Jos kaipaa irtiottoa omasta arjesta, voin suositella ulkomaanmatkaa, laivan buffetlounasta, vanhan lempiyhtyeen keikkaa, sukulaisia ja vanhoja ystäviä neljän päivän aikajanalla. Jos siinä ei aivot naksahda eri asentoon, se ei onnistu millään.
Ihmeen hyvin olen itse pysynyt mukana siirtymissä aamujunasta kissakahvilan ja drinkkibaarin kautta teinivuosiin ja sieltä Risto Räppääjään. Nyt kieltämättä väsyttää niin paljon, että silmiin sattuu ja nuokahtelen sohvalle jatkuvalla syötöllä. Vaan ehtiihän sitä levätä ja toipua vielä huomenna Pendolinon hellässä huomassa.
Palaan siis Tallinnaan, jäähalliin ja muihin parhauksiin hieman palauduttuani. Sitä ennen sipsejä ja UMK:n finaali.
Telliskivi Loomelinnak, we meet at last.
ps. Bloggasin ekaa kertaa puhelimella. Surffaan melkeen teknologian aallonharjalla.
Olen pitemmän aikaa miettinyt, että olisi hyvä omistaa aikuiskäsilaukku. Sellainen joka näyttäisi omalta ja sen voisi ottaa mukaan niin palaveriin kuin baariinkin. Kun yhdistää varsin spesifin oman maun ja sen, että on aika pihi, olen aina Globe Hope -kassin lomaillessa joutunut luottamaan enimmäkseen kangaskasseihin ja kirpparien tarjontaan.
Pari viikkoa sitten meni hermo. Joensuun valikoimista ei sopivaa löytynyt, mutta onneksi Amazon palvelee.
Hain paketin postista lauantaina ennen kauppareissua, koska ajattelin, ettei yksi laukku niin isossa paketissa tule. Olin väärässä.
Vähän turhautti kannella isoa pahviboksia ympäri kaupunkia, mutta koska olen joskus löytänyt isosta paketista täysin yllättäen tilausteni lisäksi Suomi-Italia-Suomi-sanakirjan, jaksan olla isojen pakettien kanssa optimistinen. Vaan kuinkas sitten kävikään.
Kiitti, Amazon. Ei siis yllätyksiä tällä kertaa, mutta ihan pirusti paperia kylläkin. Maalaisjärjellä sitä ajattelisi, että olisi myös lähettäjän etu laittaa tällaiset vaikkapa kirjekuoressa jättimäisen pahvilaatikon sijaan, mutta ehkä tähän on joku korkeampi syy, jota me tavalliset kuolevaiset emme ymmärrä.
Toki laukku maksoi postikuluineen enemmän kuin olin suunnitellut. En myöskään ihan kauheasti tykkää noiden kultaisten hörpylöiden väristä. Muuten olen valintaan varsin tyytyväinen ja varmaan metalliosatkin tummuvat ajan mittaan, joten en murehdi niistä.
Huomenna laukku pääsee testikierrokselle Juukaan. Odotan menestystä. Laukussa on kiljoona taskua, joten sinne mahtuu kaikki tarpeellinen - jopa vesipullo! Parasta.
Kärsin kummallisesta sosiaalisesta ahdistuksesta. Vapaa-ajalla on koko ajan niin paljon kivaa sosiaalista tekemistä, etten oikein ehdi hengähtää. Ei oikeasti tee edes mieli valittaa siitä että on kivoja menoja, mutta alan olla rehellisyyden nimissä aika poikki,
Useimpiin tekemisiin liittyy minun matkaamistani jonnekin tai jonkun matkaamisesta tänne, joten vastapainoksi minulla ei tietysti ole mitään käsitystä, mitä paikallisille ihmisilleni kuuluu. Vapaina hetkinä en ole jaksanut ottaa kehenkään yhteyttä ja ilmeisesti olen stressannut menojani etukäteen sen verran tehokkaasti, ettei kukaan myöskään ota yhteyttä minuun (tai sitten kaikilla on ihan yhtä kiire).
Outoa. Varmaankin väliaikaista, mutta outoa.
Äsken raahauduin vastoin sohvan houkutuksia zumbaan. Nurisin aikataulutettua ryhmäliikuntaa mielessäni koko matkan, mutta kummasti jalka jaksoikin hassujen zumbarallien tahdissa nousta ja olisin varmaan tanssannut menemään toisenkin tunnin hyvillä mielin putkeen.
Ehkä uusilla Kiira Korpi -jumppavaatteillani on osuutta asiaan, mutta iloitsen tänään siitä, että saatan olla työstressaantunut, kankea kuin rautakanki ja täysin vailla keskivartalon lihasvoimaa, mutta ainakin aerobista kuntoa riittää.
Hetken jo harkitsin, että tekisin tien päälle zumbasoittolistan, mutta siinä taitaisi pää sulaa, zumbabiisit kun harvemmin toimii salin ovien ulkopuolella. Tosi kuin vesi.
Tätä ei tänään kuultu, mutta nimi on sattuneesta syystä helpoin muistaa.
Joku hyvän mielen soittolista voisi silti olla ihan hyvä ajatus, nyt kun on jopa uusi puhelin, jolla se saattaisi toimiakin. Olisi vähän vaihtelua Loopin aamun biisivalintoihinkin.
Vapaa-ajan kiireisiin sitä en soittolistaa enää tarvitse, mutta kohta helmikuu kääntyy maaliskuuksi ja sitten pitkät iltavuorot lisääntyvät taas eksponentiaalisesti eli käyttöön tulisi. Vaan enpä murehdi maaliskuuta vielä, koska sitä ennen aion rennosti kevätlomailla Tallinnassa ja käydä kurkkaamassa Don Huonojen juhlakeikan. Hymiö.
Olen ollut elämäni katkera siitä, että äitini ja siskoni ovat nähneet Ryhmäteatterin Taru Sormusten herrasta Suomenlinnan kesäteatterissa. Koska kuulemma olen kesällä -88 ollut liian pieni katsomaan kuusituntista näytelmää (hei, melkein kuusivuotias jo!), minua ei huolittu mukaan. Käsittämätöntä! Paikkasin asiaa joskus taannoin Kansallisoopperan Hobitti-baletilla, joka oli kyllä ihan pirun hieno, mutta ei laimentanut katkeruuttani kovinkaan tehokkaasti.
Kuulin muutama viikko sitten, että Imatran teatterissa menee kevään ajan Hobitti. Muutama viesti äidille ja liput olikin hankittu. Torstaina siis hyppäsin iltapäiväjunaan kohti Keskimaata.
Pakko on nostaa hattua pienen teatterin kunnianhimoiselle repäisylle. Teatterirakennus menee purkuun kevätkauden jälkeen, joten tila oli hyödynnetty kokonaan - näyttelijät kulkivat katsomon keskeltä, reunoilta ja monissa eri tasoissa. Toki se tarkoitti, ettei kaikkea voinut millään nähdä ja etenkin etummaisissa riveissä oli varmasti välillä vähän ulapalalla. Toisaalta parhaimillaan yleisössä tuntui siltä, että oli tullut imaistuksi keskelle seikkailua.
Salin oikea reuna paikaltani katsottuna.
Kokonaisuutena näytelmä oli visuaalisuudessaan todella vaikuttava. Lavastuksen ja puvustuksen eteen oli nähty paljon töitä ja panostus näkyi. Näyttelijäntyö oli enimmäkseen varmaa, vaikka osa näyttelijöistä oli harrastajia.
Ammattilaiset kuitenkin erottuivat joukosta. Tykkäsin kovasti Aki Honkatukian Bilbosta, joka oli juuri sopivan vilpitön, utelias ja vähän väärässä paikassa. Myös Pekka Rädyn Gandalf oli ihan vakuuttava. Pahikset kuitenkin varastivat show'n: hiidet, peikot, sudet ja sormusaaveet olivat aivan huikeita. Ainoalla kohtauksellaan Kari Kinnarin upean fyysinen ja kärsivä Klonkku varasti melkeinpä koko show'n.
Kuva käsiohjelmasta.
Kinnarin Klonkku oli kieltämättä paljon velkaa Kari Väänäsen Klonkulle, mutta en syytä siitä, koska Väänäsen Klonkku on maailmanhistorian paras! (Absoluuttinen totuus.)
Klonkku kohdassa 3:44 -->
Ilolla myös näin saman näyttelijän tuplaavan Thranduilina ja olemus oli niin erilainen, etten hetkeen tajunnut kyseessä olevan sama mies. Huippua! Beorn on minulle rakas hahmo, mutta tulkinta jätti kylmäksi. Bardi ei myöskään toiminut. Kääpiöt olivat ihan mainioita, mutta puheesta oli monesti vaikea saada selvää, mikä oli harmi, koska kääpiöt ovat lavalla paljon ja äänessä melkeinpä koko ajan. Etenkin Thorinin artikulaatiota olisi ihan katsojaystävällistä parantaa, koska hahmo oli muuten toimiva ja välittää paljon juonen kannalta tärkeää informaatiota.
Ja yhyy, miksi aina pitää tunkea niitä lauluja joka paikkaan? Ainoastaan Thorinin kruunauslaulu erottui edukseen muuten melkoisen vaivaannuttavien laulukohtauksien joukossa. Ja koska pitää aina vähän narista jostain, olin myös ihan himpun pettynyt Smaugiin. Äiti tykkäsi lohikäärmeen toteutuksesta kyllä.
Isoin miinus tulee kuitenkin sinällään näyttävästä puvustuksesta. Olisin toivonut rohkeampaa irtiottoa Jacksonin elokuvista. Kunnianhimoa ja teknistä osaamista teatterilta selvästi löytyy, joten tuntui vähän hassulta katsoa melko lailla tarkkoja kopioita leffaversioiden asuista. Tsekkaa jos et usko.
Kuva käsiohjelmasta.
Kuva käsihojelmasta.
Näytelmän lopussa yleisö nousi seisomaan. En nyt tiedä, oliko tämä ihan seisoma-aplodien arvoinen kokemus, mutta kerrassaan hyvä teatteri-ilta joka tapauksessa. Näytelmästä välittyi tekemisen riemu ja näin yleisönkin näkökulmasta Teatteri Imatran Hobitti oli ilahduttava ja satumainen - vaikkakin kolmetuntisena aika hengästyttävä - seikkailu. Eli suosittelen kyllä, mutta en ihan perheen pienimmille.
Esitykset Teatteri Imatrassa 11.4. saakka. Mikäli mielii teatteriretkelle Etelä-Karjalaan ja varsinkin parhaille paikoille salin takaosaan, kannattaa toimia nopeasti. Liput menevät kuulemma vinhaa vauhtia.
Tein tammikuussa Facebookia kiertäneen mieshaasteen. Koin sen aika vaikeaksi ja laitoinkin sitten kaikki viisi miestä yhdeltä istumalta. Valinta perustui puhtaasti, ömm, kuumuuteen karismaan: Idris Elba, Chris Hemsworth, Tauno Palo, Michael Fassbender ja Once Upon a Timen Seriffi Graham.
Ihania edelleen kaikki tyynni, mutta jälkeenpäin on harmitellut, kun monta hyvää muttei ehkä ihan niin ilmiselvää ihanusta jäi listan ulkopuolelle.
Sunnuntain Youtube-aamu ja Hellboy-maraton sekä eilinen elokuvaekskursio katsomaan Foxcatcheria muistutti, että maailma tosiaan on täynnä miehiä, joiden näkeminen ilahduttaa aina, vaikka kaikki eivät välttämättä oman elämänsä hemswortheja olisikaan.
Kuva valikoitui, koska siinä näkyy myös hitaasti mutta varmasti
valloittanut Mark Ruffalo. Channing Tatumista en niin välitä. (Kuva)
Onneksi on blogialusta, jolla temmeltää, ettei tarvitse kaikkea satojen Facebook-kaverien silmille oksentaa. Ei kyllä sinällään harmittanut ottaa uusintakierros, kuvagoogletus on kuitenkin hektisen arjen keskellä erinomainen taukomuoto!
Ja olisihan noita. Vielä puuttuu Harold Perrineau, Adam Scott, Martin Freeman, Jay Baruchel, Redrama, Kie von Hertzen, Ola Rapace... Ja tietty Mr. Darcy. Ja kaikki muut nuoruuden kaukorakkaudet Donnie Wahlbergista lähtien!
Kirjoittelinkin jo aiemmin valloittuneeni tästä kirjasta kovasti. Jännä juttu, kuinka rakkausromaanit tuntuvat ihan hömpältä, mutta jos rakkaustarinan keskiössä onkin todelliset henkilöt, lukeminen on jotenkin "luvallisempaa". Faktatietoon pohjautuva, romaanimuotoinen Nuoruutemme Pariisi on kuitenkin varsin tyylipuhdas rakkausromaani, vaikka vaaleanpunaisessa hattarassa ei kellutakaan. Hemingwayn ja (kaikkiaan neljästä) ensimmäisen vaimon Hadleyn tarina on kaunis ja myrskyisä, 20-luvun seurapiireissä liikkuminen koukuttavaa ja ajankuvana kirja on minusta mainio. Ei kannata myöskään pelätä rakkaustarinaa turhaan, kirja toimii myös, jos Hemingway tai 20-luvun taiteilijapiirit kiinnostavat.
Åsne Seierstad: Yksi meistä - Kertomus Norjasta
Kesällä 2011 olin ystäväpariskunnan häissä. Älypuhelinaikana joku ehti kesken häiden kertoa Amy Winehousen kuolleen. Olimme hetken murheellisia ja jatkoimme sitten tanssimista. Seuraavana päivänä kimppakyytimme pysähtyi pitsalle ja sai käsiinsä päivän lehdet. Pääotsikot kertoivat Utøyasta. Ilta meni järkyttyneenä internetissä ja päätin, etten koskaan enää ole noin täydellisessä uutispimennossa.
Syksyllä kuulin, että Breivikistä on tehty kirja. Laitoin sen varaukseen ja tammikuun alussa kirja viimeinkin saapui. Jos olisin saanut valita, en olisi varmaankaan sukeltanut Breivikin pääkoppaan keskellä pimeintä talvea. Nyt ei ollut vaihtoehtoa. Seierstad kirjoittaa tapahtumista - alkaen Breivkin lapsuudesta ja päättyen vankilaan - sujuvasti. Rinnalla kulkee muutamien uhrien perheiden tarinat. Sävy on pääasiassa neutraali, mitä nyt muutaman kerran kiusaannutti tahallaan tunteisiin vetoavat loppulauseet. Kirja on kirjoitettu romaanimuotoon, mutta se on kuitenkin journalistinen teos: taustatutkimus on tehty huolella, kaikki perustuu pöytäkirjoihin ja haastatteluihin, eikä tapahtumia ole pääsääntöisesti kauheasti dramatisoitu, välillä kuvaus oli turhankin brutaalia. Eniten ihmisvihaa kirjan myötä saa kanavoitua paitsi Breivikiin itseensä, myös Norjan viranomaiskoneistoon, jonka Breivik tunnetusti yllätti täysin. Vaikka tämä olikin tiedossa, ymmärrys siitä, miten paljon pienemmäksi uhriluku olisi voinut jäädä, jos poliisi olisi reagoinut heti ja toiminut järkevästi, oli pysäyttävä.
Sosiaalipornon puolelle ei onneksi luiskahdeta. Suosittelenkin tätä ehdottomasti luettavaksi (jo siksikin että haluaisin puhua tästä jonkun kanssa), mutta rinnalle kannattaa ottaa vaikka muumikirja, ettei vajoa kokonaan synkkyyteen. Tosin varoitus: ehkä ahdistavinta oli tajuta, että minulla ja Breivikillä on vain muutama vuosi ikäeroa, joten muistijälki nuoruudesta on hyvin samanlainen. Se peilautuu myös kirjan nimeen ja tiivistää kirjan tärkeimmän viestin pelottavan tehokkaasti.
Gillian Flynn: Gone Girl
Minähän en tietenkään ottanut Breivikin rinnalle muumikirjaa vaan tämän. Virhe. Ei tullut millään tavalla yllätyksenä, ettei Gone Girl ollut iloista luettavaa millään tavalla, paitsi ehkä sujuvan rakenteensa puolesta. Kaikin puolin erinomainen ja erilainen trilleri/mysteeri, mutta kerrankin olen tyytyväinen, että näin elokuvan ennen kuin luin kirjan! Itse koen, että tärkein juonenkäänne oli visuaalisessa muodossa kirjoitettua tehokkaampi. Ihan lämmöllä suosittelen kuitenkin kumpaakin, kirja oli ilahduttavan soljuva ja piristävän omintakeinen, leffankin kerronta toimii ja lisäksi Ben Affleckin tekee siinä parhaan roolinsa naismuistiin.
Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, 1. Rakkaus
Voiko kolmiosaisen romaanin ensimmäisestä osasta puhua, jos ei ole vielä lukenut jälkimmäisiä? Syntymäni tietämille sijoittuva Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin sai minut tuntemaan itseni tavallan tosi vanhaksi, tavallaan taas kovin nuoreksi. Samalla Tukholma ja sen homoyhteisö olivat tosi lähellä ja toisaalta kovin kaukana. Sympaattisia hahmoja ja isoja asioita pienessä mittakaavassa lämpimästi kuvattuna. Aion ehdottomasti lukea myös viimeiset kaksi osaa, kunhan saan ne käsiini. Palataan sitten asiaan.
