloe veran nauttiminen sisäisesti olisi pitemmän päälle vaarallista sisäelimille. En tosin ole löytänyt mitään todisteita väitteen puolesta ja uusia aloe vera -tuotteita putkahtelee kauppojen hyllyille kuin sieniä sateella. Ei kai sitä saisi myydä esimerkiksi karkki- ja terveyskaupoissa, jos se olisi oikeasti hengenvaarallista? Mene ja tiedä.

Mutta hei, pilkahdus valoa elämään tammenterhoilla! Muistan kuinka tenavana keräsin niitä purkkikaupalla, koska ne olivat niin hienoja.

Hienoja ovat myös naapurissa olevan autiotalon kirkkaanpunaiset omenat. Ankeilun keskellä olen jo monesti ehtinyt miettiä, miten saisin ne sievästi puusta alas ja parempiin suihin/piirakoihin/hillopurkkeihin. Toistaiseksi paras idea on laittaa Ibizan konepelille iso pehmustettu kori ja luottaa, että omenat vain päättävät pudotessaan tähdätä siihen, omenapuu kun sijaitsee täsmälleen parkkiruutuni kohdalla ja omenat siis roikkuvat uhkaavasti Ibizan yläpuolella.

Ehkä toivo ei siis ole kaamoskurjuuden kanssa vielä menetetty, jos kerran haaveilen yhdestä syksyn lempipuuhastani, omenien säilömisestä. Ja syksyn lempiasioista puheen ollen, tämä on naurattanut viime aikoina kovasti:

Onko väärin, jos samaistun tuohon? Paitsi housukohtaan. Yritin nimittäin eilen ostaa uusia jumppavaatteita, että motivoituisin taas paremmin liikuntasyksyyn (kyllä, kyllä se auttaa!). Mutta miksi oi miksi se on tehty niin mahdottomaksi ihmisille, jotka eivät XS-M-koon paitoihin mahdu? Perkele sentään. Menin sitten kiinteytykseen vanhassa Karoshi Lovers -paidassa. Harvinaisen hyvin hikoilin siinäkin, mutta haaveissani siintää silti uudet, tarkoitusta varten hankitut varusteet.

Vielä yksi pieni ilon aihe lopuksi, kun lukaisin kirjoitukseni läpi. Akateeminen koulutukseni on selvästi taannut sen, että tekstin sisäinen koheesio toimii tämmöisessä hömppäpainotteisessa tajunnanvirtatekstissäkin. Jahuu!

parempi lista

Viime aikojen positiivisia kaiken keskellä:

- Huomenna pääsen testaamaan uusia ohutpohjaisia aerobiclenkkareitani, jotka Intersportin superalesta löysin.

- Ostin kauden ensimmäisen granaattiomenan.

- Tilkkutäkki valmistui ajoissa ja tuli tarpeeseen.

Olen Lyyli ja internetissä äipän luvalla!

- Sain viimeinkin Houkutuksen cupcaken ja tajusin, ettei minun kannata siitä enää haaveilla. Liian äitelä.

- Minulla on viimeinkin Jupun toinen albumi.

- Siinä on muun muassa tämä sarjakuva:

- Sain vietettyä löhö-leffaillan ystävän kanssa ja viikonloppuna on luvassa lisää.

- Tuntuu, että olen jaksanut ja ehtinyt lukea eritiyispaljon romaanikirjallisuutta.
- Löysin juuri tämän biisin:

Hengitän.

kierrolla

Kierronmukainen (kiero ja kierto ovat melkein sama sana, varmasti syystä) "ühüü olen yksin universumissa"-olotila saapui eilen, aivan aikataulussa. Koko ajan lyhenevät päivät eivät auta.

Hyvää: Oli ihanan mielekäs ja puuhasteluntäyteinen päivä töissä.

Huonoa: Mielekkyydestä huolimatta ehdin kurjistella käsittämättömiä määriä. Vaikka oikeasti tähän ikään mennessä ymmärrän, että olotila kaikkoaa pian, myöskin aikataulussa.

Koska sain ne maailman hienoimmat purkit ystäviltä lahjaksi, olen nyt onnistunut vakuuttamaan itseni, että lopullinen avain (ensin meinasin kirjoittaa ratkaisu, ehkä ei kuitenkaan) kaamoksen torjuntaan olisi mehulinko. Siinä sitten istuisin aamuisin seesteisenä juomassa tuoreita juuresmehuja aamuisin tuijotellen kauniita purkkejani. Koska tottahan toki vitamiinipommit takaisivat sen, että jaksaisin herätä juuri sen verran aikaisemmin, että ehtisin tehdä mehua aamuisin.

Koska olen liian a) pihi ja b) realisti ostaakseni mehulingon heräteostoksena, päätin akuuttilääkitä henkisiä PMS-oireita ennen virallista kaamostaistoa. Maailma näyttää aina himpun valoisammalta, jos jaksaa siivota ja palkintona päivällislautaselta löytyy bataattia, lehtikaalia, fetaa ja valkosipulibruschettaa. Maha täynnä sitten löhösin sohvalla, neuloin kasan tilkkuja ja katsoin aavistuksen kehnon Eric Bana -elokuvan. 

Sinällään toimiva ratkaisu, että nyt on toivoa saada tilkkutäkki uudelle vauvatuttavalle valmiiksi ensi viikoksi, jonka lisäksi jätin tavanomaiset suklaasyöpöttelyt väliin eli en ole tänään turvonnut balloksi. Juhuu. Ja kotikin on siisti, joten tänään voin viettää ihan oikeasti vapaapäivää. Enpäs muista, koska tällainen mahdollisuus olisi viimeksi ollut.

Mehulinkohaave kytee kyllä edelleen jossain takaraivossa. Jos joku tietää niistä jotakin hyödyllistä, otan kiitollisena viisaudet vastaan! Paitsi sen, että ne on painajaismaisia puhdistettavia. Sen tiedän jo.

kortit postiin

Ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen lähetin tänään kasan joulukortteja. En tiedä, onko kyseessä pitkittyneen kaamoksen torjunta, alitajuinen yritys tavoittaa joulumieli vai mitä oikein tapahtui, mutta eilen huomasin istuvani kynä kädessä kirjoittamassa personoituja joulu- ja uudenvuodentoivotuksia kortteihin ja tunkemassa tuoksukynttilöitä niiden mukana kirjekuoriin. Että näin tällä kertaa.

Blogia lukevat pääasiassa Joensuun ystävät, joille voin kertoa, että teille en tänäkään vuonna ole hankkinut mitään, paniikki pois. Kaikille kauempana asuvillekaan en korttia laittanut, valikoin kymmenen kohdetta sen mukaa kun tulivat mieleen. Pienesti pitää aloittaa, muuten menee toinen kymmenen vuotta ennen kuin seuraavan kerran savottaan tartun.

Kammo: jouluna 2000 tein varmaan yli 30 korttia, jotka askartelin itse ja kirjoitin niihin vastaanottajaa ajatellen valitun Nalle Puh -sitaatin, jokainen oli erilainen. Vähemmästäkin tulee korttikammo.

Viime vuosien valossa ns. tavallista joulua ei elämässäni ole, mutta tänä vuonna jännittelee kyllä, sillä suuntana on Savo ja seurueena siis ei lainkaan oman perheen jäseniä. Viime vuonna todistin jouluhössötystä sielläkin suunnalla ennen aattoa ja voin hyvin mielin todeta, että nälkäiseksi siellä ei ainakaan pitäisi jäädä. Tästä huolimatta aion tehdä satsin perunalaatikkoa iskän reseptillä mukaan, pitää sitä palanen omiakin perinteitä mukaan saada. Haaveilen myös piimäjuustoasioista nyt kun on juustomuottikin, mutta kai se hössöttämisen raja pitää johonkin vetää...

Ennen joulua pitää vielä selvittää ylipukeutumispikkujoulut. Kolttu, check, saumasukkahousut, check, uusi fabulous luomiväri, check. Mutta pitkiä käsineitä en löytänyt. Harmistus.

lokakuun viimeinen

Heräsimme tänään aamulla kellonsoittoon Futuramaksi, mutta telkkaristapa ei tullutkaan kivoja animaatiosarjoja 90-luvun lopulta vaan Jamie Oliverin ruokasotaa. Ehkä ensimmäistä kertaa aikuisiällä olin autuaan tietämätön kellojen kääntämisestä. Voi sitä unenpöpperöistä hämmennystä ja nolostelua. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Sai rönötellä tunteja peiton alla kahvimukin ja aamiaisjugurtin kanssa telkkaria tuijotellen ja silti kello oli vasta alkuiltapäivä, kun lopulta sain itseni liikkeelle.

Ja sitten tärkeään tiedotukseen: Sinkkunaiset, huomio! Suippokorvat ovat ilmeisesti kuuminta hottia. Tämä on empiirisen tutkimuksen tulos. 

Pyörähdin eilen kekkereillä ja Palaverissa moisissa koristuksissa (kiitos vielä lainasta, Maija) ja olen saanut viimeksi näin paljon ns. ulkopuolista huomiota kesällä 2005. Silloin pukeuduin Armi Aavikoksi ja käyskentelin Karkkilan yössä vaaleassa kiharaperuukissa, piukassa paidassa ja tolppakoroissa. Suippokorvat ovat vain Armi-asustusta vaivattomammat ja mukavammat. Kyseessä taitaa olla samankaltainen kollektiivinen innostuksen aihe kuin jos mies omistaa kissanpennun. Huomiota heruu. Sitten vaan itse kukin päättämään, miten siihen suhtautuu. Itse päädyin keskustelemaan tuntemattoman herrashenkilön kanssa, kuinka ravitsemusliike on vulkanilaiselle hyvä areena tarkkailla ihmisten kulttuuria vapaassa ympäristössä, oma kansa kun tuppaa olemaan järjestelmällisepää ja jäyhempää. Käy se näinkin.

Hassuja aikoja. Tuntuu kuin en tekisi mitään tai näkisi ketään. Päällimmäisenä on turhautuminen verkko-opintojen "keskusteluihin," työttömyystylsyyteen ja siihen, ettei Vinhan nettisivukoodi taivu tahtooni, vaikka kuinka väännän. 

Silti noin puolentoista viikon aikavälillä olen muun muassa ollut Jennan luona kreikkalaishenkisellä illallisella (rima aika korkealla, jos Arvosta mun illallista -teemailta kotiini vielä joskus rantautuu), käynyt tanssaamassa Holikin levyjulkkareissa, nähnyt uutukaisen Facebook-elokuvan, lukenut Westön järkäleromaanin (Älä käy yöhön yksin, lukaiskaa ihmeessä) käynyt teatterissa (Kullervo.Nyt, menkää ihmeessä) ja kaksissa naamiaisissa. Ja viettänyt monta hiljaista koti-iltaa neuloen kuin pieni säärystineläin.

Uusi säästäväinen minä riemuitsee näissä tekemissä etenkin siitä, että  ne eivät maksaneet monia rahoja.  Jenna tarjosi ruuan, leffassa kävin synttärinä saadulla lahjakortilla. Teatteriin sain taas omaisnäytöksen ilmaislipun ja  Katja tarjosi kultturellin punaviinilasin väliajalla. Molempiin naamiaisiin oli eri asut, jotka löytyivät lainaksi ystävien varastoista. Siispä riemu - ainakin aina kun sen muistan. Ehkä se on tuo ulkona vallitaseva tukahduttava harmaus, joka pyyhkii kivat tekemiset, ihmiset ja asiat jonnekin mielen muistamattomiin. Lääkkeeksi kaamosta vastaan määrään värikkäitä irtokarkkeja ja ihania juuresruokia ja Scrabblea ja pussailua ja laadukkaita rakkauselokuvia ja rentouttavia liikuntakokemuksia ja hyvää teetä ja lisää neulomista

Anttilassa on taas nerokkaasti rakennettu levyale. Se uusi säästäväinen minä itkee katkeria kyyneleitä. Vanha minä iloitsee kahdeksan euron Robbie-levystä.