Toodeloo 2015

Tai tooraloo, kuten Australiassa on ilmeisesti korrektia toivottaa! Pitäisi varmaan muuttaa Australiaan, kun uusi vuosi osuu aina pahimpaan väsymysaikaan ja pää on sumussa. Veikkaisin, että nämä vuosikertaukset olisivat sävyltään huomattavasti positiivisempia aurinkoisena aikana. Nytkin olen pari päivää palauttanut mieleeni vain stressiä ja murhetta, vaikka vuoteen on mahtunut hyviä hetkiä vaikka kuinka.

Toisaalta Australiassa pitäisi kestää kaikkia inhoja öttimönkiäisiä arjessa. Ehkä Joensuu on sittenkin Wagga Waggaa parempi. Olkoon se ensimmäinen hyväksi listattu asia vuodelta 2015!

Tammikuun alussa naputtelin itselleni jo perinteeksi muodostuneet toiveet tulevalle vuodelle:

Vuonna 2015 annan itselleni luvan siis hankkia uusia vaatteita. Mitä monikäyttöisempiä ja ajattomampia, sen parempi. [...]  Väsyneelle olemukselle on tehtävä jotain. Voisin samalla innolla etsiä ratkaisua myös iho-ongelmiini. [...] Muutenkin fyysiseen - ja sitä kautta henkiseen - hyvinvointiin haluaisin panostaa. Käydä edes silloin tallöin hieronnassa, muistaa syödä hankkimiani superfoodeja vähän säännöllisemmin ja välttää luisumasta taas aneemisiin veriarvoihin. Haluaisin myös käydä enemmän teatterissa, kirjoittaa enemmän kirjeitä, opetella tekemään blinejä, keskittyä paremmin siihen mitä olen tekemässä niin töissä kuin vapaa-ajalla ja murehtia tulevaisuutta huomattavasti vähemmän. Ainakaan yksin keskellä yötä.

Keväällä ja kesällä hankin jonkin verran käyttövaatteita ja heivasin vanhoja kirpparille kassikaupalla. Olen nukkunut koko vuoden pääasiassa hyvin ja veriarvot ovat kohdallaan, itse asiassa todella hyvällä mallilla. Teatterissakin olen käynyt ennätyksellisen monesti, muistaakseni yli kymmenen kertaa.

Toisaalta superfoodit makaavat edelleen enimmäkseen koskemattomina, hieronnassa en ole käynyt kertaakaan ja iho on ennallaan. En ole tehnyt blinejä tai kirjoittanut yhtään kirjettä. Töissä olen pystynyt keskittymään kiitettävästi, vapaa-ajalla en. Murehdin kaikkea jatkuvasti, toisinaan myös yöaikaan.

Kuvapuolella on tänäkin vuonna vahvempi onnistumisprosentti:

Harrastin kiitettävästi liikuntaa ja sain hankittua vähän uusia jumppavaatteitakin. Kotoa löytyy nyt uusi sänky ja läppäri, ruudulla vilahtavan Downton Abbeynkin ehdin katsoa kokonaan - kahta viimeistä jaksoa lukuun ottamatta (en kestä!). Reissasin niin Suomessa kuin ulkomaillakin ja ehdin pari kertaa myös kylpylätouhuihin sekä rentoilemaan että polskimaan. Ruokaa laitoin etenkin keittokirjahaasteen myötä alkuvuodesta aktiivisesti, mutta syksyn tultua en ole enää jaksanut kokkailla. Koti-Marko on kuitenkin pitänyt huolta, että olen väsyneenäkin syönyt hyvin ja monipuolisesti.

Levyjä sen sijaan en ostanut kuin pari, kodin sisustaminen on pahasti ja kaoottisesti vaiheessa, ja alkuvuodesta hyvin startannut vaatekaapin sisällön uusimisprojekti lopahti kesän jälkeen kokonaan. Ajattomia mekkoja en hankkinut ainuttakaan. 

Toivoin vuosi sitten, että tämä vuosi olisi edeltäjäänsä tasaisempi ja valoisampi. En tiedä siitä sitten. Olen ollut ihan ylistressaantunut ja potenut syyllisyyttä milloin siitä, etten tee tarpeeksi asioita, milloin siitä, etten ole tarpeeksi kotona. Myös maailman tilanne ahdistaa enemmän kuin koskaan ja olen potenut voimattomuutta sen edessä.

Omassa elämässä isoin asia on kuitenkin se, että muutimme viimeinkin virallisesti yhteen. Se on vaatinut näin monen vuoden jälkeenkin paljon totuttelua ja hermoja, mutta myös helpottanut elämää monin tavoin.  Muuton myötä myös heivasin paljon vanhaa roinaa nurkista pois ja henkinen painolasti keveni joka säkillisellä. Asiaan sinällään liittymättä on mainittava, että Marko kevensi päätään ja leikkasi rastat pois. Vastoin kaikkia odotuksia mies komistui silmissäni, vaikka muutamat kyyneleet saatoinkin hiusten muistolle tirauttaa.

Isä täytti kesällä 70 ja juhlimme lähisuvun kesken. En juurikaan koe yhteenkuuluvuutta laajemman suvun kanssa, mutta juhlissa oli lämmin olo ja tajusin kuuluvani siihen yhteisöön.

Muutenkin perhe ja ystävät pitivät pään joten kuten kasassa hektisimpinäkin aikoina. Marko muistutti, ettei ole pakko jumpata, jos ei jaksa, ja kiikutti minut sopivasti pois kaupungista aina siinä vaiheessa kuin silmät pyörivät hyrrinä päässä ja peruuttamattomat ylikierrokset uhkasivat. Totesin jälleen kerran Kuopion olevan tähän tarkoitukseen maailman paras matkakohde.

Näin sekä Don Huonot että Lemonatorin ja hullaannuin Rokissa Tom Odellista. Alkuvuodesta pyörähdimme tyttöjen rentoutumismatkalla Tallinnassa, kesälomalla kävin muun muassa Muumimaailmassa ja Prahassa. Joulukuussa hotellilomailin Helsingissä. Nyt lomakatse on jo tulevassa ja Britteinsaarilla.

Työporukan matkassa Kolilla helmikuussa.

Mysteerikuva 60's Palaverin hämärissä uusista kuontaloista toukokuussa.

Varaiskäilemässä Naantalissa heinäkuussa.

Virpin kanssa Brewdogin samplereilla elokuun alussa.

Vuoden olennaisimmat: uusi avokki, uusi sänky ja uudet muumilakanat syyskuussa.

Bonuskuva öttimönkiäisistä vapaasta Joensuusta yhtenä elokuun yönä:

Joskus tämä on paras paikka asua.

Tulevan vuoden toiveita ja tavoitteita listaan ajan kanssa myöhemmin. Tälle vuodelle on kuitenkin vielä yksi tavoite. Juoda sen verran viisaasti hyvää olutta, ettei 2016 starttaa päänsärkyisenä ja kärttyisenä, eikä varsinkaan krapulassa. Pitäkää peukkuja.

Lomaleffat

Tuttu sanoi joulun jälkeisenä sunnuntaina, että ei ole tehnyt moneen päivään muuta kuin syönyt ja katsonut leffoja. Kateus iski.

Minä en tiedä, mihin aikapoimuun kaikki vapaat hetkeni katosivat, mutta minä näin koko puolentoista viikon joululomallani kolme elokuvaa, en lukenut lähellekään tarpeeksi ja palapelikin on kesken. King's Quest, syytän sinua! Oikeasti pelasin vain muutaman tunnin joulupäivänä, mutta syntipukki pitää aina olla.

(Itse asiassa leijonan osan illoista ja vähän päivistäkin taisi viedä Marrying Mr Darcy, mutta koska sain sen joulupukilta, sitä ei lasketa!)

Kaksi nähdyistä elokuvista kävin onneksi katsomassa elokuvateatterissa. Väisteltyämme ansiokkaasti spoilereita yli viikon, käytiin tapaninpäivänä viimeinkin Markon kanssa katsomassa uusi Star Wars. Eilen viimeisen vapaapäivän kunniaksi taas katsastimme tyttöjen kanssa Macbethin.

Star Wars ei aiheuttanut minussa kummoistakaan ennakkohypeä ja leffateatteristakin poistuin pika-arviolla "ihan kiva". Muutamaa tuntia myöhemmin ei meinattu päästä liikkeelle, kun jumitettiin molemmat erilaisilla Star Wars -triviasivuilla ja leffasta on puhuttukin joka päivä sekä kaksin että isommalla porukalla ties missä yhteyksissä. 

Hype tuli siis jälkijunassa, mutta sitäkin voimallisempana. En malta odottaa jatkoa! Haluan nähdä tämän heti uudestaan!

(Kuva)

Vaikka Markon veli tiesi alkuviikosta kertoa, ettei kukaan enää nykyään odota Shakespeare-filmatisointeja, huomattavasti kovemmat odotukset kohdistuivat minun taholtani Macbethiin. Olen odottanut sydän sykkyrällä kesästä saakka. Traileri näytti harvinaisen lupaavalta ja Fassbender on toki Fassbender. En varsinaisesti pettynyt.

Elokuva näytti mielettömän hyvältä harkittuine kuvineen ja värimaailmoineen, jambi taittui näyttelijöiden suussa kauniisti, Fassbender teki laatutyötä, Paddy Considine oli täydellinen Banquo ja muutenkin roolitus oli mennyt täysin nappiin. Taistelukohtauksissa oli rosoinen mutta kaunis koreografia ja tulkinnassa oli tehty muutamia kiinnostavia valintoja varsinaisesti itse tekstiin kajoamatta. Kirsikkana kakun päällä oli äänimaailma: hiljainen puhe, tärisyttävä huuto, piinaavan omaperäinen score ja toisinaan täydellinen, ravisteleva hiljaisuus. Huh.

(Kuva)

Kaiken tämän hienouden keskellä minä kiemurtelin penkissäni ja yritin parhaani mukaan keskittyä. Pirun flunssa. Luulin sen olevan jo tarpeeksi aisoissa leffailua ajatellen, mutta olin väärässä.

Hype on hiljaisempaa laatua, mutta Macbethinkin katson vielä uudestaan. Terveenä, isolta ruudulta, kaukana maailman melusta. Sitten joskus. Hail Macbeth.

Muistutus itselle

Hyvä tavoite ensi vuodelle voisi olla viettää enemmän aikaa kotona.

Jouluflunssa sai minut kiinni pari päivää sitten ja olo on aika nurja. Yleisfiilis on kuitenkin ihan erilainen nyt kuin normaalisti kipeillessä, koska olen ehtinyt ladata vähän akkuja kotisohvalla. 

Ihmeitä tekee, kun ei ole kiire minnekään. 

Aloinkin taas aktiivisesti haaveilla kuusituntisesta työpäivästä tai neljän päivän työviikosta. Uskon vakaasti, että niissä piilee ratkaisu moniin ihmisen ja yhteiskunnan ongelmiin.

Näistä rentoilutunnelmista hyppäämme autoon ja suuntaamme kohti Ylä-Savoa. Ei haittaa. Olen nimittäin kuullut huhua, että lapinlahtelaisilla sohvillakin voi sairastaa.

Tähän mennessä joululomalla

Jouluvapaat ovat puolessa välissä. Varsinaiset lomapäivät on jo pidetty, mutta töihin tarvitsee mennä vasta ensi keskiviikkona.

Tähän mennessä olen muun muassa...

...istunut noin 885 kilometriä autossa ja viimeiset 155 kilometriä junassa.

...ollut parin yön hotellilomasella ja missannut kaikki Helsigin näyttelyt liian aktiivisen sosiaalisen elämän takia.

...käynyt Semifinalissa pitkästä aikaa ja nähnyt Antagonist Zeron ensimmäistä kertaa.

...sukuloinut, kyläillyt, tavannut vanhoja ja uusia tuttuja - sekä yhden ihan pari päivää uuden ihmisen.

...juonut kyläillessä ihan liikaa kahvia ja kärsinyt seurauksista.

...pistänyt pienen omaisuuden ruokakauppaan, ravintoiloihin ja pieniin lahjaostoksiin.

...löytänyt joulumielen Kerubista Joulutähden keikalta.

Yritin myös videoida sairastuneelle Markolle Haaveissa vainko oot mun, mutta en ilmeisesti osaa käyttää puhelimeni video-ominaisuutta kovin hyvin. Mutta ajatus lienee tärkein.

Nyt hiljennytään kotona kaikessa rauhassa pari päivää ennen uutta kierrosta. Ohjelmassa hallitusta kivempi SSS: sauna, sohva ja Star Wars. Toiseen, melkein yhtä hyvään S-sarjaan kuuluvat Samu Sirkka, seitankinkku ja suklaa.

Omassa joulussa parasta on kyllä se, että kaikki kasassa olevat paketit on oikeasti meille. Niitä on yllättävän paljon. T: aikuinen.

Ulos lounaalle

Käyn valitettavan harvoin ulkona lounaalla. Ehkä juuri siksi se edelleen edustaa pientä irtiottoa arjesta ja tuntuu aina yhtä juhlavalta. Lisäksi ulkona lounastaminen on mitä mainioin tekosyy tavata ihmisiä, joiden kanssa ei muuten syystä tai toisesta ehdi viettää aikaa.

Näinpä eilen kävimme epäsäännöllisen säännöllisen lounaskaverin kanssa testaamassa Kauppakadulle juuri avatun Local Bistron. Minä söin lohta perunamuusilla ja timjamimaidolla, seuralainen häränpihviä Peltolan sinihomejuustolla, puikulaperunoilla ja ruusukaalilla. Molempiin kuului lisäksi salaattipöytä, alkukeitto ja kahvi.

Kuva on epätarkka, kun en kehdannut säätää. Ja oli kauhea nälkä.

Vierastin timjamimaitoa, mutta se oli aikamoista herkkua.

Plussaa todella kivasta sisustuksesta, sievistä astioista ja ennen kaikkea ruuasta: kaikki oli todella hyvää. Ainoa mikä ruokaratkaisuissa oikeasti ihmetytti oli, että salaattipöydässä ainoa kasvisproteiini (kikherneet) oli samassa salaatissa, jossa oli jo kanaa. Eikä missään lukenut, mitä salaatit sisältävät. Olisin muuten kysynyt henkilökunnalta, mutta avajaisviikolla kiireisimpään lounasaikaan riitti huisketta.

Tarjoilupuoli vaatii sen sijaan vielä vähän viilaamista. Lounas maksetaan saapuessa tiskille ja ainakin vielä kassatoiminta oli vähän hidasta, mikä venytti jonoa ulos asti pitkäksi aikaa. Muuten taas oli vähän turhankin tehokasta: samaan pöytään istutettiin mitään kysymättä toinen seurue - mikä oli meille aivan ok, mutta olisi ehkä ollut syytä kysyä, odotammeko seuraa - ja parin metrin päästä kahvia hakiessa vesilasitkin ehdittiin kerätä pois.

Vaan ehkä tilanne tasaantuu, kun toiminta asettuu uomiinsa. Ensi vuoden puolella siis uudestaan testaamaan, makupuolesta kun ei todellakaan jäänyt kiinni.

Aika hyvä lounasvalikoima alkaa olla jo Joensuussakin! Liharajoittunutkin voi oikeasti valita sen mieluisimman, ei ainoaa budjettiin sopivaa vaihtoehtoa. Kun vaan raaskisi käydä useammin. Vai häviäisikö siinä sivussa se juhlan tuntu?

Vuodenaikastressi hoidettu

Istun sohvalla ja kun käännän katseen vasemmalle, näen virallisen sesonki-ikkunamme. Viime päivien valossa yllättävän levollinen olo.

Muita en ole vielä ehtinyt koristella.

Onnistuin nimittäin jotenkin kehittämään stressin aikatauluttamattomasta viikonlopustani. Lopulta jossain Raxin kolmannen pizzapalan tietämillä päätin heittää stressin mäkeen ja tein nopeita päätöksiä. Toisin sanoen laitoin yhdelle ystävälle tiedustelun, voiko alustavasti sovitun hengailun siirtää maanantaille ja vastasin toiselle, että on tervetullut illan aikana kylään mihin aikaan haluaa.

Joskus liikkuviin osiin näemmä sotkeutuu, vaikka niitä ei kovin montaa olisikaan.

Sittemmin aloin murehtia kokonaisvaltaisesti sitä, pidänkö perjantaina suunnitellusti muutaman ylityötunnin pois vai ottaisinko sittenkin yhden ylimääräisen lomapäivän ennen pidempää joulubreikkiä. Sitten hermostuin ja anoin lomapäivän nukkumatta enää yön yli.

Terveisiä tulevaisuuden minälle: nopea päätös stressaa huomattavasti vähemmän kuin vaihtoehtojen loputon punnitseminen. Varsinkin tällaisessa tilanteessa, jossa kumpikaan vaihtoehto ei varsinaisesti ole huono.

Muuten onneksi ei ole aikataulumurheille enää sen kummemmin sijaa. Joulukortit on kirjoitettu ja viimeistä lukuun ottamatta toimitettukin. Koti on enemmän tai vähemmän siisti ja lahjoistakin puuttuu vain muutama pieni yksityiskohta. Jospa ei tarvitsisi enää tämän vuoden puolella ottaa edes ministressiä!

Siitäkin huolimatta kaikesta päätellen ylimääräinen lomapäivä tulee enemmän kuin tarpeeseen. Olen näemmä käyttänyt blogiteksteissä tunnistetta "stressaa" tänä syksynä kahdeksan kertaa. Blogin viisivuotisen historian aikana sillä tunnisteella 21 kirjoitusta.

Marraskuun luetut

Danuta Reah: Pelkkää pimeyttä

Pelkkää pimeyttä pelaa tutulla pelolla: mitä jos pimeydessä oikeasti vaaniikin joku? Debbie näkee myöhään illalla juna-asemalla hahmon, joka saattaa olla - tai olla olematta - seudulla liikkunut sarjamurhaaja. Siitä alkaa epämääräisen pelon ja ihmiselle kovin tyypillisen "eihän minulle nyt mitään käy"-ajattelun välinen kamppailu. Kirjan kertoja vaihteli minun makuuni vähän turhan usein, mutta enemmän harmitti se, että loppu meni ihan överiksi. Kaksi kolmasosaa kerronta piti kuitenkin mukavasti otteessaan, joten täysin en halua tätä lytätä. 3/5 ja ihan passeli kirja, jos haluaa välillä lukea vähän erilaisen dekkarin.

Joël Egloff: Edmond Ganglion ja poika

Kirja kertoo hautaustoimistosta pienessä kaupungissa, jossa kukaan ei enää kerta kaikkiaan kuole. Kun lopulta saadaan joku haudattavaksi, alkaa sattua ja tapahtua. Kirjastotuttu suositteli tätä pieneksi absurdiksi välipalaksi ja sitä tämä oli. En ole vieläkään ihan varma, mitä kirjassa oikeastaan tapahtui, mutta se ei oikeastaan haittaa, koska mustaa huumoria tarvitaan aina. Huomionarvoista on myös, ettei teksti keljuttanut minua yhtään samalla tavalla kuin monissa ranskalaisissa nykyromaaneissa. Annan siis sama absurdin suosituksen eteenpäin.

Terry Pratchett: Raising Steam

Koska olen ihastunut Moist von Lipwigiin ja tykkäsin Going Postalista kovasti, halusin lukea myös herra Lipwigin viimeisimmät seikkailut. Olen pantannut kaverilta lainattua kirjaa hyllyssä tammikuusta ja odottanut oikeaa hetkeä, mutta tämä ei tainnut olla se. En nimittäin saanut tästä kiinni yhtään. Olin aina toisinaan parikymmentä sivua ihan tarinan imussa ja sitten tipahdin uudestaan kärryiltä. Ei Raising Steam varsinaisesti huono ollut. Taattua Pratchettia edustaa kaunis ja nokkela kieli. Myös edellisistä osista tuttu, meille jo arkipäiväiseksi muuttuneiden keksintöjen rantautuminen Kiekkomaailmaan on hauskasti läsnä. Silti jotain jäi puuttumaan, ehkä Moist von Lipwig itse. Alati kasvava hahmogalleria tuntui lähinnä kakofoniselta. Kovemmalle Pratchett-lukijalle toiminee paremmin, itselleni tuli lähinnä ikävä yksinkertaisempia postitoimiston aikoja.

Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus

Todiste siitä, että kirjavinkkien kaivaminen Pinterestistä kannattaa! Tämä oli koukuttavin teos, jonka olen lukenut pitkään aikaan. Antikvariaatissa työskentelevä Margaret ei lue eläviä kirjailijoita, kunnes saa sellaiselta kirjeen. Siitä lähtee tarina, joka imaisi ainakin minut niin pahasti mukaansa, etten malttanut kirjaa kädestäni laskea. Enempää juonikuviota ei kannata selittää, sen kannattaa antaa purkautua itse verkkaiseen tahtiin sivu sivulta. Tarinan aikakaudesta annetaan viitteitä, mutta toisaalta sillä ei ole merkitystä. Kolmastoista kertomus onkin yllättävän ajaton sekoitus gotiikkaa, historiaa ja kuolematonta rakkautta kirjoihin. Se muistuttaa trilleriä, rakkaustarinaa, kummituskertomusta ja perhesaagaa olematta puhtaasti niistä mitään. Lukija luulee takakansitekstin perusteella arvaavansa tarinan koukut ja käänteet, mutta itse ainakin sain iloisesti huomata olevani väärässä. Kolmastoista kertomus on ihana kirja sekä ehdottomasti parhaimmillaan villasukat jalassa teen ja pikkusuolaisen kanssa nautittuna. 

Kaikille yhtä paljon, vähän mutta sopivasti

Otsikko on lainaus Joensuun kaupunginteatterin Rahakabareen laulusta, jossa kerrotaan pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentamisesta. Se tuntuu nyt tärkeämmältä kuin ehkä ikinä ennen tiedostavan elämäni aikana.

Teatterissa käyminen on ihanaa, mutta kieltämättä näin pimeimpään vuodenaikaan olisi syytä katsoa jotain kevyempää välissä. 

Kävin reilun viikon sisään katsomassa musikaaliksi naamioidun yhteiskunta- ja talouskritiikin Rahakabareen lisäksi iloisen YT-ajan Metsäjätin ja naistensairaalaan sijoittuvan Lumikit. Viimeisenä näkemäni kabareen toinen puoliaika teki tiukkaa, kun yhtäkkiä alkoi pelottaa ihan kaikki. Istuin yksinäni kaupunginteatterin ison näyttämön parvella ja yritin keskittyä itku kurkussa näytelmään ajatusten laukatessa ties minne kammottavista sairauksista terrori-iskuihin.

Ennen joulua pitäisi vielä nähdä Aina joku eksyy. Saa nähdä, miten pää pysyy kasassa.

Rahakabareen ajoitus oli sikälikin huono, ettei se juurikaan auttanut parhaillaan potemassani hyväntekeväisyyssyyllisyydessä. Tykkään eniten osallistua pienen mittakaavan tempauksiin, joissa voi osallistua pienestikin, mutta voi olla varma, että apu tavoittaa tarvitsijansa suoraan.

Tänä vuonna olen tukenut nuorten turvataloja joulukalenterin muodossa, lähettänyt joulukortin yksinäiselle vanhukselle ja osallistunut Joulupuu-keräykseen yhdellä paketilla. Lisäksi kiikutin joulukuun alun kunniaksi kahdet sukat turvapaikanhakijoille SPR:n toimistolle.

Nyt omatunto soimaa, kun en hankkinut Joulupuuhun toistakin pakettia, neulonut enempää sukkia tai lähettänyt jouluksi ruokalahjakorttia tarvitsevalle perheelle. Mitenhän sitä saisi taottua päähänsä, ettei ihan kaikkien joulumieli ei ole minun vastuullani ja saan käyttää rahaa myös omaan hyvinvointiini.

Toistaiseksi olen yrittänyt pakoilla ajatuksia terapiakokkailun muodossa. Täällä juhlitaan Suomen itsenäisyyttä jättimäisellä kattilalla borssikeittoa. Mikäs sen sopivampaa. Hehe.

Ai Weiwei @ Helsinki

Eilen Helsinkiin vievä bussi oli reippaasti myöhässä, mutta päätin juosta Ai Weiwein näyttelyn läpi vaikka sitten kuinka kiireellä.

Kävi ilmi, että puoli tuntia riitti 25 puuveistoksen katsomiseen suhteellisen hyvin. Jos olisin tiennyt, että myös junani lähtee 50 minuuttia myöhässä, olisin ihan mieluusti katsonut videotkin.

En yleensä ole suuremmin puuveistosten ystävä, mutta joku Ai Weiwein veistoksissa oli - monesti musertavasta poliittisesta sanomasta huolimatta - tyynnyttävää. Rakastan Tennispalatsia rakennuksena, näyttelytilat ovat ihanat eikä sunnuntai-iltana muita asiakkaita tungokseksi asti ollut. Oli helppo hengittää. 

Valkoinen talo (2015), Traveling Light (2007) & Puu (2010).

Viulu (1985)

Rypäleet (2010)

Läpi (2007)

Kun lähempänä puolta yötä kävelin junalta kotiin, rinnassa oleva paine ja päässä oleva kohina pahenivat askel askeleelta. Tänään olo on ollut lähinnä lannistunut.

Kokemusten yhdistelmä vakautti päätöstä pienestä hotellilomasesta joululoman alkajaisiksi. Hotellilakanat, aamiainen ja vähän hengittämistä helpottavaa näyttelyaikaa. Isoista Jani Leinonen, Helsinki Noir ja Henri Cartier-Bresson ovat vielä näkemättä. Ja koska Ai Weiwein näyttely on esillä helmikuun loppuun, ei mikään estä piipahtamasta sinne vielä toistamiseen paremmalla ajalla.

"Et tiedä kuinka kaunis olet" muistuttaa Tuula Lehtisen teos HAMin vessassa.

Paras chiapuuro ikinä

Pitikin mennä leveilemään sillä, ettei tänä syksynä väsytä. Kulunut viikko on nimittäin ollut hirveä. Perjantain työpäivä meni väsymysitkua pidätellen, mutta typerältä kiukuttelulta en enää onnistunut välttymään.

Pahinta oloa karkotettiin eilen illalla onneksi aika tehokkaasti. Harva asia nimittäin piristää mieltä yhtä tehokkaasti kuin Buffyn lempikauden korkkaaminen maratontunnelmissa, eväinä homejuusto ja kauden eka glögi.

Vaan nyt löytyi hyvä haastaja. Kaivelin eilen illalla kaappeja ajatuksena tehdä herkkueväät aamujunaan ja onnistuin vahingossa tekemään täydellisen tuorepuuron. Olen muutenkin chiapuuron ystävä, mutta nyt meni kaikki maut ja koostumus juuri kohdalleen.

Eeppisen hyvä chiapuuro
2 rkl chiansiemeniä
1 dl soijamaitoa
1 dl kirsikoita
0,5 dl mustikoita
reilu ropsaus mantelirouhetta
pienempi ropsaus kookoshiutaleita

Sekoita chiansiemenet ja soijamaito ja anna turvota pari minuuttia. Lisää muut aineet, sekoita ja anna turvota jääkaapissa yön yli. Syö fiilistelen.

Parasta ikinä! Ja tarpeeksi terveyshippiuskottava kokonaisuus, jos haluaa tehdä tuttuihin ja tuntemattomiin vaikutuksen somessa. Tosin Instagramiin tämä puuro ei välttämät sovi, mustikoiden ja chian yhdistelmä kun tapaa olla valitettavan epäesteettinen.

Kummallisia kaamosoireita

Taisin tänä vuonna syödä rautakuurin ja aloittaa D-vitamiinit sekä foolihappoilun juuri passeliin aikaan. Kaamosoireet ovat nimittäin pysyneet yllättävän hyvin asioissa! Olen toki normaaliin tapaan väsynyt ja kiukkuinen, mutta se vuodenajalle tyypillinen totaalinen lohduttomuus ja silmien sumuisuus loistavat poissaolollaan.

Lisäksi ruokapuolella tapahtuu outoja. Olen ostanut viinikumikarkkeja koko syksyn aikana ehkä kahdesti ja suklaatakin normaalia vähemmän. Sen sijaan himoitsen koko ajan paitsi pähkinöitä, jotain vihreää. 

Parsakaalia ja korianteria menisi nyt ihan rajattomasti. Lempiaamiaiseni on hiljattain ollut ruisleipä tahinilla ja lehtikaalilla. Perjantain pikkujouluissa en syönyt edes jälkkäriä, mutta jätin vuolaat kiitokset edamamepapu-avokadosalaatista, jota santasinkin kiitettävästi.

Periaatteessa en voi valittaa. Vähemmän heittelevä energiataso ja järkevät ruokahimot ovat oikein positiivista kehitystä. Mutta miinustakin on.

Yleensä marras-joulukuun taitteessa alan karkottaa kaamosta suunnittelemalla jouluasioita, askartelemalla kortteja ja tekemällä kodin vaiheittaista lappusiivousta. Nyt ei jotenkin huvita. Huomaan lähinnä suunnittelevani suunnittelemista, joka päivä päätän kirjoittaa suunnitelmat auki - sitten huomenna. Näin on mennyt jo pari viikkoa.

Ennen kuin joku sieltä bittiavaruuden tuolta puolen muistuttaa olemaan itselleen armollinen, niin se on kyllä tiedossa. Lähinnä vain huolettaa ja ihmetyttää tämä flegmaattisuus, koska oikeasti nautin siitä näpertelystä. Se on lempiasioitani tässä vuodenajassa ja tuntuu tyhmältä, ettei lempiasiat huvita.

Laskin kyllä kuvitteellita rimaa jo sen verran, että ostin joulukortit tänä vuonna valmiina. Jos lempikuvittajat kortteja löytyy seteissä, tilaisuutta ei sovi jättää käyttämättä.

Rokumentin jälkeen

Rokumentti takana, normaali arki pikkujoulukausi edessä.

Tänä vuonna näin neljän päivän aikana kahdeksan elokuvaa:

The Visit

I Am Thor

The Institute

Dark Star: H.R. Giger's World

Chuck Norris vs. Communism

Rocky Horror Picture Show

Backstreet Boys: Show 'Em What You're Made Of

Eden

Backstreet Boys painii tunnesyistä ihan eri sarjassa kuin muut - ja voi mitä tunteita kahden ja puolen tunnin aikana läpi kävinkään! Koska BSB-dokumentti oikeasti ansaitsisi ihan oman postauksensa, jätän sen ainakin toistaiseksi enempiä käsittelemättä ja nostan sen ohi yleissuosikeikseni tänä vuonna Thorin ja Chuck Norrisin. Molemmat olivat erittäin viihdyttäviä elokuvia, jotka antoivoat toivoa kirkkaammasta tulevaisuudesta yhden ihmisen ja koko kansakunnan kautta. Lämmin suositus molempiin. Toivottavasti Teema ottaa ne ohjelmistoonsa tulevina kuukausina.

Institute oli ehdottomasti tämän vuoden kiinnostavin mindfuck ja H.R. Giger -elokuvakin varsin symppis, vaikka paikoin vaikea seurata ja vaati katsojaltaan paikoin harmillisen paljon taustatietämystä. Itse ainakin olisin kuullut miehen vaiheista syvemminkin.

The Visit ja Eden sen sijaan eivät saa irtopisteitä, vaikka en niidenkään näkemistä kadu. Rocky Horrorissakaan laulu ei lähtenyt ihan niin hyvin kuin olisin toivonut, mutta ainakin jalkauduin paikalle Magenta-asussa tanssimaan Time Warpia.

Poden yleensä huonoa omaatuntoa siitä, etten jaksa käydä tarpeeksi kulttuuritapahtumissa, mutta viime viikolla edustin kahdeksan Rokumentti-elokuvan lisäksi elokuva-arkistossa, Lulu-klubilla ja Barrefesteillä. Rikastutin myös paikallisten ravintoloiden kassaa enemmän kuin olisi ollut järkevää.

Ilahduttavalla aktiivisuudella on myös varjopuolensa. Tänäkin vuonna Rokumentin jälkeen elämä lannistaa.

Eilen oli itse asiassa niin kyyninen olo, että jouduin jättämään haaveilemani Rakkautta ennen aamua -arkistonäytöksen väliin. Muutenkin jylläsi sen luokan apatia ja ahdistus, että oksat pois. En tiedä, oliko kyseessä kampaajalle ja uuteen kosmetiikkaan upottamani pieni omaisuus vai se, että sanoin jopa ääneen, mikä pännii, mutta tänään olen ollut lähinnä väsynyt.

Ehkä se siis tästä vielä. Ysäripopin voimalla jos ei muuten.

Yeah! Yeah! Tässä tulemme!

Jos ikinä tulee mahdollisuus nähdä ne oikeat Beatles-elokuvat isolta kankaalta, en voi kuin suositella lämpimästi. 

Kävin äsken katsomassa Hard Day's Nightin arkistossa ja harvasta asiasta on viime aikoina tullut noin hyvä mieli. Tosin teki ihan pirun tiukkaa olla laulamatta mukana.

(Sen sijaan en suosittele tekemään heti leffan jälkeen miehen kanssa nälkäisenä kauppatreffejä. Siitä tulee paha mieli.)

Rokumentti-viikko korkattu. Luvassa lisää vanhoja megasuosikkeja, uusia tuttavuuksia ja vain vähän maailmantuskaa. Bring it on!

ps. Oi George.

Lokakuun luetut

Emma Tennant: Epäsäätyinen avioliitto

Ylpeyden ja ennakkoluulon 1990-luvulla ilmestynyt jatko-osa, jossa kerrataan hahmojen vaiheita alkuteoksen onnellisen lopun jälkeen. Tennant on tavoittanut Austenin tyylin hyvin, mutta silti jokin tökkii. Ehkä se, että vuosien (vuosikymmenten) avioliiton jälkeenkin Elizabeth ja Darcy ovat käsittämättömän etäiset, eivätkä osaa puhua toisilleen. Taustat kirjoitetaan auki turhankin alleviivaavasti, mutta silti en jotenkin usko Tennantia. Minun Elizabethini olisi avioiduttuaankin ollut topakka, opetellut pitämään Pemberleyn langat käsissään ja puhunut siinä sivussa suunsa puhtaaksi. Kirjassa oli myös kiusallinen, toistuva kaava, jossa konfliktia pohjustettiin pitkään ja hartaudella, mutta siirappisen sievä ratkaisu löytyi kohtuuttoman nopeasti - yleensä parilla sanalla ja hymyllä. Sujuvasti tämän silti luki. Kokonaisuudessaan Epäsäätyinen avioliitto oli tylsästi sellainen "ihan kiva kirja". Jos yksi jatko-osa pitää valita, kallistuisin ehdottomasti P.D. Jamesin dekkarin Death Comes to Pemberleyn puoleen.

// edit: Tekstin julkaisemisen jälkeen opin, että Tennantin teos on ilmestynyt alunperin kahdessa osassa Pemberley (1993) ja An Unequal Marriage (1994), jotka on suomennokseen yhdistetty. Se selittää epätasaisuutta, mainitsemaani konfliktien kaavaa ja valtavaa aikahyppyä (jälkimmäinen tapahtuu 20 vuotta myöhemmin). Ensimmäinen osa oli minusta vetävämpi. Jos luet toisen, lue se.

David Nicholls: Varamies

Varamies kertoo kolmekymppisestä näyttelijästä Stephen C. McQueenista, joka edelleen odottaa ammatillista läpimurtoaan. Stephenin vastaparina toimii maailman 12. seksikkäin mies, näyttelijä Josh Harper - sekä teatterissa että kankaalla menestystä niittänyt näyttelijä, joka tuntuu saaneen (liian) paljon (liian) nuorena. Harper kuvataan sen luokan mulkerona, että Stephenin puolelle on helppo asettua, vaikka päähenkilökin tekee tuskastuttavan huonoja ratkaisuja kerta toisensa jälkeen. Pari kertaa tekikin mieli hypätä sisään sivuille ja pistää Stephenin asiat järjestykseen. Silloin muuten vähän keskinkertainen kirja oli myös vahvimmillaan. Varamies on loppupeleissä nopealukuinen ja kevyt romaani, paikoin - ja parhaimmillaan - aika herkullinen kurkistus Lontoon teatterielämään ja niiden ohessa lopultakin aikuistuvan miehen (jonkinlainen) kasvukertomus - romanttista juonikuviota unohtamatta.

Iso osa huvia lukiessa oli itse asiassa miettiä, kuka on toiminut Harperin esikuvana. Itse koko ajan luin Harperin Tom Hiddlestonin näköisenä, mutta koska alkuteos on ilmestynyt jo 2005, Jude Law tuntuu todennäköiseltä. Muita tulkintoja otetaan vastaan!

Markus Zusak: Kirjavaras

Natsi-Saksan tapahtumat eivät ole varsinaisesti mieltäylentäviä näin pimenevässä syksyssä, mutta aiheestaan huolimatta Kirjavaras on lämmin teos. Kuoleman valitseminen kertojaksi on Zusakilta nerokas ratkaisu. Kaikkitietävän kertojan mukana päästään lähelle kaikkia hahmoja, mutta tuo mukaan sen verran fantasiaa, etteivät tarinan tosipohjaiset kauheudet pakahduta alleen jo ensisivuilta - vaikka tippa linssissä minä viimeiset sata sivua kahlasin. Kuolema kertoo kirjoja varastelevan ja niiden avulla lukemaan opettelevan Lieselin tarinaa. Sijaisperheeseen joutunut nuori tyttö on samaan aikaan sekä tarinan kokija, kertoja että  kehys. Lieselin arjen, kokemusten ja ihmissuhteiden kautta Kirjavarkaassa kerrotaan monta tarinaa tavallisista ihmisistä, elämästä sodan runtelemassa Saksassa sekä pienistä ja isommistakin humaaneista teoista kaiken kauheuden keskellä. Kirjan kannessa todetaan vaatimattomasti "Tuleva klassikko". En ihmettelisi, jos näin käy.

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua

Kokoelma makaabereja pikku tarinoita, joiden pituus vaihtelee sivusta kuuteen. Mustaa huumoria ja elämän synkempiä lainalaisuuksia ei säästellä. Parhaimmillaan Mykkäsen tarinat ovat mielestäni lyhimmillään: yhden sivun tuokiokuvat ovat tiiviitä, mutta teksti imaisee lukijan silti sisään hetkeen. Pitemmissä jännite kantaa kyllä, mutta efekti ei ole yhtä tehokas. Sopii silmäiltäväksi silloin tällöin, mutta satasivuisen kokoelman ahmaisee helposti myös yhdeltä istumalta.

Tekijätyyppiä

Minulta kysyttiin alkuviikosta alustavaa kiinnostusta mielenkiintoiseen luottamustehtävään. Pallottelin asiaa mielessäni vuorokauden ja vastasin kieltävästi. Saman tien harmitti. Ja itselleni tyypillisesti ajauduin sisäiseen kriisiin.

Vaikka asian vatvominen voi tuntua jonkun mielestä turhalta, itse olen ihan iloinen, että näin kävi. Ymmärsin nimittäin tällä viikolla itsestäni asioita, joita en ole aiemmin tiedostanut. Tai halunnut tiedostaa.

Olen vuosia seurannut siskoani, joka jaksaa hallinnollisten työtehtäviensä lisäksi istua vaikka missä toimikunnissa ja hallituksissa, pitää miljoonia lankoja hyppysissään. Olen tuntenut itseni jotenkin vajavaiseksi, koska koko ajatuskin uuvuttaa, vaikka itsekin haluaisin olla monessa mukana.

Tiedättekö mistä se johtuu? Minä tiedän nyt. Minä en ole järjestöjyrä. En ole parhaimmillani valmistelussa, ideoinnissa ja aivoriihissä. Sekin kyllä sujuu tarvittaessa, mutta pahimmillaan keräämäni ja luomani stressin, ahdistuksen ja negatiivisen energian määrä on ihan käsittämätön.

Minä olen tekijä, toteuttaja.

Olen se tyyppi, jolle kannattaa soittaa, jos tarvitsee rajatuksi ajaksi ahkeraa työmyyrää. Minulla on erinomainen paineensietokyky noin 12 tunniksi kerrallaan. 

Juhlissa olen hyvä köksä, tapahtumissa mainio kahvilanpyörittäjä. Voin ottaa ohjat käytännön toteutuksessa, toimia itsenäisesti ja delegoida tehtäviä hetkessä muille. Osaan pitää huolta raha-asioista, infota kattavasti ja tasapuolisesti, ratkaista pulmatilanteita nopeasti. Kannan mielelläni tuolit paikoilleen, koristelen tilat ja pidän huolta, että kaikilla on asiat mallillaan ja aikataulut rullaavat. Loppuraivaus tai siivous ei ole ongelma, sen jälkeen voi hyvillä mielin nostaa jalat ylös ja iloita tehdystä työstä.

Keskiviikkona jouduin tunnustamaan ulos ja samalla itselleni, miten raskasta töissä on viimeisten viikkojen aikana ollut. En ole voinut tehdä asioita omassa aikataulussani, enkä hellittämään myöskään vapaa-ajalla. Olen tottunut tiiviseen intervalliharjoitteluun töissä, mutta nyt hektinen vaihe kasvoi pituudeltaan normaaliin nähden ainakin kolminkertaiseksi. Jos olisin joutunut töiden ulkopuolellakin kantamaan vastuuta asioita, ei olisi pää pysynyt enää kasassa. Sen ymmärtäminen tuntui pahalta, itkin. Sitten nukuin pienet päiväunet ja join kahvia.

Samana iltana nauroin kunnolla ensimmäistä kertaa viikkoihin. En usko, että se on sattumaa.

Ehkä siksi aloin harkita luottamuspestiä torstaina uudestaan ja oli ihan millistä kiinni, etten asettunut ehdolle. Omien vahvuuksien ja heikkouksien hahmottamisen jälkeen se ei nimittäin enää tuntunutkaan ylitsevyöryvän kuormittavalta. Vaikka mahdollinen hyppy tuntemattomaan jäikin osaltani tällä kertaa väliin, kaikki asettui  parhain päin ja omakin olo on kevyempi.

Nyt istun junassa kirjan kanssa, Once Upon a Timen uudet jaksot ja muutama jakso Cabin Pressurea odottaa puhelimessa. Pariin päivään ei tarvitse tehdä yhtään ajatustyötä. Sehän sopii.

Olen viimeinkin modernissa ajassa. Eli Duetto Plus -paikalla.

Zumbanaiseudesta

zumbanainen (subst.)

1. Tanssillisella jumppatunnilla eturivissä tai sen välittömässä läheisyydessä oleva (nais)henkilö, joka hallitsee askeleet, pukeutuu viimeisen päälle tyylikkäästi, tuntee valtaosan muista jumppaajista ja tuntuu käyvän vähintään neljästä kymmeneen tunnilla viikossa. Ohjaaja tuntee nimeltä.

Vaikka kävin ahkerasti jumpissa jo Islon aikana, ei zumbanaiseutumisesta ollut tietoakaan. Mietin joskus, miten asemaan pääsee. Vaatiiko se vuosien tiukkaa työtä? Onko se ylipäätään mahdollista, jos liikuntapaikan zumbanaiskiintiö on jo täynnä? Vai onko se kenties synnynnäinen ominaisuus?

Kun panostin vuodenvaihteessa uuden ryhmäliikuntapaikan kausikorttiin, mietimme Sannan kanssa, että olisi otollinen aika alkaa zumbanaisiksi - ainakin tuntimäärien suhteen, jos ei muuten. Hienosta ajatuksesta huolimatta tämä jäi toteutumatta. Olen luonnostani vähän laiska lähtemään jumppaan kotoa. Toisin sanoen kävin lähinnä sen minimimäärän, joka teki kausikortin omistamisesta kannattavaa.

Uusi liikuntapaikkani on lämminhenkinen paikka, jossa ihmiset tervehtivät ja henkilökuntakin tunnistaa kadulla. Silti olen sielläkin pysynyt vasemman takalaidan tyttönä. Nimeäni ei todennäköisesti tiedä kukaan, vaikka naama onkin tuttu. Aulakeskusteluihin osallistun harvakseltaan ja usein tunnen tungettelevani muiden jutuissa.

Tässä valossa eilinen olikin aika mystinen päivä: minua heipattiin heti pihalla, joku alkoi jutella jo pukukopissa ja vielä siellä takarivissäkin. Olin hämmentynyt.

Jos olen pysynyt laskuissa perässä, eilen oli 79. jumppakertani tässä uudessa paikassa. Ehkä zumbanaisistuminen tapahtuukin vaiheittain? Ensimmäinen etappi on 80 kohdilla? Missä vaiheessa on pakko siirtyä eturiviin? Onko uusien merkkivaatteiden hankkiminen välttämättömät?

Nelisen sekuntia myöhemmin

Viikonloppu oli Virpin vierailun, leppoisan hengailun, aamujoogan ja ex tempore -kyläilyn myötä ihan mahtava, mutta nyt olen uuvuksissa. Aamulla selvisin töihin ihan ajallaan, mutta vietin kyllä minuutin jos toisenkin ulisten työpöytäni ääressä "voivttuuuuuu" ennen kuin sain tartuttua mihinkään järkevään.

Töiden jälkeen en jaksanut sen enempää jumppaan kuin elokuva-arkistoonkaan. Tunnen itseni nahjukseksi.

Onneksi on YouTube. Ennen kaikkea: onneksi on ystäviä, jotka lähettävät elintärkeitä YouTube-linkkejä. Kuten tämän:

Eilinen Crimson Peak ei Hiddles-pyllystä huolimatta estrogeeniyleisön edustajaa hirveästi hykerryttänyt, vaikka ihan hyvin Tapion penkissä muuten viihdyinkin. 

Tämän videon kanssa en silti todellakaan tarvinnut kahtakymmentä sekuntia, vajaa neljä riitti (ensimmäiset sekunnit kun meni alkuhämmennykseen).

Ja elämänlaatu parani välittömästi noin 600 prosenttia. Kiitos, Maija.

Syyskuun sivut

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, 3. Kuolema

Kauniin ja kamalan trilogian viimeinen osa oli juuri niin riipaiseva kokemus kuin pelkäsinkin. Gardellin rakenne on ihan mahtava: tarina ei etene kronologisesti ja tapahtumiin palataan aina uusista näkökulmista. Kolmen kirjan aikana hahmoihin ehtii kiintyä lujaa ja vaikka jo ensimmäisen kirjan alkuvaiheilta tiesi, kuinka useimmille käy, kohtaloiden kertaaminen ja aina uudelleen kertominen kalvoi aina vain syvemmältä. Eivät tulleet kyyneleet yllätyksenä.

Paula Hawkins: Nainen junassa

Kriitikoiden ja kirjabloggareiden syksyn suosikkiteos eikä suotta! Paljon en uskalla tästä sanoa, ettei idea ja loppuratkaisu mene pilalle. Koukutuin Hawkinsin tekstiin välittömästi, eikö loppuratkaisun arvaaminen melko aikaisin haitannut. Hyvin rakennettu rikosromaani, kerrankin vähän erilaisesta näkökulmasta: ei poliisia tai kovaksikeitettyä etsivää, vaan rikoksen uhrin ja humalaisen silminnäkijän vuorotteleva kertojanääni. Rikostarinan alla tämä oli hieno romaani naisista: erilaisista elämän heittelemisistä, omilla tavoillaan yksinäisyydestä kärsivistä naisista, jotka etsivät uutta suuntaa tahoillaan. Lämmin suositus.

Emily Giffin: Rakkaus lainassa

Chick lit ei todellakaan aina ole kevyttä peruskauraa. On nimittäin hankala lukea teosta, jossa ihan oikeasti ei voi hyväksyä perusasetelmaa: kolmekymppisillään Rachel sekstaa parhaan ystävän sulhasen kanssa. Häitä suunnitellaan, suhdeverkko syvenee, kaikki valehtelevat joka suuntaan ja minua lukijana ahdistaa. Vaikka kirjan voinee halutessaan lukea pelkkänä hömppänä, se nostaa halukkaalle lukijalle nostetaan pohdittavaksi isojakin moraalikysymyksiä: missä on oikean ja väärän raja, pitääkö vanhalta ystävältä sietää ihan kaikkea, pyhittääkö tarkoitus ikinä keinot. Pisteet tästä.

Nicolas Barreau: Pieni elokuvateatteri Pariisissa 

Yltiöromanttinen pieni tarina Pariisin sydämestä sopii hyvin kylmeneviin iltoihin. Tai voiko tarina olla pieni, jos kyseessä on elämää suurempi rakkaus ja sivuhahmoina pyörivät maailmankuulut elokuvaohjaajat ja filmitähdet? Sinänsä ihan mukaansatempaava kirja ja mukava lukea rakkausromaani pitkästä aikaa miehen näkökulmasta. Joku kielessä tökki, enkä tykännyt tästä ihan niin paljon kuin olisin toivonut. Ehdin kuitenkin jo suositella kaverille, joka maailmantuskan keskellä kaipasi hyvän mielen kirjaa. Siihen Barreaun romaani sopii oivallisesti. Varoitus: aiheuttaa tarvetta suunnata sekä Pariisiin että pieniin, persoonallisiin elokuvateattereihin.

Lea Pennanen: Piilomaan pikku aasi

Kuulin luotettavalta taholta, että lapsille lukemisessa on se, että pääsee kokemaan uudestaan lapsuuden lempikirjat ja löytää myös ihan uusia teoksia. Onneksi vaikutukset ulottuvat myös meihin kummitäteihin, koska minä en ainakaan muista lukeneeni tätä suomalaisen fantasiakirjallisuuden klassikkoa 60-luvulta koskaan ennen. Piilomaan pikku aasissa on periaatteessa kaikki, mitä lukija voi kaivata: sympaattiset hahmot, selkeät hyvikset ja pahikset, paljon vauhtia ja vaarallisia tilanteita, moraalinen opetus sekä tietysti Maj Karman kauniit kuvat. Näin aikuisen iltalukemistona Pennasen saturomaani ei ehkä ollut parhaimmillaan, mutta pienen lukijan kanssa luku tai kaksi kerrallaan iltaisin tämä olisi varmaan mainio. Ajaton kirja ja klassikko paikallaan.

Liiviliikkeessä

Tänään oli se päivä, kun käytin 160 euroa alusvaatteisiin.

Toisin sanoen kävin lunastamassa synttärilahjaksi saamani rintsikkalahjakortin tänään Changella. Olin ensimmäistä kertaa oikeassa liivikaupassa. Pihinä ihmisenä olen aiemmin tuskastellut ketjuliikkeiden alusvaateosastolla ja etsinyt sopivaa mallia ja kokoa. Hyviäkin on löytynyt, mutta uusia hakiessa ne ovat yleensä jo poistuneet mallistosta.

Tarkoitus oli vain katsella alustavasti valikoimaa, mutta myyjä osoittautui äärimmäisen kivaksi, ystävälliseksi ja taitavaksi.

Päädyin siis heittämään vielä omat 80 euroa pottiin ja nyt on kahdet uudet liivit, alkkarit, kaksi paria sukkiksia ja maailman pehmoisin yöpaita. Kaikki paitsi sukkikset ovat sattumalta Intimate Britney Spears -mallistoa.

Ei edes kaduta. Kunnon liivit päällä olo on nimittäin yhtä juhlaa.

Ilon keskellä on samalla taas vähän typerä olo. Miksi, miksi, miksi en ole aiemmin antanut ammattilaisen mitata oikeaa kokoa? Olin kyllä tietoinen, että pitkään käytössä ollut koko ole todennäköisesti se ihan oikea, mutta en silti osannut ajatella, miten helppoa rintsikoiden sovittaminen voi kunnon liikkeessä olla. Myyjä kantoi koppiin kivoja kuoseja toisensa jälkeen ja kaikki istuivat kuin valettu. Siitä sitten valitsemaan parhaat päältä. On itse asiassa ihme, että mukaan lähti vain kahdet.

Olo on valaistunut. 80 euron rintsikkaraha osoittautui aika paljon isommaksi asiaksi kuin antaja osasi kuvitellakaan.

Toimikoon tämä teksti paitsi oman riemun jakamisena, myös lämpimänä vinkkinä sinne lukijapuolelle. Joulukin tulla jolkottaa.

Kierrokset

On taas työvuoteni niin sanottujen hullujen viikkojen aika. Väsyttää ja pää käy ylikierroksilla koko ajan.

Haluaisin suunnitella matkoja, menoja ja tulevia kujeita, mutta en saa aikaiseksi, koska silmissä alkaa sirrittää heti, kun yritän tarkentaa ne johonkin.

Samaan aikaan tekisi mieli taiteilla kaikkea: haluaisin alkaa harrastaa vakavammin tanssia tai vaikka joogaa, runoilla, kokeilla pitkästä aikaa teatteria, piirtää, mitä ikinä. Paitsi sitten heti lannistaa, kun muistan, ettei mikään kuulu varsinaisiin lahjakkuuksiini, niin ei kannata edes kokeilla.

Tiedän että sekä luovuusmania että lannistus kuuluvat vahvasti vuodenaikaan, mutta se ei nyt varsinaisesti auta.

Ehkä kaikki vielä järjestyy parin viikon päästä, kun saan kaikki neljä isompaa työprojektia pakettiin ja saan pään toivottavasti vapaallekin joskus. Sitä odotellessa.

Pyöreähkö numero

33. Täytin sen verran tänään.

Kaveri kysyi viikonloppuna, joko tänä vuonna tulee pyöreitä täyteen. Mietin, näytänkö huomattavasti nuoremmalta vai vanhemmalta kuin olen. Tulin kuitenkin tulokseen, että 33 on muodoltaan pyöreähkö luku ja sehän riittää.

Se on muuten myös ihmisen normaalin selkärangan nikamaluku, Smashing Pumpkinsin biisi, (uuden) Battle Star Galactican ensimmäisen jakson nimi, Ranskan suuntanumero, Jeesuksen todennäköinen ikä ristiinnaulittaessa ja yksi Ku Klux Klanin symboleista.

Tärkeät tiedot tarjosi Wikipedia.

Mihinkään edellisesta symboliikasta liittymättä sain heti aamusta lahjaksi rintaliivilahjakortin ja aikuisten värityskirjan. Pyöreitä muotoja on havaittavissa niissäkin.

Mitä ajattelin tänään

1. Onko viesti universumilta, jos liikunnasta keventynein mielin ajaa pyörällä jumpasta kotiin ja lauleskelee iloisena Uptown Funkia mennessään - kunnes ötökkä lentää suuhun ja jää jumiin kurkkuun, mikä taas aiheuttaa niin kauhean yskimisen, että se lopulta laukaisee oksennusrefleksin?

2. Saako ainakin viikon edestä ituhippipisteitä, jos tekee pizzaa jääkaapin antimista ja siitä tulee tofu-lehtikaali-sienipizza?

Pirun hyvää tuli.

3. Miten paljon kehtaa hehkuttaa tutuille ja tuntemattomille, että meillä on toimiva vessanpönttö? Koska meillä on! Jeeee!

Mannerheimintie

Yksi lempiasiani maailmassa on Mannerheimintie pimeässä syyskuun illassa sateen jälkeen.

Jostain syystä nämä poikkeusolosuhteet muuttavat muuten kammoksumani tien paikaksi, jota jaksaisin katsoa, haistella ja aistia loputtomiin. Ne valot, värit, ratikat ja kaikki!

Tällaisina iltoina myös haaveilen Helsinkiin muuttamisesta intensiivisesti.

Muutkin Helsingin paikat ja kaupungit ovat syyskuisena sadeiltana minusta melkein poikkeuksetta ihania, mutta Mannerheimintiessä on jotain taianomaista.

Onko kadunpätkän aistiminen ilta-aikaan pätevä syy hakea lomaa?

Eskapismia

Pienet sattumukset tuntuvat kaatavan omankin arjen niskaan ja heti kun avaa minkä tahansa uutismedian, uusi paskavalli vyöryy ylitse. 

Äöäöäöäää, en jaksa tätä nykymaailmaa. Tuntuu kuin olisi jumissa Monty Pythonin / Fast Show'n / Kummelin / Julmahuvin sketsissä, eikä siitä pääse ulos.

Puhun ihmisten kanssa, allekirjoitan vetoomuksia, yritän löytää jostain punaista lankaa. Ei onnistu. Tekisi mieli hautautua viltin alle sohvalle ja jäädä sinne. 

Televisiosyksy kyllä mahdollistaa eskapismin toteuttamisen kiitettävästi: Broadchurchin kakkoskausi alkaa Maikkarilla sunnuntaina, Dr Whon ja Downton Abbeyn uudet kaudet parin viikon päästä. Docventures ja Wahlburgers alkoivat jo. Netflixin puolella olen iloisessa Miss Fisher, Modern Family ja Ripper Street -koukussa. Breaking Bad ja Band of Brothers ovat myös kesken. Buffykin on Sannan kanssa hyvässä imussa.

Heippa, maailma! Nähdään kun olet tullut järkiisi.

Elokuun luetut

Robin Hobb: Assassin's Apprentice

Minulla on taipumusta pelätä paksuja fantasiakirjoja. Useammalta taholta olen kuullut Robin Hobbin olevan helppoa ja koukuttavaa luettavaa, mutta ensimmäiseen osaan tarttuminen kesti silti kohtuuttoman kauan. Turhaan pelkäsin. Assassin's Apprentice oli valtapelijuonitteluista huolimatta ilahduttavan maanläheisesti kirjoitettua fantasiaa. Maailmaa ja mytologiaa rakennetaan kyllä, mutta ilman yleensä kovin luotaantyöntävää ja raskasta sanastoa. Fantasiaelementit ovat olennainen osa tarinaa, mutta eivät vyöry lukijan ylitse. Vastoinkäymisistä ja paikoin esiintyvistä raakuuksista huolimatta kirja jäi mieleeni ensisijaisesti humaanina tarinana uskottavine, oikeilta ihmisiltä tuntuvine henkilöhahmoineen. Mielelläni jatkan Fitzin seikkailujen parissa vastaisuudessakin.

Gillian Anderson: Liekkien näkijät

Yhteistyössä ammattitehtailija Jeff Rovinin kanssa kirjoitettu Liekkien näkijät on äärimmäisen helppo ja nopealukuinen scifiin taittuva jännäri. Kirjan kannessa on lainaus Entertainment Weeklyltä: ”Gillian Anderson palaa genreen, joka teki hänestä kulttuurisen ikonin.” Se on kaikin puolin totta. Pyydän kuitenkin huomioimaan, että lauseesta puuttuu kokonaan laatusanat - ja siihen on syynsä. Sinällään ihan mielenkiintoisesta lähtöasetelmasta huolimatta Liekkien näkijät oli mielestäni melkoinen sekametelisoppa. Tarina kantoi rakennuspalikoineen puoliväliin asti ja levisi sitten ympäriinsä. Loppu oli senkin jälkeen huikea pettymys. Harmikseni siis suosittelen nauttimaan Gillian Andersonin työstä edelleen ensisijaisesti television puolella ja valitsemaan luettavaksi jotain ihan muuta, vaikka näitä on ilmeisesti tulossa vielä lisääkin. Ainakin englanninkielisen nimen perässä on maininta Earthend Saga #1. 

Pekka Manninen: Peili

Mannisen romaanin lähtöasetelma on raadollisuudessaan yksinkertainen: Mirjam elää huonossa liitossa ja pakotetaan vastoin uskoaan ja tahtoaan tekemään abortti. Kärsivä Mirjam erakoituu majakkasaarelle ja alkaa hoitaa lampaita. Peili ei kuitenkaan ole kirja uskonnosta, abortista eikä edes oikeastaan Mirjamista, vaikka tarinaa Mirjamin näkökulmasta kerrotaankin. Alle 140 sivuun on mahdutettu iso kasa kohtauksia ihmisyyden nurjista puolista, negatiivisista tunteista ja kamalista teoista. Ei mitään iloista luettavaa ja paikoin ikävän graafista ainakin minun makuuni, mutta silti Peilin lukeminen tuntui minusta tarpeelliselta. Varovainen suositus, jos ihmisviha ei paina liiaksi.

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö

Vahvasti Moranin oman elämän vaiheisiin nojaava fiktiivinen kasvukertomus nuoren Johannan matkasta 90-luvun alun Wolverhamptonista kohti Lontoota. Kirja kuulostaa ja tuntuu Moranilta: naurattaa, koukuttaa, hirvittää - ronskia kieltä tai raisuja kohtauksia säästämättä. En ole ihan varma, onko tämä nuorten vai aikuisten romaani, eikä sillä periaatteessa ole väliä. Nuorempana olisin varmaan vaikuttunut Johannan hurjista vaiheista ja vahvasta persoonasta, nyt huomio kiinnittyi enemmän säröihin ja itseään etsivän tytön kipuiluun kovan kuoren alla. Siksi kirja ei nyt ehkä ollut ihan niin pelottava ja samalla voimauttava kuin nuoremmalle minulle olisi ollut. Vaikka Näin minusta tuli tyttö ei kolahtanutkaan yhtä kovaa kuin esseekokoelma Naisena olemisen taito aikanaan, se on joka tapauksessa kiinnostava avaus Moranilta kertomakirjallisuuden suuntaan. Toivottavasti jatkoa seuraa.

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin

New Yorkin 1970-2010-lukujen taidemaailmaan sijoittuva Kaikki mitä rakastin on tarina paitsi taiteesta, myös ystävyydestä, perheistä, ihmisyydestä, intohimosta, rakkaudesta ja suunnattomasta surusta. Kirja kantaa kuin tiivistunnelmainen dekkari ja Hustvedtin taidokas teksti imaisee mukaansa ensimmäisiltä riveiltä lähtien, mutta antaa lukijalle mahdollisuuden laskea kirjan käsistään tasaisin väliajoin. Tauon jälkeen kirjan nappaaminen käteen ja tarinaan uppoutuminen oli ihan yhtä helppoa. Nautin tästä rytmityksestä kovasti. Kertoja Leo kuvailee elämänsä ihmisten persoonia vahvasti, mutta jää itse juuri sen verran persoonattomaksi, että lukija voi täydentää aukot ja astua Leon kenkiin mukaan tarinaan. Hustvedt on myös taidehistorioitsija ja kirjallisuustieteilijä ja se näkyy kirjassa. Teos on akateeminen, mutta helposti lähestyttävällä, yllättävän kevyellä tavalla, Akateemisuudesta ja New Yorkista tuli itse asiassa piktälti mieleen Paul Auster ja niinhän se lopulta kävi ilmi, että Hustvedt ja Auster ovat naimissa. "V*tun akateemikot", totesi minullekin tuttuun, tyypilliseen suomalaiseen kateuteen taipuva avokkini. Jos tämän katkeruuden kanssa voi elää, suosittelen tätä lämpimästi! Kaikki mitä rakastin oli mielestäni poikkeuksellisen hieno kirja.

Huvstedtia lukiessa tuli muuten viimeinkin testattua Otavan Miki-formaatti: olen suhtautunut uuteen kirjamuotoon erittäin skeptisesti, mutta lomalle ostin tämän mukaan. Mahtuu kivasti laukkuun, ei paina juuri mitään ja lukeminen sujuu hyvin. Ei päihitä perinteistä kirjaa muodoltaan, mutta erikoistilanteissa ihan mahtava.

Rrraaa!

Tarkoitukseni oli kansainvälisen lukutaitopäivän kunniaksi kirjoitella ajatelmat viime kuussa lukemistani kirjoista, mutta en vaan saa aikaiseksi. Ärsyttää jo pelkkäblogikentän avaaminenkin.

Ja kun muutenkin ärsyttää esimerkiksi kaikki, tuuletetaanpa vähän mieltä parhaalla mahdollisella tavalla.

5 + 1 asiaa jotka ärsyttävät ihan kohtuuttomasti juuri nyt

1. Kirjojen takakannet, joissa ei kerrota itse kirjasta mitään, vaan esitellään, mitä joku kriitikko jossain on sanonut saman kirjailijan jostain ihan toisesta teoksesta. Rrraaa!

2. Rautakuurit. Milloin ikinä muka voi ottaa rautalisän niin, ettei kahteen tuntiin ennen tai jälkeen syö magnesiumia tai kalsiumia? Paitsi keskellä yötä ja kuka silloin muistaa? Rrraaa!

3. Huonosti roolitetut elokuvat. Katsoin juuri Talvisen tarinan. Colin Farrell on ihana, mutta mitä nyt hittoa oikeasti? Rrraaa!

4. Näppäimistöllä pelattavat tietokonepelit. Siinä ei hyvistä pelikuulokkeista ole ympäristölle paljon iloa, jos näppiksen hakkaaminen raikaa kaiken normaalin elämän yli joka tapauksessa. Rrraaa!

5. Kauppalaskut, jotka menevät reilun euron yli suunnitellun budjetin, eikä tilille jää kivan pyöreää käteiseksi nostettavaa summaa. RRRRAAAA!

+ Putkifirmat. Elellään pitkästi jo toista viikkoa ilman toimivaa vessanpönttöä. Viime viikolla piti jo tulla uusi. Ei ole kuulunut uutta pönttöä sen enempää kuin uutta aikatauluakaan. Tässä ärsytyksessä ei edes karjuminen enää auta. Aion hävittää turkoosin huuhteluämpärin rituaalisesti, kunhan uusi pönttö joskus hamassa tulevaisuudessa saapuu kotiin.

[hallitus ei päässyt listalle, sen aiheuttama ärsytys ei ole kohtuutonta eikä sisällä edes tumman huumorin sävyjä]

Lemon at her

Hei rakkaat ystävät: seuraavalla kerralla ulistessani, etten löydä uutta musiikkia, muistuttakaa että vanhoissa suosikeissakin on vaikka miten paljon, mistä ammentaa.

Kuten vaikka Lemonatorissa.

Onneksi, onneksi, onneksi uhmasin väsymystä ja otin lauantaina suunnan kohti Helsinkiä katsomaan bändin jäähyväiskeikkaa. En olisi toiminut näin viisaasti, ellen olisi älynnyt ostaa lippua heti niiden tultua myyntiin heinäkuussa.

Hyvin tehty, Hanna. Taputuksia olalle optimistisesta ennakoinnista!

Istuttiin Venlan kanssa keikan jälkeen Henry's Pubin terassilla ja mietittiin, ettei keksitä keikasta mitään huonoa sanottavaa. Kaksi päivää asiaa sulateltuani en keksi vieläkään.

Tai jos nyt väkisin täytyy, niin:

a) The Killer I jäi kuulematta ja

b) tämä oli Lemonatorin viimeinen keikka ikinä.

Tunnen samanlaista parhauskokemuksen jälkeistä kaihoa kuin The Arkin samassa paikassa ja samassa seurassa koetun jäähyväiskeikan jälkeen. Kenen keikalla minä nyt käyn tanssimassa? Kuka nyt kirjoittaa elämän nurjistakin puolista voimauttavaa powerpoppia?

Tanssin, lauloin, kyynelehdin mutta enimmäkseen hymyilin. Ihanaa ja vapauttavaa.

Tyylikäs lopetus tyylikkäälle bändille - jostain syystä yllättävän väljällä Tavastialla. En väheksy Turun tai Tampereen keikkoja ollenkaan, olen kuullut niiden olleen yhtä lailla erinomaisia, mutta minulle oli tärkeää olla läsnä juuri Tavastialla, sillä ihan viimeisellä, bändin kotiareenalla.

En itsekään muistanut, miten tärkeä osa elämääni tämä bändi on ollut intensiivisissä sykäyksissä jostain vuodesta 1996. Lämmin kiitos, jotenkin jo kaksikymppisenä ja silti liian aikaisin pillit pussiin laittanut Lemonator. Teillä on aina paikka sydämessäni. Kunhan joku ulkopuolinen tekijä aika ajoin siitä minua muistuttaa.

Tulipa ostettua itselle muistutukseksi se sitruunapaitakin, jonka hankkimisesta olen haaveillut reilusti yli viisitoista vuotta. Seuraavaksi voisin viimeinkin hankkia maan mainion Shake, Shake, Shake -levyn. Se kun on ainoa, joka Spotifyn myötä on jäänyt hyllystäni uupumaan.

Sänkykauppoja

Olen elänyt verrattain vanhaksi ilman, että on tarvinnut tehdä ns. aikuishankintoja. Asun vuokralla, kesäauto on lainassa äidiltä, valtaosa huonekaluista on saatu tai pelastettu perheen ja kavereiden vanhoista.

Nyt tuli uuden hyvän sängyn hankinta ajankohtaiseksi. Aikuishuonekaluosotos on aiheuttanut jonkin verran stressiä. Haasteetta projektiin toivat etenkin erilaiset mieltymykset: toinen halusi 140 cm leveän, siron mutta jämäkän runkopatjan hintahaarukalla 400-600 euroa. Toisen haaveissa oli 160 cm leveä, jämäkkä jenkkisänky, hintahaarukka 900-1000 euroa. Tekstistä löytää kahden kahta selkäkipuista yhdistävät adjektiivin, kaikessa muussa lopulta joustin.

Koska itse olin tällä kertaa se pihistelijä, kuuntelin kyllä järjen ääntä ja pääsin nopeasti kiinni siihen ajatukseen, että hyvästä sängystä kannattaa maksaa. Leveään jenkkisänkyyn en ole ajatuksena tottunut vieläkään - sehän on massiivinen, eikä sinne alle voi laittaa edes säilytykseen mitään! Sellainen meille nyt silti tulee.

Tänään varattiin pari, kolme tuntia aikaa koluta kaupungin sänkykaupat läpi. Vartti riitti. Mentiin ensin Stemmaan alennuksessa olevan Aalto-sänkypaketin perässä. Aalto oli ihan ok, mutta voittaja löytyi vierestä.

Kaksi viikkoa pitää odottaa harmaan rungon toimitusta ja meille kuljetukseen sopivaa vapaapäivää, mutta perjantaina 11.9. meille siis muuttaa kuvan etualalla oleva Meri-sänky. Alekausi on vielä menossa, joten hintaa tuli 699 euroa ja autoa saa lainata Stemmasta ilmaiseksi, jos itse kannetaan. Ei edes tuntunut pahalta höylätä sänkyä luottokortille, kun tiesi, että ostos on hyvä. Takuukin on voimassa kymmenen vuotta.

Tietysti tämä tarkoittaa myös sitä, että on kaksi viikkoa aikaa keksiä uusi säilytyspaikka sängyn alle tungetuille tavaroille pitää keksiä uusi paikka. Argh. Mutta ehkä se on sen arvoista, Markon selkä kun päästi iloisen ruks-äänen jo ensimmäisellä koemakuulla, enkä itsekään meinannut malttaa nousta sängyltä ollenkaan.

Parempia ja selkäystävällisempiä yöunia siis odotellessa. Ilmoitukseni jäädä Stemmaan odottamaan sängyn toimitusta ei valitettavasti saanut myyjältä kannatusta.

Kahville Kuopioon

Mitä tehdään kun pahin muuttokaaos on selätetty ja viikkovapaat osuvat hassusti perjantaille ja lauantaille? Tietysti laitetaan puristamaton kolttu päälle, hypätään bussiin ja poistutaan kaupungista edes hetkeksi.

Kävin siis perjantaina pikaisella päiväreissulla Kuopiossa. En ihan oikeasti tiedä, oliko se tässä väsymystilassa järkevää, mutta halusin ehdottomasti nähdä VB-valokuvakeskuksen näyttelyn ennen kuin se päättyy.

Loppupeleissä päiväreissu osoittautui erinomaiseksi ratkaisuksi, vaikka olinkin jälkeenpäin vielä enemmän poikki. Molempiin suuntiin oli istuttava kaksi ja puoli tuntia paikoillaan, olla ihan vaan jouten: en voinut silittää, käydä läpi papereita tai organisoida kaappeja uudelleen. Sen luonteinen tauko tuli ehdottoman tarpeeseen.

VB oli ehdottomasti taas näkemisen arvoinen ja olihan edellisestä kerrasta jo vähän turhan pitkään jo vierähtänyt. Tosin tuli taas kirottua, ettei omasta budjetista lohkea 2300 euroa taidehankintaan, vaikka se kuinka esittäisi George Harrisonia.

Kerrankin muistin myös ilmoittaa kaupunkiin saapumisestani etukäteen ja sain lounasseuraksi Jarin. Mitä oivallisin tilaisuus istahtaa viimeinkin Kahvila Kaneliin, josta olen haaveillut jo vuosia. Visiitti ei jää viimeiseksi, lupaan sen.

Tällä reissulla ehdin viimeinkin käydä myös Kuopion taidemuseossa. Yksi aukko sivistyksessä paikattu, hurraa! En voi sanoa olleeni erityisen vaikuttutunut (paitsi museokaupasta), mutta onpa ainakin parempi käsitys siitä, mitä ja minkälaisissa puitteissa museolla on tarjolla. Ja olihan synttärisankarien Leonardo da Vilhun ja Pekka Halosen näyttelyt varsin symppikset, eikä lippuhinnatkaan päätä huimaa.

Olen sanonut sen ennenkin ja sanon taas: Kuopio on erinomainen minilomakohde. Nyt en valitettavasti ollut perillä neljääkään tuntia, mutta mukava irtiotto silti.

Kuopion kahvilarintaman puolesta olisin viihynyt pitempäänkin. Kanelin jälkeen käytiin Jarin kanssa vielä testaamassa Sokoksen takana oleva uutukainen Poeme Laari & Café, koska Jari halusi pähkinöitä. Olin Kanelin salaatista vielä ihan täynnä, mutta chilimarenki huuteli nimeäni kahvilapuolella.

Ei taida jäädä tämäkään visiitti viimeiseksi.